SALAPERÄINEN OVI

(DR. JEKYLL AND MR. HYDE)


Kirjottanut

Robert Louis Stevenson


Suomennos


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1911




Salaperäinen ovi.


Uttersonilla, lakimiehellä, oli karkeat, rumat ja epäsäännölliset
kasvot, joita tuskin milloinkaan valaisi hymy; hänen olentonsa oli kylmä
ja jäykkä, hän sanoi sanottavansa vain vaivalla, hänen esiintymisessään
tuskin voitiin nähdä lämpimämpäin tunteiden ilmenemismuotoja; hän oli
laiha, pitkä, kuiva, synkkä -- mutta sittenkin täytyi hänestä pitää.
Ystäväpiirin yhtymisissä, kun viini oli hänen makunsa mukaista, loisti
hänen silmistään ilme, joka oli jaloimmassa merkityksessä inhimillinen;
mutta tämä sisäinen maailma ei kuitenkaan koskaan tullut ilmi sanoissa,
vaan sitä useammin ja puhuvammin teoissa. Hän oli ankara itseään
kohtaan; joi yksin ollessaan katajanmarjaviinaa, haihduttaakseen
hienojen viinien makua, ja vaikka hän nautti teatterista, ei hän ollut
avannut sen ovea kahteenkymmeneen vuoteen. Mutta hän oli hyvin
suvaitsevainen muiden suhteen; hän tunsi melkein kateudensekaista
kummastusta syrjäisten vioissa ja synneissä ilmenevän elinvoiman
johdosta ja joka tapauksessa mieluummin auttoi kuin valitti.

»Olenpa jonkun verran Kainin kerettiläisyyteen kallistuva», oli hänen
tapana sanoa tuolla kuivalla tavallaan; »sallin veljeni syöksyä
turmioon, jos hän sen itse hyväksi näkee». Tämä piirre hänen
luonteessaan se luultavasti aiheutti senkin, että hän niin usein oli
viimeinen kunnianarvoinen tuttavuus ja viimeinen rohkaisija, jonka
puoleen hätääntyneet ihmisparat tiesivät voivansa kääntyä. Tällaisia
surunlapsia tavatessaan ei hänen olemuksensa hitustakaan muuttunut.

Tämä oli luultavasti helppoakin hänelle, hänen olentonsa kun kaikissa
suhteissa ilmaisi niin vähän. Itse hänen ystävyyssuhteensakin näyttivät
pääasiallisesti rakennetun samanlaisen hyväntahtoisen vapaamielisyyden
pohjalle. Ihmisen vaatimattomuushan ei ilmene missään niin todellisena
kuin siinä, että hän on valmis ottamaan ystäväpiirinsä vastaan
sellaisena, miksi olosuhteet ovat sen muodostaneet; ja tämän juuri teki
mr Utterson. Hänen ystävinään oli läheisiä sukulaisia taikka henkilöitä,
joiden kanssa hän oli kauan ollut tuttu; hänen kiintymyksensä oli
vuosien kasvattama kuin köynnöskasvi, eikä siinä ilmennyt mitään
erityistä halua uusiin voittoihin. Tämä mahdollisesti selitti niidenkin
siteiden laadun jotka hänet yhdistivät Richard Enfieldiin, hänen
kaukaiseen sukulaiseensa ja tunnettuun hienoon maailmanmieheen. Sillä
useimmille oli ja pysyi salaisuutena, mitä huvia näille kahdelle
henkilölle saattoi olla toistensa seurasta taikka mitä yhteisiä
harrastuksia heillä ylipäänkään voi olla. Henkilöt, jotka olivat
kohdanneet heidät heidän sunnuntaikävelyillään, väittivät, etteivät he
koskaan puhelleet keskenään, että heitä näytti vaivaavan hirveä ikävä ja
että he ilmeisellä helpotuksella tervehtivät jokaista tuttavan
vastaantulemista. Mutta tästä huolimatta pitivät he kumpikin suuressa
arvossa näitä kävelyjä; ne olivat heistä viikon kauniin helmi, ja he
siirsivät ei ainoastaan kaikki muut ajanvietot, vaan vieläpä tärkeät
tehtävätkin toiseen aikaan voidakseen häiriöttä nauttia niistä.

Tällaisella retkeilyllä he kerran joutuivat muutamalle syrjäkadulle
eräässä Lontoon väkirikkaimmassa kaupunginosassa. Katu oli pieni ja
lontoolaisen käsityksen mukaan hiljainen, mutta arkipäivinä harjotettiin
siellä kuitenkin kukoistavaa kauppaa. Siellä ihmiset näkyivät olevan
hyvinvoipia ja ahertavan voidakseen vastedes yhä paremmin, ja näkyipä,
että he jo olivat päässeet semmoiseen varallisuuteen, että saattoivat
käyttää osan voitosta kaunistustarkoituksiinkin. Myymälöiden ikkunat
koko kadun pituudelta olivat täyteen pyntätyt ja houkuttelevat kuin rivi
hymyileviä, teeskenteleviä myyjättäriä. Sunnuntainakin, jolloin sen
kukkain miellyttävyys oli verhottuna ja liike vähemmin vilkas, loisti
tuo pieni katu ympärillä olevien kaupunginosien harmajassa
yksitoikkoisuudessa kuin nuotio pimeässä metsässä; ja sen vasta maalatut
ikkunaluukut, kiillotetut messinkihelat ja yleinen sirous ja puhtaus
pistivät heti mitä miellyttävimmin ohikulkijan silmään.

Kaksi taloa toisesta kadun kulmasta, itään mennessä vasemmalla, pisti
siron huonerivin väliin kuitenkin erääseen taloon vievä käytävä, ja
juuri siinä tunki synkkä ja pimeä rakennus päätyänsä kadulle päin. Se
oli kaksikerroksinen, eikä siinä näkynyt yhtään ikkunaa, vaan ovi ja sen
yläpuolella korkea, tyhjä, värinsä muuttanut kiviseinä. Koko rakennus
näytti melkoisen ränstyneeltä. Ovi, jossa ei ollut kolkutinta eikä
kelloa, oli käynyt valjuksi ja pilstottu. Kerjäläisiä loikoi
kynnyksellä, raappien rikkitikuilla ovilaudoista tulta; lapset leikkivät
kauppapuotia portailla; koulupojat koettivat veitsiään pihtipieliin, ja
tuskin miespolveen oli kukaan avannut ovea ajaakseen pois vallattomuuden
harjottajia taikka korjatakseen heidän aikaansaamiansa vaurioita.

Mr Enfield ja juristi kävelivät vastakkaisella puolella katua, mutta
tultuaan tämän oven kohdalle kohotti edellinen keppinsä ja osotti sitä.

»Oletko milloinkaan kiinnittänyt huomiotasi tuohon oveen?» kysyi hän
sekä lisäsi, kun ystävänsä oli antanut hänelle kieltävän vastauksen: »Se
tuo mieleeni erään sangen omituisen jutun.»

»Niinkö?» virkahti mr Utterson -- ääni hiukan muuttuneena -- »kuinka
niin?»

»Niin, seikka on sellainen», sanoi mr Enfield, »että minä olin
kotimatkalla eräiden tuttujen luota, jotka asuvat jossakin maailman
ääressä. Kello oli kolmen paikkeilla muutamana pimeänä talviaamuna, ja
tieni vei erään kaupunginosan läpi, jossa ei kirjaimellisesti nähnyt
muuta kuin katulyhtyjä. Katu kadun perästä -- kaikki ihmiset nukkumassa
-- katu kadulta, kaikki valaistuina kuin juhlakulkuetta varten ja kaikki
tyhjinä kuin kirkko -- kunnes lopuksi aloin kuunnella ja kuunnella ja
kaivata nähdäkseni edes poliisin. Juuri samassa sainkin nähdä kaksi
elävää olentoa: toinen oli mies, joka nopein ja epätasaisin askelin
kiiruhti itään päin, ja toinen pieni, kahdeksan- tai kymmenenvuotias
tyttö, joka tuli juosten poikkikadulta. No ---- miten olikaan -- he
törmäävät kadun kulmassa yhteen -- ja nyt tapahtui jotain hyvin
pöyristyttävää -- -- sillä -- ajatteles -- mies käveli hyvin tyynesti
edelleen, tallasi lapsen jalkoihinsa ja jätti hänet parkumaan maahan. Se
ei ehkä kuulu sen kummemmalta kerrottuna, mutta sitä oli kammottava
katsella. Näytti kuin ei tuo mies olisi ollutkaan ihminen, vaan joku
julma hirtehinen. Minä aloin huutaa, otin jalat alleni, iskin kynteni
miehen kaulukseen ja raastoin hänet itkevän lapsen ympärille
kokoontuneen väkijoukon luo. Hän pysyi aivan levollisena eikä
vastustellut vähääkään, mutta loi minuun yhden ainoan silmäyksen, niin
häijyn, että kylmä hiki kihosi otsalleni siinä tuokiossa. Paikalle
kokoontuneet ihmiset olivat lapsen omaisia, ja omituista kyllä tuli
myöskin lääkäri, jota noutamaan tyttö oli lähetetty. No, lapsi ei
oikeastaan ollut niin pahoin vahingoittunut kuin säikähtynyt, sen mukaan
mitä lääkäri sanoi, ja siihen olisi voinut päättyä koko juttu. Mutta nyt
tuleekin asian hassunkurisin puoli. Minut oli vallannut vastustamaton
inho tuota herraa kohtaan jo ensi näkemästä. Samoin oli laita myöskin
lapsen omaisten -- no, se ei ollut ihmekään. Mutta merkillistä oli
lääkärin suhteen. Hän oli tuollainen tavallinen pieni, kuiva
köyhäinlääkäri, ikä ja väri epämääräinen, murtaen vahvasti skotlanniksi
ja jokseenkin yhtä tuntehikas kuin säkkipilli. No niin, hänen laitansa
oli vähän toinen kuin meidän. Joka kerta kun hän katsahti vankiini,
huomasin hänen kalpenevan ja hänen täytyi hillitä itseänsä lujasti,
ettei hyökkäisi hänen päällensä ja nutistaisi häntä kuoliaaksi. Tiesin
vaistomaisesti mitä hänen sisällään liikkui, yhtä hyvin kuin hän tunsi
itsessään mitä minä ajattelin; ja kun nyt ei kuitenkaan käynyt päinsä
lyödä miestä kuoliaaksi, niin teimme olosuhteiden mukaan parhaamme.
Sanoimme hänelle, että voimme nostaa ja nostammekin sellaisen melun
tästä, että hänen nimensä tulee kaikumaan Lontoon laidasta toiseen. Jos
hänellä oli ystäviä taikka mitään kunniaa menetettävänä, niin lupasimme
pitää huolen siitä, että hän ne menetti. Ja haukkuessamme hänet noin
pataluhaksi oli meillä täysi työ, jotta saimme naisväen estetyksi
pullistamasta ulos silmiänsä häneen murjottaessaan -- he olivat
vimmoissaan kuin raivottaret. En ole ikinä nähnyt niin paljon vihaisia
kasvoja ympärilläni. Ja siinä seisoi mies keskellämme, synkkä, kylmä
julkeus kasvoillaan -- pelästynyt hän kyllä oli, sen voin huomata --
mutta hän tekeytyi julkeaksi aivan kuin itse paholainen. 'Niin, jos
herrat tahtovat nostaa melun tästä pienestä onnettomuudesta', sanoi hän,
'niin olen luonnollisesti kokonaan herrojen vallassa. Ei kukaan
kunnonmies halua joutua sormella osoteltavaksi,' sanoi hän. 'Olkaa hyvä
ja mainitkaa summa'. No, me tiukkasimme sata puntaa hyvitykseksi
perheelle; ilmeisesti olisi hän mielellään halunnut päästä kynsistämme,
mutta hän näki kyllä meistä, ettei kanssamme ollut leikittelemistä, ja
lopuksi hän suostui. Nyt oli jäljellä enää vain rahojen irtisaaminen; ja
minne luulet hänen vieneen meidät, jollei juuri ja tälle ovelle? -- otti
avaimen taskustaan, meni sisään tuli pian sen jälkeen takaisin, mukanaan
kymmenen puntaa kullassa ja pankkiosotus jäännössummalle, asetettuna
haltijalle maksettavaksi Corettsin pankissa ja alla eräs nimi, joka --
no niin, minä en voi mainita sitä, vaikka se on juuri pääseikkoja
kertomuksessani, -- -- se oli joka tapauksessa nimi, joka on hyvin
tunnettu ja hyvin usein painettu. Summa oli melkoisen suuri, mutta hänen
allekirjoituksensa olisi hyvin vastannut suuremmankin summan -- -- jos
nimi vain oli oikea, tietysti. Minä tein viittailuja, että koko asia
näytti vähän epäilyttävältä ja että ihmiset oikeissa olosuhteissa hyvin
harvoin tuolla tavoin ajautuvat sisään kellarinovesta kello neljä
aamulla palatakseen takaisin kädessä toisen miehen liki sadalle punnalle
asetettu pankkiosotus. Mutta mies otti asian aivan tyvenesti ja
loukkaantuen. 'Herra varjelkoon', sanoi hän, 'olkaa ihan huoleti, minä
pysyn mukananne, kunnes pankki avataan, ja esitän itse osotuksen, jos
niin haluatte'. Me läksimme siis, lääkäri ja tytön isä ja ystävämme ja
minä, ja kulutimme loppuyön minun kotonani; ja kun olimme syöneet
suuruksen seuraavana päivänä, läksimme koko joukolla pankkiin. Minä
esitin itse osotuksen ja selitin, että minulla oli omat syyni epäillä
nimenväärennystä. Mutta loitolla siitä! -- Nimikirjoitus oli aivan
oikea.»

»Ai-ai», virkkoi mr Utterson.

»Huomaanpa asian tekevän sinuun saman vaikutuksen kuin minuunkin», sanoi
mr Enfield. »Niin, se on ruma juttu. Sillä mies, josta puhun, oli
todellakin sitä laatua, ettei hänen kanssaan kunniallisten ihmisten sovi
olla tekemisissä -- oikea konna, sen näkeminen ei tarvinnut paljoakaan
ihmistuntemusta; ja sitä henkilöä, joka oli pankkiosotuksen
allekirjottanut, pidetään itse kunniana, miehenä, joka ei milloinkaan
tee itseään syypääksi sopivaisuuden sääntöjen rikkomiseen, jota päälle
päätteeksi (ja tämä tekee asian vielä pahemmaksi) ylistetään siitä, mitä
ihmiset sanovat hyväntekeväisyydeksi. Tietysti kiristämistä -- --
kunniallinen mies, joka on pakotettu maksamaan vaimentaakseen jonkun
nuoruuden hairahduksen; sehän on selvää. Mutta sekään selitys ei ole
täysin riittävä kaikkiin asianhaaroihin nähden» -- lisäsi hän, vaieten
samalla ja näyttäen vaipuvan syviin ajatuksiin.

Niistä herätti hänet mr Utterson, joka äkkiä kysyi: »Ja sinä et tiedä,
asuuko se mies, joka oli pankkiosotuksen allekirjottanut, todellakin
tuolla?»

»Pidätkö sen todennäköisenä?» oli Enfieldin vastaus. »Ei -- minä olen
sattunut kuulemaan hänen osotteensa; hän asuu jonkin torin laidassa --
en muista minkä.»

«Etkä ole koskaan ottanut lähempää selvää tuosta -- tuosta talosta, jossa
on tuo ovi?»

»En -- suoraan sanoen oli minulla omat hienotunteisuussyyni. Yleensä on
minulla suuri vastenmielisyys tungetteleviin kyselyihin. Se muistuttaa
liian paljon viimeistä tuomiota. Päästetään irti kysymys, ja se on
melkein samaa kuin antaa vauhtia vyöryvälle kivelle. Istutaan kaikessa
rauhassa vuorella; kivi vierii edelleen, tempaa toisia mukaansa, ja
parhaassa vauhdissa ollessaan sattuu se jonkun kunnioitetun vanhusparan
-- viimeisen, jota olisi voinut ajatella -- päähän, kun hän parhaillaan
istuu aivan levollisesti ja paistattelee päivää omassa puutarhassaan --
ja perheen on muutettava nimeä. Ei, tiedäppäs, se on minun
pääperiaatteitani -- kuta merkillisemmältä jokin asia näyttää, sitä
vähemmän on siitä tehtävä kyselyjä.»

»Varsin terve periaate», huomautti juristi.

»Mutta se ei ole estänyt minua tekemästä omintakeisia havaintoja»,
huomautti Enfield. »Talo tuskin on asuinrakennuksen näköinen. Siinä ei
ole muuta ovea kuin tuo tuossa, eikä kukaan ihminen mene siitä ulos eikä
sisään, paitsi jonkun harvan kerran -- herra, josta olen puhunut.
Ylemmässä kerroksessa on kolme ikkunaa pihanpuolella -- alakerroksessa
niitä ei ole lainkaan. Ikkunat ovat aina suljetut, mutta näyttävät
puhtailta. Sitäpaitsi nousee rakennuksen piipusta tavallisesti savua,
mikä näyttää todistavan, että siinä on asukkaita. Mutta siitä ei
kuitenkaan voi olla aivan varma, sillä rakennukset tuon talon ympärillä
ovat niin yhdessä ryhmässä, että tuskinpa voi sanoa, missä yksi loppuu
ja toinen alkaa.»

He kävelivät hetken ajan edelleen puhumatta mitään. Sitten virkkoi mr
Utterson:

»Se on todellakin hyvä sääntö, tuo josta mainitsit.»

»Tietysti se on hyvä», vastasi Enfield.

»Mutta siitä huolimatta», jatkoi juristi, »täytyy minun tehdä eräs
kysymys. Minä haluaisin tietää tuon miehen nimen, joka tallasi lasta.»

»No», Sanoi Enfield, »eihän tuo nähdäkseni voi ketään vahingoittaakaan.
Hän sanoo nimensä olevan Hyde.»

»Hm -- -- --» virkahti mr Utterson. »Minkä näköinen hän oikein oli?«

»Tjaa, sitäpä ei ole niin helppoa kuvata. Hänen ulkomuodossaan on
jotakin hassua, jotakin epämiellyttävää, jotakin ihan inhottavaa. En
ole, kuten sanottu, milloinkaan nähnyt ihmistä, joka olisi tehnyt niin
kaamean vaikutuksen, mutta sittenkään en voi selittää, mistä se johtui.
Hänen täytyy olla luonnottomasti kehittynyt jollakin tavoin; hän tekee
sen vaikutuksen näkijäänsä, mutta en voi sanoa missä suhteessa. Hän on
mitä merkillisimmän näköinen, se on varmaa, mutta siitä huolimatta en
muista yhtään piirrettä hänestä, joka -- ei -- siitä ei tule mitään,
minä en voi häntä kuvata. Ei sen vuoksi, etten muistaisi häntä; minä
näet näen hänet ilmielävänä edessäni tällä hetkellä.»

Mr Utterson käveli taas hetken aikaa vaiti ja näytti hautovan jotakin
mielessään. »Oletko varma siitä, että hän todella käytti avainta?» kysyi
hän vihdoin.

»Paras veliseni -- --» alkoi Enfield, joka oli menettää tajunsa
hämmästyksestä.

»Minä tiedän, minä tiedän», sanoi Utterson. »Se tuntui kyllä
ihmeelliseltä. Seikka on näes sellainen, että jos minä en kysy tuon
toisen henkilön nimeä, niin tapahtuu se sen vuoksi, että jo tiedän sen.
Näet nyt, Richard, että olet kertomuksinesi tavannut oikean miehen. Jos
olet erehtynyt jossakin kohdassa, niin on parasta, että korjaat sen
nyt.»

»Olisit voinut sanoa sen jo ennemmin», virkkoi Enfield hieman
nyrpeissään. »Mutta minä olen pysytellyt täydelleen totuudessa -- en ole
tehnyt mitään erehdyksiä, kuten sinä lausut. Miehellä oli avain, ja mikä
on sitäkin ihmeellisempää, hänellä on se vieläkin. Minä näin hänen
käyttävän sitä tuskin viikko sitten.»

Mr Utterson huoahti syvään, mutta ei vastannut mitään, ja nuori mies
jatkoi: »Tässä oli nyt uusi opetus, että on hillittävä suutansa. Minä
ihan häpeän jaarittelemisintoani. Sovitaanko, ettei enää milloinkaan
puhuta tästä asiasta?»

»Mielihyvällä», vastasi juristi. »Kättä päälle, Richard.»




Tohtori Jekyllin testamentti.


Sinä iltana palasi mr Utterson hyvin synkällä tuulella nuorenmiehen
asuntoonsa ja istui ilman ruokahalua päivällispöytään. Hänen tapanaan
oli sunnuntaisin, päivällisen jälkeen, istua takkavalkean ääreen, jokin
kuiva uskonnollinen kirja edessään, ja pysyä siinä asennossa, kunnes
lähellä olevan kirkontornin kello löi kahdeksan, jolloin hän
tyytyväisenä ja kiitollisella mielellä meni vuoteeseensa. Mutta kun
pöytä tänä iltana oli korjattu, ottikin hän sen sijaan kynttilän ja meni
työhuoneeseensa. Siellä hän avasi asiakirjakaappinsa, otti esiin erään
paperin, joka kääreessä olevan kirjotuksen mukaan oli tohtori Henry
Jekyllin testamentti, sekä istuutui huolestunein ilmein lukemaan sitä.
Se oli testamentintekijän omakätisesti kirjottama; sillä vaikka mr
Utterson oli ottanut valvoakseen sen toimeenpanemista, kun se kerran oli
kirjotettu, oli hän kuitenkin tykkänään kieltäytynyt olemasta apuna sen
laadinnassa. Testamentti ei ainoastaan määrännyt, että sanotun tohtori
Henry Jekyllin kuoltua, vaan että vieläpä hänen »kadotessaankin taikka
selittämättömällä tavalla yli kolme kuukautta poissa oltuaan» tuli
»hänen ystävänsä ja hyväntekijänsä Edward Hyden viipymättä ja ilman
esteitä päästä oikeuksiinsa ainoana perijänä, ainoastaan ehdolla että
erinäisiä pienempiä lahjaeriä maksettiin tohtorin palvelusväelle. Koko
tämä asiakirja oli kauan ollut rehdin juristimme silmätikkuna. Se
loukkasi hänessä sekä lakimiestä että tyyntä, tunnontarkkaa ja
lainkuuliaista ihmistä, joka rakasti kaikkea hyvää, vanhaa,
tottumukseksi muodostunutta järjestystä ja melkein näki jotakin
sairaalloista ja vastenmielistä jokaisessa hämäräperäisessä
poikkeamisessa siitä. Tähän asti oli tämän mr Hyden täydellinen
tuntemattomuus lisännyt hänen harmiansa; nyt lisääntyi se vielä siitä,
mitä hän oli saanut tietää tuosta salaperäisestä perijästä. Asia oli
kylläkin arveluttava, kun nimi oli vain nimi, joka hänestä ei edustanut
mitään määrättyä käsitettä. Se tuli sitäkin arveluttavammaksi, kun tämä
nimi äkkiä esiintyi hänelle vihattavien ominaisuuksien verhoamana; ja
tästä vaihtelevasta, epäselvästä kummituksesta, joka oli niin kauan
uhmaillut hänen läpitunkevaa katsettaan, sukeutui äkkiä ja
salaperäisellä selvyydellä -- niin tuntui hänestä -- pirullinen ja
kammottava olento.

»Minä luulin sen olleen mielettömyyttä», mutisi hän, pannen kiusallisen
asiapaperin takaisin kaappiin, »mutta nyt alan jo melkein pelätä, että
kysymyksessä onkin kunniattomuus».

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, otti päällystakin ylleen ja läksi
Cavendish Squarelle, missä hänen ystävänsä, kuuluisa lääkäri Lanyon,
asui ja otti vastaan lukemattomia sairaitaan. »Jos kukaan tietää miten
asiat ovat, niin on se Lanyon», ajatteli hän.

Juhlallinen hovimestari tunsi hänet ja lausui tervetulleeksi; hänen ei
tarvinnut odottaa, vaan vietiin hänet suoraan eteisestä ruokasaliin,
jossa tohtori Lanyon vielä istuskeli viinilasin ääressä. Tohtori oli
reipas, komea, punakka herra, ja hänellä oli paksu, lumivalkoinen tukka
ja leiskuva ja varma käytöstapa. Nähdessään mr Uttersonin hypähti hän
ylös ja tervehti häntä ojennetuin käsin. Hänen sydämellisyytensä sai
helposti, luonnonlaatunsa kun oli sellainen, jotenkin teatterimaisen
muodon, mutta se ei silti ollut vähemmin todellista. Hän ja juristi
olivat vanhoja ystäviä, vanhoja koulu- ja ylioppilastovereita; he
pitivät arvossa sekä toisiaan että itseään ja nauttivat sydämellisesti
toistensa seurasta.

Ensimäisten yleisten huomautusten jälkeen johti juristi taitavasti
keskustelun aineeseen, joka niin kiusallisella tavalla vaivasi hänen
ajatuksiaan.

»Kuules, Lanyon», sanoi hän, »me, sinä ja minä, lienemme vanhimmat Henry
Jekyllin ystävät maailmassa?»

»Toivoisinpa, että ystävät olisivat hiukan nuorempia», nauroi lystikäs
tohtori. »Niinpä tosiaan, luulen asian muuten niin olevan. Mutta mitä
iloa siitä on? Minä en kerta kaikkiaan näe häntä enää koskaan.»

»Onko se mahdollista?» virkkoi Utterson. »Minun mielestäni teillä
molemmilla pitäisi aina olla yhdyssidettä tieteellisissä
harrastuksissanne.»

»Niin meillä on ollutkin», oli vastaus. »Mutta nyt on siitä jo yli
kymmenen vuotta, kun Jekyll rupesi muuttumaan liian
mielikuvitusrikkaaksi soveltuakseen minun maulleni. Hänen
järjenjuoksunsa alkoi mennä aivan väärään suuntaan; ja vaikka minä
edelleen vanhan ystävyyden vuoksi, kuten sanotaan, välitän hänestä, niin
näen häntä helkkarin harvoin. Sellainen tieteellinen kerskuminen, mihin
hän antautui», lisäsi tohtori, muuttuen aivan sinipunaiseksi
haahmoltaan, »olisi totisesti voinut erottaa itse Damonin ja Pythiaksen
toisistaan».

Tämä pieni pahantuulen purkaus vaikutti melkein tyynnyttävästi
juristiin.

»He ovat erimielisiä jostakin tieteellisestä kysymyksestä», ajatteli
hän; ja kun hänellä itsellään ei ollut mitään tieteellisiä intohimoja,
paitsi mahdollisesti juttukirjojen kyhäämisessä, niin hän lisäsi vielä:
»Eikö sen pahempaa!»

Hän antoi ystävälleen hetkisen tyyntymisaikaa ja esitti sitten
kysymyksen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

»Oletko sattunut milloinkaan tapaamaan erästä hänen tuttavaansa, erästä
Hydeä?» kysyi hän.

»Hyde --? -- Hyde? Ei, en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä. On
kai ollut minun jälkeeni.»

Tämä oli ainoa valaistus, jonka juristi vei mukaansa kotiin suureen
mustaan sänkyyn, jossa hän kieriskeli, kunnes aamun pikkutunnit alkoivat
pidetä. Se oli rauhaton yö hänen sielulleen, joka yhtämittaa työskenteli
saman pimeän arvotuksen ratkaisemiseksi ja jota samat kysymykset
ahdistivat.

Kello löi läheisessä kirkontornissa kuusi hänen vielä vaivatessaan
päätänsä tällä arvotuksella. Tähän asti oli se vain koskettanut hänen
ymmärrystänsä, nyt alkoi se myöskin vaikuttaa mielikuvitusvoimaan; ja
hänen kieriskellessään ja käännähdellessään sängyssään tässä talviaamun
syvässä pimeydessä alkoi Enfieldin kertomus saada eloa hänen sielunsa
silmissä, kuten voimakkaasti valaistu taulusarja. Hän näki nukkuvan
kaupungin lukemattomat palavat lyhdyt. Sitten oli hän näkevinään erään
miesolennon, joka käveli kiireesti eteenpäin. Muudan lapsi tuli juosten
lääkäriltä; he törmäsivät yhteen, ja tuo mies heittiö jatkoi matkaansa
tallaten jalkoihinsa huutavan lapsen.

-- -- Sitten oli hän näkevinään mukavan makuuhuoneen, jossa hänen vanha
ystävänsä makasi syvässä unessa, nähden unia ja hymyillen unilleen; ja
sitten avautui huoneen ovi, sängyn verhot vedettiin syrjään, nukkuva
herätettiin, ja katsos! -- siinä hänen vieressään seisoi olento, jolla
oli salaperäinen voima, mahti, jota tottelemaan hänen nytkin, leponsa
hiljaisina hetkinä, täytyi alistua, tahtoipa sitten tai oli tahtomatta.
Tämä olento ei hellittänyt juristia koko yönä. Jos hän nukahti
hetkeksikään, niin hän näki sen yhä käärmemäisemmin hiiviskellen
pujahtavan nukkuvaan taloon taikka yhä kiireemmin ja kiireemmin, viimein
huimaavalla vauhdilla, kiitävän valaistun kaupungin sokkeloiden läpi
tallatakseen jokaisessa kadunkulmassa lapsen jalkojensa alle ja
jättääksensä sen siihen kirkumaan tuskissaan. Eikä tällä olennolla ollut
edes kasvoja, joista sen olisi voinut tuntea. Unissakaan ei sillä ollut
kasvoja, taikka ainakin olivat ne sellaiset, ettei niistä saanut selvää,
ne kun sulivat pois hänen silmäinsä edessä. Tällä tavoin heräsi ja
kehittyi lakimiehen sielussa kova, melkein luonnoton halu saada nähdä
todellisen Hyden kasvot. Hänestä tuntui, kuin täytyisi koko
salaperäisyyden valjeta, jopa kokonaan hävitäkin, jos hän vain kerrankin
saisi nähdä hänet. Olihan samoin käynyt niin monen muunkin samanlaisen
salaperäisyyden; läheltä nähtyinä menettivät ne kaikki kaameat
ominaisuutensa ja esiintyivät aivan yksinkertaisina ja luonnollisina
tosiasioina. Olihan mahdollista, että hänen onnistuisi löytää syy vanhan
ystävänsä näennäiseen selittämättömään heikkouteen tämän miehen suhteen
sekä tuon merkillisen testamentin aihe. Joka tapauksessa olivat ne
kasvot, jotka maksoivat näkemisen vaivan. Ihmisen kasvot ilman
inhimillisiä tunteita -- kasvot, joiden tarvitsisi vain näyttäytyä
herättääkseen voittamattoman kammon tunteen muuten tyynessä ja vähän
tuntehikkaassa Enfieldissä.

Tästä hetkestä alkoi mr Utterson alinomaa kulkea kadulla, jonka
varrella tuo salaperäinen ovi oli. Aamulla ennen konttoriaikaa,
keskipäivällä, juuri kun tehtävistä oli vähimmän puutetta, yöllä
kalpean, sumuisen kuun katsellessa, kaikessa valossa ja kaikkina
aikoina, kun katu oli täynnä väkeä ja kun se oli autio ja tyhjä -- aina
oli juristi vartiopaikallaan.

»Minä löydän hänet, vaikkapa minun olisi etsittävä häntä iäisyyteen
saakka», päätteli hän.

Vihdoinkin tuli hänen kärsivällisyytensä palkituksi. Se sattui eräänä
kauniina, kuivana iltana, jolloin oli huurretta ilmassa. Kadut olivat
puhtaat kuin tanssisalin lattia; lamput paloivat kirkkaasti ja hiljaa ja
muodostivat katukiviin säännöllisiä valo- ja varjokuvioita. Kello
kymmenen jälkeen, kun myymälät olivat suljetut, oli tuo pieni katu hyvin
yksinäinen ja, huolimatta Lontoon ainaisesta räminästä, hiljainen.
Pieninkin rasahdus kuului pitkän matkan päähän: talousesineiden kalina
ja muu sellainen ylti asunnoista jalkakäytävällä kulkevan korvaan, ja
jokaisen lähestyvän jalkamiehen askelet kaikuivat pitkän matkan päähän.
Mr Utterson oli ollut vain muutamia minuutteja tavallisella
vartiopaikallaan, kun hän kuuli omituisten, keveiden askelten
lähestyvän. Yöllisillä retkillään oli hän jo kauan sitten tottunut
siihen omituiseen vaikutelmaan, jolla yhden ainoan ihmisen askelten
äänen välistä voi pitkän matkan päässä oleva kuuntelija erottaa
kaupungin muusta kolinasta. Mutta niin häthätää ja niin varmasti ei
hänen huomionsa ollut milloinkaan herännyt kuin tällä kertaa, ja
voimakkaan, melkein taikauskoisen odotuksen ja toivon tunteen valtaamana
hän vetäytyi talon portin varjoon.

Askelet lähenivät, kunnes ne kuuluivat aivan läheltä, kääntyen kadun
kulmassa. Juristi kurkisteli varovasti ja nyt voi hän jo aprikoida, mitä
lähestyjä saattoi olla miehiään. Hän oli pieni ja hyvin yksinkertaisesti
puettu, ja hänen olennossaan ja ulkomuodossaan oli jotakin, mikä
odottajasta näin välimatkan päästäkin tuntui kuvaamattoman
vastenmieliseltä. Mies ohjasi kuitenkin askelensa suoraan tuota
salaperäistä ovea kohti ja lähetessään otti hän avaimen taskustaan aivan
kuin tekee henkilö, joka saapuu kotiinsa.

Mr Utterson astui kadulle ja nykäisi häntä ohikulkiessa olkapäästä.

»Anteeksi, ettekö ole mr Hyde?»

Mr Hyde hätkähti ja veti henkeä sähisevällä äänellä. Mutta hänen
säikähdyksensä oli vain hetkellinen, ja vaikka hän ei katsonut juristia
silmiin, vastasi hän levollisesti: »Kyllä se on nimeni. Haluatteko
mitä?»

»Minä huomaan teidän aikovan mennä tuonne sisälle», vastasi juristi.
»Olen tohtori Jekyllin vanha ystävä -- mr Utterson Gaunt Streetiltä --
olette kai kuullut nimeni; ja kun nyt satuin tapaamaan teidät tässä,
niin ajattelin, että kentiespä te voisitte päästää minut sisään. Minä
haluaisin tavata tohtoria.»

»Ette tapaa häntä nyt; hän on matkoilla», vastasi mr Hyde, puhaltaen
avaimenreikään poistaaksensa sieltä tomun. Sitten lisäsi hän ehättäen,
mutta yhä vain katse alas luotuna: »Mistä tunsitte minut?»

»Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?» vastasi mr Utterson.

»Mielelläni -- mitä haluatte?»

»Oletteko hyvä ja näytätte minulle kasvonne?»

Mr Hyde näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten röyhkeän päättävästi mr
Uttersonia kohti; he tuijottivat hetken ajan hiljaa toisiinsa.

»Nyt tunnen teidät», virkkoi mr Utterson. »Siitä saattaa vastaisuudessa
olla hyötyä meille molemmille.»

»Aivan niin», vastasi Hyde, »olipa hyvä, että tapasimme. Ja à propos --
teidän pitää saada minun osotteenikin.» Ja hän mainitsi erään talon
numeron joltakin Sohon kaupunginosassa olevalta kadulta.

»Suuri Jumala!» ajatteli lakimies, »ajatteleeko hänkin mahdollisesti
testamenttia.» Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja mutisi vain kiitoksen
osotteesta.

»Ja nyt», sanoi toinen, »on teidän sanottava minulle, mistä äsken
tunsitte minut?»

»Tuntomerkeistä.»

»Kenenkä antamista?»

»Meillä on yhteisiä ystäviä», vastasi mr Utterson.

»Yhteisiä ystäviä?» toisti mr Hyde jonkun verran käheästi. »Keitä ne
olisivat?»

»Tohtori Jekyll esimerkiksi», virkkoi juristi.

»Hän ei ole koskaan puhunut teille minusta», väitti toinen
harmistuneena. »Enpä olisi uskonut teidän voivan tuolla lailla
valehdella.»

»No no», sanoi mr Utterson, »ajatelkaapa mitä puhutte!»

Toinen päästi kiroten kovan ivanaurun, väänsi samassa nopeasti oven
lukon auki ja katosi sisälle.

Juristi seisoi hetkisen siinä, mihin Hyde oli hänet jättänyt,
levottomana ja alakuloisena. Sitten hän läksi verkkaisin askelin
kävelemään katua pitkin, nostaen tuontuostakin käden otsalleen, kuin
syvästi miettien. Se kysymys, jota hän punnitsi, oli kuitenkin
sellainen, jollaisia vain harvoin ratkaistaan. Tuo tuntematon oli
kalpea ja suhdaton ruumiinmuodoltaan, hän teki sen vaikutuksen, kuin
olisi hän ollut jollakin tavoin epäluonnollinen, mutta siltä ei
kuitenkaan käynyt tarkemmin määritteleminen, missä erikoisessa
suhteessa; hän hymyili epämiellyttävästi, hänen esiintymistavassaan oli
sekä julkeutta että pelkuruutta, ja sellaisena oli se kaikkea muuta kuin
luottamusta herättävä, ja hänen äänensä oli käheä, kuiskiva ja kuin
särkynyt. Kaikki tämä muodosti kylläkin vastenmielisen kokonaisuuden,
mutta se ei ollut kylliksi selittämään sitä siihen asti tuntematonta
inhoa ja pelkoa, jonka hänen katseensa synnytti mr Uttersonissa.

»Sen täytyy olla jotakin muuta», ajatteli hölmistynyt lakimies. »Se on
jotakin muuta -- kunpa vain keksisin nimen sille. Herra Jumala, mieshän
on tuskin ihmisen näköinen! -- Jotakin apinamaista -- jotakin
luonnotonta -- niin, mitä lieneekään! -- Taikka on se sitten jonkun
pahan, turmeltuneen sielun heijastus, joka tunkee läpi maallisen
verhonsa? -- Minun tekisi melkein mieleni uskoa sitä; sillä ah, sinä
vanha Henry Jekyll parkani, jos milloinkaan on saatanan oma nimikirjotus
nähty ihmisen kasvoilla, niin on se kirjotettuna uuden ystäväsi
otsalle.»

Kun poikkesi kulmasta pienelle takakadulle, niin tuli torille, jota
ympäröivät entisaikaan muhkeat, mutta nyt suureksi osaksi rappeutuneet
rakennukset, jotka oli vuokrattu kerroksittain ja yksityisinä huoneina
kaikenlaisille ihmisille: kartan piirtäjille, arkkitehdeille, rappiolle
joutuneille asianajajille ja kauppa-asiamiehille. Vain yksi ainoa
rakennus oli vielä yhden ainoan perheen hoteissa, ja tämän hyvinvointia
ja mukavuutta ilmaisevan talon portille mr Utterson kolkutti. Muudan
hyvin puettu, vanhanpuoleinen palvelija avasi hänelle oven.

»Onko tohtori kotona, Poole?» kysyi juristi.

»Minä katson, mr Utterson», sanoi palvelija, päästäen vieraan suureen,
matalaan eteiseen, jota lämmitti, kuten vanhoissa herrastaloissa,
kirkas, paukkuva takkavalkea avoimessa tulipesässä ja johon oli
sijotettu useampia kallisarvoisia tammikaappeja. »Olkaa hyvä ja
odottakaa täällä, sir. -- Taikka sytytänkö ehkä valkean ruokasaliin?»

»Kiitos, täällä on hyvä», sanoi juristi lähestyen takkavalkeaa. Tämä
eteinen oli hänen ystävänsä tohtorin lempipaikkoja, ja hänellä itsellään
oli tapana sanoa sitä koko Lontoon hauskimmaksi huoneeksi. Mutta tänä
iltana tunsi hän kuin vilunväreitä veressään; hän ei voinut vapautua
tuosta kiusallisesta Hyden kasvojen muistosta; hän kärsi tyytyväiselle
mielenlaadulleen mitä harvinaisinta väsymystä ja alakuloisuutta; ja
tässä hermostuneessa mielentilassa, joka hänet oli vallannut, oli hän
lukevinaan uhkauksen liekkien hulmuavassa heijastuksessa kiillotettuun
kaappiin ja varjojen haaveellisessa leikissä katossa. Häntä melkein
hävetti tuntemansa helpotus, kun Poole palasi ilmottaen, että tohtori
Jekyll oli mennyt ulos.

»Minä näin aivan äsken mr Hyden menevän vanhan leikkaushuoneen ovesta,
Poole», sanoi hän. »Onko aivan totta, että tohtori itse ei ole kotona?»

»Aivan totta, sir», vastasi palvelija. »Mr Hydellä on oma avain.»

»Isännällänne näyttää olevan suuri luottamus tuohon nuoreen mieheen»,
virkkoi juristi ajatuksissaan.

»Niin on, sir», vastasi Poole. »Meitä kaikkia on käsketty tottelemaan
häntä kuten tohtoria itseään.»

»Tuskinpa luulen tavanneeni mr Hydeä milloinkaan täällä», huomautti mr
Utterson.

»Ette olekaan, sir. Hän ei ole milloinkaan täällä, kun isännällä on
vieraita», vastasi palvelija. »Me muuten näemme häntä hyvin harvoin
tällä puolella; hän tulee ja menee enimmäkseen laboratorion kautta.»

»Vai niin -- no, hyvää yötä sitten, Poole.»

»Hyvää yötä, mr Utterson.»

Juristi läksi kotiin hyvin raskaalla mielellä. »Harry Jekyll parka»,
ajatteli hän, »pelkäänpä, pelkäänpä hänen purjehtivan vaarallisilla
vesillä! -- Hän oli kevytmielinen ja huimapää aikaisemmassa
nuoruudessaan; siitä on tosin jo kauan, mutta Jumalan lait eivät tiedä
mitään ylimuistoisesta ajasta. Niin, niin -- -- sen täytyy olla jotakin
sellaista -- jonkun vanhan synnin turvottuminen, jonkun tuntemattoman
rikoksen piilossa ollut haava -- -- jokin rangaistus, joka tekee
tuloansa kiirein askelin, vuosikausia sen jälkeen kuin sen muistokin jo
kadonnut on ja itserakkaus antanut itse harha-askelen anteeksi.»

Säikähtäen omia ajatuksiaan alkoi juristi muistella kulunutta elämäänsä
ja miettiä sen salaisuutta. Hän tunkeutui jokaiseen muistonsa hämärään
sokkeloon, peläten että jokin kauan sitten unhotettu synti yhtäkkiä
ponnahtaisi päivänvaloon ja löisi häntä vasten naamaa. Hänen
menneisyytensä oli kylläkin tahraton; harvat miehet voivat niin
levollisena selailla muistojen vaarallista kirjaa; ja sittenkin tunsi
hän itsensä nöyryytetyksi tomuun ja tuhkaan asti kaikkien niiden
huonojen tekojen vuoksi, joita hän oli tehnyt, sekä kiitolliseksi
muistellessaan niitä monen monia, joita hän oli ollut tekemäisillään,
mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Sitten palasivat hänen ajatuksensa
vielä kerran aineeseen, joka äsken oli antanut niin paljon päänvaivaa.
Nyt oli hän jo huomaavinaan pienen toivon kipinän.

»Jos ottaisi tutkiakseen tämän Hyden entisyyttä», ajatteli hän, »niin on
varmaan hänelläkin salaisuutensa -- -- eikä suinkaan vallan kauniit, jos
saa päätellä hänen ulkomuodostaan; salaisuuksia niin mustia, että Jekyll
paran pahimpain erhetyksien täytyy niiden rinnalla loistaa
auringonpaisteena. Asia ei saa jatkua tällä tavoin. Minä värisen
ajatellessani tuota elukkaa, joka hiipii varkaan tavoin Harryn vuoteen
ääreen. Harry parka, millainen herääminen! -- Se on sitäpaitsi
vaarallista; -- sillä jos tuolla Hydellä on tieto testamentista ja sen
sisällöstä, niin voihan hän ilman muuta tulla kärsimättömäksi perintönsä
saamiseen nähden. Niin, minun on todellakin otettava asia omiin käsiini
---- jos vain Jekyll siihen suostuu», lisäsi hän; »jos vain Jekyll
siihen suostuu.» Sillä kertaa näki hän ajatuksissaan, kuten valaistussa
läpikuultavassa taulussa, testamentin merkilliset määräykset.




Tohtori antaa lausuntonsa.


Kaksi viikkoa sen jälkeen sattui niin onnellisesti, että tohtori Jekyll
antoi yhden noita tavanmukaisia päivällisiään muutamille valituille
ystäville, jotka olivat kaikki huomattuja, oppineita miehiä ja hyvän
viinin tuntijoita. Mr Utterson laittoi niin, että tuli viipyneeksi
muiden jälkeen. Tämä ei ollut tavatonta; niin oli tapahtunut kymmeniä
kertoja. Kaikki, jotka ylimalkaan ymmärsivät Uttersonia, suosivat häntä
lämpimästi. Tuota kuivaa, vaiteliasta lakimiestä pidätettiin halusta,
kun hilpeämmät ja puheliaammat vieraat jo olivat kynnyksellä; hänen
vaatimattomassa seurassaan istumisesta pidettiin: se oli kuin
jonkunlainen valmistautuminen yksinäisyyteen, ja hänen sisältörikkaassa
hiljaisuudessaan mielellään lepäsi meluisan iloisuuden ponnistelevan
tyhjyyden jälkeen. Tohtori Jekyllilläkin oli tällainen maku; ja kun hän
nyt istui takkavalkean vastakkaisella sivulla kookkaana, muhkeana, hyvin
säilyneenä viisikymmenvuotiaana miehenä, kauniilla kasvoillaan
eräänlainen veitikkamainen ilme, mutta muuten miellyttävän, voimakkaan
ja luottamusta herättävän näköisenä -- niin huomasi hänen eleistään
selvästi, että hän katseli vierastansa lämpöisellä ja
teeskentelemättömällä ystävyydellä.

»Minä haluaisin puhella kanssasi, Jekyll», alkoi mr Utterson. »Tuosta
testamentista, tiedäthän.»

Tarkkaavainen henkilö olisi huomannut, että tämä aine ei ollut
tervetullut, mutta tohtori vastasi keveällä äänellä: »Sinulla on
todellakin syytä valittaa, Utterson parkani, niin kiusallista suojattia.
Minä en ole kuunaan nähnyt ihmisen olevan niin huolissaan jostakin, mikä
ei välittömästi koske häntä itseään, kuin sinä olet tuon onnettoman
testamentin vuoksi -- -- sitä saattaisi mahdollisesti olla tuo
härkäpäinen kerskailija Lanyon siihen nähden, mitä hän lörpöttelee minun
tieteellisistä harhaopeistani, mukamas. Vaikka, tiedänhän minä, että hän
on hyvä mies -- -- älä ensinkään rypistä otsaasi -- -- mainio mies --
minä haluaisin tavata häntä useammin; mutta itsepäinen kerskailija hän
on joka tapauksessa -- taitamaton, yksipuolinen suupaltti. En ole
milloinkaan niin erehtynyt kenenkään ihmisen suhteen kuin Lanyonin.»

»Sinä tiedät, etten minä ole koskaan sitä hyväksynyt», jatkoi Utterson,
huolimatta ystävän yrityksestä kääntää keskustelu toisaalle.

»Testamenttia? Niin, tiedänhän sen», vastasi tohtori jotenkin terävästi.
»Sen olet kyllä selvästi näyttänyt käytökselläsi.»

»Niin, ja nyt sanon sen vielä kerran», jatkoi juristi. »Minä olen saanut
kuulla yhtä ja toista tuosta nuoresta Hydestä.»

Tohtori Jekyllin kauniit kasvot kalpenivat huuliin asti, ja varjon
tapainen laskeutui hänen silmäinsä yli.

»En halua kuulla enempää», virkkoi hän. »Olemmehan sopineet, ettei tähän
asiaan enää kajota.».

»Mutta se, mitä olen saanut kuulla, on hirveätä --»

»Se ei merkitse mitään. Sinä et lainkaan käsitä asemaani», vastasi
tohtori änkyttäen ja kuin hakien sanoja. »Minä olen -- -- -- -- hyvin
vaikeassa ja kiusallisessa asemassa, Utterson, -- -- olosuhteeni ovat --
hyvin omituiset -- hyvin omituiset. Se on -- -- sanalla sanoen, asia
kuuluu niiden luokkaan, joita ei paranneta niistä puhumalla.»

»Jekyll», sanoi Utterson, »sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että minuun
voi luottaa. Puhu avoimesti minulle. Usko asiasi minulle. Minä en
epäile, etten voisi tavalla taikka toisella auttaa sinua.»

»Paras veljeni», vastasi tohtori. »Tämä on ystävällinen esitys, jonka
teet -- hyvin ystävällinen -- en tiedä, miten voisin kiittää sinua.
Minä luotan sinuun täydellisesti; mieluummin uskoisin itseni sinulle
kuin kenellekään muulle elävälle olennolle, jos se olisi minun
vallassani. Mutta niin ei suinkaan asian laita ole, kuin mielessäsi
kuvittelet. Ei se ole lainkaan vaarallista -- ja -- vain tyynnyttääkseni
hyvää sydäntäsi, vanha ystävä -- -- minä sanon sinulle yhden asian:
millä hetkellä hyväksi näen, voin minä vapautua Hydestä; hän ei siinä
tapauksessa enää milloinkaan kiusaa minua. Sen asian vakuudeksi annan
sinulle käteni. Mutta minä kiitän sinua tuhansin kerroin. Ja yksi asia
vielä -- et saa siitä pahastua: tämä on kokonaan yksityinen asia, ja
minä pyydän sinua antamaan sen olla sinänsä.»

Utterson istui hetken ajan vaiti ja tuijotti tuleen.

»Luullakseni olet oikeassa», sanoi hän vihdoin nousten ylös.

»Niin -- mutta kun nyt kerran olemme tulleet puhuneeksi asiasta --
viimeisen kerran, toivoakseni --» jatkoi tohtori, »niin on olemassa eräs
kohta, jonka minä haluaisin sinun ymmärtävän. Minä suosin todellakin
suuresti Hyde parkaa. Minä tiedän, että sinä olet tavannut hänet; hän on
sanonut minulle sen, ja -- ja pelkäänpä hänen olleen hieman
epäkohteliaan. Mutta minulla on todellinen, hyvin lämmin osanotto tuohon
nuoreen mieheen nähden. Ja jos minä -- jos minä menisin pois, Utterson,
niin pyydän, että sinä lupaat minulle pitää silmällä hänen etuansa ja
huolehtia, että hän saa kaiken, mikä hänelle oikeuden mukaan on tuleva.
Olen vakuutettu, että sinä tekisit sen, jos tuntisit asian
kokonaisuudessaan. Minulle olisi todellinen helpotus, jos lupaisit tehdä
sen.»

»Missään tapauksessa en voi luvata pitää hänestä enemmän kuin nyt
voin», vastasi asianajaja.

»Sitähän en pyydäkään», sanoi Jekyll, laskien kätensä toisen
käsivarrelle. »Minä pyydän vain oikeutta -- pyydän, ettet minun tähteni
riistä sitä häneltä, kun minua ei enää ole olemassa.»

Utterson huokasi tahtomattaan.

»No niin», sanoi hän vastahakoisesti. »Minä lupaan sen.»




Carew'in murha.


Noin vuosi sitten, lokakuussa 18--, säikäytti koko Lontoota kertomus
eräästä hyvin pöyristyttävien asianhaarojen vallitessa tehdystä
rikoksesta ja herätti sitäkin suurempaa huomiota uhrin korkean
yhteiskunnallisen aseman vuoksi.

Yksityisseikkoja oli vähän, mutta ne olivat todellakin pöyristyttävät.
Muudan palvelustyttö, asuva eräässä joen läheisyydessä olevassa talossa,
oli yhdentoista aikaan illalla mennyt makuuhuoneeseensa. Vaikka sakea
sumu aamuyöstä verhosi koko kaupungin, niin oli taivas tähän aikaan ihan
pilvetön, ja se katu, jolle tytön huoneen ikkunasta oli näköala, oli
täysikuun kirkkaasti valaisema. Kun hän tunsi olevansa haaveellisella
tuulella, niin hän asettui istumaan arkulleen, joka sijaitsi aivan
ikkunan alla, ja vaipui syviin unelmiin. Ei milloinkaan -- niin sanoi
hän kyynelten tulviessa silmistä joka kerran, kun hän myöhemmin kertoi
mitä oli tuona iltana kokenut -- ei milloinkaan ollut hän tuntenut
olevansa niin sopusointuisessa ja onnellisessa mielentilassa kuin juuri
silloin.

Näin istuessaan huomasi hän vanhan, kauniin, valkohapsisen herran
tulevan verkkaisin askelin pitkin katua; ja kohta sen jälkeen havaitsi
hän myöskin toisen, nuoremman ja lyhyenlännän herran, joka tuli häntä
vastaan vastakkaiselta suunnalta. Kun he olivat tulleet niin likelle
toisiansa, että voivat puhella -- mikä tapahtui aivan sen ikkunan
kohdalla, jonka ääressä tyttö istui -- niin kohotti vanha herra
hattuansa ja puhutteli toista hyvin kohteliaasti. Sen mukaan kuin tyttö
hänen liikkeistään voi päätellä, kysyi hän vain tietä. Kuu paistoi
herran puhuessa suoraan hänen kasvoihinsa, ja tyttö katseli huvikseen
tuota ystävällistä ja jaloa kasvojen ilmettä. Kun hän nyt lähemmin
tarkasteli tuota toista herraa, näki hän hämmästyksekseen, että tämä ei
ollut kukaan muu kuin eräs mr Hyde, joka oli joskus käynyt hänen
isäntänsä luona ja jonka ulkomuoto oli vaikuttanut häneen perin
tympäisevästi. Hänellä oli kädessään jotenkin karkeatekoinen ja raskas
kävelykeppi, jolla leikki -- mutta tyttö pani merkille, ettei hän
vastannut sanaakaan toisen kysymyksiin, vaan sen sijaan näytti
kuuntelevan niitä huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Yhtäkkiä, ilman
pienintäkään nähtävää syytä, valtasi hänet hirmuinen raivo, hän polki
jaloillaan, huiskutti keppiään ja käyttäytyi ylipäänsä -- tytön
ajatuksen mukaan -- kuin hullu. Vanha herra astui hyvin hämmästyneenä ja
loukkaantuen askelen taaksepäin, mutta nyt menetti mr Hyde kokonaan
malttinsa, hyökkäsi villipedon tavoin hänen kimppuunsa ja iski hänet
maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki tyttö, miten hän
apinamaisella raateluhimolla polki uhriansa jaloillaan, potki häntä ja
raskaan kepin iskuilla runteli hänet, niin että katsoja selvästi kuuli
luiden katkeilevan ja näki hengettömän ruumiin vierivän käytävältä
kadulle. Tämän kaamean näyn nähdessään koetti tyttö huutaa apua, mutta
menetti malttinsa ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tuntia myöhemmin hän virkosi ja kiiruhti silloin kutsumaan poliisin.
Murhaaja oli jo aikoja sitten mennyt matkoihinsa, mutta murhatun
hengetön ruumis, kaamean silvottuna, virui vielä kadulla. Keppi, jota
oli käytetty murhatyössä ja joka näytti olevan jotakin ulkomaalaista,
tavattoman lujaa ja sitkeätä puulajia, oli katkennut keskeltä, ja sen
toinen sälöytynyt puoli löydettiin katuojasta aivan ruumiin vierestä;
toisen puoliskon oli murhaaja luultavasti vienyt mukanaan. Kultakello ja
täysinäinen rahakukkaro löydettiin vainajalta, mutta ei mitään papereita
eikä käyntikorttia, lukuunottamatta yhtä sinetillä ja postimerkillä
varustettua kirjettä, jota postiin viemässä hän luultavasti oli ollut,
ja jossa oli mr Uttersonin osote.

Tämä kirje annettiin aikaisin seuraavana aamuna osotteen omistajalle; ja
kun hän oli lukenut sen sekä kuullut millaisten olosuhteitten vallitessa
se oli tavattu, venytti hän miettiväisenä alahuultansa ja rypisti
otsaansa.

»Minä en virka mitään, ennenkuin olen nähnyt vainajan», sanoi hän.
»Mutta asia näyttää kieltämättä pahalta -- -- hyvin pahalta. Olkaa hyvä
ja odottakaa hetkinen, kunnes olen pukeutunut.»

Hän söi kiireesti aamiaisensa ja ajoi sitten poliisivahtikonttoriin,
jonne ruumis oli viety. Niin pian kuin hän oli ennättänyt luoda
katseensa siihen, nyökäytti hän vakavan näköisenä päätään.

»Juuri niin kuin pelkäsin», sanoi hän. »Minä tunnen hänet. Tekee oikein
kipeätä sanoa, että tämä on sir Danvers Carew.»

»Taivaan Jumala, sir, voiko se olla mahdollista!» huudahti
poliisikomisarius, jonka silmissä vilkkui ammattimainen osanotto. »Tämä
juttu tulee nostattamaan paljon melua», lisäsi hän. »Ja kentiespä te
voitte auttaa meitä rikoksellisen kiinnisaamisessa.» Hän kertoi nyt
palvelustytön todistuksesta sekä näytti katkennutta keppiä.

Mr Uttersonia oli jo järkyttänyt kaamea aavistus vain pelkän Hyden nimen
kuullessaan; mutta nähdessään kepin ei hänellä enää voinut olla
epäilystä verityön todellisesta tekijästä, sillä niin katkennut ja
sälöinen kuin se olikin, tunsi hän sen kuitenkin selvästi samaksi, jonka
hän itse oli muutamia vuosia sitten lahjottanut tohtori Henry
Jekyllille.

»Onko tämä Hyde lyhyenläntä?» kysyi hän.

»Harvinaisen pieni ja harvinaisen ruma, sen mukaan kuin tyttö väittää»,
oli vastaus.

Mr Utterson mietti hetkisen.

»Jos teette hyvin ja seuraatte minua vaunuihini», sanoi hän sitten,
»niin luulenpa voivani viedä teidät hänen asuntoonsa».

Kello oli nyt liki yhdeksän aamulla ja kaupunki oli sankan usvan
verhoamana. Suuri suklaanvärinen vaippa synkensi yläilmoja. Tuuli ajeli
kuitenkin kasaantuvia höyryjä milloin sinne milloin tänne, niin että
vallitseva hämärä esiintyi monenlaisina eri vivahduksina ja asteina.
Toisessa paikassa oli pimeätä kuin iltamyöhällä, toisessa helotti
keltaisenruskea sumu luonnottoman hehkuvana kuin suuri tulipalo, ja
muutamia syliä kauempana saattoi se kokonaan haihtuakin joksikin aikaa,
niin että vaaleansininen päivänvalo paistoi aaltoilevien
höyrymöhkäleiden välistä. Tässä valossa näyttivät synkät, likaiset,
kivihiilen mustaamat kadut vaivaisesti palavine lamppuineen ja käytäviä
ehtimiseen tallustavine huonosti puettuine ihmisjoukkoineen melkein kuin
inhottavan unen katkelmilta mr Uttersonin silmissä. Hänen ajatuksensa
eivät liioin olleetkaan iloisinta laatua, ja kun hän salavihkaa vilkaisi
seuralaiseensa, niin hän tunsi jonkinlaista pelkoa lainvartiaa kohtaan,
jollaisesta pelosta ei kunniallisinkaan ja moitteettomin ihminen aina
ole vapaa.

Kun vaunut pysähtyivät annetun osotteen mukaan, hälveni sumu hiukan,
niin että saattoi erottaa ahtaan ja likaisen kadun, jonkun kapakan,
muutaman pahanpäiväisen ranskalaisen ravintolan ja lauman repaleisia
lapsia porttikäytävissä. Tällaiseen ympäristöön oli siis Henry Jekyllin
suojatti ja miljoonain perijä asettunut asumaan.

Muudan vanha, kellertävä ja harmaahapsinen nainen, jolla oli ilkeät ja
vähän luottamusta herättävät kasvot, mutta moitteeton esiintymistapa,
tuli heille avaamaan. Hän myönsi, että mr Hyde asui täällä, mutta tämä
ei sattunut olemaan kotona. Hän oli, kertoi nainen, tullut hyvin myöhään
kotiin, mutta jo heti taas lähtenyt pois eikä häntä ollut sen jälkeen
näkynyt. Tässä ei ollut mitään tavatonta; hän oli yleensä hyvin
epäsäännöllinen tavoiltaan ja oli joskus kauankin poissa. Kun hän
edellisenä päivänä ihan odottamatta oli näyttäytynyt, ei nainen sitä
ennen ollut kuullut hänestä mitään kokonaiseen kahteen kuukauteen.

»Hyvä. Olkaa hyvä ja näyttäkää meille hänen huonettansa», sanoi
asianajaja rauhallisesti.

Kun nainen selitti, että se oli mahdotonta, lisäsi hän: »Minun on
sanottava teille, että tämä herra tässä on poliisi-inspehtori Newcoman,
Scotland Yardilta.»

Eukon katseen kirkasti ilkeämielinen ilo.

»Vai niin», sanoi hän. »Onko hän joutunut kiinni? -- Mitä konnankujeita
hänellä nyt on ollut?»