KUNINGAS.
                 Mitä? Tyttö siihen
Suostuiko?

POLONIUS.
           Mitä minust' aattelette?

KUNINGAS.
Ett' oletten te jalo, kunnon mies.

POLONIUS.
Sen näytän. Mitä luulisitte, jos
Tuon lemmenkiihkon vauhdiss' oisin nähnyt,
-- Sen huomasinkin, tietkää, ennenkuin
Sen tyttö kertoi, -- mitä luulisitte,
Te, armas kuningas ja kuningatar,
Jos kirjalaukkuna tai lompakkona
Ma oisin heille ollut; viihdytellyt
Vaan sydäntäni, mykkänä ja vaiti,
Ja jouten heidän tointaan katsellut?
Mit aattelisitte? Ei, suoran lausuin
Ja neuvoin nuorta neitostani näin:
"On Hamlet prinssi sulle liian suuri,
Ei käy se laatuun"; sitten häntä käskin,
Ett' erillään hän prinssin seurast' oisi
Ja lahjat kieltäis pois ja sanantuojat.
Näin tein, ja neuvot hyväkseen hän käytti.
Mut Hamlet, hyljättynä, -- lyhyesti, --
Tul' ensin synkäks, sitten syömättömäks,
Ja sitten unettomaks, sitten heikoks,
Ja sitten löyhäks, ja niin askelittain
Hulluksi noin ja vimmapäiseks, joka
Surettaa meitä kaikkia.

KUNINGAS.
                        Ja tuonko
Syyks luuletten?

KUNINGATAR.
                 Voi olla, siltä näyttää.

POLONIUS.
Niin onko käynyt milloinkaan, ma kysyn,
Ett' olen varmaan sanonut: "niin on",
Ja toisin ollut on?

KUNINGAS.
                    Ei, tietääkseni.

POLONIUS (osoittaen päätään ja kaulaansa).
Tuo tuosta eroittakaa, jos on toisin.
Ja jäljen kun vaan löydän, kyllä keksin,
Miss' salattun' on totuus, vaikka ois se
Maan uumenissa.

KUNINGAS.
                Mitä tulis tehdä?

POLONIUS.
Kuin tiedätten, hän usein tuntikaudet
Käy täällä käytävässä.

KUNINGATAR.
                       Se on totta.

POLONIUS.
Ophelian silloin hänen luokseen päästän;
Me seinäverhon taakse kätkeymme
Ja tarkkaamme. Jos Hamlet hänt' ei lemmi
Eik' ole järjiltään siis senvuoks mennyt,
Niin virkamiehenä en pyydä olla,
Vaan auran kurkeen tartun.

KUNINGAS.
                           Tehdään se.

KUNINGATAR.
Mut, kas, kuin synkkänä hän käy ja lukee,
Tuo raukka, tuolla.

POLONIUS.
                    Pois, ma pyydän, menkää.
Het' isken häneen kiinni; -- saanko luvan?

    (Kuningas, kuningatar ja seuralaiset menevät.)
    (Hamlet tulee lukien.)

POLONIUS.
Kuin voitte, hyvä Hamlet prinssi?

HAMLET.
Hyvin, Jumalan kiitoa.

POLONIUS.
Tunnetteko minua, hyvä prinssi?

HAMLET.
Erinomaisen hyvin. Olette kalakauppias.[3]

POLONIUS.
En suinkaan, hyvä prinssi.

HAMLET.
Sitten soisin, että olisitte niin kunniallinen mies.

POLONIUS.
Kunniallinen, niinkö, prinssi?

HAMLET.
Niin, hyvä herra. Kunniallinen mies, tähän maailman aikaan, on yksi
ulosvalittu kymmenestä tuhannesta.

POLONIUS.
Aivan totta, hyvä prinssi.

HAMLET.
Sillä jos aurinko siittää matoja kuolleessa koirassa ja, jumalana,
haaskaa suutelee.[4] -- Onko teillä tytärtä?

POLONIUS.
On, hyvä prinssi.

HAMLET.
Älkää päästäkö häntä aurinkoon: Jumalan lahjat ovat siunausta; mutta
mitä, jos tyttärenne tulisi siunattuun tilaan. -- Varokaa, ystävä.

POLONIUS.
Mitä tuolla tarkoitatte? -- (Syrjään.) Aina vaan tytärtäni! -- kuitenkaan
ei hän alussa tuntenut minua; sanoi minua kalakauppiaaksi. Pitkälle
mennyttä, pitkälle! Ja tosin minäkin nuoruudessani kärsin äärettömiä
tuskia rakkauden takia, melkeinpä tuollaisia. Jos taas häntä
puhuttelisin. -- Mitä luette, prinssi hyvä?

HAMLET.
Sanoja, sanoja, sanoja.

POLONIUS.
Mistä asiasta on puhe, prinssi hyvä?

HAMLET.
Kenen välillä?

POLONIUS.
Tarkoitan, mistä asiasta kirjassa on puhe?

HAMLET.
Parjauksista, herraseni. Tämä ilkkuva konna[5] tässä väittää, että
vanhoilla miehillä on harmaa parta, että heidän kasvonsa ovat
ryppyiset, että heidän silmistänsä tippuu sitkeätä rukaa ja pihkaa,
ja että heillä on ylenmääräinen älyn puute ja sitä paitse sangen heikot
lanteet. Vaikka nyt lujasti ja vakavasti kaiken tämän todeksi uskon, en
kuitenkaan katso soveliaaksi, että sitä näin kirjaan pannaan: sillä te
itse, herraseni, tulisitte yhtä vanhaksi kuin minä, jos voisitte ravun
lailla käydä takaperin.

POLONIUS (syrjään).
Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä. -- Ettekö tahdo
lähteä pois täältä ilmanhengestä, hyvä prinssi!

HAMLET.
Hautaaniko?

POLONIUS.
Tosiaankin, siellä on ilmanhengestä poissa. -- (Syrjään.) Kuinka sattuvia
joskus hänen vastauksensa ovat! -- onnen lahja, joka usein hulluudelle
sattuu, ja jota ei terve järki niin helposti keksi. Jätän hänet nyt, ja
mietin keinoa, miten saada hänet ja tyttäreni yhtymään. -- (Ääneen.)
Kunnioitettu prinssi, otan nöyrimmät jäähyväiset.

HAMLET.
Ette, herraseni, voi mitään minulta ottaa, jota suuremmalla
mielihyvällä antaisin, paitse henkeäni, paitse henkeäni.

POLONIUS.
Hyvästi, prinssi hyvä!

HAMLET.
Noita ikäviä vanhoja narreja!

    (Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

POLONIUS.
Etsitte Hamlet prinssiä; tuoss' on hän.

ROSENCRANZ (Poloniukselle).
Jumalan rauha teille, herra.

    (Polonius menee)

GYLDENSTERN.
Kunnioitettava prinssi!

ROSENCRANZ.
Rakkahin prinssi!

HAMLET.
Hyvät kunnon ystäväni! Kuinka voit sinä, Gyldenstern? Ah, Rosencrantz!
Hyvät veikot, kuinka voitte?

ROSENCRANZ.
Niinkuin keskinkertaiset maan lapset ainakin.

GYLDENSTERN.
Siinä onnelliset, ett'emme ole ylen-onnelliset. Emme ole ihan
Onnettaren myssyn nyplänä.

HAMLET.
Ettekä hänen kenkäinsä anturoina?

ROSENCRANZ.
Emme kumpaakaan.

HAMLET.
Tyyssijanne on siis hänen uumiensa kohdalla, tai hänen suosionsa
keskipisteessä?

GYLDENSTERN.
Niin tosiaankin, me olemme hänen uskotuitaan.

HAMLET.
Salaisissa asioissa kaiketi? Aivan oikein: hän on portto. -- Mitä uutta?

ROSENCRANZ.
Ei muuta, prinssi hyvä, kuin että maailma on tullut rehelliseksi.

HAMLET.
Siis on tuomiopäivä tulossa; mutta uutisenne ei ole totta. Suokaa minun
lähemmin tiedustella: mitä pahaa, hyvät ystävät, olette Onnettarelle
tehneet, että hän teidät tänne vankilaan lähetti?

GYLDENSTERN.
Vankilaan?

HAMLET.
Tanskanmaa on vankila.

ROSENCRANZ.
Siis myöskin koko maailma.

HAMLET.
Niin, ja oiva onkin, jossa on monta komeroa, karsinaa ja soppea, ja
joista Tanska on pahimpia.

ROSENCRANZ.
Me emme sitä luule, prinssi hyvä.

HAMLET.
No, teistä se ei siis ole vankila; sillä mitään ei ole itsessään hyvää
tai pahaa, meidän luulomme vaan sen siksi tekee. Minusta se on vankila.

ROSENCRANZ.
Siihen on kunnianhimonne syynä; se on liian ahdas hengellenne.

HAMLET.
Hyvä Jumala! Voisin olla pähkinänkuoreen suljettuna ja pitää itseäni
äärettömäin avaruuksien valtiaana, jos ei vaan noita pahoja unia olisi
olemassa.

GYLDENSTERN.
Jotka unet, toden totta, ovat kunnianhimoa; sillä kunnianhimon tosi
olemus on pelkkää unen varjoa.

HAMLET.
Unethan itse ovat pelkkää varjoa.

ROSENCRANZ.
Epäilemättä, ja kunnianhimo on minusta niin leijuvaa ja löyhää laatua,
että se vaan on varjon varjoa.

HAMLET.
Siis ovat kerjäläisemme tosi-olentoja ja hallitsijamme ja pöyhistelevät
sankarimme kerjäläisten varjoja. Eikö lähdetä hoviin? Sillä minä en,
totta vieköön, osaa järjellä keskustella.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Olemme valmiit teitä palvelemaan.

HAMLET.
Ei mitään sellaista: en tahdo teitä asettaa muiden palvelijaini
rinnalle; sillä, puhuakseni teille kunnian miehenä, minulla on
hirvittävä saattoseura. Mutta, pysyäksemme ystävyyden sileällä
tiellä, mitä teette Helsingörissä?

ROSENCRANZ.
Tulimme, prinssi hyvä, teitä tervehtimään; ei muuta asiata.

HAMLET.
Minä kerjäläis-parka olen köyhä kiitoksistakin. Kiitän teitä kuitenkin,
vaikka hyvät ystävät, kiitokseni, totta totisesti, eivät ole puolen
penninkään arvoiset. Eikö teitä ole käsketty tänne? Tuletteko
omasta halusta? Onko käyntinne vapaaehtoinen? Kas niin? Vastatkaa
rehellisesti; no niin! Sanokaa!

GYLDENSTERN.
Mitä meidän pitää sanoa, prinssi hyvä?

HAMLET.
No jotakin, mutta tarkoitukseen sopivata. Teitä on tänne käsketty;
jotakin tunnustuksen tapaista on teidän katseessanne, jota peittämään
viattomuutenne ei ole tarpeeksi kavala. Minä tiedän, että hyvä kuningas
ja kuningatar ovat teitä käskeneet.

ROSENCRANZ.
Missä tarkoituksessa, prinssi hyvä?

HAMLET.
Se on teidän sanottava. Mutta suokaa minun rukoilla teitä
kumppanuutemme oikeuksien, nuoruutemme yksimielisyyden, uskollisen
ystävyydenliiton ja kaiken vieläkin kallihimman nimessä, jolla parempi
puhuja voisi teitä kehoittaa; sanokaa suoraan ja vilpittömästi:
onko teitä tänne käsketty vai eikö?

ROSENCRANZ.
Gyldenstern. Mitä sanotte?

HAMLET.
Kas niin, nyt olen jäljillä. -- Jos mua rakastatte, älkää mitään
peittäkö.

GYLDENSTERN.
Prinssi hyvä, meitä on käsketty.

HAMLET.
Sanon teille, minkä tähden; näin minun ennakkotietoni tekee teidän
ilmoituksenne liikanaiseksi, ja vait'olo-lupauksenne kuninkaalle ja
kuningattarelle ei horju hiuskarvaakaan. Olen vähässä ajassa -- syytä en
tiedä -- kadottanut kaiken iloisuuteni, heittänyt sikseen tavalliset
harjoitukseni; ja niin alakuloinen on todellakin mielentilani, että
maa, tämä oiva rakennus, näyttää minusta alastomalta vuorenniemeltä;
tuo juhlallinen kunniateltta, ilma, nähkääs, tuo ihana, kaareileva
taivaankansi, tuo majesteetillinen, kultavalkeilla kirjailtu katto ei
minusta ole muuta kuin joukko saastaisia, myrkyllisiä höyryjä. Mikä
mestariteos ihminen on! kuinka ylevä järjeltään! kuinka ääretön
taidoltaan! kuinka elävä ja ihmeteltävä muodoltaan ja liikunnoiltaan!
toimissaan kuinka enkelin näköinen! ajatuksissaan kuinka Jumalan
kaltainen! maailman kaunistus! olentojen alkukuva! Ja kuitenkin, mitä
on tuo tomun ydin? Miehet ei minua huvita, ei, eikä naiset liioin,
vaikka hymynne näyttää, että sitä luulette.

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, minulla ei mitään sellaista mielessä ollut.

HAMLET.
Miksi sitten nauroitte, kun sanoin, ett'ei miehet minua huvita?

ROSENCRANZ.
Ajattelin, prinssi hyvä, että, jos miehet teitä ei huvita, laihan
muonan teiltä varmaan näyttelijät saavat: me tapasimme heidät tiellä,
he ovat tulossa tänne tarjoamaan teille palvelustaan.

HAMLET.
Se, joka kuninkaana näyttelee, on tervetullut; hänen majesteettinsa on
saapa veronsa minulta; matkustava ritari käyttäköön miekkaansa ja
kilpeänsä; rakastajan ei tarvitse ilmaiseen huokailla; leikinlaskija
näytelköön osansa rauhassa loppuun; ilveilijä naurattakoon niitä,
joiden sydänkalvoa kutkuttaa, ja rakastajatar purkakoon vapaasti
sydämmensä, vaikka runomitta siitä hiukan sotkeutuisikin. Mitä
näyttelijöitä ne ovat?

ROSENCRANZ.
Samoja, jotka teitä niin suuresti ennen huvittivat, murhenäyttelijät
kaupungista.

HAMLET.
Mistä syystä he kuljeksivat! Pysyväinen olopaikka olisi heille parempi
sekä maineen että tulojen puolesta.

ROSENCRANZ.
Luulen, että tuo keskeytys on seurauksena hiljan tapahtuneista
muutoksista.[6]

HAMLET.
Onko heillä vielä sama arvo kuin minun kaupungissa ollessani? Onko
heillä yhtä paljon ihailijoita?

ROSENCRANZ.
Ei suinkaan ole.

HAMLET.
Mikä siihen syynä? Rupeavatko ruostumaan?

ROSENCRANZ.
Ei, heidän harrastuksensa käy vanhaa tottunuttaan. Mutta, prinssi hyvä,
siellä on sarjallinen lapsia, pieniä keltanokkia, jotka kirkuvat
kimakammin kuin puhetapa vaatisi ja saavat palkkioksi armottomia
käsientaputuksia. He nyt ovat yleisön mieleen ja morkkaavat niin
noita halpoja teattereita, -- joksi he niitä nimittävät, -- että moni
miekallinen mies pelkää hanhenkynää ja tuskin uskaltaa niihin mennä.

HAMLET.
Mitä? Lapsiako? Ken heitä elättää? Millä he palkataan! Eivätkö
he kauemmin tointansa jatka kuin lauluääni kestää? Eivätkö he
vastaisuudessa sano, jos itse kypsyisivät halvoiksi näyttelijöiksi, --
niinkuin hyvin luultava on, jos ei heidän apukeinonsa sen parempia
ole, -- että heidän kirjailijansa ovat tehneet heille vääryyttä,
kun ovat panneet heidät omaa tulevaisuuttaan panettelemaan?

ROSENCRANZ.
Todellakin, paljon on ollut tekemistä molemmin puolin; ja kansa ei
pidä syntinä kiihoittaa heitä riitaan. Joku aika takaperin ei maksettu
näytelmästä penniäkään, jos ei runoilija ja näyttelijä siinä toista
puoluetta kolhaissut.

HAMLET.
Onko se mahdollista?

GYLDENSTERN.
Oi, siinä on paljon aivoja haaskattu.

HAMLET.
Vievätkö pojat voiton?

ROSENCRANZ.
Vievät niinkin, prinssi hyvä; Herkuleen taakkoineen lisäksi.[7]

HAMLET.
Se ei ole kummaa, sillä setäni on kuninkaana Tanskassa; ja ne samat,
jotka, isäni eläessä, irmastelivat häntä, maksavat nyt kaksikymmentä,
neljäkymmentä, viisikymmentä, jopa satakin kultakolikkoa hänen
pienoiskuvastaan. Tuhat-tulimmaista! siinä on jotakin yliluonnollista,
jos vaan järkeisoppi saisi siitä selvän.

    (Torvien toitotuksia näyttämön ulkopuolella.)

GYLDENSTERN.
Tuossa tulevat näyttelijät.

HAMLET.
Hyvät herrat, terve tultuanne Helsingöriin! Kätenne! Kas niin!
Ulkonaiset temput ja juhlamenot ovat tervehtiessä välttämättömät.
Suokaa minun tällä lailla tervehtiä teitä, jotta käytökseni
näyttelijöitä kohtaan -- jonka, tietäkää se, pitää ulkonaisesti näyttää
kauniilta -- ei olisi enemmän kohteliaan näköistä kuin teitä kohtaan.
Terve tultuanne! Mutta isä-setäni ja äiti-tätini ovat väärässä.

GYLDENSTERN.
Minkä suhteen, prinssi hyvä?

HAMLET.
Minä olen hullu vaan luodepohjan aikana; kun tuuli on etelässä, voin
erottaa haukan haikarasta.

    (Polonius palajaa.)

POLONIUS.
Oloista onnea, hyvät herrat!

HAMLET.
Kuulkaa, Gyldenstern; -- ja te myös; -- kummallekin korvalle kuulija:
tuo suuri imulapsi, jonka tuossa näette, ei ole vielä päässyt
kapalostaan.

ROSENCRANZ.
Hän on ehkä siihen toistamiseen joutunut, sillä vanhain ihmisten
sanotaan tulevan lapsiksi uudestaan.

HAMLET.
Ennustan, että hän tulee minulle kertomaan näyttelijöistä; huomatkaa! --
Aivan oikein, herraseni:[8] maanantai-aamuna, ihan niin.

POLONIUS.
Hyvä herra, minä tiedän uutisia.

HAMLET.
Hyvä herra, minä tiedän uutisia. Kun Roscius oli näyttelijänä
Roomassa, --

POLONIUS.
Näyttelijät ovat tulleet, prinssi hyvä.

HAMLET.
Lorua!

POLONIUS.
Kunniani sanalla. --

HAMLET.
"Ja kukin tuli aasillaan". --

POLONIUS.
Parhaimpia näyttelijöitä maailmassa, olkoon kysymyksessä murhenäytelmä,
huvinäytelmä, paimennäytelmä, historiallinen näytelmä, paimen-ilveilys,
historiallinen paimennäytelmä, historiallinen murhenäytelmä tai
historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jakaumaton toiminta tai
rajoittumaton runous; Seneca ei ole liian vaikea eikä Plautus liian
helppo. Kirjoitettuja osia toimittamaan sekä omasta päästään
laskettelemaan ovat he ainoat laatuansa.

HAMLET.
"Oi, Jephta, tuomar' Israelin", mik' aarre sulla oli!

POLONIUS.
Mikä aarre oli hällä, prinssi hyvä?

HAMLET.
No niin:

    "Ei muuta kuin kaunis tytär vaan,
    Jota lempi hän kaikella innollaan."

POLONIUS (Syrjään).
Aina vaan tytärtäni!

HAMLET.
Enkö ole oikeassa, vanha Jephta?

POLONIUS.
Jos minua Jephtaksi sanotte, niin on minulla tytär, jota lemmin
kaikella innolla.

HAMLET.
Ei, se ei seuraa.

POLONIUS.
Mitä sitten seuraa, prinssi hyvä?

HAMLET.
Niin:

    "Se tiedoss' on
    Vaan kohtalon,"

ja sitten, kuten tiedätte:

    "Se kävi niin,
    Kuin arveltiin;" --

joululaulun ensimmäinen värsy selvittää asian lähemmin;
sillä kas, tuossa tulevat hauskuttajani.

    (Neljä tai viisi näyttelijää tulee.)

Terve tultuanne, hyvät herrat; terve tultuanne, kaikki! -- Hupaista nähdä
sinut terveenä: -- terve tultuanne, hyvät ystävät! -- Kah, sinä vanha
ystävä! Oi, kuinka kasvosi ovat karvoittuneet siitä, kun viimeksi sinut
näin: tuletko tänne Tanskaan minulle partaasi päristelemään? -- O, armas
neitoni ja haltijani![9] Olette, totta maarin, neitsykäiseni, sitten
kun teidät viimeksi näin, lähestynyt taivasta kokonaisen kengänkoron
mitan. Suokoon Jumala, ett'ei äänenne olisi, kelpaamattoman kultarahan
lailla, kimeyttänsä kadottanut. Olette kaikki tervetulleet, hyvät
herrat. Tahdomme, niinkuin Ranskan haukkamiehet, äkkipäätä hyökätä
kaikkeen, mitä näemme: heti joku puhe. Kas niin! antakaa meille näyte
taidostanne; niin, innokas puhe!

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Mikä puhe, herra prinssi?

HAMLET.
Kuulin sinun kerran lausuvan minulle puheen, mutta sitä ei näyttämöllä
esitetty koskaan tai, jos niin tapahtui, korkeintaan kerran, sillä
kappale, muistaakseni, ei miellyttänyt[10] suurta yleisöä: se oli
niinkuin rahvaalle sammenmäti. Mutta minun mielestäni ja muiden, jotka
tämmöisiä asioita ymmärtävät paljon paremmin kuin minä, oli se
erinomainen kappale, toimintaan katsoen hyvin järjestetty ja yhtä
suurella maltilla kuin taidolla tehty. Muistan jonkun sanoneen, ett'ei
ollut värsyissä tarpeeksi kirpelyyttä tekemään sisällystä maukkaaksi,
eikä mitään repäisevää esitystavassa, joka olisi tekijän intohimoa
ilmoittanut, vaan hän sanoi sen olevan vilpitöntä laatua, yhtä raitista
kuin suloista, ja paljon, paljon enemmän kaunista kuin kaunistettua.
Yksi puhe siinä erittäin minua miellytti: se oli Aeneaan kertomus
Didolle, vallankin se kohta, jossa hän puhuu Priamon murhasta. Jos se
vielä on muistossanne, niin aloittakaa tästä säkeestä: -- annas olla,
annas olla: --

"Tuo julma Pyrrho, jalopeuran lailla",
-- ei, niin se ei ole; -- Pyrrholla se alkaa: --
"Tuo julma Pyrrho, -- jonka asu, musta
Kuin hänen hankkeensa, on kuin se yö,
Jona hän lymyi tuohon turman hepoon, --
Nyt tahrinunna hirmu-heraldiikall'
On synkän muotonsa; hän pääst' on jalkaan
Punainen aivan, julmaks kaunistettu
Isien, äitein, tytärten ja poikain
Verillä, jotka kuivaa kadun paahde,
Kamalan, synkän loiston luoden tuohon
Kirottuun murhaan. Raivost' innostuen
Ja kuumuudesta ja noin peitettynä
Hurmeella hyytyneellä, silmät hehkuin
Kuin kekäleet, tuo pirullinen Pyrrho
Nyt vanhaa, kunnon Priamota etsii", --
Niin, jatkakaa te.

POLONIUS.
Saakeli soikoon, oivasti lausuttu; hyvällä painolla ja kelpo aistilla.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Ja tapaa hänet, kun hän kreikkalaisiin
Raukeena hyökkää; ukon vanha miekka,
Kavaltain kättä, jääpi mihin putoo,
Ja käskyä ei kuule. Heikompaansa
Nyt Pyrrho riehuin karkaa, kaukaa tähtää;
Mut julman miekan suhinasta kaatuu
Jo vanhus hermoton. Sen iskun tuntee
Eloton Ilium; hehkuvaisen päänsä
Se maahan laskee hirmu-ryskinälla,
Mi Pyrrhon korvat hurmaa: katso! miekka,
Mi kunnon Priamon lumipäätä kohti
Jo iski, ilmaan tarttuvan nyt näyttää;
Kuin hirmupatsas Pyrrho siinä seisoo
Ja, horjuin tahdon välillä ja teon,
Ei mitään tee.
Mut niinkuin usein myrskyn edellä
Hiljaista laivaass' on, ei liiku pilvet.
Ei puhu tuulet, maa on vait kuin hauta,
Kun äkist' ukon-ilma jyrinällä
Repäisee pilvet halki: niin myös Pyrrhon
Herättää kosto taineesta taas toimiin.
Vasara Kyklopin ei iskenyt
Ikuiseks tehtyyn Marsin rautapaitaan
Niin armottomasti, kuin Priamoon
Nyt Pyrrhon hurmehinen miekka iski.
Hyi! Onnetar, sa portto! Jumalat,
Neuvoihin tulkaa, valta hältä viekää;
Pyörästään kehät, puolat särkekää
Ja vierittäkää kappa taivaast' alas
Syvimpään helvettiin!"

POLONIUS.
Se on liian pitkä.

HAMLET.
Se annetaan parranajajan käsiin samassa kuin teidän partanne. -- Jatka,
ole hyvä, -- hänelle pitää olla hullutuksia ja rivoja juttuja, muuten hän
nukkuu. -- Jatka, joudu Hekubaan.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Oi, surkeutta!
Kas, kuinka homsuisena kuningatar" --

HAMLET.
Homsuinen kuningatar?

POLONIUS.
Se on hyvä; homsuinen kuningatar on hyvä.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Nyt avojaloin juoksee, liekkejä
Uhaten kyyneleillään; riepu päässä,
Miss' äsken virve hehkui; hamehena
Lakana, pelon kiirehissä saatu,
Mi heikot, tuskain syömät lanteet peittää.
Ken tuon ois nähnyt, myrkkykielin tehnyt
Ois valtarikost' Onnetarta vastaan.
Jos hänet itse jumalat ois nähneet,
Kun ilkkuvan hän Pyrrhon näki paloiks
Repivän hänen puolisonsa ruumiin,
Niin, -- jos heit' onni kuolevaisten koskee, --
Ois vaimon huikaiseva koston-huuto
Palavat taivaan silmät kastellut
Ja herättänyt säälin jumalissa."

POLONIUS.
Kas vain, eikö hänen kasvonsa muutu ja silmät vety! -- Minä pyydän,
lopeta.

HAMLET.
Se käy hyvin; ensi tilassa saat loput minulle lausua. -- Hyvä herra,
toimittakaa näyttelijöille kelpo hoito. Kuulettenko, käskekää, että
heitä pidetään hyvin, sillä he ovat aikakauden yhteenveto, sen lyhyt
kronikka. Kuoltuanne olisi huono hautakirjoitus teille parempi kuin
eläissänne paha maine heidän luonaan.

POLONIUS.
Hyvä prinssi, tahdon heitä kohdella heidän ansionsa mukaan.

HAMLET.
Tuhat tulimmaista, mies, paljon paremmin! Jos jokaista kohdeltaisiin
ansion mukaan, kuka silloin selkäsaunasta pääsisi? Kohdelkaa heitä
heidän arvonsa ja maineensa mukaan; jota vähemmän he ansaitsevat, sitä
suuremman ansion te saatte hyvyydestänne. -- Viekää heidät sisään.

POLONIUS.
Tulkaa, hyvät herrat.

HAMLET.
Seuratkaa häntä, hyvät ystävät. Huomenna näytellään näytelmä. --

    (Polonius menee, näyttelijät mukana, paitse ensimmäinen.)

Kuulkaa, vanha ystävä, osaatteko näytellä Gonzagon murhaa?

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Osaamme, prinssi hyvä.

HAMLET.
Huomen-illalla pitää sitä näyteltämän. Voitte kai, hätätilassa, oppia
kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisen puheen, jonka minä aion kirjoittaa
ja sovittaa kappaleeseen, voittehan?

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Voin, prinssi hyvä.

HAMLET.
Hyvä; seuratkaa tuota herraa ja varokaa, ett'ette pilkkaa häntä. --
(Ensimmäinen näyttelijä menee.) Hyvät ystävät, (Rosencrantzille ja
Gyldensternille.) hyvästi iltaan asti; terve tultuanne Helsingöriin!

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Armollinen prinssi! --

HAMLET.
Jumalan haltuun! --

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

                  Nyt ma olen yksin.
Oi, konnaa minua ja halpaa orjaa!
Tuo näyttelijä, eikö kummaa, pelkkään
Haaveesen, intohimon unikuvaan
Niin kuvituksens' saattoi kiinnittää,
Ett' aivan kalvaiks tunne kasvot muutti,
Toi vedet silmiin, muotoon hämmästyksen,
Masenti äänen, kaikki hengenvoimat
Sovitti aineen mukaan; ja tuon kaiken
Vaan tyhjän vuoks! Hekuban vuoks! Mit' oli
Hekuba hälle tai hän Hekuballe,
Ett' itkis häntä? Mitäpä, jos hällä
Ne syyt ja vihjat vimmaan ois kuin mulla?
Upottais näyttämön hän kyyneleillään,
Kauhuillaan kaikkein korvat särkis, hulluks
Sais syyllisen ja hurmais viattoman,
Peloittais tietämättömän ja veisi
Näön ja kuulon voimat ihmisiltä.
Mut minä,
Haluton, veltto konna, tässä houraan,
Kuin haaveksija tylsänä, ja sanaa,
En sanaa hiisku hyväks kuninkaan,
Jolt' omaisuus ja kallis henki häijyst'
On ryöstetty. Ma pelkuriko olen?
Ken konnaks mua sanoo? kalloon iskee?
Partaani nytkii, silmiini sen sylkee?
Nenääni näppii? valheen kurkkuuni
Ain' asti keuhkoon paiskaa? Ken sen tekee?
Haa!
Hiis olkoon! niellä saan sen. Oikein! Mulla
On kyyhkyn maksa, sappi multa puuttuu,
Mi karvaaks tekis sorron; muuten aikaa
Tuon orjan haaskall' öisin syöttänyt
Kaikk' ilman korpit. Rietas verikoira!
Kavala, häijy, julma, irstas konna!
Oi, kostoa!
Mua aasia! Mik' uljuus, että minä,
Tuon murhatun, tuon armaan isän poika,
Jot' ajaa kostoon helvetit ja taivaat,
Kuin portto sanoiks sydäntäni puran
Ja kiroan ja noidun, niinkuin homsu,
Kuin kyökkipiika!
Hyi! Työhön, aivot! Kuullut olen, että,
Kun syynalaiset näkee näytelmän,
Tuo kuvaamisen tenhovoima heihin
Niin koskee, että heti rikoksensa
He tunnustavat; murha, vaikk'ei ääntä
Sill' ole, puhuu ihmeellistä kieltä.
Isäni murhan kaltahista jotain
Nyt näyttelijäin pitää näytellä
Mun sedälleni; katsettaan ma tarkkaan,
Sydäntä järkytän: jos säikähtää hän,
Niin tiedän tieni. Haamu, jonka näin,
Voi olla piru: piru pukeutua
Voi sorjaan muotoon; niin, ja ehkä käyttää
Hän synkkää mieltäni ja heikkouttani, --
Kosk' omans' ovat moiset luonteet hälle,
Minulle turmioksi. Paremman
Perusteen tahdon: näytelmällä tiedän
Kuninkaan omantunnon ansaan viedä.

                          (Menee.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone linnassa.

    (Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia,
    Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
Ja ettekö te minkään juonen kautta
Syyt' urkkia voi tuohon sekasortoon,
Mi hurjaks, vaaralliseks raivoks yltyin
Elämän rauhan hältä raatelee?

ROSENCRANZ.
Hän myöntää hämmennystä tuntevansa,
Mut syyt' ei lainkaan tahdo sanoa.

GYLDENSTERN.
Eik' ollut helppo häntä tutkistella;
Hän tekohullun viekkaudella pakoon
Vaan luiskahti, kun taudin tosikantaa
Me tiedustimme.

KUNINGAS.
                Hyvin kohteliko
Hän teitä?

ROSENCRANZ.
           Täyden ylimyksen lailla..

GYLDENSTERN.
Mut paljon pakoittaa hän koitti mieltään.

ROSENCRANZ.
Hän säästäin kyseli, mut kysymyksiin
Auliisti aivan vastas.

KUNINGATAR.
                       Koitittenko
Esittää hälle jotain huvitusta?

ROSENCRANZ.
Niin, jalo rouva, sattumalta tiellä
Näyttelijöitä tapasimme; hälle
Sen kerroimme, ja jonkun ilon näytti
Se hälle tuottavan. He hoviss' ovat,
Ja, niinkuin luulen, käsky heili' on näyttää
Tän' iltana jo hälle.

POLONIUS.
                      Aivan oikein;
Ja näytäntöön mun kauttani hän kutsuu
Molemmat teidän majesteettinne.

KUNINGAS.
Halusta aivan; sangen hauskaa mulle,
Ett' on hän sillä päällä. Hyvät herrat,
Hänt' yhä vietelkää ja kiihoitelkaa
Huveihin moisiin.

ROSENCRANZ.
                  Kyllä, majesteetti.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

KUNINGAS.
Sinäkin, rakas Gertrud, jätä meidät.
Me salaa laitoimme, ett' tänne Hamlet
Nyt tulee ja, kuin sattumalta, täällä
Ophelian kohtaa, -- Minä ja Polonius, --
Vakoojat lailliset, -- niin asetumme,
Ett', itse näkymättä, kaikki näemme
Ja päättää voimme heidän yhdynnästään
Ja siitä, miten Hamlet käyttäytyy,
Tuo lemmentuskako se häntä vaivaa
Vai mikä.

KUNINGATAR.
          Olen kuuliainen. Mutta
Mit', Ophelia, sinuun tulee, toivon,
Ett' ihanuutes on se armas aihe,
Mi Hamletia hurmaa; toivon myöskin,
Ett' avus hänet järjilleen taas saattaa,
Molempain kunniaks.

OPHELIA.
                    Sit' itse toivon.

    (Kuningatar menee.)

POLONIUS.
Kävele tääll', Ophelia! -- Nyt piiloon,
Jos suvaitsette. -- (Ophelialle.)
                  Lue tuota kirjaa;
Sen varjoll' yksin-olosi sä peität. --
Siit' usein soimataan, -- ja liian usein
Se nähdään, -- että hurskaall' olennolla
Ja hartahalla muodoll' itse pirun
Makeaks teemme.

KUNINGAS.
                Liiaksikin totta!
Se puhe tuimast' omaantuntoon sattui!
Ruseella kaunistettu porton poski
Ei, keinoon katsoin, häijymp' ole kuin
Makeitten sanain suhteen minun työni.
Voi, taakkaa raskasta!

POLONIUS.
Hän tulee; piiloon, herra kuningas.

    (Kuningas ja Polonius poistuvat.)
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? -- Kuolla, -- nukkua,
Ei muuta; -- luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, -- se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: --
Nukkua! kenties uneksia? -- siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastolt' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, --
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
Uraltaan luistavat tuost' arvelusta
Ja teon nimen kadottavat. -- Vaiti!
Ihana Ophelia! -- Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki.

OPHELIA.
Kuin voitte, prinssi, monest' ajasta?

HAMLET.
Nöyrästi kiitän; hyvin, hyvin, hyvin.

OPHELIA.
Sain muistoja ma teiltä, prinssi hyvä,
Jotk' aikeess' olin aikaa teille jättää;
Ne ottakaa, ma pyydän.

HAMLET.
                       En, en suinkaan;
En koskaan teille mitään antanut.

OPHELIA.
Kyll' annoitte, sen hyvin muistanette,
Ja lisäks sanoilla niin viehkeill', että
Niist' arvo lahjan karttui; pois ne viekää,
On tuoksu niistä mennyt; rikkaat lahjat,
Jalolle luontehelle köyhiks muuttuu,
Kun rakkautta antajalta puuttuu.
Kas, tuossa, hyvä prinssi.

HAMLET.
Ha, ha, oletteko siveä?

OPHELIA.
Prinssi!

HAMLET.
Oletteko kaunis?

OPHELIA.
Mitä tarkoitatte, prinssi?

HAMLET.
Jos olette siveä ja kaunis, niin älkää salliko siveytenne seurustella
kauneutenne kanssa.

OPHELIA.
Voiko, prinssi hyvä, kauneudella olla parempaa seuraa kuin siveys?

HAMLET.
Voi hyvinkin, sillä kauneuden voima voi pikemmin tehdä siveyden
parittajaksi, kuin siveyden valta voi tehdä kauneuden kuvakseen. Tuo
kuului muinoin hiukan oudolta, mutta nykyaika näyttää sen todeksi.
Minä rakastin teitä muinoin.

OPHELIA.
Niin tosiaan, prinssi hyvä, mun saitte sitä uskomaan.

HAMLET.
Teidän ei olisi pitänyt uskoa minua; hyviä tapoja ei saa niin
istutetuksi vanhaan varteemme, ett'ei tuosta jäisi makua. En
rakastanut teitä.

OPHELIA.
Sitä enemmän petyin.

HAMLET.
Mene luostariin sinä. Miksi syntisiä sinä ilmoille saattaisit? Itse
minä olen jokseenkin siveä; kuitenkin voisin itseäni syyttää töistä
semmoisista, jotta paras olisi, ett'ei äitini olisi minua synnyttänyt.
Olen hyvin ylpeä, kostonhalukas, kunnianhimoinen; enemmän on rikoksia
viittaustani odottamassa kuin minulla ajatuksia niitä keksimään,
kuvausvoimaa niitä muodostamaan tai aikaa niitä toimeen panemaan.
Miksi tällaiset veijarit kuin minä maan ja taivaan välillä matelevat?
Me olemme aika konnia kaikki; älä ketään meistä usko. Mene luostariin!
Missä on isänne?

OPHELIA.
Kotona, prinssi hyvä.

HAMLET.
Sulkekaa ovet hänen jälkeensä, ettei hän muualla kuin talossaan hupsuna
liiku. Hyvästi!

OPHELIA.
Oi, auttakaa häntä, armahat jumalat!

HAMLET.
Jos naimisiin menet, niin annan sinulle myötäjäisiksi tämän kirouksen:
ollos niin puhdas kuin lumi, niin kirkas kuin jää, et kuitenkaan vältä
parjausta. Mene luostariin, mene! Hyvästi. Tai jos kaikin mokomin
naimisiin tahdot mennä, niin ota hupsu; sillä järkimiehet tietävät
liian hyvin, mitä hirviöitä heistä teette. Mene luostariin, mene ja
heti! Hyvästi!

OPHELIA.
Oi, taivahan vallat, saattakaa hänet entiselleen!

HAMLET.
Tunnen myöskin maalaustaitonne, aivan hyvin. Jumala on teille kasvot
luonut, ja itse teette itsellenne toiset. Te keikutte, te sipsutatte,
te sopotatte, puhutte herjanimillä Jumalan luoduista, ja
keimailemistanne luulottelette viattomuudeksi. Niin, niin; minä olen
siitä kylläni saanut; se on minut hulluksi tehnyt. Emme, sanon
minä, enää lainkaan naimisia kaipaa: ne, jotka jo naineet ovat,
jääkööt eloon, kaikki paitse yksi; loput olkoot mitä ovat. Mene
luostariin, mene!

    (Menee.)

OPHELIA.
Mik' oiva henki tuossa pirstaleina!
Hovikon silmä, viisaan kieli, urhon kalpa,
Tään kauniin vallan kukoistus ja toive,
Tapojen peili, taidon esikuva,
Ihanteen ihanne, ja kaikk' on mennyt!
Ja minä, naisist' onnettomin, kurjin,
Jok' imin noiden lemmenvalain mettä,
Näen, kuin tuo valtava ja jalo järki
Rämisten soi kuin soinnuttomat kellot;
Näen, kuinka hulluus raataa kukkean
Nuoruuden kauniin muodon. Voi mua vaan,
Mit' olen nähnyt ja nyt nähdä saan!

    (Kuningas ja Polonius palajavat.)

KUNINGAS.
Vai lempi! Ei, se häll' ei mieless' ole;
Ja puhe, vaikka hiukan muodotonta,
Ei hulluudelta tunnu. Häll' on jotain,
Jot' alakuloisuudessaan hän hautoo;
Ja sikiö, näin siitetty, ma pelkään,
Voi tulla turmioks. Sit' estääkseni
Tään reippaan panen päätöksen nyt toimeen:
Koht' Englantiin hän menköön vaatimaan
Sen veron, jot' on laiminlyöty maksaa.
Kentiesi meri-ilma, vieraat maat
Ja vaihtelevat esineet vois poistaa
Tuon sydänt' ahdistavan, oudon aiheen,
Jot' aivoissaan hän hautelee, näin tullen
Vieraaksi itselleen. Mit' arvelette?

POLONIUS.
Se hyvää tekee; mutta luulen sentään,
Ett' alkuna ja syynä noihin tuskiin
Hylätty lempi on. -- No, Ophelia!
Sanoja prinssin älä turhaan kerro;
Kuulimme kaikki. -- Tehkää tahtonne;
Mut antakaa, jos hyväks näette, äidin
Näytelmän jälkeen kahden kesken hältä
Nuo huolet urkkia ja peittämättä
Käsiksi käydä; minä, jos sen suotte,
Asetun tuota kuulemaan. Jos äiti
Ei selvää saa, niin lähettäkää hänet
Pois Englantiin, tai pankaa lukon taakse,
Min parhaaks näette.

KUNINGAS.
                     Sen ma teen. Ei saa
Vapaina hullut prinssit vaeltaa.

                      (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Sali linnassa.
    (Hamlet ja muutamia näyttelijöitä tulee.)

HAMLET.
Lausukaa olkaa niin hyvä, tämä puhe, niinkuin minä sen teille lausuin,
sujuvalla kielellä; mutta jos sitä kangerratte, niinkuin moni meidän
näyttelijöistä, niin kuulisin yhtä hyvin palovartijan värsyjäni
huutavan. Älkää myöskään ilmaa liiaksi käsillänne hosuko, näin,
tällä tavalla; vaan tehkää kaikki siivosti; sillä itse intohimonkin
virrassa, hyrskyssä ja, niin sanoakseni, pyörteessä pitää teidän
osottaa ja noudattaa kohtuutta, joka tekee sen miellyttäväksi. Oi,
sydäntäni vihlaisee, kun kuulen tuollaisen kömpelön, paksutukkaisen
kolhon repivän himonsa kappaleiksi, ihanpa ryysyiksi, halkaistakseen
alhaison korvia, joka, suurimmaksi osaksi, ei muuta ymmärrä kuin
hullutuksia ja melua. Sellaiselle suurisuiselle pöyhkärille soisin
kelpo löylytyksen; hän on hirviötä hirveämpi. Sellaista välttäkää,
ma pyydän.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Siitä olkaa varma, prinssi.

HAMLET.
Mutta älkää liian laimeakaan olko, vaan ottakaa oma ymmärryksenne
johtajaksi. Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti
vaarinottaen, ett'ette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki
sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka
tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta
luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma
kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.
Jos tätä nyt liioitellaan tai laimeasti esitellään, niin saattaa tuo
kyllä oppimattomissa herättää naurua, mutta järki-ihmistä se vaan
suututtaa; ja yhden ainoan järkimiehen moitteen pitää teille olla
suurempiarvoinen kuin huoneen täysi noita toisia. Oi, niitä on
näyttelijöitä, joiden itse olen nähnyt näyttelevän, -- ja kuullut muiden
heitä kiittävän, oikein ylistämällä, -- joilla, pilkkaamatta puhuen, ei
ollut kristityn puhetapaa eikä kristityn eikä pakanan eikä ihmisen
käyntiä, vaan jotka rehentelivät ja ärjyivät niin, että luulin jonkun
luonnon oppipojan ihmisiä tehneen, ja hutiloimalla lisäksi; niin
inhottavasti he ihmisyyttä osottelivat.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Toivon, että meillä tuo on jokseenkin poistettu.

HAMLET.
Oi, poistakaa se kokonaan. Ja älkää salliko niiden, jotka narreina
näyttelevät, puhua enemmän, kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä
heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat saadakseen joukon
tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka, samaan aikaan, joku
tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioon otettava. Tuo on hävytöntä ja
osottaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin
tekee. Menkää, laittakaa itsenne valmiiksi.

    (Näyttelijät menevät.)
    (Polonius, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

No, herraseni, tahtooko kuningas kuulla tätä kyhäystä.

POLONIUS.
Tahtoo, ja kuningatar myös, ja heti nyt.

HAMLET.
Käskekää näyttelijöitä joutumaan.
    (Polonius menee.)
Ehkä tekin molemmat tahtoisitte heitä jouduttaa.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Kyllä, herra prinssi.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

HAMLET.
Horatio! Hoi!

    (Horatio tulee.)

HORATIO.
Täss' olen, altis palvelukseenne.

HAMLET.
Horatio, sin' olet kelpo mies,
Sun vertaistas en ole löynnyt toista.

HORATIO.
Oi, prinssi hyvä, --

HAMLET.
                   Min' en imartele;
Mit' ylennystä toivoisin ma sulta,
Jonk' ainoa on tulo hilpeytesi.
Mill' elannon ja vaatteet vaivoin hankit?
Miks köyhää mairisin? Ei, nuoleskelkoon
Makea kieli tyhmää koreutta,
Ja norjiks käykööt polven saranat,
Miss' auttaa kumarrus. Siit' aikain, kuules,
Kun kallis sieluni sai ehdonvallan
Ja arvostaa voi ihmisiä, määräs
Sun omakseen se; sillä näytät siltä,
Kuin, kaiken puutteessa, et mitään puuttuis,
Ja onnen suosiot ja kompat vastaan
Samalla mielell' otat. Autuaita
Ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä,
Ett'eivät, onnen pillinä, sit' ääntä
Soi, jota soitetaan. Mies anna mulle,
Jok' ei oo himon orja, hänet suljen
Sydämmeni sydänkotaan, niinkuin sinut,
Sydämmen' sydämmeen. -- Jo kyllin tätä. --
Illalla kuninkaalle näytellään;
Yks kohta näytelmässä muistuttaa
Mit' isäni kuolemasta kerroin sulle;
Kun tulee tämä kohta, pyydän että
Kaikella sielus tarmolla sa tarkkaat
Mun setääni. Jos tuossa kohdass' ei
Salattu rikos loukostansa lähde,
Niin on se henki hornan, minkä näimme,
Ja minun mielikuvani niin mustat
Kuin tuonen sepän ahjo. Tarkoin tarkkaa;
Minäkin häneen naulaan silmäni,
Yhdessä sitten huomioitamme
Me vertaamme.

HORATIO.
              Hyv' on. Jos näyteltäissä
Hän varkain peittää vähääkään ja pakoon
Näin luikahtaa, niin varkauden maksan.

HAMLET.
Jo tullaan. Hupsuks ruveta taas täytyy.
Valitse paikka.

    (Tanskalainen marssi. Torven toitotuksia.)

    (Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia, Rosencrantz,
    Gyldenstern ynnä muita tulee.)

KUNINGAS.
Kuinka voi Hamlet serkkumme?

HAMLET.
Oivasti, todellakin; kameleontin pöydässä herkuttelen: syön ilmaa,
lupauksilla lihotettua. Niin ette voi salvokukkoja syöttää.

KUNINGAS.
Se vastaus ei kuulu minuun, Hamlet; nuo sanat eivät ole minun.

HAMLET.
Eikä minunkaan enää. -- (Poloniukselle.) Hyvä herra, näyttelittehän
kerran yliopistossa, niinhän?

POLONIUS.
Niin, prinssi hyvä; ja hyvänä näyttelijänä minua pidettiinkin.

HAMLET.
Ja kenen osaa te toimititte?

POLONIUS.
Julius Caesarin osaa; sain surmani Capitoliossa;
Bruto minut tappoi.

HAMLET.
Ruton työtä tappaa tuollaista kapitoljusta. --
Ovatko näyttelijät valmiit?

POLONIUS.
Ovat, prinssi hyvä; odottavat vaan käskyänne.

KUNINGATAR.
Tule tänne, hyvä Hamlet, minun luokseni istumaan.

HAMLET.
Ei, äiti hyvä, tämä rauta vetää enemmän.

POLONIUS (Kuninkaalle).
Hoo! huomasitteko sitä?

HAMLET.
Saanko maata helmassanne, neiti?

    (Istuutuu Ophelian jalkain juureen.)

OPHELIA.
Ette, prinssi.

HAMLET.
Pää helmassanne, tarkoitan?

OPHELIA.
Saatte, prinssi.

HAMLET.
Ajattelitteko minun tarkoittaneen sopimattomia?

OPHELIA.
En ajatellut mitään.

HAMLET.
Ihana ajatus maata tyttösen jalkain juuressa.

OPHELIA.
Mitä, prinssi?

HAMLET.
Ei mitään.

OPHELIA.
Olette hupainen, prinssi hyvä.

HAMLET.
Ken? Minäkö?

OPHELIA.
Niin, prinssi hyvä.

HAMLET.
Herrainen aika, vallan verraton leikinlaskija! Mitä muuta ihminen voisi
kuin olla hupainen? Sillä katsokaas, kuinka iloiselta äitini näyttää,
eikä ole kahta tuntia siitä, kun isäni kuoli.

OPHELIA.
On, prinssi hyvä, siitä on kaksi kertaa kaksi kuukautta.

HAMLET.
Niinkö paljon? No, piru sitten enää mustissa käyköön; minä tahdon
sopuliturkin. Oi, taivahan vallat! Kaksi kuukautta jo kuolleena, eikä
vielä unohtunut! Sittenhän voi toivoa, että suuren miehen muisto elää
puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja, maarin, hänen rakentaa
täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta, jonka
hautakirjoituksena on:

    Ah, voi! ah, voi!
    Jo keppihepo unohtui![11]

(Torven toitotuksia. Elenäytelmä.)

[Muudan kuningas ja muudan kuningatar astuvat esiin, sangen
rakastuneina; kuningatar syleilee kuningasta ja tämä kuningatarta.
Kuningatar laskee polvilleen ja näyttää vakuuttavan kuninkaalle
jotakin. Tämä nostaa hänet maasta ja nojaa päätään hänen olkaansa;
laskeutuu sitten levolle kukkaslavalle; kuningatar, huomattuaan hänen
nukkuvan, lähtee pois. Heti senjälkeen tulee sisään mies, ottaa kruunun
kuninkaan päästä, suutelee sitä, valaa myrkkyä kuninkaan korvaan ja
lähtee pois. Kuningatar palajaa, huomaa kuninkaan kuolleeksi ja tekee
epätoivoisia liikkeitä. Myrkyttäjä, kaksi tai kolme mykkää henkilöä
muassaan, tulee takaisin ja näyttää vaikeroivan kuningattaren kanssa.
Kuollut ruumis kannetaan pois. Myrkyttäjä kosii kuningatarta lahjoilla;
tämä näyttää alussa vastahakoiselta, mutta suostuu vihdoin hänen
rakkauteensa.]

    (Poistuvat.)

OPHELIA.
Mitä tämä tietää, prinssi hyvä?

HAMLET.
Oh, se on ilkeätä salakuiskutusta; se tietää pahaa.

OPHELIA.
Kenties selittää tämä kuva kappaleen sisällyksen?

    (Proloogi astuu esiin.)

HAMLET.
Sen saamme tuolta mieheltä tietää: näyttelijät eivät voi mitään salata;
he kertovat kaikki.

OPHELIA.
Kertooko hän meille tämän kuvan merkityksen?

HAMLET.
Kyllä, tai jonkin toisen kuvan, jonka te hänelle näytätte. Jos te
ette häpeä kuvia näyttää, niin ei hänkään häpeä kertoa teille niiden
merkitystä.

OPHELIA.
Olette ilkeä, oikein ilkeä. Tahdon näytelmätä katsella.

PROLOGI.
Me näytelmän ja itsemme
Nyt suosioonne suljemme
Ja kärsimystä toivomme.

    (Poistuu.)

HAMLET.
Oliko se proloogi vai mielilause sormuksessa?

OPHELIA.
Se lyhyt oli.

HAMLET.
Kuin vaimon rakkaus.

    (Näytelmän kuningas ja kuningatar tulevat.)

NÄYT. KUNINGAS.
Jo kolmekymment' aurinkoa nyt
Maan, vetten ympäri on kierrellyt;
Kakstoista kertaa kolmikymmenin
Kuu loistoaan on luonut ilmoihin
Siit' aikain, kun me liiton vannoimme
Ja lemmen toisillemme annoimme.

NÄYT. KUNINGATAR.
Ja saman verran aurinko ja kuu
Saa kiertää, ennenkuin se lakastuu.
Mut voi! sa olet sairas, katkeruus
Sun valloittaa, ja poiss' on iloisuus.
Se mua surettaa; mut tuosta vainen
Sa ällös huolestu; näet, yhdenlainen
Kuin vaimon lempi sen on pelkokin:
Ei kumpaakaan, tai liiaks kumpaakin.
Mun lempeni sa tunnet: yhtä suuri
Kuin lempeni on pelkonikin juuri.
Vähästä suuri rakkaus pelvon saa;
Suur' pelko suurta rakkautt' osottaa.

NÄYT. KUNINGAS.
Mun pian täytyy sinut, armas, jättää;
Mua vanhuus vaivaa, elinvoimat pettää.
Sa tänne ihanaan jäät maailmaan,
Jäät arvohon ja loistoon, ehkä vaan
Saat toisen miehen, yhtä rakkaan --

NÄYT. KUNINGATAR.
                                  Vait!
Sen petokseksi sanois tunnon lait.
Kirottu ma, jos huolen toisellen:
Se vaimo tappoi miehens' entisen.

HAMLET (Syrjään).
Marunata, marunata!

NÄYT. KUNINGATAR.
Ei lempi, mutta voitonpyyntö lie
Se syy, jok' uuteen naimisehen vie.
Ma toiste puolisoni murhaisin,
Jos toisen suutelohon nukkuisin.

NÄYT. KUNINGAS.
Ma uskon, että mieles lausuit nyt;
Mut moni sanansa on pettänyt.
On päätös muiston orja, syntyään
Se kiivas on, mut veltto kestämään.
Niin raakilakin pysyy oksassaan,
Mut putoo itsestään, kun kypsyy vaan.
On aivan tarpeen, että unhotamme
Me itsellemme maksaa velkojamme;
Päätökseen, jonka himon kiihko tuottaa,
Ei, himon sammuttua, auta luottaa;
Ja liika kiihko riemun niinkuin vaivan
Hävittää näiden vaikutukset aivan.
Miss' ilo suurin, haikein tuska siellä;
Käy riemu huolen, huoli riemun tiellä.
Katoopi maailma; mik' ihme siis,
Jos lempi onnen kanssa muuttelis?
Se pulma on, jot' yhä tutkaisemme:
Onnenko lempi tuo vai onni lemmen.
Kun suuret sortuu, ystävää ne puuttuu;
Kun köyhä nousee, vihat lemmeks muuttuu.
Näin lempi aina seuraa onnen teitä:
Sill' ystäviä, ken ei kaipaa heitä;
Ken hädäss' ystävätään koettaa,
Hän siitä heti vihamiehen saa.
Näin tahtomme ja sallimuksen tie
Useinkin vastakkaiseen suuntaan vie;
Ja mietteet tyhjään raukee; aatokset
On vallassamme, mut ei päätökset.
Nyt mietit, ett'et toiste kuolla vois,
Se miete miehes kanssa kuolee pois.

NÄYT. KUNINGATAR.
Pimetköön taivas! horna auetkoon!
Ja elämäni rauha rauetkoon!
Epäilys uskon, toivon sijaan tulkoon!
Ja vangin leipä nautintoni olkoon!
Mit' ilon-raatelevaa tuskaa liekään,
Se multa riemuni ja onnen viekään!
Ikuinen vaiva mua seuratkaan,
Jos vaimoks tulen leskest' uudestaan!

HAMLET.
Entä, jos hän rikkoisi valansa?

NÄYT. KUNINGAS.
Se tuima vala! Jätä minut nyt:
Miel' on niin raskas, aatos väsynyt;
Nukahtaa koitan.

    (Nukkuu.)

NÄYT. KUNINGATAR.
                 Rauhaan pääsi paina;
Meist' onnettomuus kaukan' olkoon aina!

    (Menee.)

HAMLET.
Rouva hyvä, kuinka miellyttää teitä näytelmä?

KUNINGATAR.
Tuo nainen vakuutti mielestäni liiaksi.

HAMLET.
Mitä vielä! Hän kyllä pysyy sanassaan.

KUNINGAS.
Tunnetko sisällyksen? Eikö siinä ole mitään loukkaavata?

HAMLET.
Ei, ei lainkaan; he laskevat leikkiä vaan, myrkyttävät leikillään;
ei loukkaavata vähääkään.

KUNINGAS.
Mikä on näytelmän nimi?

HAMLET.
Hiirenloukku. Niin miksikö? Kuvaannollisesti. Tämä näytelmä kuvaa
Wienissä tapahtunutta murhaa. Gonzago on herttuan nimi; hänen vaimonsa
Baptista. Saatte kohta nähdä; se on peijakkaanmoinen kappale. Vaan mitä
siitä? Teidän majesteettiinne ja meihin, joilla on puhdas omatunto,
meihin se ei koske. Potkikoot satulan lyöttämät konit, meidän säkämme
on eheä.

    (Lucianus tulee.)

Tuo on eräs Lucianus, kuninkaan veljenpoika.

OPHELIA.
Te olette oiva koorus,[12] prinssi hyvä.

HAMLET.
Voisin olla tulkkina[13] teille ja armahallenne, jos vaan saisin
nähdä nukkien hyppivän.

OPHELIA.
Olette kärkevä, prinssi, oikein kärkevä.

HAMLET.
Saisittepa huokailla, jos tahtoisitte kärkeni typistää.

OPHELIA.
Hullua hullumpaa vaan.

HAMLET.
Semmoisiksihan miehet tahdotte. -- Toimeen, murhaaja! Hiiteen nuo kirotut
kasvojen väänteet! Toimeen! Kas niin: -- käheä korppi huutaa kostoa.

LUCIANUS.
Käs' altis, myrkky tuima, hanke musta;
Sopiva aik', ei kuulu hiiskausta.
Nyt murhaneste, kalman myrkkykeitto,
Min kolmin kerroin noitui hiiden neito,
Kirottu taikamehus tuohon luo
Ja surmaa heti terve henki tuo!

    (Valaa myrkkyä makaajan korvaan.)

HAMLET.
Hän myrkyttää hänet puistossa saadakseen itse vallan. Hänen nimensä on
Gonzago. Kertomus on olemassa, ja hyvällä Italian kielellä. Kohta
saatte nähdä, kuinka murhaaja saavuttaa Gonzagon lesken rakkauden.

OPHELIA.
Kuningas nousee.

HAMLET.
Mitä! väärääkö palomerkkiä pelästyen?

KUNINGATAR.
Kuinka voitte, puolisoni?

POLONIUS.
Lopettakaa näytteleminen.

KUNINGAS.
Tuokaa valkeata! -- Pois täältä!

KAIKKI. Valkeita, valkeita, valkeita!

    (Kaikki lähtevät paitse Hamlet ja Horatio.)

HAMLET.

    Ammuttu hirvi parahtaa,
    Kedolla hyppii vapaa;
    Yks valvoo, toinen nukahtaa,
    Se maailman on tapaa.

Eiköhän tämä puhe, Horatio, ja sulkatöyhtö hatussa, -- jos muu onni
menisikin turkosen tietä, -- sekä pari tupsukukkasta avosuisissa kengissä
auttaisi minua saamaan paikkaa näyttelijäjoukossa, mitä?

HORATIO.
Puolesta osuudesta.

HAMLET.
Ei, kokonaisen tahdon.

    Oi, Damon armas, muista vaan,
    Sun viime kuninkaasi
    Ol' itse Zeus; nyt valtiaan'
    On pelkkä, pelkkä -- tiuku.

HORATIO.
Miksi loppusoinnun jätitte?[14]

HAMLET.
Oi, Horatio hyvä! Panen vetoa tuhat puntaa haamun sanain totuudesta.
Huomasitko?

HORATIO.
Aivan hyvin, herra prinssi.

HAMLET.
Kun tuli puheeksi myrkytys, --

HORATIO.
Silmäsin häntä tarkasti.

HAMLET.
Ah, haa! -- Soittoa! Huiluja!
Jos kuningas ei näytelmätä kiitä,
Niin luulen, että -- hän ei pidä siitä.
Soittoa, soittoa!

    (Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, suvaitkaa minun lausua pari sanaa.

HAMLET.
Vaikka kokonainen tarina.

GYLDENSTERN.
Kuningas, prinssi hyvä, --

HAMLET.
No niin, mitä hänestä?

GYLDENSTERN.
On huoneisiinsa siirtynyt, sangen pahoinvoipana.

HAMLET.
Juomisestako?

GYLDENSTERN.
Ei, prinssi, pikemmin sappitaudista.

HAMLET.
Suurempaa älyä osottaisitte, jos veisitte lääkärille sen sanoman;
sillä jos minä hänelle huolluketta määräisin, niin rupeisi ehkä
hänen sappensa vaan enemmän kuohumaan.

GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, saattakaa puheenne hiukan järjestykseen ja älkää noin
hurjasti karatko pois asiastani.

HAMLET.
Olen masea, herraseni; -- puhukaa.

GYLDENSTERN.
Kuningatar, äitinne, on suurimmassa sieluntuskassa ja lähetti
minut luoksenne.

HAMLET.
Terve tultuanne!

GYLDENSTERN.
Ei, prinssi hyvä, tuo kohteliaisuus ei ole oikeata lajia. Jos
suvaitsette antaa minulle järkevän vastauksen, niin tahdon toimittaa
äitinne käskyn; jos ette, niin suokaa anteeksi, että lähden ja katson
toimeni päättyneeksi.

HAMLET.
Hyvä herra, minä en voi.

GYLDENSTERN.
Mitä, prinssi hyvä?

HAMLET.
Antaa järkevätä vastausta: järkeni on sairas. Mutta sellaisen
vastauksen, kuin antaa voin, saatte käskeä, hyvä herra, tai oikeammin
äitini, kuten sanoitte. Siis ei muuta kuin asiaan. Äitini, sanoitte, --

ROSENCRANZ.
Niin, hän sanoo näin: teidän käytöksenne on vaikuttanut hänessä
hämmästystä ja kummastusta.

HAMLET.
Oi, ihmeellistä poikaa, joka niin saattaa hämmästyttää äitiään! --
Mutta eikö seuraa mitään jälkilausetta tuon äidillisen kummastuksen
kantapäillä? Sanokaa.

ROSENCRANZ.
Hän haluaa puhutella teitä kamarissa, ennenkuin menee levolle.

HAMLET.
Me tottelemme, vaikka olisi hän kymmenkertaisesti äitimme. Onko
teillä vielä muuta asiata?

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, te piditte muinoin minusta.

HAMLET.
Ja pidän vieläkin, näiden näppien ja tiirakkain nimessä.[15]

ROSENCRANZ.
Prinssi hyvä, mikä on syynä alakuloisuuteenne? Te tosiaankin haittaatte
omaa vapauttanne, jos ystäviltä salaatte huolenne.

HAMLET.
Minä kaipaan ylennystä.

ROSENCRANZ.
Miten se on mahdollista, koska kuningas itse on teidät määrännyt
Tanskan vallan perilliseksi.