Itsetyydytyksen verho repeytyi ylhäältä alas asti, ja minä näin elämäni
kokonaisuudessaan. Koettelin seurata sitä lapsuudesta asti, kun olin
vielä isäni talutettavana, lääkärinurani kaikkien ponnistusten ja
kieltäymysten läpi, ja tulin taas, taas samoin kummitusmaisen
epätodellisuuden tuntein, kaiken lopuksi tämän yön kauhuihin. Mieleni
teki huutaa kovasti; minä koetin kyynelin ja rukouksin poistaa sen
hirvittävien kuvien ja äänten paljouden, jonka mielikuvitukseni loihti
minulle, mutta turhaan! -- Rukousteni välillä tuijotti syntini yhä
jäisillä silmillään sieluni sisimpään.

Kun omantunnontuskien ensimäinen polte oli lievennyt, alkoi kuitenkin
ilon tunne täyttää sieluni. Kysymys oli nyt kerta kaikkiaan ratkaistu.
Tästä hetkestä oli Hyde mahdoton. Tahdoinpa tai olin tahtomatta, täytyi
minun tästedes pitää lujasti kiinni paremmasta minästäni. Millä riemulla
tämä ajatus täyttikään mieleni! -- Millä nöyrällä halulla alistuinkaan
siveellisen elämän kaikkiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin! -- Millä
rehellisellä päättäväisyydellä kieltäytyä kaikiksi ajoiksi pahasta ja
pitää kiinni hyvästä minä lukitsin sen oven, josta tapani oli ollut
huomaamatta mennä ja tulla, ja tallasin avainta jaloillani, niin että se
meni rikki!

Seuraavana päivänä kuulin, että rikos oli tullut ilmi, että Hyden
rikollisuus oli koko maailman tiedossa ja että murhattu oli tunnettu ja
suuressa arvossa pidetty henkilö. Se ei ollut ainoastaan rikos; se oli
surullinen mielettömyys. Minä melkein luulen, että se ilahutti minua;
minua ilahutti tietää, että parempaa minääni siten kuin vartioitiin ja
että sitä oli tukemassa hirttonuoran pelko. Jekyll oli nyt minun
pakopaikkani; jos Hyde tuokioksikaan uskaltaisi esiintyä, olisi jokaisen
miehen käsi valmiina ottamaan hänet kiinni ja tappamaan.

Minä päätin vastaisella käytökselläni jossakin määrässä korvata
menneisyyttä; ja uskallanpa rehellisesti väittää, että tämä päätökseni
on todella kantanut jonkun hyvän hedelmän. Sinä itse tiedät, miten
innokkaasti ja vakavasti minä kuluneen vuoden viimeisinä kuukausina
työskentelin kärsimysten ja hädän lieventämiseksi; sinä tiedät, että
paljon tuli tehdyksi toisten hyväksi ja että päiväni, mitä minuun
itseeni tulee, kuluivat tyynesti, melkeinpä onnellisesti. Enkä voi edes
sanoa kyllästyneeni tähän puhtaaseen ja tahrattomaan elämään, luulen
pikemminkin nauttineeni siitä joka uusi päivä yhä enemmän, mutta minua
ahdisti kuitenkin yhä sisäinen epäilys, joka on aina ollut kirouksenani,
ja sitä mukaa kuin omantunnontarkkuus tylsyi, alkoivat taas alemmat
vaistot, nuo vaistot, jotka niin kauan olivat olleet kahleissa ja
tukahutettuina, vangittujen petoeläinten tavoin ulvoa vapauttaan.

Minä en uneksinut Hyden eloon-herättämistä: jo pelkkä ajatuskin siitä
kammotti minua -- ei, omassa persoonassani minä tunsin kiusausta tinkiä
omantunnon vaatimuksista -- ja niin, aivan kuin tavallisena, salaisena
synninharjoittajana, minä kuuntelin kiusausta ja lankesin.

Kaikella tässä maailmassa on loppunsa; jokainen mitta on viimein täysi,
ja tämä ainoa näennäisesti mitätön jälkimyrkky alemmalle luonteelleni
hävitti lopullisesti sieluni tasapainon. Kuitenkaan en tuntenut mitään
levottomuutta sen johdosta; seikka näytti niin yksinkertaiselta, niin
luonnolliselta, niin anteeksiannettavalta, ainoastaan niihin vanhoihin
aikoihin palaamiselta, jolloin en vielä ollut tehnyt kaikki mullistavaa
keksintöäni. Oli muuan kaunis, kirkas tammikuun päivä; maa oli hiukan
märkä niistä paikoin, mistä huurre oli sulanut, mutta taivas oli selkeä
ja pilvetön. Regent Park oli täynnänsä lintujen liverrystä ja keväisiä
tuoksuja. Minä istuin päivää paistatellen eräällä penkillä; sisäinen
eläimeni lepäsi nuoleksien edellisen yön muistoja; minun henkinen
luonteeni oli kuin horroksissa, luvaten vastaisuudessa parannusta, mutta
olematta vielä valmiina alkamaan.

Kun kaikki kävi ympäri, ajattelin, enhän ollut muita pahempi -- ja
sitten hymyilin ja aloin vertailla itseäni moneen muuhun, täysipainoista
hyväntekeväisyyttäni heidän huolettomaan, välinpitämättömään
julmuuteensa. Olin tuskin ennättänyt päästä tämän itserakkaan ajatuksen
päähän, kun tunsin äkillistä pahoinvointia. Minua tukehdutti kuolettava
yökötys, ja horkka puistatti koko ruumistani. Toivuttuani siitä
vähitellen tunsin saaneeni kokonaan toisenlaisen elämänkatsomuksen ja
ajatustavan -- tunsin suurempaa uskaliaisuutta, kaikkien ennen niin
vieromaini vaarojen halveksimista; tunsin kuin olisin yhdellä kertaa
päässyt irti kaikista velvollisuuksista. Katsahdin alas; vaatteet
roikkuivat väljinä ja muodottomina kutistuneiden jäsenieni päällä; se
käsi, joka oli polvellani, oli ryhmyinen ja karvainen. Minä olin taaskin
Edward Hyde.

Vielä tuokio sitten olin ollut varma kaikkien ihmisten kunnioituksesta,
rikas, suosittu, päivällispöytä valmiina kotonani; ja nyt olin minä koko
ihmiskunnan hylkiö, takaa-ajettu, koditon, tunnettu murhamies, hirsipuun
oma.

Jonkun ajan tunsin melkein tulevani hulluksi; mutta järkeni ei sentään
kokonaan pettänyt. Olen useasti huomauttanut, että toisen minäni
sielunominaisuudet näyttivät äärimäisyyksiin asti terottuneilta ja oma
sieluni kimmoiselta. Missä Jekyll ehkä olisi kaatunut, siellä oli Hyde
aseman herra. Se lääke, jota ilman en voinut saada takaisin oikeaa
persoonallisuuttani, oli työhuoneeni kaapissa. Miten saisin sen sieltä?
-- Tämä kysymys se oli, jota ratkaisemaan minä, kädet ohimoita vastaan
puristettuina, nyt ryhdyin.

Laboratorion oven olin itse lukinnut. Jos koettaisin tunkeutua taloon,
antaisivat minut omat palvelijani oikeuden kynsiin. Huomasin, että minun
täytyi käyttää toisen apua, ja mieleeni johtui Lanyon. Mutta miten
saisin tiedon hänelle? Miten saada hänet suostumaan? -- Ja vaikkapa
onnistuisinkin välttämään vangitsemisen kaduilla, miten voisin raivata
tieni hänen luoksensa asti? Miten voisin minä, tuntematon ja niin vähän
puoleensa vetävä vieras, houkutella tuon kuuluisan lääkärin ryöstämään
virkaveljensä työhuonetta?

Samassa muistin kuitenkin, että alkuperäisestä olemuksestani oli vielä
jotakin jäljellä. Minähän osasin kirjottaa omalla käsialallani. Tässä
ainoassa kipinässä oli kylliksi; minä näin nyt tien valoisana alusta
loppuun asti edessäni.

Järjestelin pukuani niin hyvin kuin taisin, pysäytin ohi ajavan
vuokra-ajurin ja ajoin erääseen Portland Streetin hotelliin, jonka nimen
satuin muistamaan. Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään
vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se
kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin
hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen
naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä
seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas
pukiltaan, välittämättä seurauksista. -- Tultuani hotelliin loin
ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat;
ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä
ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut
erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot
käytettäväkseni.

Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento -- hän värisi
mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada
kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi
ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat
tärkeät kirjeensä -- Lanyonille ja Poolelle -- ja lähetti ne postiin
käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava.

Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä
huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään
pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä
hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen
suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja.
_Hän_, sanon minä -- en voi sanoa _minä_. Tässä helvetin lapsessa ei
ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja
vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt
epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa
jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen
ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden
esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen
sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi
itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä
olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka
kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja
nainen pakeni.

Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan
ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun -- sitä tuskin
tiedän -- joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun
verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut.
Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua
kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion -- kuin unessa
palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja
mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota
eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä.

Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin
virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä
villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut
unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka
tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni
läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti
sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen.

Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni
ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani
kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, -- ja
minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni,
ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista
kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi
saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta --
kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä,
hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat
kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon.

Sanalla sanoen -- siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä
tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa
Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä
saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle
alttiiksi; ja ennen kaikkea -- jos nukuin taikkapa vain nukahdin
istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan
vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden
vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota
en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry
Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli
heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain -- toisen minuuteni
inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli
heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi -- sillä
muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi -- sysätyksi
toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli
tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin,
joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman
asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin
Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri
kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli
yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko
määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja
joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta
tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen
kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän
kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan
luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä -- että itse helvetin
muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn -- että epäkehittynyt multa
liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja
muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton
kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin
kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän
tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen -- ja
että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen
tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä.

Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla
mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan
palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen
osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin
surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys,
jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset,
apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli
hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa -- ja olisipa hänen
kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi
aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen
samalla syöstyksi minutkin. Mutta hänen rakkautensa elämään on
hämmästyttävä -- niin, menenpä vielä pitemmällekin: minä, joka värisen
jo ajatellessanikin häntä, minä tunnen osanoton liikutusta, kun
ajattelen, miten kärsivällinen tämä rakkaus on ja miten hän vapisee
minun valtani edessä tehdä itsemurhalla hänenkin olemassaolonsa
tyhjäksi.

Ei maksa vaivaa pitkittää tätä kuvausta, ja minun aikani on pelottavan
lyhyt. Ei yksikään kuolevainen ole milloinkaan kärsinyt sellaisia
tuskia, siinä on kylliksi. Mutta niihinkin on aika ja tottumus tuonut
-- en sano lievennystä, mutta jonkinlaista sielun tunteettomuutta,
jonkinlaista epätoivoista alistuvaisuutta; ja rangaistukseni olisi
saattanut kestää vuosikausia jollei minulle olisi tapahtunut viimeistä
onnettomuutta, joka on minut ainaiseksi erottanut omasta ruumiistani ja
omasta persoonallisuudestani.

Välttämätön suolavarastoni, jota ei ole vuosikausiin uusittu -- ei
sitten ensimäisen kokeeni -- alkoi loppua. Minä lähetin noutamaan uuden
varaston ja sekotin juoman. Se kiehui tavalliseen tapaan; sitten seurasi
ensimäinen värinvaihdos -- toista ei tullut lainkaan. Tyhjensin maljan,
mutta ilman mitään vaikutusta. Poolelta saat kuulla, miten annoin hakea
koko Lontoon läpi. Kaikki oli turhaa; ja nyt olen tullut siihen
johtopäätökseen, että tuo ensiksi saamani suola oli epäpuhdasta ja että
juuri tuo tuntematon lisäke antoi sekotukselle sen salaperäisen voiman.

-- Viikko on kulunut siitä, ja minä lopetan tunnustukseni vanhan suolan
viimeisen annoksen vaikutuksen kestäessä. Jollei ihmettä tapahdu, on
tämä siis viimeinen kerta, kun Henry Jekyll voi ajatella omia
ajatuksiaan taikka peilissä nähdä omia kasvojaan, jotka jo ovat niin
surullisesti muuttuneet. Enkä liioin saa viivytellä kauan tämän
kirjotukseni lopettamisessa; sillä jos se on tähän asti säilynyt
häviämättä, niin on se luettava vain hyvin varovaisten ja erinäisten
onnellisten asianhaarojen yhteiseksi ansioksi. Jos muuttumisen
synnytystuskat kouristaisivat minua kirjottaessani, niin tulisi Hyde
epäilemättä repimään sen palasiksi; mutta jos on ennättänyt jokin aika
kulua siitä, kun olen sen pannut valmiina pois käsistäni, niin säästänee
hänen merkillinen itsekkyytensä ja varovainen viekkautensa sen hänen
apinamaiselta ilkeydeltään.

Se tuomio, joka lepää meidän kummankin päällä, se rangaistus, joka
hitaasti mutta varmasti laskeutuu meidän ylitsemme, on itse asiassa jo
muuttanut ja masentanut hänet. Puolen tunnin kuluttua pukeudun jälleen
ja ainaiseksi tähän hirvittävään persoonallisuuteen. Minä tiedän sitten
istuvani väristen ja itkien nojatuolissani taikka jokaisen hermon
ollessa äärimmilleen pingotettuna vaeltavani yhtämittaa edestakaisin
tässä huoneessa (viimeinen suojapaikkani maan päällä) -- kuunnellen
jokaista pahaenteistä ääntä. Tuleeko Hyde kuolemaan mestauslavalla? --
Taikka voikohan hän saada kylliksi rohkeutta mennä viimeisessä hetkessä
itse oikeutta vastaan? -- Jumala yksinään sen tietää. Minusta se on
yhdentekevää. Tämä on minun todellinen kuolinhetkeni -- mitä sitten
seuraa, se ei kuulu minulle, vaan eräälle toiselle. Tällä hetkellä,
pannessani pois kynäni ja ryhtyessäni sulkemaan tämän tunnustukseni
sinetillä -- tällä hetkellä loppuu onnettoman Henry Jekyllin elämä.