Poole kopisteli käytävän kivisiä lattialevyjä. »Hän on saattanut haudata
hänet tänne», sanoi hän, kuunnellen kumahtelevaa ääntä.

»Hän on voinut paeta», virkkoi Utterson, mennen tutkimaan takakadulle
vievää ovea. Se oli lukossa; ja sen vierestä kivilattialta löysivät he
ruosteisen avaimen.

»Tämä ei näytä käytetyltä», huomautti juristi.

»Käytetyltä?» vastasi palvelija. »Ettekö näe, sir, että se on
rikkimurrettu? -- Näyttää melkein siltä, että joku on polkenut sitä.»

»Niinpä niin, totta tosiaan», sanoi Utterson. »Ja murrospaikat ovat
myöskin ruosteiset.»

Molemmat miehet katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

»Tämä menee yli minun ymmärrykseni», sanoi juristi. »Mennään takaisin
työhuoneeseen.»

He kulkivat hiljaa portaita ylös ja alkoivat, luoden tuontuostakin
pelokkaan syrjäkatseen ruumiiseen, tarkasti tutkia työhuoneen sisältöä.
Eräällä pöydällä näkyi jälkiä siitä, että siinä oli toimitettu jotakin
kemiallista koetta. Jotakin valkoista suolaa oli eri paikoissa pöydällä
olevilla lautasilla, ja kaikki näytti olevan valmiina jotakin koetta
varten, jonka suorittamisessa miesparka oli tullut keskeytetyksi.

»Juuri tuota jauhetta minun alituiseen täytyi juosta hakemassa», sanoi
Poole. Hänen puhuessaan alkoi teekeittiö kiehua pihistä kimeällä
äänellä.

Tämä vei heidät kummatkin uunin luo, mihin oli siirretty hauska
nojatuoli ja missä teetarpeet olivat valmiina -- sokerikin oli jo
kupissa. Eräällä viereisellä hyllyllä oli muutamia kirjoja; yksi kirja
oli avattuna teekupin vieressä. Utterson vilkaisi sitä ja huomasi
hämmästyksekseen sen olevan erään uskonnollisen teoksen, johon Jekyll
oli aina ollut hyvin mieltynyt, reunat ahdettuina täyteen liikuttavia
muistiinpanoja, jotka käsialasta päättäen saattoivat olla vain tohtorin
itsensä kirjottamia.

Sen jälkeen tulivat he miehenkorkuisen peilin luo, johon katsominen
heissä väkisinkin synnytti kammoa. Mutta se oli käännetty niin, että se
näytti heille vain punaisen tulenvalon katosta, liekkien moninkertaiset
varjokuvat lasikaapin ruuduista sekä heidän omat kalpeat ja pelästyneet
kasvonsa, jotka kumartuivat katsomaan niitä.

»Tämä peili se on nähnyt monta outoa asiaa, sir», lausui Poole
kuiskaamalla.

»Ja tuskinpa sittenkään mitään, joka olisi sitä itseään oudompi»,
vastasi juristi samassa äänilajissa. »Sillä mitä teki Jekyll» -- häntä
puistatti ja hän vaikeni mainitessaan ystävän nimen, mutta tointui pian
tästä heikkoudesta -- »mitä varten se oikeastaan oli Jekyllillä täällä?»
jatkoi hän.

»Niin, sanokaas muuta!» virkahti Poole.

Sitten he lähtivät tutkimaan kirjotuspöytää. Hyvin järjestettyjen
paperien päällimäisenä oli siinä suuri sinetillä varustettu, mr
Uttersonille osotettu kirjekuori. Juristi avasi sen ja siitä putosi
useampia erilaisia papereita maahan. Näistä ensimäisen huomattiin olevan
testamentin, jonka sanamuoto oli aivan sama kuin sen, jonka hän kuusi
kuukautta sitten oli antanut takaisin tohtorille. Mutta Edward Hyden
nimen sijasta luki juristi siinä nyt, sanomattomaksi hämmästyksekseen,
nimen Gabriel John Utterson.

Hän katsoi Pooleen, sitten paperiin ja vihdoin kuolleeseen
pahantekijään, joka makasi suorana matolla.

»Pääni menee pyörälle», sanoi hän. »Hän on ollut sisäänsulkeutuneena
useampia päiviä; hänellä ei ollut mitään syytä pitää minusta; hänen on
täytynyt olla raivosta mielettömänä sen vuoksi, että joutui
perinnöttömäksi -- ja sittenkään ei hän ole hävittänyt tätä
testamenttia!»

Hän otti lattialta seuraavan paperin. Se oli lyhyt kirje, kirjotettu
tohtorin tunnetulla käsialalla ja varustettu päivämäärällä.

»Poole!» huudahti hämmästynyt lakimies, »hän on ollut elävänä tässä
huoneessa vielä tänä päivänä. Niin lyhyessä ajassa ei häntä ole voitu
piilottaa -- hänen täytyy elää vielä, hänen on täytynyt paeta. Mutta
minkä vuoksi hän olisi paennut -- ja minne? -- Ja jos niin on, niin
miten voimme antaa ilmi tämän itsemurhan? -- -- -- Meidän on oltava
hyvin varovaisia. Minä pelkään, minä pelkään, että me muuten tulemme
kietoneeksi isäntäparkasi hyvin vaikeaan ja ikävään juttuun.»

»Miksi ette lue mitä tuossa paperissa on kirjotettuna, sir», kysyi
Poole.

»Minua pelottaa lukea sitä», vastasi juristi puolikovaa ja hyvin
totisena. »Suokoon Jumala, ettei siihen olisi syytä!»

Sitten hän asetti paperin likemmä kynttilää ja luki seuraavaa:

»Rakas Utterson -- kun tämä joutuu käsiisi, olen minä kadonnut,
asianhaarojen pakosta, joita en ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen
odottamaan. Mutta tuntoni ja kaikki asianhaarat nykyisessä
kuvaamattomassa tilassani viittaavat minulle, että lopun täytyy olla
lähellä. Mene siis ja lue ensiksi se kertomus, jonka Lanyon sanoi
jättävänsä sinun talletettavaksesi; ja jos sitten haluaisit tietää
enemmän, niin lue myöskin se tunnustus, jonka on antanut sinun halpa ja
onneton ystäväsi

      Henry Jekyll.»

»Oliko kuoressa muuta paperia?» kysyi Utterson.

»Oli, sir, tässä se on», vastasi Poole ottaen lattialta ja antaen
hänelle melkoisen käärön, joka oli suljettu useilla sineteillä.

Lakimies pisti sen taskuunsa.

»Älä puhu mitään näistä papereista, Poole», sanoi hän. »Olipa
isäntäparkasi kuollut taikka paennut, niin on meidän velvollisuutemme
suojata hänen hyvää nimeään. On jo myöhä; minun on lähdettävä kotiin ja
luettava nämä asiakirjat hiljaisuudessa; mutta minä palaan takaisin
parin tunnin kuluttua ja silloin kutsutamme poliisin.»

He läksivät huoneesta ja lukitsivat luentohuoneen oven mennessään.
Pelon vallassa olevien palvelijain ollessa yhä koolla eteishuoneen
takkavalkean ympärillä vaelsi Utterson kotiinsa voidakseen
hiljaisuudessa lukea ne paperit, jotka tulivat selittämään salaisuuden.




T:ri Lanyonin kertomus.


-- Tammikuun yhdeksäntenä päivänä, se on neljä päivää sitten, sain
iltapostissa vakuutetun kirjeen, jonka kotelokirjotuksesta heti tunsin
vanhan koulu-ja virkatoverini Henry Jekyllin käsialan. Tämä oudostutti
minua aika lailla, sillä tapanamme ei ollut vaihtaa kirjeitä; sitäpaitsi
olin tavannut hänet, jopa ollut illallisella hänen luonaan edellisenä
iltana, enkä voinut käsittää, mitä niin ihmeen tärkeää asiaa hänellä
saattoi olla minulle, että kirje tarvitsi vakuuttamista. Kirjeen
sisällys lisäsi kuitenkin hämmästystäni, sillä se kuului näin:

»Paras Lanyon -- sinä olet vanhimpia ystäviäni, ja vaikka meillä on
ollut muutamissa tieteellisissä kysymyksissä eri mielipide, niin en minä
puolestani kuitenkaan ole tuntenut mieltymykseni sinua kohtaan
vähenevän. Ei ole sitä päivää ollut, etten olisi uhrannut omaisuuttani
taikka oikeaa kättäni auttaakseni sinua, jos olisit sanonut: Jekyll,
minun henkeni, kunniani, järkeni riippuvat sinusta! -- -- --

»Lanyon, _minun_ henkeni, _minun_ kunniani, _minun_ järkeni riippuvat
sinusta. Jos et täytä pyyntöäni tänä iltana, niin olen auttamattomasti
hukassa. Tämän esipuheen jälkeen saatat ehkä arvella, että se on jokin
vaikea tehtävä, jota sinulta pyydän. Päätä itse.

»Minä pyydän sinua siirtämään kaikki muut tämän illan tehtäväsi toiseen
aikaan -- niin, vaikkapa sinua olisi kutsuttu keisarin sairasvuoteen
ääreen; -- ottamaan vuokra-ajurin, jolleivät omat vaunusi sattuisi jo
seisomaan valjastettuina oven edessä -- ja tämä kirje kädessäsi,
voidaksesi täsmälleen seurata sen ohjeita, heti lähtemään minun
asuntooni. Poole, vanha palvelijani, on jo saanut tarpeelliset käskyt;
sinä tapaat hänet odottamassa tuloasi lukkoseppä kumppalinaan. Sen
jälkeen annat sinä murtaa työhuoneeni oven auki; sinun on mentävä sinne
yksin, avattava vasemmalla sivulla oleva lasikaappi, joka on merkitty
E-kirjaimella; jos ovi on lukossa, niin on sinun käskettävä murtamaan se
auki; sitten on sinun vedettävä ulos, _sisältöä lainkaan pöyhimättä_,
neljäs laatikko ylhäältä, taikka -- mikä on juuri sama -- kolmas
laatikko. Kauheassa sieluntuskassa, jossa olen, hirvittää minua jo
pelkkä ajatuskin, että näissä nyt antamissani ohjeissa saattaisi olla
joku erehdys. Mutta jos minä jollakin tavoin erehtyisin, niin täytyy
sinun tuntea laatikko oikeaksi sen sisällöstä: _erilaisia jauheita_;
yksi _pullo_ ja yksi _muistiinpanokirja_.

»Koko tämän laatikon, sellaisena kuin sen tapaat, pyydän viemään
mukanasi kotiisi Cavendish Squarelle.

»Siinä on toinen puoli sinulta pyytämääni palvelusta. Nyt tulee toinen.

»Jos lähdet matkaan heti tämän kirjeen saatuasi, täytyy sinun olla
jälleen kotonasi jo aikoja ennen puoliyötä; mutta minä annan sinulle
kuitenkin aikaa puoliyöhön asti, osaksi sen vuoksi, että odottamattomia
esteitä saattaa aina ilmaantua, ja osaksi sen vuoksi, että aika, jolloin
palvelusväkesi voi otaksua jo nukkuvan, on edullisempi siihen nähden,
mitä vielä on toimittamatta.

»Puoliyön aikaan pyydän siis sinua olemaan yksinäsi
vastaanottohuoneessasi, omin käsin päästämään sisään henkilön, joka
silloin esiintyy luonasi minun nimissäni, sekä tälle henkilölle antamaan
asunnostani noutamasi laatikon.

»Kun olet tehnyt tämän, niin olet myöskin täyttänyt ystävänpalveluksesi
sekä ansainnut ikuisen kiitollisuuteni. Jos vaatisit lähempää selitystä
-- ja sinullahan on siihen oikeus -- niin tarvitaan vain muutama
hetkinen tullaksesi vakuutetuksi, että kaikella tällä hankkeella on
minuun nähden mitä suurin merkitys ja että sinä, laiminlyömällä yhden
ainoankaan antamani ohjeen -- miten mitättömältä se sitten näyttäneekin
-- hankit omalletunnollesi kuolemani taikka järkeni menettämisen.

»Vaikka tuskin luulen, että sinä voit vastustaa tätä vanhaan
ystävyyteemme vetoamistani, jähmettyy kuitenkin sydämeni ja käteni
vapisee jo ajatellessanikin sellaista mahdollisuutta. Ajattele minua,
Lanyon, tällä hetkellä vieraassa ympäristössä, sysimustan epätoivon
ahdistamana, jota epätoivoa ei mikään mielikuvitus voi karkottaa -- ja
kuitenkin täysin tietoisena siitä, että jos sinä vain tahdot minulle
tämän palveluksen tehdä, niin ovat kaikki huoleni ja murheeni yhdessä
hetkessä poispyyhkäistyt, kuin ei niitä olisi ollutkaan. Auta minua,
rakas Lanyon, ja pelasta

      ystäväsi
      H. J.

»P. S. Olin jo sulkenut tämän, kun uusi pelko valtasi minut. Olisihan
mahdollista, että sinä jonkun sattuman kautta et saisikaan tätä kirjettä
ennenkuin huomisaamuna. Siinä tapauksessa, rakas Lanyon, toimita asiani
mihin aikaan päivästä sinulle parhaiten sopii ja varro vielä kerran
lähettiäni puolenyön aikaan. Mahdollisesti on se silloin jo liian
myöhäistä; ja jollei kukaan sinä iltana tule, niin voit olla melkein
varma siitä, ettet enää milloinkaan näe

      Henry Jekylliä.»

Lukiessani tätä kirjettä olin ihan vakuutettu, että virkaveliparkani oli
tullut mielipuoleksi. Mutta niin kauan kuin tätä ei oltu toteennäytetty,
tunsin olevani velvollinen täyttämään hänen pyyntönsä. Kuta vähemmin
ymmärsin tätä mielenpurkausta, sitä vähemmin voin punnita sen arvoa --
ja rukousta, joka on esitetty sellaisin sanoin kuin tämä, tuskin voi
olla ottamatta varteen, ottamatta samalla kannettavakseen
vakavaluontoista edesvastuuta. Minä nousin siis heti pöydästä, otin
vuokra-ajurin ja käskin ajamaan suoraan Jekyllin asunnolle. Hänen vanha
palvelijansa odotti minua; hän oli samassa postissa saanut vakuutetun
kirjeen, joka sisälsi tarpeelliset ohjeet, ja hän oli lähettänyt heti
noutamaan lukko- ja puuseppää. Molemmat käsityöläiset saapuivat
puhellessamme, ja me läksimme kaikki vanhaan t:ri Denmanin
leikkaussaliin, josta, kuten tiedät, tullaan Jekyllin työhuoneeseen. Ovi
oli hyvin vahva, lukko tavattoman luja; puuseppä sanoi, että siinä olisi
paljon vaivaa ja että siitä koituisi melkoinen vahinko, jos ovi täytyisi
avata murtamalla, ja lukkoseppä oli melkein joutua neuvottomaksi.
Viimemainittu oli kuitenkin hyvin kätevä mies, ja tehtyään kaksi tuntia
kovasti työtä onnistuikin hänen todella saada ovi auki. E-kirjaimella
merkitty lasikaappi ei ollut lukossa. Minä otin siitä ulos kirjeessä
mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja
palasin sitten Cavendish Squarelle.

Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon
sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa
oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman
paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan,
valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista,
voimakashajuista liuosta -- minusta näytti se sisältävän sekä fosforia
että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää
analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja
siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät
olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne
kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus
oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat:
»kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista
sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien
huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan
epäonnistunut!!!!»

Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen
vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin
suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla,
samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään
käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden
luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani
kunnian, järjen taikka hengen kanssa? -- Ja jos kerran hänen lähettinsä
voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin
noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? -- Ja ennen kaikkea minkävuoksi
oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä
tavalla? -- Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin,
että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin
palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini
pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen.

Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa
naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen,
kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana.

»Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin.

Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään,
loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle
torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi
valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen
vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle.

Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja
seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni
revolverissa.

Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa,
etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin,
pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä
ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton
ruumiinrakenteensa sekä -- eikä vähimmin -- se outo vaikutus, jonka
hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota
seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt
siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain
sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen
terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä
olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri
kuin vain pelkkä viha.

Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen
vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi
uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt
jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin
kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle;
housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi
kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja
kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään
tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän
olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta --
jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää -- niin tuntui
tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan
osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja
elintapoihin nähden.

Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt
aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen.
Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa.

»Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli
hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun
käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua.

Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän
koko ruumiini läpi hänen koskiessaan.

»No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä
kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen
esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset
olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat.

»Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan
oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden
vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t:ri Henry Jekyllin luota,
tärkeän asian vuoksi, ja luulin» -- hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa;
minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti
taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. -- »Luulin -- -- että eräs
laatikko --»

Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä -- tunnustan sen --
myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan.

»Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen
käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin,
mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen
hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät
toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että
aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään.

»Rauhottukaa!» sanoin minä.

Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla
pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän
helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin
hämmästyksestä kivettyneenä.

Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen
vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?»

Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi.

Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista
liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli
punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että
sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri
muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi
väriksi. Vieraani, joka oli tarkoin seurannut näitä vaihdoksia, hymyili,
pani lasin kädestään pöydälle ja kääntyi sitten minuun tutkivin katsein.

»Ja nyt», sanoi hän, »seuraa kaikki muu. Tahdotteko seurata neuvoani?
Annatteko minun ottaa tämän lasin käteeni ja lähteä luotanne ilman
enempiä tiedusteluja? Vai onko uteliaisuus saanut liian suuren vallan
teissä? -- Ajatelkaa ennenkuin vastaatte, sillä tapahtumaan tulee
niinkuin käskette. Teistä itsestänne riippuu, jätänkö teidät sellaisena
kuin tähän asti olette ollut, ei rikkaampana eikä viisaampana, jollei
tietoisuutta, että on auttanut hätään joutunutta kanssaihmistä, voida
katsoa voitoksi. Mutta jos haluatte, lupaan minä avata teille uuden
tietämis- ja tutkimisalan ja uuden tien maineeseen ja valtaan -- nyt,
heti paikalla, tässä huoneessa; ja teidän näköänne on häikäisevä
ihmetyö, joka voisi horjuttaa itse saatanankin uskoa.»

»Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en
likimainkaan tuntenut, -- »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä
suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta -- minä olen mennyt jo liian
kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.»

»Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on
ammattiveljien keskinen salaisuus. Ja nyt -- -- sinä, joka niin kauan
olet ollut kytkettynä mitä ahtaimpiin ja aineellisimpiin
katsantotapoihin, sinä, joka olet kieltänyt transcendenttisen lääkkeen
olemassaolon ja voiman, sinä, joka olet aina pilkannut niitä, jotka
pyrkivät korkeammalle kuin sinä itse -- näe nyt, katso!!»

Hän vei lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Sitten
hän huudahti, horjui, tarttui pöytään ja piti siitä lujasti kiinni,
tuijottaen nurinkääntynein silmin ja läähättäen avoimin suin; ja
katsoessani häntä olin minä näkevinäni muutoksen -- hän näytti turpoavan
-- hänen kasvonsa kävivät mustiksi ja piirteensä näyttivät hetken ajan
kuin sulavan ja muuttuvan -- -- ja hiukan sen jälkeen minä hypähdin ylös
ja peräydyin juoksujalassa seinään päin, käsivarret koholla,
suojellakseni itseäni tältä hirvittävältä ihmeeltä, sieluni järkkyessä
pohjiaan myöten sanoin kuvaamattomasta kauhusta.

»Oi Jumala!» huusin minä, -- »oi Jumala!» -- kerta toisen perään. Sillä
tuossa edessäni -- kalpeana ja säikähtäneen näköisenä,
puolipökerryksissä ja haparoiden käsillään kuin ihminen, joka juuri on
herännyt valekuolemasta -- siinä oli Henry Jekyll!

Mitä hän uskoi minulle sen tunnin kuluessa, joka nyt seurasi, sitä en
saata panna paperille. Minä näin nähtäväni ja kuulin kuultavani; -- ja
sittenkin kysyn nyt, kun tämä näky on kadonnut, tokko sitä todellakaan
uskon -- enkä voi siihen vastata. Olemukseni on kärsinyt perinpohjaisen
haaksirikon; uni on hylännyt minut; sanomaton kauhu ahdistaa minua
jok'ainoana päivän ja yön hetkenä. Minä tunnen, että päiväni ovat
lasketut; en voi enää toipua tästä iskusta -- minä kuolen, ja kuolen
epäillen oman sieluni todistusta.

Mitä siihen sysimustaan siveelliseen rappiotilaan tulee, jonka tämä
ihminen, tuskan kyynelet silmissä, minulle paljasti, niin en voi edes
muistella sitä ilman kauhumieltä. Minä mainitsen vain yhden ainoan
seikan, Utterson, ja tämä ainoa on riittävä, jos vain todellakin voit
sen uskoa. Se olento, joka tuona yönä hiipi luokseni, oli Jekyllin oman
tunnustuksen mukaan tunnettu nimellä Hyde ja etsitty maan kaikista
sopukoista Carewin murhaajana.

      Hastie Lanyon.




T:ri Jekyllin oma kertomus.


Minä synnyin suuren omaisuuden perijäksi. Olin lahjakas, työteliäs,
kunnianhimoinen ja ahnehdin viisaiden ja etevien kansalaisteni nauttimaa
kunnioitusta, joten siis, kuten saattaisi olettaa, minulla oli kelpo
lailla kunniakkaan tulevaisuuden edellytyksiä. Suurin vikani oli
jonkinlainen tulinen hilpeys ja huvittelunhalu, jotka yhdessä olisivat
monelle muulle tuottaneet onnea, mutta jotka eivät olleet sopusoinnussa
ylpeän haluni kanssa pitää pääni korkealla ja näyttää kanssaihmisteni
silmissä vakavalta ja säntilliseltä mieheltä. Seurauksena oli, että
peitin huvitukseni ja että mieheksi vartuttuani jo kauan olin viettänyt
omituista kaksoiselämää, joka oli lyönyt syvän leiman koko kehitykseeni.
Moni muu olisi kenties ylpeillytkin niillä epäsäännöllisyyksillä, joihin
minä tein itseni vikapääksi; mutta niin korkealla oli se kunnianhimon
päämaali, jota tavottelin, että melkein sairaalloisella häveliäisyydellä
salasin kaiken, mikä jollakin tavoin saattoi halventaa minua muiden
silmissä. Pikemminkin itserakkaus ja väärä ylpeys ne siis alusta asti
tekivät minusta sellaisen, miksi olen tullut, ja kaivoivat sen syvän
kuilun, joka minussa suuremmassa määrässä kuin useimmissa muissa
ihmisissä erotti pahat ja hyvät taipumukset, mitkä yhdessä muodostavat
ihmisen kaksoisluonteen. Tämä sai minut syvästi ja herkeämättä
miettimään elämän julmaa lakia, joka on uskonnon lähtökohta ja alkuperä
ja kaiken kärsimyksen lähde. Mikään ulkokullattu en ollut; niin hyvin
hyvässä kuin pahassakin menettelin aina täysin sopusointuisesti
luonteeni kanssa ja sen taipumusten mukaan; minä olin yhtä suora
itseäni kohtaan irtautuessani kaikista siteistä ja antautuessani
häpeällisiin nautintoihin kuin käyttäessäni aikani ja kykyni julkisesti
kaikkien nähden valistusharrastuksiin ja toisten palvelukseen hädän ja
kurjuuden lieventämisellä.

Tieteellisissä tutkimuksissani satuin joutumaan eräälle alueelle, mistä
sain uutta valoa tuohon mystilliseen ristiriitaan, josta minulla oli
niin tuskallinen tietoisuus. Joka päivä ja tietoisuuteni kummastakin
pääpisteestä, siveellisestä ja järjellisestä, lähenin yhä enemmän ja
enemmän totuutta, jonka osittainen selvillesaaminen on tuottanut minulle
nykyisen haaksirikkoni, -- sitä totuutta, että ihminen itse asiassa ei
ole yksi olento, vaan kaksi olentoa. Sanon kaksi, sillä oma kokemukseni
ei ole vienyt minua tätä kauemmaksi. Muut tulevat varmaankin seuraamaan
minun jälkiäni ja ennättämään pitemmälle kuin minä; ja voinpa arvata,
että sen, mitä me sanomme ihmiseksi, saatetaan kerran huomata olevan
vain ulkokuori, se yhteiskunta-käsite, jonka alle moninaiset, keskenään
sotaiset, erilaatuiset ja toisistaan riippumattomat olennot ovat
yhtyneet. Elämäni laatu vei minut ehdottomasti vain yhteen määrättyyn
suuntaan. Omassa itsessäni ja siveellisessä tietoisuudessani opin
ensiksi näkemään ihmisen alkuperäisen ja syvän dualismin; minä näin
kahden luonnon taistelevan herruudesta itsessäni, ja jollei voitu sanoa,
olinko minä toinen taikka toinen niistä, niin oli siihen syynä vain se,
että oikeastaan olin kumpikin. Jo varemmin, aikoja ennen kuin olin
tieteellisissä tutkimuksissani ennättänyt niin pitkälle, että olisin
edes aavistanut sellaisen ihmeen mahdollisuutta, oli minusta hupaista
kuvitella näiden elementtien erottamista. Jos vain voitaisiin,
ajattelin, nämä keskenään taistelevat ja yhdistämättömät luonteet
kumpikin sijottaa niiden olemusta vastaavaan identtisyyteen, niin
elämästä häviäisi tuotapikaa kaikki, mikä tekee sen sietämättömäksi.
Väärintekijä voisi silloin kulkea tietänsä vapautuneena kaksoisveljensä
omantunnontuskista ja saavuttamattoman päämaalin tavottelusta, ja
oikeamielinen voisi levollisena ja vahvana vaeltaa rataansa valoa kohti,
tehden hyvää ja nauttien siitä iloa, tarvitsematta tuntea
kaksoistoverinsa menettelyistä ja kärsimyksistä aiheutuvaa häpeää ja
katumusta. Ihmiskunnan kirouksena oli se, että nämä sotaa käyvät olennot
olivat yhteensidotut -- että näiden vihamielisten kaksoissisarusten
täytyi ikuisesti taistella olemassaolostaan tietoisuuden äidinkohdussa.
Miten voitaisiin ne toisistaan erottaa? --

Näin pitkälle olin päässyt järkeilyn tiellä, kun sivuvaloa alkoi virrata
aineeseen laboratorion pöydältä. Minä sain nähdä selvemmin kuin koskaan
ennen alastoman todellisuuden, tuon niin lujalta näyttävän kuoren, jossa
vaellamme maan päällä, ja sen usvamaisen ohuuden. Minä huomasin, että
voitiin todellakin saada aineita, tarpeeksi voimakkaita ravistamaan ja
puhaltamaan pois tämän lihallisen kuoren, niinkuin tuuli ravistaa teltan
esiverhoa. Kahdesta hyvästä syystä en tahdo tässä lähemmin kosketella
tätä tunnustukseni tieteellistä puolta. Ensiksi sen vuoksi, että katkera
kokemus on opettanut minulle, että elämäntaakkamme ja kirouksemme on
pantu ikiajoiksi ihmisen hartioille ja että se hetken ajaksi
poisheitettynä palaa uudessa ja hirveämmässä muodossa ja ruhjovammalla
voimalla; -- ja toiseksi sen vuoksi, että -- kuten kertomukseni
kaikesta huolimatta liiankin selvästi osottaa -- minun keksintöni olivat
epätäydelliset. Olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että minä en
ainoastaan ilmeisesti kokenut, että se, mitä sanon ruumiikseni, oli vain
eräiden niiden voimien heijastusta, niiden näkyvä säde, jotka
muodostavat olemukseni, vaan että minun myöskin onnistui saada aikaan
lääkeseos, joka heikensi näitä voimia, riisti niiltä ylivallan sekä
kehitti uuden vartalon ja kasvot, jotka itse asiassa olivat yhtä omiani
kuin toisetkin, vaikka ne vain olivat olentoni alemman elementin
ilmenemismuoto ja sen paljas tuntomerkki.

Minä olin kauan kahden vaiheella, ennenkuin uskalsin ottaa teoriani
pätevyyden kokeilun alaiseksi. Tiesinhän, että kysymyksessä oli henki.
Tuo lääke, joka sillä tavoin saattoi vallita ja horjuttaa itse
identtisyyteni perusteita, voisi luonnollisesti myöskin pienimmästäkin
varomattomuudesta kokeen hetkellä kokonaan ryöstää ja tehdä
olemattomaksi sen ruumismajan, jonka toivoisin sen avulla muuttuvan
toiseksi. Mutta kiusaus tehdä niin ihmeellinen ja mullistava keksintö
oli liian voimakas ja voitti vihdoin epäröimiseni. Minä olin jo aikoja
sitten valmistanut liuoksen, jota tulisin käyttämään; nyt ostin
suurehkon määrän eräänlaista suolaa, jonka aikaisemmasta kokeesta tiesin
olevan ainoan aineen, mitä siitä vielä puuttui; ja myöhään eräänä
onnettomana iltana sekotin minä aineosat, näin niiden kiehuvan ja
sihisevän lasissa, ja tyhjensin sitten rohkeasti maljan.

Tuokiossa tunsin raatelevaa tuskaa jäsenissäni, kuolettavaa yökötystä ja
sielullista kauhua sellaista, jota saadaan kokea vain syntymän taikka
kuoleman hetkellä. Sitten helpotti kipu nopeasti ja minä heräsin
ankarasta taudista. Tunteissani oli jotain ihmeellistä, jotain
kuvaamatonta uutta ja juuri sen takia uskomattoman suloista. Tunsin
olevani nuorempi, köykäisempi, onnellisempi. Sitäpaitsi oli minulla
ihmeellisen suruttomuuden tunne; hyökyvä järjestyksettömäin,
synnillisten kuvien virta täytti mielikuvitukseni; minä tunsin olevani
irti kaikista velvollisuuksista, ja sieluuni valahti tähän asti
tuntematon, mutta ei viaton rajattoman vapauden esimaku. Minä tunsin, jo
tämän uuden elämän ensi henkäyksessä, olevani pahempi kuin olin ollut,
tuhat kertaa pahempi, kaikkien alkuperäisten alhaisten viettieni orja;
mutta tämä ajatus päihdytti ja voimistutti minua tällä hetkellä kuin
viini. Minä suoristin käsivarteni, riemuiten näistä ihmeellisistä
tunnelmista -- ja silloin huomasin äkkiä, että ruumiini koko oli
melkolailla pienentynyt.

Siihen aikaan ei työhuoneessani ollut peiliä; se, joka nyt on
kirjotuspöytäni vieressä, on tuotu jälkeenpäin juuri havaintojen
tekemistä varten näiden muutosten suhteen. Yö oli sillävälin melkein
vaihtunut päiväksi; aamun musta pimeys valmistihe synnyttämään päivän --
kotiväkeni nukkui heräämisen edellä käyvää sikeää unta, ja minä päätin,
toivon ja riemun täyttämänä kun olin, uskaltaa uudessa olennossani
makuuhuoneeseeni asti. Menin pihan poikki, missä tähdet, niin tuntui
minusta, loivat ihmettelevän katseensa ensimäiseen senlaatuiseen
olentoon, jonka niiden iäti valpas silmä on nähnyt sitten maailman
alkamisen; hiivin käytävien läpi, vieraana omassa kodissani; ja
hiljaisessa makuuhuoneessani näin ensi kerran Edward Hyden kasvot ja
vartalon.

-- Minä voin tässä lausua ainoastaan teoreettisia ajatuksia; en siis
puhu mitä tiedän, vaan mitä pidän otaksuttavimpana. Luontoni alempi
puoli, jolle nyt olin antanut ruumiillisuuden leiman, oli voimiltaan
paljoa heikompi ja paljoa kehittymättömämpi kuin riisumani hyvä puoli.
Elämäni aikana, josta joka tapauksessa yhdeksän kymmenettä osaa oli
ollut kieltäymyksen, hyveiden ja työn aikaa, oli toisaalta tätä minun
pahempaa puoltani paljoa vähemmin käytetty ja kehitetty. Tästä johtui,
luullakseni, että Edward Hyde oli ulkoasultaan paljoa pienempi, hennompi
ja nuorempi kuin Henry Jekyll. Samoin kuin toisen katse ilmaisi hänen
pyrkimystänsä hyvään, oli toisen piirteissä ilmeinen ja epäämätön pahan
leima. Tuo paha -- jonka edelleen pidän ihmisen letaalisena eli
kuolettavana prinsiippinä -- tuo paha oli myöskin leimannut hänen
ruumisasuntonsa luonnottomuudella ja rumuudella. Ja sittenkin katselin
minä tätä ulkomuodoltaan niin ilettävää olentoa peilissä ilman mitään
vastenmielisyyden tunnetta, pikemmin tervehtivällä riemulla. Tämäkin oli
minä. Tämäkin sisäisen olemukseni muunnos näytti minusta luonnolliselta
ja inhimilliseltä. Tuntuipa se minusta vielä todellisemmaltakin,
eheämmältä ja elinvoimaisemmalta kuin se epätäydellinen kaksinaama, jota
tähän asti olin sanonut omakseni. Siihen asti olin epäilemättä oikeassa.
Olen sittemmin huomannut, että otettuani Edward Hyden olennon päälleni
ei kukaan voinut lähestyä minua ilman huomattavaa fyysillistä
vastenmielisyyttä. Otaksun tämän johtuneen siitä, että kaikki muut
ihmiset ovat hyvän ja pahan yhdistys, mutta Edward Hyde, kaikista
ihmisistä yksinään, oli kokonaan, pelkästään paha. --

Minä viivähdin vain tuokion peilissä. Viimeinen lopullinen koe oli
vielä suorittamatta. Minä en vielä tiennyt, olinko kadottanut kokonaan
identtisyyteni ja oliko minun ennen aamunkoittoa paettava kodista, jota
en voinut sanoa omakseni. Kiiruhdin takaisin työhuoneeseeni, sekotin ja
nautin juoman, kärsin vielä kerran kaikki irtautumisen tuskat ja heräsin
vielä kerran taas Henry Jekyllin olennolla, piirteillä ja sielullisilla
ominaisuuksilla varustettuna.

Sinä yönä olin ollut vaarallisessa tienhaarassa! Jos olisin ryhtynyt
suureen keksintööni ja kokeisiini jalommalla mielellä korkeiden ja
jalojen pyrintöperien ajamana, niin olisi epäilemättä kaikki ollut
toisin ja minä olisin suoriutunut näistä synnytystuskista enkelinä
perkeleen sijasta. Juoma oli vain ase; se löi ruumiillisen vankilani
portit auki, ja samoin kuin Filippin vangit se, joka oli niiden takana
vankina, syöksyi ulos. Tähän aikaan uinui jalompi luontoni; se paha,
jota kunnianhimo minussa oli pitänyt hereillä, oli valmiina tilaisuuden
sattuessa pötkimään pakoon -- ja se olento, joka näki päivän valon, oli
Edward Hyde.

Tästä johtui, että vaikka minulla nyt oli kaksi luonnetta samoin kuin
kaksi olentoakin, oli toinen kyllä ihan paha, mutta toinen oli entinen
Henry Jekyll, tämä kaksoisihminen, jonka puolinaisuus ja
parantumattomuus jo on usein saattanut minut epätoivoon, ja siksi
jäikin. Muutos oli siis tapahtunut kokonaan pahempaan päin.

Näihinkään aikoihin en ollut onnistunut voittamaan vastenmielisyyttäni
yksinomaan kuiviin tutkimuksiin antautuneeseen elämään. Minä tunsin
tuontuostakin vastustamatonta huvittelun tarvetta; ja kun huvini olivat
-- lievimmin sanoen -- ala-arvoisia, ja kun en ainoastaan ollut
yleisesti tunnettu ja arvossa pidetty henkilö, vaan myöskin jo ikämies,
niin kävi tämä epäsuhde sisäiselle ja ulkonaiselle elämälleni päivä
päivältä kiusallisemmaksi ja kiusallisemmaksi. Tällä heikolla hetkellä
minä lankesin kiusaukseen ja jouduin orjuuteen. -- Minun tarvitsi vain
tyhjentää lasi, riisua tunnetun tiedemiehen ulkonainen ihminen ja
pukeutua Edward Hyden ruumiiseen ollakseni läpinäkymätön. Minä hymyilin
tälle ajatukselle -- se näytti minusta kylläkin lystikkäältä, ja
suoritin valmistavat toimet mitä huolellisimmin. Vuokrasin huoneiston
Sohosta ja kalustin sen -- sinne sitten löysi poliisi Hyden jäljet; otin
taloudenhoitajattareksi olennon, jonka tiesin olevan sekä vailla
omaatuntoa että vaiteliaan. Sitäpaitsi ilmotin palvelijoilleni, että
eräs mr Hyde (jonka tuntomerkit luettelin) sai vapaasti mielensä mukaan
kaikkina aikoina tulla ja mennä torin varrella olevaan asuntooni, ja
varmuuden vuoksi vierailinkin siellä ja tein itseni heille tunnetuksi
toisessa ruumiissani. Sitten kirjotin sen testamentin, jota sinä et
mitenkään voinut hyväksyä, niin että jos joku onnettomuus olisi
kohdannut minua t:ri Jekyllin persoonassa, minä rahanpuutteetta olisin
voinut heti esiintyä Edward Hyden hahmossa. Siten mielestäni kaikin
puolin varustettuna aloin nauttia siitä ihmeellisestä vapaudesta, jonka
asemani valmisti minulle.

Ihmiset ovat usein palkanneet konnia tekemään sijastaan rikoksia, oman
persoonansa ja hyvän maineensa pysyessä kaiken epäilyksen yläpuolella.
Minä olin luultavasti ensimäinen, joka huvitteluansa ja reuhaavaa
elämäänsä varten käytti toista. Olin ensimäinen, joka maailman silmissä
vaeltaa kunnianarvoisen arkipäiväisyyden taakka hartioilla ja sitten
missä tuokiossa hyvänsä koulupojan tavoin heittää lainapuvun yltään ja
syöksyy suinpäin vapauden mittaamattomaan mereen. Siinä
läpinäkymättömässä vaipassa, johon olin pukeutunut, oli turvallisuuteni
täysin taattu. -- Minun tarvitsi vain sulkea laboratorion ovi --
tarvitsin vain pari minuuttia sekottaakseni ja nielaistakseni juoman,
joka oli aina saatavilla -- -- ja olipa Hyde tehnyt mitä hyvänsä, olipa
hän rikkonut mitä lakeja vastaan tahansa, niin hän katosi samassa
tuokiossa niin täydellisesti kuin henkäyksen jälki peilistä. Ja hänen
sijastaan istui tutkijan kamarissa työlamppunsa ääressä t:ri Henry
Jekyll, mies, joka voi uhitella ennakkoluuloa vastaan ja hymyillä
epäilykselle.

Ne huvit, joita minä uudessa valepuvussani hain, olivat, kuten sanottu,
alhaisia ja ala-arvoisia; kovemman nimen ne tuskin ansaitsivat. Mutta
Edward Hyden käsissä ne saivat yhä luonnottomamman ja järkyttävämmän
leiman. Herättyäni entiseen minuuteeni jonkun tällaisen retken jälkeen
hämmästytti minua joskus sijaiseni suuri turmelus. Tämä olento, jonka
olin loihtinut omasta sisimmästäni ja lähettänyt maailmaan tyydyttämään
viettejänsä mielinmäärin, oli kauttaaltaan ilkeä ja huono; sen
itsekkyydellä ei ollut ääriä, enempää kuin sen eläimellisellä
välinpitämättömyydellä muiden tuskista; se oli jäykkä ja tunteeton kuin
kivi. Henry Jekylliä kauhistutti joskus Edward Hyden teot -- mutta
olihan koko suhde kaikkien tavallisten lakien ulkopuolella ja heikensi
kavalasti omantunnon valtaa. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli vain
Hyde, ja ainoastaan Hyde, rikollinen. Jekyll ei ollut entistään
pahempi; hän virkosi elämään kaikkine hyvine ominaisuuksineen, jotka
eivät näyttäneet kärsineen mitään vahinkoa; koettipa hän vielä, mikäli
mahdollista, parannellakin Hyden aiheuttamia pahoja haavoja, siten
nukuttaen omaatuntoansa.

Tarkoitukseni ei ole tässä tehdä seikkaperäisesti selkoa niistä
halpamaisista teoista, joihin sekaannuin -- tuskin voin nytkään edes
myöntää niitä itse todella tehneeni. Huomautan vain siitä, miten
rangaistus vähitellen kehittyi itsestään ja alkoi lähetä. Erään ruman
tapauksen, josta ei koitunut erityisempiä seurauksia, tahdon ohimennen
mainita. Muudan julma lapsen kohtelu herätti erään ohikulkijan
mieliharmin, jonka ohikulkijan tässä eräänä päivänä tunsin
sukulaiseksesi, mr Enfieldiksi, -- lääkäri ja lapsen omaiset
sekaantuivat asiaan; tuokion ajan pelkäsin todella henkeäni, ja
lauhduttaakseen heidän oikeutettua vihaansa täytyi Edward Hyden vihdoin
viedä heidät Henry Jekyllin ovelle ja antaa heille pankkiosotus, jonka
allekirjotuksena oli tämän tunnettu nimi. Mutta vastaisen varalta
poistettiin sellaisten tapausten mahdollisuus kokonaan siten, että minä
avasin eräässä toisessa pankissa luoton Edward Hyden nimessä; ja kun
sitten, muuttamalla käsialaani tavallista pystymmäksi, olin varustanut
kaksoistoverini myöskin omalla nimikirjotuksella, pidin itseäni
turvattuna kaikilta kohtalon oikuilta.

Noin kaksi kuukautta ennen sir Danvers Carewin kuolemaa olin kerran
ollut tavallisilla retkilläni; tulin myöhään kotiin ja heräsin
seuraavana aamuna sängyssäni jonkinlainen tunne sielussani, että kaikki
ei ollut niinkuin olla piti. Turhaan katselin ympärilleni; ei ollut
apua siitä, että tunnustelin huonettani torin varrella olevassa
asunnossani, sen korkeita seiniä ja sen ehyttä, arvokasta kalustoa;
turhaan katselin tuttuja sänkyverhojeni kuvioita ja mahonkisen
sängynpään leikkauksia; minusta tuntui sittenkin, kuin en
todellisuudessa olisikaan ollut siinä, vaan tuossa pienessä huoneessa
Sohossa, jossa Edward Hyden oli tapa maata. Minä hymyilin itsekseni ja
aloin tavallisella psykologisella tavallani punnita tämän harhan
mahdollisia perusteita, jonka kestäessä väliin puoleksi nukahdin.
Makasin vielä tällä tavoin puoleksi uneksien, kun katseeni jollakin
hetkellä, jolloin olin enemmän hereillä, sattui käteeni. Kuten itse olet
usein huomannut, olivat Henry Jekyllin kädet sekä muodoltaan että
kooltaan ominaiset lääkärinkädet; ne olivat suuret, hyvin kehittyneet,
valkoiset ja voimakkaat. Mutta se käsi, joka nyt oli edessäni, Lontoon
aamun keltaisessa valossa, paljaana peitteellä, oli laiha, ryhmyinen ja
hyvin karvainen. Se oli Edward Hyden käsi!

Minä tuijotin siihen jonkun aikaa tylsästi, ennenkuin kauhu valtasi
minut, yhtäkkiä ja järkyttäen pohjia myöten kuin symbaalein pauhina.
Hyppäsin ylös sängystä ja juoksin suoraan peilille. Se näky, joka siellä
kohtasi katsettani, muutti suonieni veren ohueksi, hyytyväksi nesteeksi.
Niin -- olinhan mennyt sänkyyn Henry Jekyllinä ja heräsin Edward Hydenä.

»Miten tämä on selitettävissä?» kysyin itseltäni. Ja sitten tuli vielä
hirveämpikin kysymys -- miten se on autettavissa? -- Oli jo valoisa
päivä; palvelusväki oli liikkeellä; juoma, jota tarvitsin, oli
työhuoneessani -- tie sinne oli pitkä, kaksien portaiden, käytävän,
avoimen pihamaan ja luentosalin takana. Voisinhan kyllä peittää kasvoni
-- mutta miten salata muuttunut ruumiini? --

Samassa muistui mieleeni sanomattomaksi helpotuksekseni, että
palvelijanihan olivat jo tottuneet näkemään toisen minäni tulevan ja
menevän kaikkina vuorokauden aikoina. Minä pukeuduin kiireesti ja niin
hyvin kuin kävi päinsä Henry Jekyllin vaatekertaan; kiiruhdin läpi
talon, Bradshawin katsoa töllöttäessä ihmeissään mr Hydeen, joka
ilmestyi sellaiseen aikaan ja niin oudossa puvussa -- ja palasin
kymmenen minuuttia myöhemmin t:ri Jekyllinä, joka pilvi otsalla ja
murheellisena istuutui näennäisesti syömään aamiaista.

Ruokahaluni oli todellisuudessa sangen huono. Tämä selittämätön tapaus,
joka oli niin vastakkainen kaikille entisille kokemuksilleni, näytti
minusta melkein babylonialaiselta sormelta seinällä, ennustaen
salaperäistä ja hirveätä tuomiota. Minä aloin vakavammin kuin koskaan
ennen arvioida kaksinaisolemukseni mahdollisuuksia ja seurauksia. Toinen
minäni, jolle olin voinut antaa ruumiin ja muodon, oli viime aikoina
saanut osakseen varsin paljon huolta ja harjotusta; olipa minusta väliin
näyttänyt siltäkin, kuin olisi Edward Hyden näkyväinen olemismuoto
tullut kookkaammaksi ja voimakkaammaksi ja kuin ollessani tässä
olemismuodossa olisin tuntenut veren virtaavan entistä kuumempana
suonissani. Jo aloin aavistaa mahdollisuutta, että jos asiat jatkuisivat
tällä tavoin, luontoni tasapaino voisi vähitellen ruveta kallistelemaan,
niin etten enää oman mieleni mukaan voisikaan vaihtaa olentoani, vaan
tulisi minusta peruuttamattomasti Edward Hyde. Lääkkeen vaikutus ei
ollut aina ollut samanlainen. Kerran, heti kokeiluni alkamisen jälkeen,
epäonnistuin täydellisesti; useamman kerran oli minun ollut pakko lisätä
annos kaksinkertaiseksi, ja kerran, äärettömän kuolemanvaaran uhalla,
kolminkertaiseksikin. Tämä epätietoisuus oli tähän asti ollut ainoana
tyydytykseni himmentäjänä. Kun minä nyt kuitenkin, äskeisen tapauksen
valossa, punnitsin asiaa, täytyi minun tunnustaa, että alussa oli ollut
vaikeata poistaa Jekyllin ruumis, mutta että asian laita myöhempinä
aikoina oli muuttunut hitaasti, mutta varmasti päinvastaiseksi, niin
että painopiste siirtyi Hyden puolelle. Kaikki näytti siis viittaavan
siihen, että minä vähitellen kadotin valtani alkuperäisen ja paremman
minäni yli ja yhä enemmän ja enemmän yhdistyin toiseen, pahempaan
minääni.

Tunsin, että näiden kahden välillä minun oli tehtävä valintani.
Molemmilla luonteillani oli yhteinen muisti, mutta kaikki muut
ominaisuudet olivat hyvin eri lailla jakaantuneet kummankin kesken.
Jekyll, joka oli yhdistetty luonne, suunnitteli Hyden nautinnot ja
seikkailut ja otti niihin osaa milloin tuskan, milloin rajun himon
tuntein, mutta Hyde ei pitänyt lainkaan lukua Jekyllistä, taikka sitten
piti hänestä samanlaisia ajatuksia kuin rosvo pitää siitä valepuvusta,
johon piilottaa itsensä takaa-ajajilta. Jekyll huolsi toista minäänsä
enemmän kuin isä huoltaa lastansa; Hyde osotti Jekyllille enemmän
ylenkatsetta kuin poika osottaa isälleen.

Jos päätin tästälähin elää täydelleen Jekyllin elämää, täytyi minun
kerta kaikkiaan sanoa jäähyväiset kaikille niille haluille ja himoille,
joita jo kauan olin suvainnut ja jotka myöhempinä aikoina olivat
kehittyneet sitä mukaa kuin olin niitä tyydyttänyt. Jos taas valitsin
Hyden persoonallisuuden, täytyi minun luopua kaikista niistä korkeista
tarkotusperistä ja pyrkimyksistä, jotka olivat tähän asti sulostuttaneet
elämääni, ja tulla kaikiksi ajoiksi unhotetuksi ja ylenkatsotuksi; jäädä
ilman ainoatakaan ystävää maailmassa.

Näyttää kenties siltä, kuin ei valinta sellaisissa oloissa olisi ollut
vaikea. Mutta olipa kuitenkin olemassa yksi syy, joka painoi paljon
vaa'assa. Jekyll kärsisi äärettömiä tuskia kieltäymyksen kiirastulessa,
mutta Hydellä ei koskaan olisi edes tietoisuutta siitä, mitä oli
menettänyt. Niin tavattomat kuin olosuhteeni olivatkin, oli oikeastaan
tämä nyt kokemani sieluntaistelu yhtä vanha ja yhtä jokapäiväinen kuin
ihmiskuntakin. Sama kiusaus ja sama syy on heittänyt monen värisevän
syntisen arpanappulan; ja minulle kävi samoin kuin käy useimmille
muillekin minunlaisilleni: minä valitsin paremman, voimatta kuitenkaan
pitää kiinni valitsemastani hyvästä.

Niin, minä valitsin vanhan, maailmaan tyytymättömän lääkärin, ystävien
ympäröimän ja kaikkia rehellisiä pyrkimyksiä harrastavan. Sanoin
päättävästi jäähyväiset sille vapaudelle, sille nuoruudelle, sille
kiehuvalle verelle, sille hillittömälle elämänhalulle ja niille
salaisille nautinnoille, joiden lumoissa olin ollut Edward Hyden
persoonallisuudessa. Kentiespä tein tämän valintani jollakin
epätietoisella ehdolla, sillä pidin edelleen pienen huoneistoni Sohossa
enkä hävittänyt Edward Hyden vaatteita, jotka yhä olivat käyttövalmiina
työhuoneessani.

Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden
ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä
nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää
ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen
asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa
kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut
saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta -- ja lopuksi tuli
heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin
lasin.

Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä
viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista,
joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon
kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut
lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan
taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli
juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni
oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura.
Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä
hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka
se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen
jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä
Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento
olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin
aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin
kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin
riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin
meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten
keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta.

Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa.
Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti
lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada
vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun
puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni
peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä
kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa
riemuiten ja vavisten. Minun haluni tehdä pahaa oli samalla kertaa
saanut tyydytyksensä ja kiihokkeensa: rakkauteni elämään oli
korkeimmillaan. Kiiruhdin Sohossa olevaan asuntooni ja hävitin varmuuden
vuoksi kaikki siellä olevat paperit; sitten läksin valaistuja katuja
pitkin kotiin päin, yhä kuumeentapaisella raivomielellä, veren yhä
kiehuessa halua murhata ja perkeleellisesti iloiten siitä, mitä oli
tapahtunut, samalla kertaa väristen ja vavisten, kuunnellen mahdollisia
takaa-ajajien askeleita. Pirullinen laulu se oli, jota Hyde hyräili
sekottaessaan juoman, ja hän joi sen nauraa hohottaen kuolleen
muistoksi. Muuttumisen tuskat eivät vielä olleet lakanneet raatelemasta
häntä, kun Henry Jekyll kiitollisuuden ja katumuksen kyyneleitä
vuodattaen laskeutui polvilleen ja kohotti kätensä Jumalan puoleen.