Mr Utterson vaihtoi tarkotuksellisia silmäyksiä poliisi-inspehtorin
kanssa.

»Hän ei näytä ymmärtäneen tehdä itseänsä pidetyksi --» huomautti
viimeksimainittu. »Olkaa nyt hyvä, muoriseni, ja antakaa meidän hiukan
tarkastaa hänen huoneistoaan.»

Eukon ilmotuksen mukaan oli Hyde vuokrannut koko rakennuksen, mutta
asuttavina oli hänellä vain kaksi huonetta. Ne olivat kuitenkin
sisustetut sekä ylellisesti että aistikkaasti. Viiniä oli yltäkyllin
kaapissa; pöytäkalusto oli hopeaa ja pöytäliina hienointa kangasta.
Seinillä riippui muutamia hyviä tauluja, varmaankin lahjoja tohtori
Jekylliltä, joka oli erinomainen taiteentuntija; lattiaa peittivät
komeat matot, ja huonekalut olivat kallisarvoiset ja mukavat.

Sillä hetkellä olivat huoneet kuitenkin mitä täydellisimmässä
epäjärjestyksessä. Vaatteita oli hujanhajan lattialla, kaikki laatikot
auki, ja tulipesässä näkyi hiiltynyt kasa, kuin olisi siinä poltettu
paperia.

Poliisi-inspehtori kaiveli tuhkaa ja veti sieltä esiin puoleksi palaneen
pankkiosotuskirjan, joka oli säilynyt liekkien vaikutukselta. Katkennut
keppi löytyi etsittyä oven takaa, ja kun tämä vahvisti
poliisi-inspehtorin epäilyjä, ilmotti hän olevansa täysin tyytyväinen
tehtyjen tutkimusten tulokseen. Hänen tyydytyksensä lisääntyi vielä, kun
pankissa käydessä saatiin tietää, että murhaajalla oli siellä
talletettuna useampia tuhansia puntia.

»Nyt hän on käsissämme, siitä saatte olla varma, sir», sanoi hän
Uttersonille. »Hän on nähtävästi menettänyt viimeisenkin malttinsa,
muuten ei hän olisi jättänyt keppiä tänne eikä polttanut kaavakekirjaa.
Rahatta ei hän luonnollisesti voi tulla toimeen. Meidän tarvitsee vain
odottaa häntä pankissa -- -- ja luvata sopiva palkinto hänen
kiinniottamisestaan. Häntä peräänkuulutetaan tietysti heti paikalla.»

Tämä kohtasi kuitenkin odottamattomia vaikeuksia. Hydellä ei näyttänyt
olevan läheisiä ystäviä -- ja puheena olleen palvelustytön isäntä sanoi
tavanneensa hänet vain pari kolme kertaa; yhtään sukulaista ei löydetty;
hän ei ollut, mikäli saatiin tietää, milloinkaan valokuvauttanut itseään
-- ja henkilöt, jotka koettivat kuvailla häntä, poikkesivat siinä yhtä
paljon kuin ihmiset sellaisissa tapauksissa ylipäänsä tekevät.

Ainoastaan yhdessä suhteessa näyttivät kaikki olevan yksimielisiä --
nimittäin siinä jonkin selittämättömän inhon tunteessa, jonka hänen
olemuksensa näkyi herättäneen kaikissa, jotka olivat tulleet hänen
kanssansa tekemisiin.




Kirje.


Vasta saman päivän iltamyöhällä mr Utterson pysähtyi tohtori Jekyllin
ovelle, missä hänet heti päästi sisään uskollinen Poole, joka vei hänet
keittiön portaiden kautta ulos pienen pihamaan yli -- pihamaa oli ennen
vanhaan ollut puutarhana -- siihen rakennukseen, jota tohtori käytti
laboratoriona, vaikka se oikeastaan oli ollut tarkotettu
leikkaushuoneeksi. Tohtori oli ostanut talon erään kuuluisan kirurgin
perillisiltä, ja kun hän itse työskenteli enemmän kemiallisten kuin
anatomisten tutkimusten alalla, niin hän oli määrännyt pihamaan perällä
olevan rakennuksen toiseen tarkotukseen kuin alkuperäiseen. Tämä oli
ensi kerta, kun juristi kävi ystävänsä asunnon tässä osassa; ja hän
katseli pimeää, ikkunatonta rakennusta uteliaasti sekä tarkasteli sitä
puolelta jos toiseltakin, tuntien jonkinlaista mauttomuuden ja vierauden
tunnetta kulkiessaan tuon aikoinaan innostuneiden ylioppilaiden
täyttämän, mutta nyt aution ja tyhjän luentosalin ohi. Pöydät olivat
kemiallisia työkaluja tulvillaan ja lattiat täynnä pakkauskoreja ja
olkia, ja päivänvalo tunkeutui valjuna ja sumuisena himmeän lasikupolin
kautta. Salin perältä kohosi muutamia porrasaskeleita ovelle, jota
peitti punainen villavaate; ja tämän oven kautta vietiin mr Utterson
vihdoin tohtorin työhuoneeseen. Huone oli suuri, sen seinämillä oli
lasikaappeja, ja muuten oli se varustettu suurella vaatetuspeilillä ja
kirjotuspöydällä. Sen kolmessa ikkunassa, jotka antoivat pihanpuolelle,
oli rautaristikot. Tuli paloi pesässä: kamiinin reunuskoristeella paloi
lamppu, sillä sumu teki huoneen pimeäksi; ja aivan takkavalkean ääressä
istui tohtori Jekyll, kalmankalpeana ja hyvin kärsivän näköisenä. Hän ei
noussut vastaanottamaan tulijaa, vaan ojensi hänelle jääkylmän käden ja
sanoi hänet tervetulleeksi äänellä, jota tuskin voi tuntea hänen
äänekseen.

»Ja nyt -- --» sanoi Utterson, niin pian kuin Poole oli lähtenyt --
»olethan -- -- olethan kuullut mitä viime yönä on tapahtunut?»

Tohtori värisi. »Sanomalehtipojat kirkuivat sitä torilla», vastasi hän.
»Kuulin huudot ruokasaliin asti.»

»Yksi sana vain», sanoi juristi. »Carew oli ystäväni ja suojattini,
mutta niinhän olet sinäkin, ja minä haluan tietää, miten asiat ovat,
ennenkuin ryhdyn toimintaan. Ethän vain liene ollut kylliksi mieletön
piilottaaksesi tuota konnaa jonnekin?»

»Utterson, minä vannon, niin totta kuin Jumala näkee minut, kaiken pyhän
nimessä», huudahti tohtori, »minä vannon, etten enää koskaan tahdo nähdä
häntä silmäini edessä. Annan sinulle kunniasanani sen vakuudeksi, että
olen katkaissut kaiken yhteyden hänen kanssaan ja karkottanut hänet
luotani ainaiseksi. Välimme ovat lopussa. Muuten ei hän minun apuani
tarvitsekaan. Sinä -- sinä et tiedä -- et tunne häntä niinkuin minä; hän
on varmassa tallessa, täysin varmassa tallessa; huomaa minun sanani --
ei yksikään ihminen tule enää kuulemaan puhuttavan hänestä tässä
maailmassa.»

Juristi kuunteli synkän näköisenä. Häntä ei miellyttänyt ystävänsä
äärimäisyyteen asti pingotettu, kuumeinen käytöstapa.

»Sinä näytät olevan varma asiastasi», sanoi hän, »ja oman itsesi vuoksi
toivon, että olisit oikeassa. Jos asia tulee oikeuteen, saattaisi nimesi
tulla sotketuksi juttuun.»

»Minä olen aivan varma asiastani», vastasi tohtori. »Minulla -- minulla
on vakuutukseeni syyt, joita en voi ilmaista. Mutta yhdessä suhteessa
haluaisin kysyä neuvoa sinulta. Olen -- olen saanut muutaman kirjeen,
enkä tiedä, pitääkö minun näyttää se poliisille vai ei. Minä jättäisin
sen sinulle, Utterson, sillä olen varma, että sinä menettelet oikein ja
ymmärtäväisesti; minulla on suuri luottamus sinuun.»

»Pelkäät ehkä sen johtavan hänen kiinnijoutumiseensa?»

»En. Minä en todellakaan välitä, miten käy Hyden tästä lähtien. Olen
riistäytynyt kokonaan irti hänestä. Minä vain ajattelen omaa asemaani,
joka saattaisi kärsiä tästä rumasta jutusta.»

Utterson mietti jonkun aikaa. Häntä kummastutti ystävänsä itsekkyys,
mutta samalla kertaa hän tunsi suurta helpotusta. »No niin», virkkoi hän
vihdoin. »Anna minun katsoa kirjettä.»

Kirje oli kirjotettu omituisella pystysuoralla käsialalla ja sen oli
allekirjottanut »Edward Hyde». Se ilmotti hyvin lyhyesti, että
kirjeenkirjottajan hyväntekijän, t:ri Jekyllin, jonka jalomielisyyden
hän oli palkinnut kiittämättömyydellä, ei tarvinnut olla huolissaan
hänen turvallisuutensa vuoksi, hän kun oli keksinyt varmoja
pakenemiskeinoja. Juristia miellytti kirje koko lailla. Sehän esitti
tohtorin suhteen kadonneeseen rikoksentekijään paremmassa valossa kuin
hän oli nähnyt sen tähän asti, ja hän melkein pahotteli niitä epäilyjä,
joita hänellä oli ollut.

»Onko sinulla kuori tallella?» kysyi hän.

»Ei, poltin sen ennenkuin ajattelin mitä tein», vastasi tohtori. »Mutta
siinä ei ollut postimerkkiä; sen toi minulle lähetti.»

»Otanko kirjeen mukaani?» kysyi Utterson. »Minun on nukuttava tämän
asian päälle.»

»Kuten tahdot -- minä jätän asian kokonaan sinun hoteihisi», oli
vastaus. »Olen jo kokonaan kadottanut oman luottamukseni.»

»No niin, minä ajattelen asiaa», sanoi juristi. »Vain yksi sana
jäähyväisiksi. Hyde se tietysti saneli testamenttiisi tuon lauseen
katoamisestasi?»

Tohtori kalpeni yhä enemmän ja näytti hetken ajan olevan
pyörtymäisillään. Hän puri huuliansa ja nyökäytti päätään.

»Saatanpa uskoa sen», sanoi Utterson. »Hänen tarkotuksenaan oli murhata
sinut. Saat onnitella itseäsi, että olet päässyt hänestä.»

»Minä saan onnitella itseäni enemmästäkin kuin siitä», huokasi tohtori
hyvin totisena. »Olen saanut opetuksen -- hyvä Jumala, millaisen
opetuksen, Utterson!» -- ja hän kätki hetken ajaksi kasvonsa käsiin.

Mennessään pysähtyi Utterson vaihtamaan pari sanaa Poolen kanssa.

»Tuota», sanoi hän pikimmältään, »toihan eräs lähetti tänään kirjeen
tohtorille. Minkä näköinen hän oli?»

Mutta Poole vakuutti, ettei mitään muuta kirjettä tullut sinä päivänä
kuin se mikä oli postissa -- »ja sekin sisälsi vain pelkkiä
kiertokirjeitä», lisäsi hän.

Tämä ilmotus täytti poistuvan vieraan uudella pettymyksellä. Kirje oli
siis ilmeisesti tuotu sisään laboratorion ovesta; mahdollisesti oli se
myöskin kirjotettu tohtorin työhuoneessa -- ja jos asianlaita todellakin
oli tällainen, niin oli juttu kokonaisuudessaan otettava toiselta
näkökannalta ja meneteltävä sen suhteen paljoa suuremmalla
varovaisuudella.

Käydessään kuuli hän sanomalehtipoikien huutavan käheinä pitkin katuja:
»Ylimääräinen numero! -- Kaamea parlamentinjäsenen murha!» Tämä oli
ruumispuhe eräälle hänen vanhalle ystävälleen ja suojatilleen; eikä hän
voinut vapautua eräänlaisesta aavistuksesta, että myöskin erään toisen
hyvä nimi ja maine oli vaarassa tulla raadelluksi ja hukkua panettelun
virvatuleen. Joka tapauksessa oli se kiusallinen kysymys, jonka
ratkaiseminen oli nyt hänen tehtävänään; ja niin tottunut kuin hän
olikin luottamaan etusijassa omaan itseensä, alkoi hän kuitenkin kaivata
jotakin toista, jolta voisi kysyä neuvoa. Tätä hän ei kuitenkaan
suorastaan saattanut tehdä; mutta mahdollisesti, ajatteli hän, voisi se
tapahtua sivuteitä.

Hetkistä myöhemmin hän istui oman takkavalkeansa toisella puolella;
toisella istui mr Guest, hänen ensimäinen apulaisensa, ja heidän
kummankin välillä, tarkoin lasketun välimatkan päässä tulesta, seisoi
pullo harvinaisen vanhaa viiniä, joka oli kauan ollut talletettuna,
auringon koskematta, talon syvässä kellarissa. Sumu uinaili yhä leveine
siipineen pimenevän kaupungin yllä katulyhtyjen kimallellessa kuin
punaiset jalokivet; ja näiden pudonneiden pilvien muodostaman
tukehduttavan vaipan läpi kulki suuren yhteiskunnan sykkivä elämä
tietään kuin suuren veden pauhinalla. Mutta huone loimusi kirkkaana ja
ystävällisenä tulenvalossa. Pullosta olivat kaikki hapot jo kauan sitten
haihtuneet; viinin kuninkaallinen väri oli tullut pehmeämmäksi ajan
kuluessa, kuten värit tulevat syvemmiksi ja rikkaammiksi vanhoissa
maalatuissa ikkunoissa; ja monen hiljaisen, aurinkoisen syyspäivän hehku
viinivuoren harjanteilla odotti vain merkinantoa haihduttaakseen Lontoon
raskaan sumun painostuksen. Juristi alkoi huomaamattaan avata pulloa. Ei
ollut yhtään ihmistä, jolle hänellä olisi ollut vähemmin salaisuuksia
kuin mr Guestille; hän itse asiassa epäili, ettei hänellä aina ollut
edes niinkään monta kuin itse luuli. Guest oli käynyt useampia kertoja
lakiasioissa t:ri Jekyllin talossa; hänen oli täytynyt kuulla puhuttavan
Hydestä sekä tämän ja tohtorin väleistä; hän joka tapauksessa
luultavasti teki johtopäätöksensä: eikö siis ollut kerta kaikkiaan
parasta näyttää hänelle kirje, joka tavallaan selitti arvotusta? -- Sitä
suuremmalla syyllä kun Guest oli erityisellä harrastuksella ja
taitavuudella kiintynyt käsialojen tutkimiseen ja niin ollen pitäisi
tätä askelta esimiehensä taholta aivan luonnollisena ja ystävällisenä.
Mr Guest oli sitäpaitsi henkilö, joka mielellään antoi neuvoja. Hän
tuskin voisi lukea niin omituista asiakirjaa lausumatta jollakin tavoin
arvosteluansa siitä -- ja tämä arvostelu saattoi olla arvokas apu mr
Uttersonille hänen nykyisessä vaikeassa asemassaan.

»Se on surullinen juttu, tämä sir Danversin», huomautti hän.

»Niin, sir, hyvin surullinen. Se on herättänyt tavatonta huomiota»,
vastasi mr Guest. »Murhaaja oli luonnollisesti mielipuoli.»

»Niin, minä haluaisin juuri kuulla teidän ajatuksianne asiasta», vastasi
mr Utterson. »Tässä on minulla eräs paperi -- eräs kirje häneltä; se on
kokonaan meidän keskinen, ymmärrättehän, sillä minä en totta tosiaan
oikein tiedä, mitä minun on tehtävä -- se on ruma juttu, kääntäköönpä sen
miten puolin hyvänsä. Tuossa on joka tapauksessa paperi -- se on jotakin
juuri teille -- murhaajan omakätisesti kirjottama.»

Guestin silmät saivat eloa, ja hän istui heti intohimoisesti tutkimaan
kirjettä.

»Ei, sir --» sanoi hän vihdoin. »Hullu hän ei ole. Mutta sepä vasta on
kummallista käsialaa.»

»Kirjeen kirjottaja oli myöskin, sen mukaan kuin olen saanut kuulla,
mitä kummallisin ihminen», lisäsi juristi.

Samassa toi palvelija sisään kirjeen.

»Anteeksi, mutta onko tuo kirje t:ri Jekylliltä?» kysyi mr Guest. »Minä
olin tuntevinani hänen käsialansa siinä. Teidän luvallanne, onko se
yksityistä laatua?»

»Vain päivälliskutsu. Kuinka niin? -- Tahdotteko nähdä kirjeen?»

»Pikimmältään vain, jos saan luvan.» Notario asetti molemmat paperit
vieretysten ja vertaili niitä tarkoin. »Kiitos, sir», sanoi hän sitten,
antaen kummankin kirjeen takaisin. »Se on, kuten sanotte, hyvin
mieltäkiinnittävä autografi.»

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus, jonka kuluessa mr Utterson mietti
itsekseen.

»Minkä vuoksi vertailitte niitä, Guest?» kysyi hän äkkiä.

»Hm -- -- niin -- --» vastasi toinen viivytellen, »on olemassa sangen
omituista yhtäläisyyttä näissä molemmissa käsialoissa. Ne ovat
erinäisissä kohdissa ihan yksi ja sama; erotuksena on vain se, että
toinen on pystympää.»

»Sepä merkillistä», virkkoi mr Utterson.

»Niin, sangen merkillistä, kuten sanotte», toisti mr Guest.

»Minä en teidän sijassanne puhuisi mitään tuosta kirjeestä», sanoi
päällikkö.

»Niin, sir. Ymmärrän», vastasi toinen.

Mutta niin pian kuin mr Utterson oli jäänyt yksin iltamyöhällä, lukitsi
hän Hyden kirjeen asiakirjakaappiinsa, jossa se sitten yhä pysyi.

»Onko se mahdollista!» ajatteli hän. »Ryhtyisikö Henry Jekyll tekemään
väärennyksen murhaajan takia!» Ja veri hyytyi hänen suonissaan.




Eräs kummallinen asianhaara.


Aika kului. Tuhannen punnan palkinto luvattiin murhaajan
kiinnisaamisesta, sillä sir Danversin kuolemaa pidettiin koko
yhteiskunnan vahinkona -- mutta mr Hyde näytti kadonneen niin
jäljettömiin, kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Urkituksi
saatiin jonkun verran hänen entistä elämäänsä; kaikki oli saastaista.
Kerrottiin tärisyttäviä juttuja hänen julmuudestaan, mitä raivoisimmasta
ja kylmäverisimmästä -- hänen häpeällisistä elämäntavoistaan, hänen
kurjista huveistaan, siitä ihmeellisestä seurasta, jota hän oli hakenut,
sanoin selittämättömästä vihasta, jonka hän oli sytyttänyt kaikissa,
jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin; mutta hänen nykyisestä
olinpaikastaan ei ollut pienintäkään vihiä. Siitä aamusta asti, jolloin
hän läksi Sohossa olevasta asunnostaan murhan tapahtumispäivänä, näytti
hän kirjaimellisesti olevan pyyhkäisty pois maan päältä; ja sitä mukaa
kuin aika meni menojaan, alkoi mr Utterson yhä enemmän ja enemmän
tointua ensi säikähdyksestään ja palata entiseen tyyneyteensä. Mr Hyden
pako korvasi hänen ajatuksissaan melkein sir Danversin kuoleman. Ja
nyt, kun tuo paha henki oli luopunut, näytti uusi elo alkavan myöskin
t:ri Jekyllille. Hän katkaisi pitkän itseensäsulkeutuneen elämänsä,
lujitti taas suhteensa vanhoihin ystäviin, hänestä tuli jälleen heidän
uskollinen mielivieraansa ja hän kestitsi heitä kotonaan.
Hyväntekeväisyydestä oli häntä aina kehuttu; nyt alettiin myöskin puhua
hänen hurskaudestaan. Hän työskenteli alinomaa, oleskeli paljon
raittiissa ilmassa, teki paljon hyvää; hänen katseensakin sai uuden,
avoimen ja tyytyväisen ilmeen, hyvän omantunnon näkyväisen merkin. Yli
kahden kuukauden ajan vietti tohtori onnellista ja rauhaisaa elämää.

Tammikuun kahdeksantena päivänä oli Utterson muutamien valioystävien
kanssa ollut tohtorin päivällisvieraana; Lanyon oli myöskin ollut
siellä, ja isännän hyväntahtoinen katse oli ollut luotuna milloin
toiseen milloin toiseen, kuten entisaikaan, jolloin nämä kolme olivat
erottamattomia ystäviä. Tammikuun kahdentenatoista ja vielä
neljäntenäkintoista päivänä huomasi Utterson hämmästyksekseen, että
ystävänsä ovi oli suljettuna. -- »Tohtori voi pahoin eikä voi ottaa
ketään vastaan», sanoi Poole. Viidentenätoista päivänä teki hän uuden
yrityksen, mutta sai taas palata tyhjin toimin. Viimeisten kuukausien
aikana oli hän tottunut tapaamaan vanhaa ystäväänsä melkein joka päivä,
niin että yksinäisyys alkoi jo käydä painostavaksi. Viidentenä iltana
hän pyysi Guestia syömään illallista kanssansa ja kuudentena hän läksi
tapaamaan Lanyonia.

Täältä ei häntä tosin poisajettu, mutta jo sisäänastuessaan hämmästyi
hän sitä muutosta, joka tohtorin ulkomuodossa oli tapahtunut tällä
lyhyellä ajalla. Kuoleman leima oli ilmeisesti painettuna hänen
kasvoilleen. Tuo voimakas, verevä mies oli käynyt aivan kelmeäksi; hän
oli laihtunut, tukka oli lähtenyt hänen päästänsä, ja hän oli
vanhentunut melkoisesti. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tehnyt sitä
vaikutusta Uttersoniin kuin se eräänlainen hyinen kauhu, joka ilmeni
hänen ystävänsä silmissä ja koko olemuksessa. Hän näytti kärsineen
jonkun ennenkuulumattoman pelon koetuksen, josta ei ollut vielä voinut
toipua. Uskottavalta ei tuntunut, että hänenlaisensa mies pelkäisi
kuolemaa, mutta sepä oli ainoa johtopäätös, johon Utterson saattoi
tulla. »Hän on lääkäri», ajatteli hän, »hän huomaa tilansa toivottomaksi
-- eikä voi sitä kestää». Mutta kun Utterson mainitsi hänen muuttunutta
ulkomuotoaan, niin Lanyon kertoi miehekkään tyvenesti hänelle, että hän
itse piti päiviään luettuina.

»Minua on kohdannut ankara isku», sanoi hän. »En voi siitä toipua.
Elämäni voitanee nyt laskea vain kuukausissa taikka päivissä. No niin,
vanha ystävä -- onhan elämä ollut ihanaa; olen rakastanut sitä -- niin
olen todellakin. Ajattelen välistä, että kunpa me vain tietäisimme
kaiken, niin olisimme iloisempia saadessamme lähteä täältä pois.»

»Jekyll on myöskin sairas», huomautti Utterson. »Oletko tavannut häntä?»

Lanyonin katse synkistyi, ja hän kohotti juhlallisesti vapisevan
kätensä.

»Minä en halua nähdä tohtori Jekylliä enemmän kuin kuullakaan hänestä»,
sanoi hän kovalla, vaikka jotenkin epävarmalla äänellä. »Olen katkaissut
kaikki välini sen ihmisen kanssa ainaiseksi -- pyydän sinua säästämään
minua kaikilta viittauksilta ystävään, jota minä tästälähin pidän
kuolleena.»

»Ai-ai!» sanoi Utterson ja lisäsi vähän ajan kuluttua: »Enkö minä voi
tehdä mitään? -- Olemmehan me kolme vanhoja ystäviä, Lanyon; meidän
iällämme ei niin helposti hankita uusia.»

»Ei mitään», virkkoi Lanyon. »Kysy häneltä itseltään, jos haluat.»

»Hän ei päästä minua luokseen», sanoi juristi.

»Sitä en ihmettele», oli vastaus. »Jonkun kerran, Utterson, kun minä
olen jo aikoja sitten kuollut, saat ehkä tietää koko totuuden. Nyt en
voi virkkaa sinulle mitään. Mutta jos voit puhella kanssani jostakin
muusta, niin jää, herran nimessä, puhelemaan -- -- mutta jollet osaa
välttää tuota kirottua aihetta, niin lähde -- minä en voi sitä sietää.»

Heti kotiin tultuaan istui Utterson kirjottamaan Jekyllille. Hän
valitti, että hänet oli käännytetty pois ystävänsä ovelta, sekä kysyi
syytä tuohon Lanyonin ja Jekyllin onnettomaan välien katkaisuun. Vastaus
tuli jo seuraavana päivänä. Se oli pitkä, paikoittain hyvin surullinen
ja paikoittain hyvin käsittämätön. Välien rikkominen Lanyonin kanssa oli
välttämätön. »En moiti vanhaa ystävää», kirjotti Jekyll, »mutta minä
olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän ei sovi enää tavata
toisiamme. Minä aion muuten vetäytyä kokonaan pois maailmasta. Älä
kummastele äläkä epäile minun ystävyyttäni, jos usein huomaatkin oveni
suljetuksi myöskin sinulle. Minun täytyy vaeltaa pimeätä tietäni yksin.
Olen hankkinut itselleni rangaistuksen ja vaaran, jota en voi ilmaista
kenellekään ihmiselle. Mutta jos olen suurin syntinen, niin olen
myöskin kovimmin koeteltuja. En olisi uskonut tämän maan päällä olevan
tilaa sellaisille tuskille kuin minun. Sinä voit tehdä vain yhden, vanha
ystävä, lievittää kärsimyksiäni -- ja se on, pitää arvossa minun
vaiteliaisuuttani.»

Utterson oli hämmästyksen lyömänä. Hyden onnettomuutta-tuottava vaikutus
oli kadonnut, tohtori oli palannut vanhoihin harrastuksiinsa ja
suhteisiinsa; vieläpä viikko sitten näytti kunniakas ja onnellinen
vanhuus hymyilevän hänelle -- ja nyt, yhdessä ainoassa hetkessä,
näyttivät ystävyyssuhteet, sielunrauha, koko hänen elämänsä kärsineen
haaksirikon. -- Niin suuri ja syvällinen muutos näytti voivan saada
selityksen vain -- mielenhäiriöstä. Mutta kun Utterson muisteli Lanyonin
sanoja ja tapaa, jolla ne lausuttiin, ei hän voinut vapautua
ajatuksesta, että pohja oli etsittävä muualta ja syvemmältä.

Viikkoa myöhemmin kuuli hän, että Lanyon makasi sairasvuoteessa, ja
neljätoista päivää sen jälkeen, että hän oli kuollut.

Hautajaispäivän iltana, tunnettuaan hautajaisissa syvää ja kipeää
liikutusta, lukitsi Utterson työhuoneensa oven, istuutui surumielisenä
kynttilän valoon, otti esiin ja pani eteensä pöydälle kirjeen, jonka
osote oli kirjotettu Lanyonin käsialalla ja joka oli suljettu hänen
sinetillään.

»_*Yksityinen*. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla
persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä
tapauksessa, että hän kuolee ennen minua._» Niin kuului kotelokirjotus,
ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän
tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä
yhden?»

Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain
toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus:
»_Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen._»

Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna
_katoamisen_; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa,
jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran
oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen.
Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut
Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja
pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana -- mitähän se merkitsi
tässä? -- Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta
huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta
kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle
avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen
kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa.

Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen,
ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa
elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän
ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen
ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei
käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun
häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties
paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen
ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman
ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen
vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut
sinne sisälle.

Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän,
oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan
työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin
masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan -- näytti
siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin
kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen
lakkasi tohtorin asunnolla käymästä.




Ikkunassa.


Eräänä sunnuntaina, kun Utterson oli tavallisella kävelyllään mr
Enfieldin kanssa, sattuivat he taas kulkemaan tuota pientä syrjäkatua.
Tultuaan tuon salaoven kohdalle pysähtyivät he katselemaan sitä.

»Niin», sanoi Enfield, »näytös on siis toki loppuun näytelty. Hydeä emme
kai tule enää koskaan näkemään.»

»Sitä toivon minäkin», vastasi Utterson. »Olenko kertonut sinulle, että
minä todellakin tapasin hänet sittemmin ja että sain kokea samanlaista
vastenmielisyyden tunnetta häntä kohtaan kuin sinäkin?»

»Häntä on mahdoton nähdä tuntematta vastenmielisyyttä», vastasi Enfield.
»No niin -- miten tomppelina lienetkään pitänyt minua, kun en tiennyt,
että tämä oli takatie tohtori Jekyllin asuntoon. -- Muuten oli osittain
sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.»

»Vai niin, sinä siis todella tulit sen tietämään. No, jos sen tiedät,
niin mennään pihaan vilkaisemaan ikkunoihin. Suoraan sanoen minä olen
tosiaankin levoton tuon Jekyll paran takia. Hänen laitansa ei ole oikea
-- ja minusta tuntuu siltä, kuin täytyisi tehdä hyvää hänelle, että
hänellä on ystävä edes asunnon ulkopuolella.»

Pihamaa oli kylmä ja kostea, täynnä varhaista kuuraa, vaikka taivas,
korkealla kattojen välissä, vielä säteili auringonlaskun hehkussa.
Kolmesta ikkunasta keskimäinen oli auki, ja siinä istui t:ri Jekyll,
toivottoman vangin tavoin, haukkoen raitista ilmaa hyvin surullisen
näköisenä.

»Mitä -- Jekyll!» huudahti Utterson. »Toivottavasti olet parempi nyt!»

»Olen hyvin huonona, Utterson, hyvin huonona», vastasi tohtori
synkeästi. »Ei kestä enää kauan, Jumalan kiitos.»

»Sinä oleksit liian paljon sisällä», sanoi juristi. »Sinun on tehtävä
kävelymatkoja ja saatava raitista ilmaa keuhkoihisi, kuten minä ja
Enfield. (Serkkuni -- mr Enfield -- tohtori Jekyll!) -- Kas niin, kas
niin -- ota hattusi ja tule vähän jalottelemaan kanssamme.»

»Kiitos ystävyydestäsi», huokasi tohtori. -- »Mielelläni minä -- --
mutta ei, ei, ei, se on aivan mahdotonta. Minä en uskalla. Joka
tapauksessa olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Utterson; tämä oli
tosiaan suuri huvitus. Pyytäisin sinua ja mr Enfieldiä tulemaan sisään,
mutta täällä on kaikki niin mullinmallin.»

»No siinä tapauksessa», sanoi juristi hyväntahtoisesti, »on parasta,
että pysymme täällä alhaalla ja tarinoimme kanssasi; menee yhtä hyvin
mukiin näinkin».

»Juuri mitä minä aioin esittää», sanoi tohtori heikosti hymyillen. Mutta
sanat tuskin olivat ennättäneet suusta, kun hymy jo katosi ja sen
sijalle ilmestyi sellaisen kauhun, pelon ja epätoivon ilme, että se
hyydytti veren kummankin herran suonissa. He saivat nähdä sen vain
vilahdukselta, sillä ikkuna paiskattiin heti paikalla kiinni -- mutta
tässä vilahduksessa oli riittämään asti, ja he kääntyivät pois ja
läksivät kiireesti pihasta virkkamatta sanaakaan. Vaiti kulkivat he
kadullakin, ja vasta kun he olivat tulleet eräälle isommalle pääkadulle,
missä sunnuntaisinkin oli elämää ja liikettä, Utterson kääntyi katsomaan
seuralaistaan. He olivat kumpikin kalpeat, ja heidän katseissaan oli
sama kaameuden ilme, kun ne kohtasivat toisensa.

»Jumala armahtakoon, Jumala armahtakoon», hoki Utterson.

Mutta Enfield nyökkäsi vain hyvin totisena päätään ja jatkoi vaiti
matkaansa.




Viimeinen yö.


Mr Utterson istui eräänä iltana päivällisen jälkeen takkavalkean
ääressä, kun häntä hämmästytti käynnillään Poole.

»Mitä nyt, Poole, mikä tuo sinut tänne?» huudahti hän sekä lisäsi,
katsottuaan tarkemmin häneen: »Mitä on tapahtunut? Onko tohtori sairas?
--»

»Mr Utterson», sanoi uskollinen palvelija, »asiat eivät ole nyt
ensinkään hyvin».

»Istu, ja tuossa on sinulle lasi viiniä», kehotti juristi. »No niin,
tyynny nyt -- älä ole niin hätäinen! -- Sano nyt minulle suoraan mitä
haluat.»

»Te tunnette tohtorin tavat, sir», sanoi Poole. »Te tiedätte, miten
hänellä oli tapana sulkeutua sisään huoneisiinsa. No, nyt on hän taaskin
sulkeutunut työhuoneeseensa -- enkä minä pidä siitä, sir -- -- niin
totta kuin elän, niin en pidä siitä. Mr Utterson -- -- sir -- -- minua
pelottaa --»

»Kas niin, kas niin, ystäväni», virkkoi juristi, »ole hyvä ja puhu
hiukan selvemmin. Mikä sinua pelottaa?»

»Minua on pelottanut nyt jo koko viikon», jatkoi Poole kertomustaan,
välittämättä kysymyksestä, »enkä nyt totta tosiaan voi enää kestää».

Miehen ulkomuoto vahvisti hänen sanojaan; hän näytti lamautuneelta ja
hermostuneelta, eikä hän, lukuunottamatta ensimäistä hetkeä, ollut
katsonut Uttersonia kertaakaan silmiin. Nytkin hän istui viinilasi
koskemattomana edessään ja katse lattiaan luotuna. »Minä en voi enää
kestää.»

»No no», sanoi juristi, »huomaan, että sinulla on syysi siihen mitä
sanot, Poole; huomaan, että asia on vakavaa laatua. Koeta nyt sanoa
minulle, mitä se on.»

»Minä luulen, että jotakin hirveää on tapahtunut», vastasi Poole
käheällä äänellä.

»Jotakin hirveää!» virkkoi juristi, samalla kertaa säikähtäneenä ja
suuttuneena. »Mitä hirveää sitten? -- Mitä mies tarkottaa?»

»Minä en osaa sitä sanoa, sir», vastasi palvelija. »Mutta ettekö tahdo
itse tulla mukaan katsomaan millä kannalla asiat ovat?»

Uttersonin ainoana vastauksena oli se, että hän nousi sekä otti hattunsa
ja päällystakkinsa. Hän huomasi kummastuksekseen sen äärettömän
helpotuksen ilmeen, joka väikkyi toisen katsannossa, sekä yhtä suureksi
hämmästyksekseen, että viini oli vielä koskematta palvelijan laskiessa
sen pois luotansa seuratakseen häntä.

Oli kolea, tuulinen maaliskuun ilta. Kelmeä kuu kellotti selällään kuin
tuulen kumoonkaatamana, ja taivaalla kiitivät kuultavat pilvet. Myrskyn
vuoksi oli vaikeata puhella, ja se pieksi kasvoja, niin että niitä
kirveli. Se näytti myöskin pyyhkäisseen enimmät kulkijat kaduilta, sillä
mr Utterson ei mielestään ollut nähnyt tätä Lontoon osaa milloinkaan
niin autiona ja tyhjänä. Hän olisi suonut asian olevan toisin. Ei
milloinkaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista kanssaihmisten
näkemisen ja puhuttelemisen tarvetta. Koettipa hän miten ankarasti
hyvänsä sitä vastaan taistella, niin valtasi hänen sielunsa yhä enemmän
ja enemmän runteleva lähenevän onnettomuuden aavistus. Tori, jonka
reunassa t:ri Jekyllin talo sijaitsi, oli pyörretuulen aikaansaaman
pöly- ja hiekkapilven peitossa heidän joutuessaan sinne, ja laihat puut
hakkasivat aitaa alastomilla oksillaan. Poole, joka oli koko matkan
kulkenut muutamia askelia edellä, seisahtui nyt keskelle jalkakäytävää,
otti hatun päästään huolimatta purevasta pakkasesta ja pyyhki otsaansa
punaisella nenäliinalla. Vaikka hän oli kulkenut joutuin, niin ei
todennäköisesti tämä, vaan pikemmin ahdistava sieluntuska se oli
pusertanut hänestä hien; sillä hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
palttina ja hänen puhuessaan kuului hänen äänensä käheältä ja
sortuneelta.

»No, nyt olemme siis perillä, sir», sanoi hän, »ja Jumala suokoon, että
kaikki olisi hyvin».

»Amen, Poole», virkkoi Utterson.

Palvelija kolkutti varovasti; ovi avautui raolleen, vaikka varmuusketju
olikin paikallaan, ja ääni kysyi: »Tekö siellä, Poole?»

»Minä juuri», sanoi Poole. »Avatkaa ovi.»

Tultuaan tuohon tuttuun eteiseen huomasivat he sen kirkkaasti
valaistuksi; roihuva takkavalkea oli laitettu uuniin, ja tulen ympärillä
olivat kaikki sekä mies-että naispalvelijat koolla kuin pelästynyt
lammaslauma. Uttersonin nähdessään alkoi talon piika hermostuneesti
nyyhkyttää, ja keittäjätär huusi: »Jumalan kiitos! -- se on mr Utterson!»
sekä syöksähti esiin kuin tahtoen syleillä häntä.

»Mitä nyt, mitä nyt? Täälläkö te kaikki olette?» sanoi juristi
vihaisesti. »Kerrassaan sopimatonta, kerrassaan säädytöntä! Isäntänne ei
suvaitse sellaista.»

»Ne ovat niin peloissaan», sanoi Poole.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ei kukaan vastannut -- ainoastaan piika itki
ääneen.

»Tukkikaa suunne!» tiuskaisi Poole hänelle väkinäisyydellä, joka
todisti, miten hermostuneessa jännityksessä hän itse oli. Itse asiassa
olivat kaikki, kun tyttö niin yhtäkkiä alkoi itkeä, säpsähtäneet ja
kääntyneet sisäovea kohti odottava kauhun ilme kasvoillaan.

»Kuules», sanoi palvelija juoksupojalle, »anna minulle kynttilä, niin
teemme lopun tästä kaikesta heti paikalla». Sitten pyysi hän mr
Uttersonia seuraamaan mukana ja näytti tietä takapihalle. »Kulkekaa
niin hiljaa kuin voitte, sir», kuiskasi hän. »Minä tahdon, että te
kuulette, mutta en että teidät kuultaisiin. Ja -- -- kuulkaa, sir -- --
jos hänen päähänsä sattuisi pälkähtämään käskeä teitä sisälle, niin
älkää menkö.»

Tämä odottamaton varotus sai juristin säpsähtämään, ja hän oli
kadottamaisillaan tasapainonsa; mutta hän kokosi taas rohkeutensa ja
seurasi Poolea laboratoriorakennukseen, läpi vanhan luentosalin, missä
oli tomuisia pulloja ja pakkalaatikoita, niiden portaiden juurelle asti,
jotka veivät tohtorin työhuoneeseen. Tässä viittasi Poole häntä
pysähtymään ja kuuntelemaan, pani itse pois kynttilän ja lähti ilmeisen
suurella vastenmielisyydellä nousemaan ylös noita pieniä portaita ja
epävarmalla kädellä kolkutti punaiselle ovelle.

»Mr Utterson on täällä ja haluaa tavata tohtoria», huusi hän, kehottaen
vielä kerran vilkkain liikkein juristia kuuntelemaan.

Ääni kuului vastaavan sisältä: »Sano hänelle, että minä en voi ottaa
vastaan ketään», sanoi se valittavana.

»Kiitoksia», sanoi Poole, ja hänen äänensä kaikui melkein riemukkaana.
Hän otti taas kynttilän ja vei mr Uttersonin takaisin pihan poikki
suureen keittiöön, jossa tuli oli sammunut ja kovakuoriaiset
juoksentelivat ympäri lattiaa.

»Mr Utterson», sanoi hän katsoen häntä suoraan silmiin, »oliko se
isännän ääni, tuo?»

»Se tuntui kovin muuttuneelta», vastasi Utterson hyvin kalpeana, mutta
silmää räpäyttämättä.

»Muuttuneelta? Kyllä, uskoisinpa sen! -- Olisinko minä ollut
kaksikymmentä vuotta isännän palveluksessa enkä tuntisi hänen ääntänsä,
uskooko herra sitä? -- Ei, isäntä on murhattu -- niin juuri, he ottivat
häneltä hengen kahdeksan päivää sitten, kun me kuulimme hänen huutavan
ja pyytävän Jumalaa armahtamaan -- ja _mikä_ se on, joka pitää nyt
asuntoansa tuolla, ja _minkävuoksi_ se pysyy siellä -- sen tietänee vain
Jumala -- -- --.»

»No no, Poole, -- sepä vasta oli merkillinen juttu, ihan uskomaton
juttu, ystäväni», sanoi Utterson ja puri sormeaan. »Otaksutaan, että
asia on niin kuin luulet, oletetaan, että tohtori on -- sanokaamme --
toimitettu pois tieltä. Minkä vuoksi pysyisi murhaaja sitten siellä? Tuo
ei sovi yhteen, siinä ei ole tervettä järkeä.»

»Niin, niin, mr Utterson, teitä on vaikea saada vakuutetuksi, mutta minä
teen sen sittenkin lopuksi», sanoi Poole. »Koko viime viikon, tietäkääs,
on hän -- taikka se -- taikka mikä se lienee, joka elää tuossa huoneessa,
huutanut yhtämittaa, yöllä ja päivällä, jonkinlaista lääkettä, jota hän
ei voi valmistaa. Hänellä oli välistä tapana -- isännällä tarkotan --
oli tapana kirjottaa se, mitä hän halusi toimitettavaksi, paperille,
jonka hän heitti portaille. Koko tämän viikon aikana me emme ole saaneet
muuta -- vain paperilappuja, ja ovi on salvassa, ja hänen ateriansa
asetettuna tarjottimelle oven ulkopuolelle, niin että hän on voinut
hiipiä syömään kenenkään näkemättä. No, tietäkääs, herra -- -- joka ainoa
päivä, välistä kaksi, kolme kertaa päivässä, on ollut uusia valituksia
ja määräyksiä ja käskyjä, niin että minä en ole saanut tehdä muuta kuin
hypätä kaikkien kaupungin apteekkarien ja rohdoskauppiaiden luona. Joka
kerran kun olen tullut ostoksineni kotiin, on jo ilmestynyt uusi
paperilappu käskyllä viedä se takaisin ja koettaa uutta paikkaa. Tämä
pulveri mahtanee olla kauhean tarpeen, se on ainakin tiettyä ja
tunnettua, mitä hän sillä sitten aikoneekin tehdä.»

»Onko sinulla yhtään sellaista paperia tallella?» kysyi Utterson.

Poole kopeloi taskujaan ja ojensi hänelle rypistyneen paperin, jota
juristi, kumartuen lähemmä kynttilää, tarkoin tutki. Sen sisältö oli
seuraava:

»T:ri H. Jekyll saa ilmottaa herroille Maw, että se näyte, jonka he
olivat lähettäneet hänelle, oli epäpuhdasta ja aivan kelpaamatonta.
Vuonna 18-- osti t:ri Jekyll suuremman määrän samaa suolaa herroilta
Maw. Hän pyytää teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, eikö vanhaa
varastoa ole vielä jäljellä, ja siinä tapauksessa pyytää hän sitä
viipymättä itsellensä lähettämään. Hinnasta ei ole kysymystä. Asia on
mitä tärkeintä laatua t:ri Jekyllille.»

Tähän asti oli kirjeen sanamuoto ollut tyyni ja maltillinen, mutta tässä
osotti suuri mustepilkku, että sen kirjottajan oli mielenliikutus
vallannut. »Jumalan nimessä» -- oli hän lisännyt -- »koettakaa löytää
tuota vanhaa».

»Sepä oli merkillinen kirje», sanoi Utterson. Sitten hän lisäsi
terävästi: »Miten on selitettävissä, että se on vielä sinulla ja
avattuna?»

»Eräs Maw'in herroista suuttui ja viskasi sen takaisin minulle yli
myymäläpöydän, kuin olisi se polttanut häntä», vastasi Poole.

»Mutta eikö tämä ole kieltämättä tohtorin käsialaa? Etkö tunne sitä
samaksi?» jatkoi juristi.

»Niin, kyllähän se minun mielestäni vivahtaa siihen», sanoi palvelija
nyreänä. Mutta sitten lisäsi hän muuttuneella äänellä: »Mutta mitä se
merkitsee, miten hän kirjottaa? Olenhan minä nähnyt hänet.»

»Nähnyt hänet?» toisti Utterson. »No?»

»Juuri niin», sanoi Poole. »Minä kerron teille kaikki. Minä tulin
luentosaliin puutarhasta. Hän oli hiipinyt ulos varmaankin etsimään
tuota suolaa tai mitä se lienee, sillä työhuoneen ovi oli auki ja hän
seisoi huoneen toisessa päässä ja kaiveli pakkalaatikkoa. Hän katsahti
minun tullessani ylös, päästi huudon ja ryntäsi portaita ylös omaan
huoneeseensa. Minä en nähnyt häntä kauemmin kuin sekunnin ajan, mutta
tukkani nousi pystyyn kuin sian harjakset. Sillä jos se oli isäntäni,
niin voiko herra sanoa minulle, minkävuoksi hänellä oli naamio
kasvoillaan? -- Jos se oli isäntäni, niin minkävuoksi hän kirkaisi kuin
rotta ja juoksi minua piiloon? Olenhan palvellut häntä kaksikymmentä
vuotta. Ja sitäpaitsi --» hän vaikeni ja pyyhki kädellä kasvojaan.

»Merkillistä kyllä», virkkoi Utterson, »mutta minä luulen alkavani
käsittää asiain yhteyden. Isäntääsi, Poole, vaivaa nähtävästi jokin
sellainen tauti, joka sekä tuottaa tuskia sairaalle että tekee hänet
epäluuloiseksi; siitä johtuu hänen muuttunut äänensä luullakseni;
senvuoksi käyttää hän kasvoillaan naamiota ja karttaa kaikkia ihmisiä;
senvuoksi haluaa hän niin kiihkeästi tuota lääkettä, jonka hän
mielessään kuvittelee -- Jumala suokoon, ettei hän erehtyisi, raukka --
tuottavan hänelle lievennystä. Niin on asia varmaankin -- ja totisesti on
se surullista ja kauheaa ajatellakin. Mutta se on joka tapauksessa
yksinkertaista ja luonnollista, sopii hyvin kaikkiin asianhaaroihin ja
vapauttaa meidät kaikista vastenmielisistä otaksumisista.»

»Niin, mutta», sanoi vanha palvelija, kasvojensa käydessä kellertävän
kalpeiksi, -- »se -- se, jonka minä näin, ei ollut isäntäni, se on
puhdas totuus. Isäntä» -- tässä vilkaisi hän varovasti ympärilleen ja
hiljensi äänensä kuiskinaksi -- »isäntä on pitkä, muhkea mies, kuten
kyllä tiedätte, mr Utterson, mutta tämä oli pikemminkin kääpiö».
Utterson koetti väitellä vastaan. »Herra Jumala, sir!» huudahti Poole,
»luuletteko todellakin, että minä en voi tuntea tohtoria palveltuani
häntä ummelleen kaksikymmentä vuotta? -- Ettekö usko, että minä tiedän
tarkalleen, miten korkealle hänen päänsä yltää tuossa ovessa, jossa olen
hänen nähnyt joka ainoa päivä? -- E-ei, sir -- e-ei, sen minä sanon ja
siinä pysyn -- -- se, jolla oli naamio, ei ollut tohtori -- Jumala
tietäköön, kuka taikka mikä hän sitten lieneekään, mutta, nähkääs,
tohtori se ei ollut; ja minun uskoni on nyt se, että ne ovat ottaneet
häneltä hengen.»

»Poole», sanoi Utterson, »jos sinä todellakin väität sitä ja pysyt
väitteessäsi, niin on minun velvollisuuteni ottaa selko asiain
todellisesta tilasta. Olinpa miten velkapää hyvänsä kunnioittamaan
tohtorin toivomuksia ja voinenpa miten vähän hyvänsä selittää tämän
kirjeen olemassaoloa, joka kirje näyttää todistavan, että hän todella
elää -- niin -- pidän tosiaankin velvollisuutenani murtaa tuon oven.»

»No, se kuuluu joltakin, mr Utterson!» huudahti palvelija.

»Mutta nyt tulee toinen kysymys», jatkoi juristi. »Ken on sen tekevä?»

»Luonnollisesti te ja minä, sir», kuului peloton vastaus.

»Uljaasti puhuttu, Poole», sanoi juristi, »ja olipa tästä seurauksena
mikä hyvänsä, niin pidän minä huolen, ettet sinä tule mitään kärsimään».

»Tuolla luentosalissa on kirves», virkkoi Poole, »ja voimmehan ottaa
hiilihangon keittiöstä».

Mr Utterson otti tämän oudon, mutta tarkotuksenmukaisen aseen käteensä
ja punnitsi sitä. »Ymmärräthän, Poole», sanoi hän sitten katsahtaen
ylös, »että me tällä tavoin antaudumme vaaraan?»

»Kyllä sen hyvin ymmärrän, sir», vastasi Poole.

»On siis parasta olla toisiamme kohtaan suoria», jatkoi juristi. »Meillä
kummallakin on mielessä enempi kuin mitä puhumme. Puhukaamme nyt asiat
selviksi. -- Tuo naamioitu henkilö, jonka näit -- -- -- tunsitko häntä?»

»Hm -- niin, nähkääs, sir, se juoksi niin nopeasti ja oli niin
kumarassa, että minä todellakaan en voi vannoa, että tunsin hänet», oli
vastaus. »Mutta jos tarkotatte -- oliko se mr Hyde -- niin, totta
tosiaan sir, luulen että hän se oli. -- Se oli jotenkin hänen
pituisensa, minun ajatukseni mukaan; ja se liikkui samalla
sipsuttavalla, nopealla tavalla kuin hän -- ja kukapa muu olisi voinut
tulla laboratorion ovesta? -- mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Minä
en tiedä, mr Utterson, oletteko milloinkaan tavannut mr Hydeä.»

»Olen, minä puhelin kerran hänen kanssaan.»

»Niin, no sitten kyllä tiedätte, sir, yhtä hyvin kuin me muut, että
hänessä oli jotakin eriskummaista -- jotakin, joka -- -- joka sai kuin
pois kääntymään ---- niin, minä en nyt osaa sanoa mitä tarkotan, sir;
sen tunsi kylmänä ja raskaana selkäpiissään asti, niin sanoakseni.»

»Kyllä minä ymmärrän mitä tarkotat.»

»Juuri niin, niin, sir. No -- -- kun nyt tuo kuvatus, jolla oli naamio,
pikemmin marakatin kuin kristityn ihmisen tavoin -- se on puhdas totuus,
sir -- hypähti pakkalaatikolta ylös ja juoksi työhuoneeseen, niin
vakuutan teille, sir, että tuntui, kuin olisi jäätä heitetty selkääni.
Niin, vaikka tiedänhän, ettei se todista mitään, ei -- siksi
kirjanoppinut olen minäkin; mutta ihmisellä on tunteensa kuitenkin, mr
Utterson, ja niin totta kuin tässä seison, oli se mr Hyde!»

»Ni-niin -- --» sanoi juristi. »Pelkäänpä melkein samaa. Pelkään tuolla
tuttavuudella olleen juurensa siinä, mikä pahaa oli, eikä siitä voinut
mitään hyvää koituakaan. Niin, totta puhuakseni, uskonpa sinun olevan
oikeassa, Poole. Minunkin luullakseni on Harry parka murhattu, ja hänen
murhaajansa -- Jumala yksin tiennee, mistä syystä -- piileilee vielä
hänen huoneessaan. No, me kostamme hänelle. Huuda Bradshawia!»

Nuorempi palvelija totteli kutsua hyvin kalpeana ja säikähtäneenä.

»Malttia, Bradshaw!» sanoi juristi. »Tämä epävarmuus tekee meidät kaikki
hulluiksi; mutta nyt me teemme Jumalan avulla siitä lopun. Poole ja minä
aiomme murtaa työhuoneen oven. Jos, vastoin odotusta, kaikki olisi
oikein, otan minä vastatakseni koko jutusta. Mutta siltä varalta, ettei
todellakaan kaikki ole oikein taikka että joku pahantekijä koettaisi
päästä pakoon takaoven kautta, on sinun ja pojan otettava pari tukevaa
nuijaa ja kierrettävä nurkan taakse vartioimaan ovea. Me annamme teille
kymmenen minuuttia aikaa ennättääksenne sinne.»

Bradshaw meni, ja Utterson katsoi kelloansa. »Ja nyt, Poole, lähdemme
mekin vartiopaikkaamme», sanoi hän, ottaen hiilihangon ja mennen
pihalle. Pilvi peitti nyt kokonaan kuun, joten ulkona oli pilkkopimeä.
Tuuli, joka pääsi vain henkäyksinä tunkeutumaan korkeiden muurien
väliin, sai heidän kynttilänsä liekin lekottamaan sinne tänne, kunnes he
pääsivät laboratoriorakennuksen seinän suojaan, jonne istuivat hiljaa
odottamaan. Lontoo myllersi juhlallisena heidän ympärillään; mutta
läheltä ei kuulunut muuta ääntä kuin jonkun ylhäällä työhuoneessa
lakkaamatta edestakaisin kävelevän henkilön askelet.

»Tuolla tavoin se kävelee koko päivän, sir», kuiskasi Poole -- -- »niin,
ja puolen yötä lisäksi. Vain silloin, kun joku uusi näyte saapuu
apteekista, tulee siellä hetkiseksi hiljaista. Ah, mr Utterson, varmaan
paha omatunto se vaivaa ihmistä sillä tavoin! -- Minusta tuntuu, kuin
olisi noissa askelissa joka ainoassa ihmisverta. Mutta kuunnelkaa, vähän
tarkemmin, vähän tarkemmin, sir -- -- pankaa sydän korviinne, mr
Utterson, ja sanokaa minulle suoraan, ovatko ne mielestänne tohtorin
askelia?»

Käynti oli kevyttä ja epätasaista, ja siinä oli jotakin omituista
keinuntaa, vaikka se olikin hidasta. Ei mikään itse asiassa voinut erota
enemmän t:ri Jekyllin tavallisista raskaista, narisevista askelista.

Utterson huokasi. »Eikö sieltä milloinkaan kuulu mitään muuta?» kysyi
hän.

Poole nyökkäsi.

»Kerran», sanoi hän, »kerran kuulin sen itkevän».

»Itkevän? -- Miten niin?» virkkoi juristi, joka tunsi väristyksen
kulkevan ruumiissaan.

»Se itki kuin nainen tai niinkuin kadotettu sielu», vastasi palvelija.
»Se vaikutti minuun niin, että olisin voinut itsekin itkeä lähdettyäni
sieltä.»

Nyt olivat nuo kymmenen minuuttia melkein kuluneet. Poole otti erään
olkikasan alta kirveen; kynttilä asetettiin lähimmälle pöydälle, ja he
lähestyivät hiljaa ja henkeä pidättäen sitä ovea, jonka takana nuo
kärsivälliset jalat yhä edestakaisin ja taas edestakaisin yön
hiljaisuudessa vaelsivat.

»Jekyll!» huusi Utterson kovalla äänellä. »Minä pyydän saada tavata
sinua». Hän odotti vähän aikaa, mutta minkäänlaista vastausta ei
kuulunut.

»Minä varotan sinua», jatkoi hän sitten taas. »Ja sanon sinulle suoraan,
että meissä on herännyt epäluuloja, ja minä haluan ja minun täytyy
tavata sinua, jollei hyvällä, niin sitten pahalla -- jollei myöten, niin
vastoin tahtoasi! Jollet suostu avaamaan ovea, niin käytän väkivaltaa.»

»Utterson», sanoi ääni sisältä, »armahda Jumalan tähden!»

»Ah -- se ei ollut Jekyllin ääni -- se oli Hyden!» huudahti Utterson.
»Ovi rikki, Poole!»

Poole heilautti kirvestä. Lyönti tärisytti rakennusta ja sai punaisen
oven liikahtamaan saranoiltaan. Hurja kirkaisu, muistuttava ahdistetun
eläimen parahdusta, kuului työhuoneesta.

Vielä kerran kohosi kirves, ja taas tärisivät ovilaudat. Neljä iskua
seurasi toinen toistaan, mutta puu oli lujaa ja työ hyvää, niin että
vasta viidennellä lyönnillä lukko särkyi ja murtunut puuosa kaatui
sisäänpäin matolle.

Aikaansaamansa metelin ja sitä seuranneen syvän, hiljaisuuden
säikäyttäminä vetäytyivät piirittäjät vähän syrjään ja tirkistelivät
huoneeseen. Siinä oli huone heidän silmäinsä edessä rauhallisessa
lampunvalossa; takkavalkea hehkui ja ratisi iloisesti pesässä,
teekeittiö hyrisi vienoa lauluansa, pari laatikkoa oli avoinna,
kirjoituspöydällä olivat paperit kauniissa järjestyksessä, ja aivan
tulipesän vieressä oli sirosti katettu pöytä teekalustoineen. Jos ei
lasikaappia ja kemiallisia työkaluja olisi ollut, niin olisi huonetta
voitu sanoa jokapäiväisimmäksi ja rauhallisimmaksi huoneeksi, mitä sinä
yönä voitiin Lontoosta löytää.

Keskellä lattiaa makasi kiemurassa vielä suonenvedontapaisesti
nytkähtelevä ihmisen ruumis. He lähestyivät varpaisillaan, käänsivät sen
selälleen ja näkivät Edward Hyden kasvot.

Hän oli puettuna vaatteisiin, jotka näyttivät liian väljiltä hänelle;
puku näytti alunpitäen olevan aiottu tohtorin kokoiselle henkilölle.
Kasvojen lihakset osottivat vielä heikkoa elonmerkkiä, mutta henki oli
oikeastaan jo paennut; ja pullosta, jota hän puristi kädessään, ja
tuosta väkevästä karvasmantelin hajusta, joka täytti ilman, ymmärsi
Utterson, että hänen edessään oleva ruumis oli itsemurhaajan ruumis.

»Tulimme liian myöhään», sanoi hän ankarasti. »Myöhästyimme sekä
rankaisemasta että pelastamasta. Hyde on kaikkitietävän tuomarin edessä.
Meillä ei ole muuta tehtävää kuin etsiä isäntäsi maallisia jäännöksiä.»

Verrattomasti suurimman osan rakennuksesta otti luentosali, joka täytti
melkein koko alakerroksen ja johon valo tuli ylhäältä. Työhuone täytti
yläkerroksen toisen päädyn, ja siitä oli näköala pihalle. Luentosalista
johti käytävä takakadulle vievälle ovelle, ja tämä käytävä oli portaiden
kautta yhteydessä työhuoneen kanssa. Sitäpaitsi oli talossa pimeitä
komeroita ja suuri kellari. Kaikki tutkittiin perinpohjin. Komerot ja
konttorit tarvitsivat vain yhden ainoan silmäyksen, sillä ne kaikki
olivat tyhjinä ja näyttivät, siitä pölystä päättäen, joka niiden ovista
putosi, kun ne avattiin, olleen sellaisina pitkät ajat. Kellari oli
täynnä vanhaa romua, suurimmaksi osaksi tohtorin edeltäjän perua, mutta
kun he avasivat oven, tulivat he heti vakuutetuiksi tutkimuksen
tarpeettomuudesta, sillä alas putosi paksu vanha
hämähäkinverkkokuontalo, joka oli vuosikausia ollut sisäänkäytävän
sinettinä. Ei missään näkynyt Henry Jekyllin jälkeäkään, ei elävän eikä
kuolleen.