HAMLET.
Niin, hyvä herra, mutta "ennenkuin suo sulaa", -- se sananlasku on
jotenkin kulunut.

    (Näyttelijöitä tulee huilut mukana.)

O, huiluja! Yksi minulle! -- (Gyldensternille.) Tulkaapa syrjään hiukan.
Miksi noin käytte ympärilläni ja nuuskitte, ikäänkuin tahtoisitte minua
ansaan ajaa?

GYLDENSTERN.
Oi, prinssi hyvä, jos on intoni liian rohkea, niin on ystävyyteni
liian säädytön.

HAMLET.
Tuota en oikein ymmärrä. Olkaa hyvä, soittakaa tätä huilua.

GYLDENSTERN.
Prinssi hyvä, en taida.

HAMLET.
Tehkää niin hyvin.

GYLDENSTERN.
Toden totta, minä en taida.

HAMLET.
Minä pyydän teitä.

GYLDENSTERN.
En osaa siinä yhtäkään temppua, prinssi hyvä.

HAMLET.
Se on yhtä helppoa kuin valhetteleminen. Hallitkaa noita äänireikiä
sormilla ja peukalolla, puhaltakaa suullanne siihen henkeä, ja se
puhuu mitä suloisinta sävelkieltä. Katsokaas, tuossa on läpäkkeet.

GYLDENSTERN.
Mutta minä en kykene saamaan niistä irti vähääkään sointua; minulla ei
ole sitä taitoa.

HAMLET.
No, nähkääs nyt, kuinka katalana raukkana minua pidätte. Tahdoitte
minua soittaa; olitte tuntevinanne äänireikäni; tahdoitte minulta
temmata syvimmän salaisuuteni; tahdoitte koetella ääniäni matalimmasta
korkeimpaan; ja paljon sointua, suloisin ääni on tuossa pienessä
soittokalussa, ettekä kuitenkaan saa sitä soimaan. Tuhat tulimmaista!
Luulettenko, että minua on helpompi soittaa kuin huilua? Sanokaa minua
miksi soittokaluksi tahdotte, soinnuttomaksi kyllä minut saatte, mutta
soittaa ette minua voi. --

    (Polonius tulee.)

Jumal' antakoon hyvää päivää.

POLONIUS.
Prinssi hyvä, kuningatar haluaa puhutella teitä, ja nyt heti.

HAMLET.
Näettenkö tuota pilveä tuolla? Se on melkein kamelin muotoinen.

POLONIUS.
Niin maarin, kamelin näköinen todellakin.

HAMLET.
Minusta se on kuin kärppä.

POLONIUS.
Sen on selkä kuin kärpän.

HAMLET.
Tai niinkuin valaskalan.

POLONIUS.
Ihan niinkuin valaskalan.

HAMLET.
Nyt tulen äitini luokse, heti paikalla. -- He ilveilevät kanssani,
jotta luontoni on katketa. -- Tulen heti paikalla.

POLONIUS.
Sen hänelle sanon.

    (Menee.)

HAMLET.
"Heti paikalla" on helposti sanottu. -- Jättäkää minut, hyvät ystävät.

    (Rosencrantz, Gyldenstern, Horatio, y.m. lähtevät.)

Nyt yöst' on aika kummitusten; haudat
Nyt haukottaa, ja myrkkyns' itse horna
Luo maailman. Nyt voisin juoda kuumaa verta
Ja tehdä hirmutöitä, joita päivä
Kavahtain katsois. Vait! Nyt äidin luo.
Oi sydän, muista luontos! Neeron mieltä
Poveeni lujaan älä koskaan päästä.
Julm' olla tahdon, mut en luonnoton;
Ma tikareita haastan, vaan en käytä.
Näin mielen, kielen teeskennellä täytyy.
Jos sanoin häntä herjaankin, et saa
Teolla, sielu, niitä vahvistaa.

                       (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Huone linnassa.
    (Kuningas, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
En kärsi häntä; turvass' emme ole,
Jos raivota noin saa hän. Valmiit olkaa:
Ma joutuun teille valtakirjat laitan,
Ja Englantihin saatte hänet viedä.
Ylevät tehtävämme eivät kestä
Niin suurta vaaraa, kuin hän hulluuksillaan
Jok' aika uhkaa meille.

GYLDENSTERN.
                        Valmiit ollaan.
Se vallan pyhä on ja hurskas huoli
Niin monen, monen turvaa ajatella,
Jonk' elo, elämä on kuninkaassa.

ROSENCRANZ.
Jo yksityinen velkapää on luotaan,
Henkensä kaikin asehin ja voimin,
Vahingot torjumaan; sit' enemmän
Se henki, jonka onnesta niin monen
Elämä riippuu. Kuninkaass' ei kuole
Hän yksin; vaan kuin pyörre vie hän myötään
Mit' osuu tielleen. Hän on suuri pyörä,
Korkeimman vuoren huippuun kiinnitetty,
Jonk' äärettömiin kehrävarsiin tuhat
Pient' esinettä liittyy. Se kun sortuu,
Niin samaan häviöhön pienin lisä
Ja liite syöksyy. Kuningas kun oihkaa,
Niin samassa myös valtakunta voihkaa.

KUNINGAS.
Ma pyydän, joutuun valmistukaa matkaan;
Tuo vaara täytyy kahlettaa, se liian
Vapaana liikkuu.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
                 Teemme joutua.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
    (Polonius tulee.)

POLONIUS.
Nyt, kuninkaani, äidin luo hän lähtee.
Ma seinäverhon taa käyn piiloon; sinne
Voin kaikki kuulla. Takaan, että äiti
Hänt' oikein sättii: ja, kuin lausuitten, --
Viisaasti lausuttu, -- on tarpeen, että
Puhetta kuulemass' on joku muukin
Pait äiti, sillä puolta-pitäväiset
On äidit luonteeltansa. Herran haltuun!
Ennenkuin levolle te käytte, palaan
Ja tiedon saatan.

KUNINGAS.
                  Kiitos, hyvä herra.

    (Polonius menee.)

Tekoni irstas, taivaaseen se löyhkää:
Kirous ensimmäinen, veljenmurha.
Rasittaa sitä! -- Rukoilla en taida,
Vaikk' yhtä kiivas halu on kuin tahto:
Tuimempi rikos tuiman kumoo aikeen;
Ja niinkuin mies, joll' ompi kaksi tointa,
Ma epäilen, mist' alkaisin, ja laimin
Lyön kummankin. Jos kirottu tää käsi
Ois paksuudeltaan veljen veriss', eikö
Sadetta armon taivaassa, mi huuhtois
Sen lumipuhtaaks? Mitä muut' on armo
Kuin synnin paljastus? Ja mitä muuta
Rukous kuin tuo kaksinainen voima
Lankeemust' estää sekä langenneelle
Tarita anteeks-antamus? Siis ylös
Luon silmän'! Rikos tehty on. Mut voi!
Millaiset rukoukset sopii mulle?
Suo ilkimurha anteeksi -- Se ei kelpaa,
Kosk' omanain on murhan saalis yhä,
Kuningatar ja valtani ja kruunu.
Armonko sais, ken pysyy synneissään?
Tall' inhall' ijällä voi rikollisen
Kullattu käsi syrjään työntää lain,
Ja väärälläkin saaliill' oikeutta
Saa usein ostaa. Niin tuoll' ylhääll' ei!
Siell' ei käy juonet, totuudessaan siellä
Työt näkyy; synneistämme meidän täytyy
Suun sisään itse antaa todistus.
Ja sitten? Mitä jääpi? Koita, mitä
Vois katumus. Mit' ei se voisi? Mutta
Se mitä voi, kun katua ei taida?
Voi, kurjaa tilaa! mieltä kalman-mustaa!
Voi, paulottua sielua, mi vapaaks
Yrittää, mutta takertuu vaan yhä!
Avuksi, enkelit! Nyt toimeen! Nöyriks,
Te jäykät polvet! Sydän raudan-kova,
Käy pehmeäks kuin rintalapsen suonet!
Kaikk' ehkä muuttuu hyväks.

    (Menee syrjään ja laskee polvilleen.)
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
Nyt käy se päinsä, nyt hän rukoilee;
Nyt työhön! -- Ja näin taivaaseen pääsee.
Ja kostanut ma olenko? Kuin onkaan:
Isäni murhas konna, ja nyt minä,
Isäni ainoo poika, saman konnan
Lähetän taivaaseen?
Ei, palkkaa ois se, vaan ei kostoa.
Hekuman helmaan isäni hän tappoi,
Kun synti täydess' oli heilimässään,
Ja kuin lie tilin laita, tiesi Herra,
Mut, ihmissuhteiden ja järjen mukaan,
On laita huono. Kostanutko olen,
Jos tuon nyt murhaan kesken katumustaan,
Kun puhdas sieluns' on ja valmis lähtöön?
Ei!
Seis, miekka! Kolkompata tilaa vartoo,
Kun päissään on hän, nukkuu taikka raivoo
Tai rutsaisessa vuotehessaan telmää
Tai kiroo, mässää taikka muuta tekee,
Jost' autuus kaukan' on, -- hänt' iske silloin,
Ett' ilmaan lentää kantapäät, ja sielu
Kirotun mustaks käy kuin helvetti,
Jonk' oma on se. Äiti kiirehtää;
Se lääke sairaat päiväs pidentää.

    (Menee.)
    (Kuningas nousee ja astuu esiin.)

KUNINGAS.
Sanani nousee, mieli maassa pysyy;
Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy.

                            (Menee.)


Neljäs kohtaus.

    Huone linnassa.
    (Kuningatar ja Polonius tulevat.)

POLONIUS.
Hän heti tulee. Kovaa hälle pankaa;
Sanokaa, että kärsittäväks ilveens'
On liian raakaa, että varjehena
Hänestä tulen tuiman ehkäisitte.
Ma vaikenen ja piiloon käyn. Mut pyydän,
Hänt' älkää armahtako.

HAMLET (Ulkoa).
Äiti, äiti, äiti!

KUNINGATAR.
Sen takaan; minust' olkaa huoletonna.
Pois piiloon, hän jo tulee.

    (Polonius kätkeytyy seinäverhon taakse.)
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
No, äiti, mikä asiana?

KUNINGATAR.
Isääsi, Hamlet, kovin loukkasit.

HAMLET.
Isääni, äiti, kovin loukkasitte.

KUNINGATAR.
Hamlet! Se vastaus on löyhän kielen.

HAMLET.
Ja kysymys se oli herjan kielen.

KUNINGATAR.
Mit' aiot, Hamlet?

HAMLET.
                   Mikä asiana?

KUNINGATAR.
Mua etkö tunne?

HAMLET.
                Kyllä: kuningatar
Olette, puolisonne veljen vaimo;
Ja -- voi mua, voi! -- olette äitini.

KUNINGATAR.
Odota, kyllä muut sun järkiin saavat.

HAMLET.
Tulkaatte, istukaa; ei paikast' ulos,
Ei, ennenkuin ma näytän teille peilin,
Joss' oman sisimpänne nähdä saatte.

KUNINGATAR.
Mit' aiot? Ethän murhata mua aio?
Apua!

POLONIUS (Seinäverhon takaa).
      Hoi, apua!

HAMLET.
                 Mitä! rotta?

    (Paljastaa miekkansa.)

Se kuolee! punta vetoa, se kuolee!

    (Iskee miekkansa seinäverhon läpi.)

POLONIUS (Seinäverhon takaa).
Murhattu olen!

    (Kaatuu ja kuolee.)

KUNINGATAR.
               Voi mua! Mitä teit?

HAMLET.
En totta tiedä. Kuningas se onko?

KUNINGATAR.
Oi, mikä verinen ja hurja teko!

HAMLET.
Verinen teko; melkein yhtä kurjaa
Kuin tappaa kuningas ja sitten -- niin --
Sen veljen kanssa mennä naimisiin.

KUNINGATAR.
Kuin tappaa kuningas!

HAMLET.
                      Niin sanat kuului.

    (Nostaa seinäverhon ja vetää esiin Poloniuksen.)

Sa kurja, kärkäs narri, hyvää yötä!
Sun luulin herraksesi. Tyydy osaas;
Sa näet, ett' ompi liika hoppu vaaraks. --
Pois kätten puserrus! Vait! Istukaa!
Ma sydäntänne puserran, niin, totta,
Jos tunkea sen läpi voi ja sit' ei
Kirottu tottumus niin paaduttanut,
Ett' on se kova tunteille kuin kivi.

KUNINGATAR.
Oi, mitä tein, ett' uskallat mua kohtaan
Noin hurjaa kieltä käyttää?

HAMLET.
                            Teitte työn,
Mi kainouden hävyn, sulon tahraa;
Sanoopi kunnon petturiksi; kukan
Vie puhtaan lemmen kirkkaalt' otsalta
Ja siihen paiseen luo; häävalan tekee
Kuin korttivalan vääräks; oi, työn moisen,
Mi naimaliiton ruumiista vie sielun
Ja tekee armaan uskonnon vaan tyhjäks
Sanojen tulvaks. Taivaan kasvot hehkuu,
Ja luja, vankka maakin murheissansa.
Kuin lähetessä tuomion, on tuosta
Sairaalla mielellä.

KUNINGATAR.
                    Voi! mikä työ
Noin jylisee ja hankkeissaan jo pauhaa?

HAMLET.
Kas tuonne, tuota taulua ja tuota:
Ne kahden veljeksen on muotokuvat.
Kas, mikä sulo noissa kasvoiss' asuu:
Apollon kutrit, Jupiterin otsa,
Ja katse uljas, uhkaava kuin Marsin,
Ja ryhti Hermeen, kun hän alas astuu
Vuorille, joita taivas suutelee;
Siin' yhdistys ja muoto, johon kaikki
Jumalat sinettins' on painaneet,
Vakuuttain maailmalle: tuoss' on mies!
Se puolisonne oli. Vaan, kas tätä:
Tää puolisonne on; kuin nokitähkä,
Mi polttaa veljensä. Teill' onko silmät?
Tuon kauniin vuoren ahot voitte jättää
Ja mennä tuohon nevaan rypemään!
Haa! onko silmät teillä? Rakkaudeks
Sit' älkää sanoko. Ei, veren kiihko
Tuoll' ijällä jo talttuu, lannistuu
Ja järkeen mukaantuu. Mut mikä järki
Vie tuosta tuohon? Aistit teill' on, muuten
Himoja teill' ei ois; mut aistit varmaan
On halvatut. Noin hulluuskaan ei pettyis,
Ja niin ei vimman orjaks joudu järki,
Ett'ei jää älyä sen verran, että
Nuo erottaisi. Mikä paha henki
Noin sokkosille teit' on vietellyt?
Ei silmä tuntoa, tunto silmää vailla,
Ei korva silmää, kättä vailla, haisto
Muist aisteist' erillään, ei, tosi aistin
Sairaskaan jäännös noin ei hairahtuisi.
Oi, häpy, miss' on punas? Hornan liekki,
Jos eukon luissa riehut noin, tee puhdas
Nuoruuden into vahaksi, jok' omaan
Tuleensa sulaa; hävyst' älä puhu,
Jos kuuma veri virvoketta etsii,
Kosk' yhtä kiivaast' itse jääkin palaa,
Ja järki himojen on parittaja.

KUNINGATAR.
Vait, vaiti Hamlet! Sydämmeni pohjaan
Sa käännät silmäni, ja siellä näen
Niin mustaa, syvään juurtunutta tahraa,
Jok' ikänään ei lähde.

HAMLET.
                       Ei, vaan vaivu
Hikisen vuoteen innoittavaan saastaan,
Himoissas haudu, suutele ja telmää
Liassa haureuden, --

KUNINGATAR.
                   Taukoo, Hamlet!
Sun sanas viiltää korvia kuin veitsi.
Vait, Hamlet!

HAMLET.
              Murhaaja ja konna; orja,
Ei sadannesta kymmeneksestä
Mies-vainaastanne; kuninkuuden narri;
Herruuden, vallan taskuvaras, joka
Varasti kalliin kruunun hyllyltä
Ja taskuunsa sen pisti.

KUNINGATAR.
                        Vaiti, vaiti!

HAMLET.
Räsyistä tehty riepu-kuningas.
    (Haamu tulee.)
Avuksi, taivaan vallat! Suojelkaa
Mua suvillanne! -- Mitä, jalo haamu? --

KUNINGATAR.
Voi, hän on hullu!

HAMLET.
Tulitko nuhtelemaan laiskaa poikaa,
Jok', intoa ja aikaa tuhlaten,
Löi laimin julman käskys täyttämisen?
Oi, haasta?

HAAMU.
            Älä unhota! Nyt tulin
Vaan teroittamaan tylsää aikomustas.
Mut, katso! kauhistus sun äitis valtaa;
Hänt' auta hänen sieluntuskissaan;
Näet, luulon voima heikoissa on suurin.
Hänelle haasta.

HAMLET.
                Kuinka voitte, äiti?

KUNINGATAR.
Voi! Kuinka sinä voit?
Sa silmäs pelkkään tyhjään kiinnität
Ja puhuttelet ruumiitonta ilmaa;
Hulluuden valo tuikkaa silmistäs;
Kuin häikäst' unelias sotajoukko
Levoltaan tukkas karkaa, pystyyn nousee,
Kuin henki hiuksiss' oisi. Armas poika,
Tuliseen tuskaas kylmää malttamusta
Sa vihmo. Mitä katsot?

HAMLET.
                       Häntä, häntä!
Kas, kuinka kalvaana hän tuijottaa!
Oi, hänen muotons', asiansa saisi
Kivunkin tunnon! -- Älä katso minuun!
Näkösi surkea voi tyhjäks tehdä
Mun tuiman työni, voi sen luonteen muuttaa,
Ja vettä veren sijast' ehkä vuotaa.

KUNINGATAR.
Sa kelle puhut?

HAMLET.
                Ettekö te näe?

KUNINGATAR.
En mitään; kaikki, mitä on, näen kyllä.

HAMLET.
Ja mitään ette kuule?

KUNINGATAR.
                      En, vaan meidät.

HAMLET.
Oi, katsokaa! Kas, kuinka pois hän hiipii!
Isäni ihka eläväinen muoto!
Kas, tuolla käy hän, juur' nyt, ovest' ulos!

    (Haamu katoaa.)

KUNINGATAR.
Tuo vaan on sairaan aivos sikiö;
Ja olemattomia esineitä
On hulluus aina valmis luomaan.

HAMLET.
                                Hulluus!
Mun suoneni soi raittiisti kuin teidän
Ja tahdin mukaan tykkii. Mitä lausuin
Ei hulluutt' ole. Koitelkaa mua: kaikki
Sanasta sanaan kerron; sit' ei koskaan
Tee hulluus. Herran tähden, sydänt' älkää
Hivelkö sillä voiteell', että tässä
Vaan hulluus puhuu eikä oma rikos;
Se haavan peitteeks vaan luo hienon kalvon,
Mut alla häijy märkä myrkkyänsä
Levittää salaa. Tunnustakaa synti,
Katukaa vanha, välttäkäätte uutta,
Ja rikkaruohoon älkää lantaa panko,
Ett'ei se höysty. Anteeks hyveeni!
Näin lihavaan ja hengettömään aikaan
Saa itse hyve synnilt' anteeks pyytää,
Kumartaa lisäksi ja karttaa lupaa
Saadakseen sille hyvää tehdä.

KUNINGATAR.
                              Hamlet,
Oi, sydämmeni kahtia sa leikkaat!

HAMLET.
Pois huonomp' osa viskattu, niin säilyy
Sen puhtaampana toinen. Hyvää yötä!
Setäni vuoteest' olkaa poissa; hyve
Jos teiltä puuttuu, teeskennelkää. Tapa,
Tuo hirviö, mi kaiken tunnon nielee,
On usein perkele, mut siinä enkel',
Ett' oivatkin ja jalot työt saa siltä
Pukimen, verhon, joka hyvin istuu.
Tän' yönä himo hillitkää, se toisen
Hillinnän tekee hiukan helpommaksi
Ja sitä helpommaks taas seuraavan:
Näet, tapa luonnon sinetin voi muuttaa,
Pirunkin voittaa, ihmevoimall' ajaa
Sen ulos. Vielä kerran hyvää yötä!
Kun siunaust' itse kaipaatten, niin kerjään
Ma siunausta teiltä. -- Tuota kadun; (Osottaen Poloniusta.)
Mut niin kai Luoja päätti rangaistakseen
Mua hänen kauttaan ja mun kauttain häntä,
Mua aseenaan ja vitsanansa käyttäin.
Ma huolta pidän hänestä ja vastaan
Myös kuolemastaan. Vielä hyvää yötä!
Mun rakkaudesta täytyy julma olla;
Paha ol' alku, pahempaa voi tulla. --
Sananen vielä, äiti.

KUNINGATAR.
                     Mitä tehdä?

HAMLET.
Ei millään lailla sitä, mitä pyysin.
Teit' antakaa tuon tursaan kuninkaan
Taas viekoitella, poskeen titittää,
Nimittää hiirekseen ja, riettain muiskuin
Ja sormens' irstaat kaulahanne kietoin,
Teilt' ilmi houkutella, ett'en todest'
Olekaan hullu, mut vaan kavaltelen.
Hyv' oisi, jos hän sais sen tietää. Kenpä
Noin kaunis, kaino, viisas kuningatar
Pöllöltä, rupikonnalt', yököltä
Noin tärkeitä vois salata? niin, ken vaan?
Ei, vastoin älyä ja salausta,
Avatkaa vasu huoneen harjalla,
Pois linnut päästäkää, kuin marakatti
Vasuhun koetteeksi itse käykää
Ja pudotessa niskat taittakaa.

KUNINGATAR.
Jos sanat henkeä, henki elämätä,
Niin, usko pois, ei elämätä mulla
Sun sanojasi ulos hengittää.

HAMLET.
Ma viedään Englantiin, sen tiedättenhän?

KUNINGATAR.
Ah! sen ma unhotin. Niin päätös on.

HAMLET.
Lukitut kirjeet on; ja kumppanini,
Nuo molemmat, joit' uskon niinkuin kyitä,
Työn toimittavat, luovat tien ja vievät
Mun konnuuteen. No, menköön! Sepä sutkaus,
Jos miinaajan veis oma ruutins' ilmaan!
Kovalta ottaa, jos en kaiva vaaksaa
Ma syvemmälle heidän ruutisuontaan
Ja paiskaa heitä kuuhun. Ihanaa,
Kun yhdess' ottelee kaks kavalaa! --
Tuo miesi mulle kiireen antaa;
Vien lähihuoneesen sen ihravatsan.
Hyvästi, äiti! -- Salaneuvos tää
Nyt hiljaa, vait on, aivan sanatonna,
Se vanha narri, lörpäkkö ja konna.
Nyt matkaan, hyvä herra; teistä tahdon
Ma joutuun päästä. -- Hyvää yötä, äiti!

    (Menevät eri haaralle: Hamlet laahaten perässään Poloniusta.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone linnassa.
    (Kuningas, kuningatar, Rosencrantz
    ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
Nuo syvät huokaukset mielt' ei vailla;
Syy ilmaiskaa, se täytyy meidän tietää.
Miss' ompi poikanne?

KUNINGATAR.
Hetkeksi meidät yksin jättäkää. --
    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Voi, puolisoni, mitä näin tän' yönä!

KUNINGAS.
No, mitä, Gertrud? Kuink' on Hamletin?

KUNINGATAR.
Hän riehuu niinkuin meri ja kuin myrsky,
Kun vallast' ottelee ne. Verhon takaa
Kun ääntä kuuli, veti raivopäissään
Hän maalle miekkansa, huus: "rotta! rotta!"
Ja hulluutensa vimmassa näin tappoi
Tuon vanhan kelpo miehen.

KUNINGAS.
                          Julma teko!
Siell' olless' olis meidän samoin käynyt.
Vapaana kaikkia hän vaarall' uhkaa,
Teit' itseänne, meitä, joka miestä.
Voi! ken nyt vastaa tuosta verityöstä?
Syyn saamme me, me, jonka oisi tullut
Sitoa, vangita ja seurast' estää
Tuo hullu mies. Mut rakkautemme oli
Niin suur', ett'emme nähneet mitä piti,
Vaan, niinkuin pahantaudin saastuttama,
Salaten sitä, sen vaan annoimme
Kuluttaa elon ydintä. Miss' on hän?

KUNINGATAR.
Pois murhatun hän ruumista nyt raastaa;
Näin hulluutensa, niinkuin kultajyvä
Halvemman malmisuonen keskellä,
Viel' loistaa puhtaana: hän itkee työtään.

KUNINGAS.
Oi, Gertrud, lähtekäämme!
Ennenkuin päivä kukkuloita kultaa.
Hän laivall' on; tuot' ilkityötä täytyy
Älyn ja vallan koko voimalla
Nyt peitellä ja puoltaa. -- Gyldenstern!
    (Rosencrantz ja Gyldenstern palajavat.)
Ystävät, muita avuks ottakaa.
Polonion Hamlet raivopäissään tappoi
Ja huoneest' äidin hänet raastoi pois.
Hänt' etsikää ja mielistelkää häntä
Ja linnankirkkoon ruumis tuokaa. Joutuun!
    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Tule, Gertrud; viisahimmat ystävämme
Kokohon kutsumme ja ilmoitamme
Mit' aiomme nyt tehdä me ja mitä
Pahinta tehty on. Näin, kenties, parjaus, --
Min myrkylliset nuolet viuhuin lentää
Maan halki tarkalleen kuin kuula pilkkaan, --
Ei koske meidän nimeemme, mut puree
Vaan ruumiitonta ilmaa. Tulkaatten;
Levoton mielen' on ja riitainen.

                      (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Toinen huone linnassa.
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
Hyvässä korjussa.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN (Ulkoa).
Hamlet! Prinssi Hamlet!

HAMLET.
Mikä melu? Ken Hamletia huutaa?
Kah! tuossa he tulevat.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

ROSENCRANZ.
Mihinkä ruumiin veitte, prinssi hyvä?

HAMLET.
Maan multaan, jonka sukua se on.

ROSENCRANZ.
Miss' on se, sanokaa, ett' ottaisimme
Ja veisimme sen kirkkoon.

HAMLET.
                          Älkää luulko.

ROSENCRANZ.
Mitä?

HAMLET.
Että voin teidän salaisuutenne peittää enkä omaani. Ja lisäksi,
imusienen kysymykseen mitä tulee kuninkaan pojan vastata?

ROSENCRANZ.
Pidättekö minua imusienenä, prinssi?

HAMLET.
Pidän, hyvä herra; joka imee itseensä kuninkaan silmänluonnit,
suosiot ja käskyt. Mutta sellaiset palvelijat ovatkin parhaana
apuna kuninkaalle. Hän pitää heitä poskensa sopessa kuin apina;
pureskelee ensin, sitten nielee. Kun hän tarvitsee mitä itseenne
olette imenyt, niin hän vaan pusertaa teitä, ja te, imusieni,
olette taas kuiva.

ROSENCRANZ.
En ymmärrä teitä, prinssi.

HAMLET.
Se minua ilahuttaa: viisaan puhe nukahtaa hupsun korvaan.

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, teidän pitää sanoa, missä ruumis on, ja seurata
meitä kuninkaan luo.

HAMLET.
Ruumis on kuninkaan luona, mutta kuningas ei ole ruumiin luona.
Kuningas on kappale --

GYLDENSTERN.
Kappale!

HAMLET.
Tyhjää. Viekää minut hänen luokseen. Hiiri, hiiri, piiloon, kaikki
hiirtä etsimään!

      (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Toinen huone linnassa.
    (Kuningas tulee seuralaisineen.)

KUNINGAS.
Hänt' olen lähettänyt noutamaan
Ja ruumist' etsimään. Kuin vaarallista
On antaa irroillaan sen miehen käydä!
Lain kovuutt' emme sentään käyttää tohdi,
Kosk' on hän lempilaps tuon hurjan rahvaan,
Jot' ymmärrys ei johdata, vaan näkö,
Ja joka punnitsee vaan rangaistusta,
Ei itse syytä. Kaunistukseks täytyy
Tuon äkillisen lähdön näyttää aikaa
Jo hankitulta. Vaaralliseen tautiin
Vaan vaaralliset apukeinot auttaa,
Jos mikään auttaa. --
    (Rosencrantz tulee.)
Mitä? Kuink' on käynyt?

ROSENCRANZ.
Me emme saa hänt' ilmoittamaan, mihin
Hän kätkenyt on ruumiin.

KUNINGAS.
                         Missä on hän?

ROSENCRANZ.
Tuoll' ulkona; hän vartioittun' oottaa
Vaan käskyänne.

KUNINGAS.
                Tuokaa hänet tänne.

ROSENCRANZ.
Hoi, Gyldenstern! Saata prinssi sisään.

    (Hamlet ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
No, Hamlet, missä on Polonius?

HAMLET.
Illallisella.

KUNINGAS.
Illallisella! Missä?

HAMLET.
Ei syömässä, vaan syötävänä. Kokous valtioviisaita matoja on paraikaa
hänen parissaan. Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien
keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta
itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat
vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen
virren loppu.

KUNINGAS.
Ah, voi! Ah, voi!

HAMLET.
Joku voipi onkia sillä madolla, joka kuningasta on syönyt, ja syödä
sitä kalaa, joka sen madon on niellyt.

KUNINGAS.
Mitä tarkoitat sillä?

HAMLET.
En muuta kuin osotan, miten kuningas saattaa tehdä juhlamatkan
kerjäläisen suolien kautta.

KUNINGAS.
Missä on Polonius?

HAMLET.
Taivaassa; lähettäkää sinne katsomaan. Jos käskyläisenne ei löydä häntä
sieltä, niin etsikää itse häntä toisesta paikasta. Mutta, totta puhuen,
jos ette tämän kuun kuluessa häntä löydä, niin saatte hänestä vainun,
kun portaita astutte käytävään.

KUNINGAS (Muutamille seuralaisille).
Menkää, etsikää häntä sieltä.

HAMLET.
Hän kyllä odottaa, kunnes tulette.

    (Seuralaisia menee.)

KUNINGAS.
Sun tekos, Hamlet, sekä oma turvas, --
Jok' yhtä kallis meille on kuin raskas
Se työ, min teit, -- sua vaatii täältä oiti
Pois lähtemään. Siis hankkiudu matkaan;
On laiva valmis, tuuli myötäinen,
Sun seuras vartoo, kaikk' on suunnattuna
Englantiin.

HAMLET.
           Englantiin?

KUNINGAS.
                       Niin, Hamlet.

HAMLET.
                                     Hyvä.

KUNINGAS.
Niin on, jos mieleni sä tuntisit.

HAMLET.
Näen kerubin, joka näkee sen. -- Pois Englantiin! -- Hyvästi, rakas äiti!

KUNINGAS.
Armas isäsi, Hamlet.

HAMLET.
Äitini: isä ja äiti ovat mies ja vaimo, mies ja vaimo ovat yksi liha;
siis, äitini. Nyt Englantiin!

    (Menee.)

KUNINGAS.
Jäljessä! Vietelkää hänt' oiti laivaan;
Mut joutuun; pois tän' yönä hänet tahdon.
Pian! Valmiina ja sinetiss' on kaikki,
Mik' asiata koskee. Joutukaa!
    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Englanti, jos mua ystävänäs pidät, --
Jot' ylivoimani voi näyttää sulle,
Kosk' arpes, Tanskan miekkain lyömät, viel' on
Verisen tuorehet ja veros vielä
Vapaasti maksat, -- joutavaks äl' arvaa
Sun esivaltas käskyä, jok' anoo
Tän kirjeen kautta, ettäs viipymättä
Hamletin murhaat. Tee se, Englanti!
Kuin hivutauti vertani hän imee;
Sa voit mun parantaa. Siks kun sen teet,
Ei rauhoita mua taivaan ihanteet.

                         (Menee.)


Neljäs kohtaus.

    Tasanko Tanskassa.
    (Fortinbras, eräs kapteeni ja sotamiehiä tulee marssien.)

FORTINBRAS.
Kapteeni, tervehtikää kuningasta
Ja sanokaa, ett' Tanskan maiden kautta
Luvatun marssiluvan Fortinbras
Nyt vaatii. Tiedätte, miss' yhdytään.
Jos meistä jotain mielii hän, niin olen
Ma velvollinen itse luonaan käymään;
Se hälle ilmoittakaa.

KAPTEENI.
                      Kyllä, prinssi.

FORTINBRAS.
Eteenpäin vitkaan.

    (Fortinbras sotamiehineen menee.)
    (Hamlet, Rosencrantz, Gyldenstern y.m. tulevat.)

HAMLET.
                   Hyvä herra, kenen
Nuo sotajoukot on?

KAPTEENI.
                   Ne Norjast' ovat.

HAMLET.
Ja matka?

KAPTEENI.
          Puolaa vastaan.

HAMLET.
                          Ken on päämies?

KAPTEENI.
Fortinbras, vanhan Norjan veljenpoika.

HAMLET.
Ja tarkoittaako matka koko Puolaa
Vai jotain rajamaata vaan?

KAPTEENI.
Puhuen totta, mitään lisäämättä.
Niin käymme valloittamaan pientä maata,
Jok' etua ei muuta suo kuin nimen.
En viittä, viittä kultarahaa vuokraks
Siit' antais; eikä Puola eikä Norja
Sais veromaana siitä enempää.

HAMLET.
No, sitten sit' ei puolustakaan Puola.

KAPTEENI.
Ei vaan: se on jo varustanut paikan.

HAMLET.
Kakstuhat miestä, satatuhat puntaa
Ei riitä tuohon olkikorsi-riitaan.
Se on se vaurauden ja rauhan paise,
Mi sisäss' yltyy, vaikka kuolon syytä
Ei päältäpäin voi nähdä. -- Kiitos, herra.

KAPTEENI.
Jumalan haltuun!

    (Menee.)

ROSENCRANZ.
                 Tuletteko, prinssi!

HAMLET.
Edellä menkää; heti teitä seuraan.
    (Rosencrantz, Gyldenstern y.m menevät.)
Näin kaikki mua syyttää, yllyttäin mua
Hidasta kostoon! Mit' on ihminen,
Jos korkein toivons' on ja pyrintönsä
Makuu ja syönti? Eläin, eikä muuta.
Hän, ken loi laajan järkemme, jok' eteen
Ja taakse näkee, Hän ei luonut tuota
Jumalankaltaist' älyn voimaa jouten
Vain lahoomaan. Se kurjaa tylsyytt' olkoon
Tai arkaa epäilystä, joka liiaks
Asiat' arvelee, -- joss' arvelussa
On aina kolme osaa pelkuruutta
Ja viisautt' yks osa vaan, -- en tiedä,
Miks elän vielä sekä lausun yhä:
"Se tehdä täytyy!" vaikka tekoon mulla
On syy ja tahto, voima sekä keinot.
Es'kuvat, avarat kuin maa mua kutsuu:
Tuoss' suuri, mahtava on sotajoukko,
Sit' ohjaa nuorekas ja hento prinssi,
Jonk' uljas, kunnian innostama henki
Salatun kohtalonkin pilkaks kääntää,
Elonsa katoovaisen alttiiks antain
Onnelle, vaaroille ja kuolemalle
Vain munankuoren vuoks. Se toden suuri,
Ken suuren aiheen vuoks vaan liikkuu, mutta
Syyn korrestakin riitaan saa, kun vaarass'
On kunnia. Ja tässä seison minä; --
Ei äidin häväistys, ei isän murha,
Ei järjen, veren vaatimukset mua
Saa liikkeelle! Näen häpeällä, kuinka
Kakskymment' tuhat miestä kuoloon astuu
Ja hautaan käy kuin vuoteelleen vain houreen
Ja turhan maineen vuoks, maatilkan vuoksi,
Mi sotatantereeks ei heille riitä,
Ei edes kuollehille hautamaaksi! --
Täst' aikain, aatos, veritöitä vaan
Sa mieti, tai sua ylenkatsotaan!

                        (Menee.)


Viides kohtaus.

    Helsingör. Huone linnassa.
    (Kuningatar ja Horatio tulevat.)

KUNINGATAR.
En tahdo hänen kanssaan puhua.

HORATIO.
Hän sitä vaatii; järjiltään on varmaan.
Oi, sääli raukkaa!

KUNINGATAR.
                   Mitä tahtoo hän?

HORATIO.
Isästään paljon puhuu; viekkaaks sanoo
Maailmaa; huokaa, rintojansa lyö;
Vihasta kortta polkee; puolin lausein
Ja sekavasti haastaa; tyhjää puheens'
On vain, mut kuulija sen katkelmista
Luo päätöksensä, mieltä niistä etsii,
Sovittaa sanat omiin aatteisiinsa,
Ja nyökkäys, liike, silmän-isku häneen
Sen luulon tuo, ett' ajatust' on niissä,
Ei tiedä mitä, mutta kovin pahaa.
Siis paras hänt' on puhutella, muuten
Vois häijymielisiin hän vihaa kylvää.

KUNINGATAR.
Hän sisään tulkoon siis. -- (Horatio menee.)
Mun sairas mieleni, -- niin synnin ain' on, --
Jo turhassakin näkee tuhon vainon;
Niin arka syyllinen on luulossaan,
Ett' itse ansaan käypi peloissaan.

    (Horatio palajaa Ophelian kanssa.)

OPHELIA.
Miss' on se kaunis Tanskan kuningatar?

KUNINGATAR.
Kuin voit sa, Ophelia?

OPHELIA (laulaa).

    Kuin tunnen muiden joukosta
    Ma sinun armahas?
    On sauva hällä, varvikkaat
    Ja hattu suipukas.

KUNINGATAR.
Laps armas, miksi tuota laulua?

OPHELIA.
Niinkö vain? Ei, kuulkaa, ma pyydän.
(Laulaa.)

    Oi, impi, kylm' on kultasi,
    On kylmä, tunnoton;
    Pään päällä turve vihanta,
    Jaloilla paasi on.
    Oh, hoo!

KUNINGATAR.
Mut, Ophelia, --

OPHELIA.
               Minä pyydän, kuulkaa.
(Laulaa.) Ja liinat lumivalkoiset --

    (Kuningas tulee.)

KUNINGATAR.
Oi, puolisoni, katsokaa!

OPHELIA. (laulaa).

    Ne peittyi kukkasiin,
    Jotk' itkusilmin hautahan
    Kanss' armaan laskettiin.

KUNINGAS.
Kuinka voitte, armas neiti?

OPHELIA.
Hyvin, kost' Jumala! Sanotaan, että huuhkain oli leipojan tytär.[16]
Hyvä Jumala! Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, miksi tulemme.
Jumala siunatkoon ruokanne!

KUNINGAS.
Isäänsä murehtii hän.

OPHELIA.
Minä pyydän, älkäämme siitä puhuko. Vaan kun teiltä kysytään mitä se
tietää, niin vastatkaa näin:

(Laulaa.)

    On tänään pyhä Valentin,
    Ja amull' aikaiseen
    On impi alla ikkunas,
    Sua pyytää sulhokseen.
    Ja poika nousee, pukeuu,
    Ov' aukee, sisään nyt
    Käy impi, mutta impenä
    Hän sielt' ei lähtenyt.

KUNINGAS.
Armas Ophelia!

OPHELIA.
Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:

(Laulaa.)

    Kies'auta! Neitsyt, varjele!
    Mua voi! Hyi, häpeää!
    Ne pojat ottaa, kun he voi,
    Syy siitä heille jää.
    Kun, -- lausui impi, -- mun viettelit,
    Mun vannoit naivasi.
    "Sen oisinkin, jos itse et
    Ois tullut viereeni."

KUNINGAS.
Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?

OPHELIA.
Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi
muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet
laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä
neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset
ihanaiset! Hyvää yötä, hyvää yötä!

    (Menee.)

KUNINGAS.
Seuratkaa, tarkkaan häntä vartioikaa.
    (Horatio menee!)
Tuo syvän surun myrkkyä on; syynä
On kaikkeen isän kuolema. Ja Gertrud,
Oi, Gertrud, huomatkaa! Kun surut tulee,
Ne yksittäin, kuin vakoojat, ei kulje,
Vaan joukossa. Hält' isä murhattiin;
Pois lähti poikanne, jonk' oma hurjuus
Maanpakoon saatti; kansa yllytetty
Käy pahat mielessä ja mutisee
Polonion kuolosta; työ tuhma häntä
Noin salaa haudata; Ophelia raukka
On mieltä vailla, järjiltään, jot' ilman
On ihminen vaan kuva, pelkkä eläin;
Ja lopuksi, ja mikä pahint' on,
Laertes salaa Ranskasta on tullut,
Käy kummeksii ja synkkiin pilviin peittyy;
Ja niit' ei puutu, jotka korvaan kuiskaa
Myrkkyistä kieltä isän kuolemasta,
Ja jotk' ei, aineen puutteess', epäile
Levittää salakanteit' ilman syytä
Mun henkilöstäni. Oi, armas Gertrud!
Kuin moneen paikkaan käyvä kuulasade
Tää liian surman mulle tuo.

    (Melua ulkona.)

KUNINGATAR.
                            Mit' ääntä?

    (Aatelismies tulee.)

KUNINGAS.
Oville vahdit! Miss' on vartijani?
Mit' asiata?

AATELISMIES.
             Turvaa etsikäätte.
Ei reunains' yli tulvaileva meri
Rajummin maita niele, kuin Laertes,
Kapinajoukon johtajana, alleen
Lyö vahdin. Rahvas häntä herraks kutsuu;
Ja niinkuin maailma nyt alkeess' oisi
Ja unheess' entisyys ja tapa tyhjää,
Nuo kaiken olon tukehet ja pylväät,
He huutaa: "Vaali! Kuninkaaks Laertes!"
Ja lakit, kädet, huudot pilviin luihkaa:
"Laertes, niin, Laertes kuninkaaksi!"

KUNINGATAR.
Kuin täyttä kurkkuaan he tyhjää haukkuu!
Oi, harhaan käytte, luihut Tanskan koirat!

    (Melua ulkona.)

KUNINGAS.
Jo murretut on ovet.

    (Laertes tulee sisään, aseissa; tanskalaisia jäljessä.)

LAERTES.
Miss' on se kuningas? -- Te ulos jääkää.

TANSKALAISET.
Ei, kaikki sisään.

LAERTES.
                   Suvaitkaa, ma pyydän.

TANSKALAISET.
No, kyllä.

    (Siirtyvät ulkopuolelle ovea.)

LAERTES.
           Kiitos! Miehittäkää ovi. --
Kuningas, sinä konna, anna tänne
Mun isäni.

KUNINGATAR.
           Laertes hyvä, tyynny.

LAERTES.
Mi verta tyynt' on minussa, se soimaa
Mua äpäräks, isääni verttimieheks
Ja porton merkin polttaa siveän
Ja puhtaan äitin' otsaan.

KUNINGAS.
                          Miks, Laertes,
Noin raivoat kuin hiisi? -- Gertrud, anna
Sa hänen olla; älä yhtään pelkää:
Niin kuningasta suojaa taivaan vallat,
Ett' aikeensa kun petturi vaan huomaa,
Niin tahtons' oiti raukee. -- Sano mulle,
Laertes, miks noin raivoss' olet? -- Gertrud,
Sa anna hänen olla. -- Haasta, mies!

LAERTES.
Miss' isäni on?

KUNINGAS.
                Kuollut.

KUNINGATAR
                         Hän on syytön.

KUNINGAS.
Kysellä hänen anna tarpeeksensa.

LAERTES.
Kuin kuoli hän? En pilkkaa nyt mä karsi.
Valani hiiteen! Mustaan hornaan herruus!
Syvyyden kuiluun autuudet ja armot!
Ma kadotusta uhmaan; nyt en kysy
Tät' enkä tulevata maailmaa;
Niin, tulkoon mitä tulee, kun vaan kostaa
Isäni täysin määrin saan!

KUNINGAS.
                          Mik' estää?

LAERTES.
Mun tahtoni, ei muuten koko mailma;
Ja keinoni niin säästäin käytän, että
Vähällä paljon teen.

KUNINGAS.
                     Laertes hyvä,
Jos varmuutt' isäs kuolemasta etsit.
Pelurin hurjan lailla kostollasko
Noin tapat ystävän ja vihamiehen,
Niin voittajan kuin menettäjän?

LAERTES.
                                En,
Vaan vihamiehet.

KUNINGAS.
                 Tahdotko ne tietää?

LAERTES.
Hyville ystäville sylin' avaan;
Kuin hellä ruovonpäristäjä heitä
Ma verelläni juotan.

KUNINGAS.
                     Nyt sa lausut
Kuin hyvä laps ja kelpo ylimys.
Ett' olen minä isäs kuoloon syytön
Ja sitä aivan haikeasti suren,
Se järjelles niin selväks käy kuin päivä
Sun silmällesi.

TANSKALAISET (ulkona).
                Ovi auki hälle!

LAERTES.
Mit' ääntä? Mitä?
    (Ophelia palajaa.)
                  Kuivaa, kuume, aivoni!
Kyynelten suolat seitsenkertaiset,
Te silmistäni syökää näkövoima! --
Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi
Ett' alas meidän vaakalauta painuu!
Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko!
Ophelia armas! -- Onko mahdollista,
Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki
On kuoleva kuin henki vanhuksen?
On vieno lemmen luonto; vieno lempi
Se kallihimman osan olennostaan
Lähettää rakkahansa jäljestä.

OPHELIA (laulaa).

    Avopäin hän paarilla kannettiin;
    Hei, tuulan, tuulan tee!
    Ja haudall' itkuja itkettiin; --

Hyvästi, kyyhkyseni!

LAERTES.
Jos täysin järjin vaatisit mua kostoon,
Se noin ei minuun koskisi.

OPHELIA.
Teidän pitää laulaa: "Maahan, maahan, laskekaatte maahan!" Oi, kuinka
se kerto sopii! Se on uskottomasta talonvoudista, joka varasti
isäntänsä tyttären.

LAERTES.
Tuo tyhjyys enemp' on kuin monet sanat.

OPHELIA.
Kas, tuossa lemmikkejä,[17] ne auttaa muistia; pyydän sua, armahani,
muista mua! Ja tuossa ajuruohoa, se on järjen lääkettä.

LAERTES. Oi, viisautta hulluudessa: järki ja muisto yhteydessä!

OPHELIA.
Tuossa imarretta teille, ja myrkkyjuurta; -- tässä karvasruohoa teille,
ja vähän itsellenikin; sitä sopii sunnuntaisin nimittää armoruohoksi.
Teidän täytyy sitä vähän eri tavalla pitää. -- Tuossa kaunokkeja. Olisin
antanut teille hiukan orvokkeja, mutta ne kuihtuivat kaikki, kun
isäni kuoli. Sanotaan, että hän sai autuaallisen lähdön. (Laulaa.)
Tuo kaunokainen Robin on riemuni mun, --

LAERTES.
Oi, surun, murheen, tuskan, helvetinkin
Hän tekee viehättävän viehkeäksi.

OPHELIA (laulaa.)

    Ja eiköpä hän palaja?
    Ja eiköpä hän palaja?
    Ei, kuollut hän on;
    Mene kuolohon.
    Hän ei milloinkaan palaja.

    Lumivalkea parta sen,
    Hius pellavankarvainen.
    Hän on pois, hän on pois!
    Suru turhaa ois.
    Jumal', armoas hällen suo!

Ja kaikille kristityille sieluille; sitä Jumalalta rukoilen.
Herran rauhaan!

    (Menee.)

LAERTES.
Ah, tuota näittekö? Oi, Herra taivaan!

KUNINGAS.
Laertes, surus kanssa haastaa tahdon,
Sit' oikeutt' älä kiellä multa. Mene,
Valitse jotkut parhaist' ystävistäs,
He kuulkoot riitamme ja ratkaiskoot sen.
Jos välillisesti tai suoraan syypääks
Mun näkevät, niin korvaukseks sulle
Ma vallan annan, kruunun, hengen, kaikki,
Mit' omaa mulla: vaan jos syytön olen.
Niin tyytyä sä saat ja mieltäs malttaa,
Ett', yksin neuvoin henkes kanssa, sille
Saan sovitusta miettiä.

LAERTES.
                        Niin olkoon.
Mut kuolintapa, salahautaus, --
Ei miekkaa haudalla, ei kilpikuvaa,
Ei juhlamenoja, ei saattoseuraa, --
Kaikk' ääneen huutaa maasta pilviin saakka,
Ett' asiaa en heittää saa.

KUNINGAS.
                           No niin!
Ja kirves sattukohon syyllisiin.
Mua seuraa, ole hyvä.

             (Menee.)


Kuudes kohtaus.

    Toinen huone linnassa.
    (Horatio ja palvelija tulevat.)

HORATIO.
Nuo puheilleni pyrkijät keit' ovat?

PALVELIJA.
Merimiehiä; sanovat, että heillä
On teille kirjeitä.

HORATIO.
                    Tuo heidät sisään.
    (Palvelija menee.)
Milt' ilman ääriltä nyt terveisiä
Odottaa voisin, jos en Hamletilta?

    (Merimiehiä tulee.)

ENS. MERIMIES.
Jumala teitä siunatkoon!

HORATIO.
                         Sua samoin.

ENS. MERIMIES.
Sen tekeekin Hän, jos hyväksi näkee. Tässä olisi kirje teille, hyvä
herra. Se on siltä lähettiläältä, jonka piti Englantiin matkustaa,
jos nimenne on Horatio, kuten minulle on sanottu.

HORATIO (lukee).
"Horatio, kun tämän kirjeen olet loppuun lukenut, niin toimita, että
nämä miehet pääsevät kuninkaan puheille; heillä on kirjeitä hänelle.
Emme vielä olleet kahta päivää merellä olleet, kun lujaksi varustettu
rosvolaiva rupesi meitä takaa ajamaan. Havaittuamme, että laivamme oli
huono purjehtimaan, ryhdyimme pakosta vastarintaan. Ottelussa iskin
kiinni heidän laivaansa; samassa he päästivät irti laivamme, ja minä
yksin jäin vangiksi. He ovat olleet laupiaita rosvoja minua kohtaan;
mutta he tiesivät minkä tekivät; minä olin heille oiva saalis. Laita,
että kuningas saa kirjeet, jotka hänelle lähetän, ja riennä luokseni
kiireesti, niinkuin kuolemata pakenisit. Minulla on sanoja sulle
kuiskattavana, jotka saavat sinut mykäksi, ja kuitenkin ne ovat
liiankin kevyitä asian painoon nähden. Nämä kelpo pojat tuovat sinut
luokseni. Rosencrantz ja Gyldenstern jatkavat matkaansa Englantiin;
heistä on minulla paljon kerrottavaa sinulle. Voi hyvin!
                                       Uskollinen ystäväsi Hamlet."

Mua seuratkaa, tien raivaan kirjeillenne,
Ja teen sen sitä kiireemmin, jott' oiti
Mun veisitte sen luokse, ken ne antoi.

                            (Menevät.)


Seitsemäs kohtaus.

    Toinen huone linnassa.
    (Kuningas ja Laertes tulevat.)

KUNINGAS.
Nyt tuntosi kai syyttömäks mun myöntää.
Ja sydämmees mun ystävänä suljet.
Kun omin korvin kuullut olet, että
Se mies, jok' armaan isäs hengilt' otti,
Mun henkeäni väijyi.

LAERTES.
                     Selvää tuo;
Mut miks lainvoimall' ette rangaisseet
Noin painavia hengenrikoksia,
Kun turvanne ja älynne ja kaikki
Kehoitti siihen?

KUNINGAS.
                 Kahdestakin syystä,
Jotk' ehkä sinust' ovat liian heikot,
Vaan vahvat mulle. Kuningatar, äitins',
Elääpi hänen katseistaan; ja minä --
Se onneksiko lie vai turmioksi --
Niin äitiin sydämmin ja mielin kiinnyn,
Ett' ilman häntä oisin niinkuin tähti,
Mi radaltansa luistaa. Toinen syy,
Jok' estää mua julkisyytoksista,
On rahvaskansan suuri rakkaus häneen;
Se suosiollaan hänen syynsä peittää
Ja viat kääntää ansioiks, kuin lähde,
Mi kiveks muuttaa puun. Näin nuoleni,
Noin vinhaan tuuleen liian kevyinä,
Takaisin olis kaareen kääntyneet
Ja jääneet määrän päähän sattumatta.

LAERTES.
Ja näin ma kalliin isän kadotin,
Ja epätoivoon syösty mult' on sisar,
Jok' avuissa, -- jos mennyttä saa kiittää, --
Ol' aikakautens' etevin ja kilpaan
Voi muita vaatia. Mut kosto tulee.

KUNINGAS.
Senvuoks äl' untas heitä. Älä luule,
Ett' ainetta niin höllää, kurjaa olen,
Ett' antaisin näin huviks vaaran nyhtää
Mua parrasta. Saat kohta lisää kuulla.
Rakastin isääsi, ja itseäni
Myös rakastan; ja siitä voinet päättää --
    (Sanansaattaja tulee)
No, mitä nyt? --

SANANSAATTAJA.
               Kirjeitä Hamletilta.
Tuo se on teille, herra kuningas,
Tää kuningattarelle.

KUNINGAS.
                     Hamletilta!
Ken toi ne?

SANANSAATTAJA.
            Merimiehet, sanotaan;
En heitä nähnyt. Nuo sain Claudiolta,
Ja hän ne itse tuojalt' otti vastaan.

KUNINGAS.
Laertes, kuulla saat ne. -- Jätä meidät.

    (Sanansaattaja menee.)

(Lukee.) "Suurivaltaisin kuningas! Ilmoitan, että minut on alastonna
maalle laskettu teidän valtakuntaanne. Huomenna pyydän luvan saada
nähdä teidän kuninkaalliset kasvonne; ja silloin, armollisella
suosiollanne, kerron syyn tähän pikaiseen ja kummalliseen palaamiseeni.
Hamlet."

Mit' on se? Liekö kaikki palanneet?
Vai petost' onko tää ja pelkkää tyhjää?

LAERTES.
Käs'alan tunnettenko?

KUNINGAS.
                      Se on hänen.
"Alastonna", -- ja lisäyksessä tuossa
Hän sanoo: "yksin". Selvitäppä se.

LAERTES.
Tuost' aivan hämmennyn. Mut, tulkoon hän!
Sairasta sydäntäni virvoittaa se,
Ett' elävänä hälle vasten partaa
Saan sanoa: "Tuon teit sa."

KUNINGAS.
                            Jos niin on,
-- Ja miksi olis niin? ja miksi toisin? --
Ma saanko sua neuvoa?

LAERTES.
                      Sen saatte,
Jos rauhaksi vain ette neuvo.

KUNINGAS.
                              Rauhaks
Vain itsellesi. Jos nyt palajaa hän, --
Ja kammoksuen matkaansa, ei tahdo
Uudestaan lähteä, -- niin urostyöhön
Hänt' yllytän, jonk' älyni juur' keksi,
Ja jossa ilman armotta hän sortuu;
Ja kuolemast' ei hiisku moitteen äänet,
Ei itse äiti siinä petost' arvaa,
Vaan sallimaks sen sanoo.

LAERTES.
                          Neuvoon suostun.
Ja sitä mieluummin, jos tehdä voitte
Mun välikappaleeksi.

KUNINGAS.
                     Niinpä niin.
Kun matkall' olit, kehuttiin sua paljon
Eräästä taidosta, joss' olet oiva.
Sen kuuli Hamlet; muut sun lahjas yhteen
Niin katehelliseks ei tehneet häntä
Kuin tämä yksi, jolla, mielestäni,
On kaikkein vähin arvo.

LAERTES.
                        Mikä taito?

KUNINGAS.
Vaan nauha nuorukaisen hatussa,
Mut tarpeen sekin; kevyt, norja puku
On nuorelle, näet, mitä vanhukselle
On turkit, vaipat, jotka terveyttä
Ja arvoisuutta lisää. -- Kuukaus sitten
Ylimys Normandiast' oli täällä.
Ma sodass' olen nähnyt ranskalaisen;
Hän hyvin ratsastaa; mut tuopa mies
Ol' oikein noita: satulaan hän juuttui
Ja teki hevollaan niin kummat temput, --
Kuin yhtä luontoa ja ruumist' oisi
He olleet. Kaikki toiveeni hän voitti:
En temppua ja liikettä ma saanut
Viel' aatelleeksi, kun jo hän sen teki.

LAERTES.
Kuin? Normandiastako?

KUNINGAS.
                      Niin.

LAERTES.
                            Lamord,
Niin totta kuin ma elän!

KUNINGAS.
                         Sama mies.

LAERTES.
Ma tunnen hänet hyvin, tosiaankin
Hän kansansa on kaunistus ja helmi.

KUNINGAS.
Sinusta mielensä hän lausui, kiitti
Niin mestarilliseksi taitoasi
Ja ahkeruuttas käyttää aseita,
Etenkin miekkasinta, että huusi:
Katsella kelpais, vertaises jos saisit.
Hän vannoi, että Ranskan miekkamiehill'
Ei ole pontta, väistöä, ei silmää,
Jos kanssas yhtyisivät otteluun.
Tuo puhe kateen myrkyllä nyt täytti
Niin Hamletin, ett' anoi vaan ja toivoi
Pikaista palaamistas, jotta saisi
Sun kanssas kilpailla. Ja tästä seuraa, --

LAERTES.
Niin, mitä siitä seuraa, sanokaa?

KUNINGAS.
Laertes, rakastitko isääsi?
Vai oletko vain pelkkä murheen kuva,
Vain muoto ilman sydäntä?

LAERTES.
                          Kuin niin?

KUNINGAS.
En luule, ett'et rakastanut isääs;
Mut tiedän, ett' on rakkaus ajan lapsi,
Ja tiedän kokemuksesta, ett' aika
Voi lauhduttaa sen kipinät ja liekit.
Näet, lemmentulen sisustass' on sydän
Tai karsi, joka himmentää sen valon;
Ei millään ole aina samaa voimaa;
Kun voima liiaks paisuu, pakahtuupi
Se kyllyydestään. Mitä tahdot tehdä,
Sun täytyy tehdä oiti; tahto muuttuu,
Ja sill' on syitä, esteit' yhtä monta
Kuin kieltä, kättä, seikkaa maailmassa.
Näin on tuo täytymys kuin turha huokaus, --
Mi huojentaissaan tuottaa haittaa vaan.
Mut, paiseen ytimeen. Kun Hamlet palaa,
Niin mitä teet, ett' isäs potkana
Työss' enemmän kuin sanoiss' ilmestyisit?

LAERTES.
Ma kirkossakin hältä kaulan leikkaan.

KUNINGAS.
Ei pitäis turvapaikkaa murhaajalla.
Ei rajaa kostoll' olla. Mut, Laertes,
Jos tuota aiot, pysy kodissasi.
Kun Hamlet palaa, tulos hällen kerron,
Ylistää annan taitoas ja vielä
Kiillottaa sitä kiitosta, jot antoi
Tuo Ranskan mies. Sitt' yhteen teidät viemme
Ja vedon lyömme päistänne. Hän, joka
On varomaton, luuloton ja jalo,
Ei tutki miekkoja; vain pikku temppu, --
Ja vähin vaivoin kärjellisen miekan
Valitset itselles, ja taito-iskull'
Isäsi murhan kostat.

LAERTES.
                     Sen ma teen;
Ja siihen toimeen miekkan' voitelen.
Mä puoskarilta nestett' ostin tuimaa,
Moist', että, jos vaan siihen veitses kastat
Ja verihaavan teet, ei kalliin voide,
Vaikk' ankarimmist' yrteist' alla kuun
Se tehty ois, voi kuolost' auttaa sitä,
Ken sirkamankin saapi. Tuohon myrkkyyn
Teräni kastan, jotta pienin naarma
Tuo kuolon hälle.

KUNINGAS.
                  Tuumiapa sietää
Ja aatella, mik' aika ois ja keino
Sopivin tarkoitukseen. Tuo jos pettäis,
Ja huonot toimet aikeemme tois ilmi,
Ois paras jättää koe. Toinen juoni
Siis täytyy varall' olla, joka auttaa,
Jos tämä tyhjiin raukeis. Annas olla: --
Isoisen vedon lyömme taidostanne, --
Nyt tiedän:
Kun kiista palavan ja janon tuo, --
Kivasta sitä varten ottelua, --
Ja juotavaa hän pyytää, pidän hälle
Varalla maljan; tuosta jos hän maistaa,
Niin kaikk' on hyvin, vaikka välttäisikin
Hän myrkyllisen iskus. Vait! mit' ääntä?
    (Kuningatar tulee.)
No, mitä, Gertrud?

KUNINGATAR.
                   Tuska tuskaa seuraa,
Ett' astuu toinen toisen kantapäille. --
Laertes, hukkunut on sisarenne.

LAERTES.
On hukkunut! -- Oi, mihin?

KUNINGATAR.
                         Raita tuolla
Jokehen kallistuupi, kuvastain
Haleita lehviänsä virran kalvoon;
Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle
Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot,
Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu,
Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo.
Kun virran yli kallistuvaan puuhun
Kapusi seppeltään hän ripustamaan,
Niin silloin taittui petollinen oksa,
Ja kiehkuroineen aaltoon itkevään
Hän putos. Väljä puku häntä hetken,
Kuin aallotarta, veden päällä kantoi;
Hän lauloi siinä vanhaa laulelmaansa
Ikäänkuin turmiolleen tunnotonna
Tai olentona, joka elämään on
Vedessä luotu. Vaan ei kauan kestä,
Ennenkuin vaatteet, raskaiks vettyneet,
Tuon lapsiraukan sulolaulelmistaan
Mutaiseen hautaan alas painavat.

LAERTES.
Voi, hän siis hukkunut on?

KUNINGATAR.
                           Hukkunut.

LAERTES.
On liiaks sulla vettä, sisko parka;
Siis säästän itkuni. Vaan se ei auta;
Tapansa luonto pitää, mitä hyväns'
Sanokoon häpy. Tään kun itkun itken,
En ole enää akka. -- Herran haltuun!
Minussa tult' on, joka lieskaks yltyis,
Mut tämä hassumaisuus sammuttaa sen.

    (Menee.)

KUNINGAS.
Menkäämme, Gertrud! Töin ja vaivoin hältä
Sain raivon hillityks. Nyt pelkään, että
Se puhkee uudestaan. Siis seuratkaamme.

                             (Menevät.)




VIIDES NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Kirkkomaa.
    (Kaksi haudankaivajaa tulee, lapio ja kirves kädessä.)

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Saako se kristillisen hautauksen, joka ehdollaan etsii autuuttaan?

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Saa, sanon minä; kaiva siis vaan joutuun hauta. Kruununmies on istunut
asiassa ja harkinnut hänelle kristillisen hautauksen.

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Kuinka se on mahdollista, jos hän ei ole hengenvarjelukseksi hukuttanut
itseänsä?

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Se niin on harkittu.

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Se on varmaankin tapahtunut "se offendendo"; toisin ei voi olla. Sillä
tämä on pykälä: jos minä ehdollani itseni hukutan, niin se on tekoa, ja
teossa on kolme kohtaa, nimittäin: teko, toimitus ja täytäntö; siis,
hän on ehdollaan hukuttanut itsensä.

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Ei, mutta kuulehan, hyvä virkaveli, --

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Anna minun puhua. Tuossa on vesi: no niin. Tuossa seisoo ihminen: no
niin. Jos nyt ihminen menee tuon veden luokse ja hukuttaa itsensä,
niin -- tahtokoon tai ei -- hän menee. Huomaa se. Vaan jos vesi tulee hänen
luoksensa ja hukuttaa hänet, niin ei hän silloin itse hukuta itseään.
Siis, se, joka ei ole syypää omaan kuolemaansa, ei ole itsensä
surmaaja.

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Onko siitä asetusta?

ENS. HAUDANKAIVAJA.
On kuin onkin: kruununmiehen syyniasetus.

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Tahdotko kuulla totuuden? Jos hän ei olisi ollut aatelisnainen, niin ei
hän olisi kristillistä hautausta saanut.

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Niin, siinäpä se on; ja sitä pahempi, että isoisilla ihmisillä pitää
tässä maailmassa olla suurempi etuoikeus hukuttaa ja hirttää itsensä
kuin heidän kristiveljillään. Hoi, lapioni! Ei ole ketään sen vanhempaa
aatelismiestä kuin puutarhuri, ajuri ja haudankaivaja: he pitävät
Aatamin ammatin kunnossa.

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Oliko hän aatelismies?

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Hän oli ensimäinen aseenkantaja.

TOINEN HAUDANKAIVAJA.
Ole vait! Sitä en usko.

ENS. HAUDANKAIVAJA.
Mitä? Oletko pakana? Kuinka olet raamattusi lukenut? Raamattu sanoo:
Aatami kaivoi. Voiko hän kaivaa ilman asetta? Minä asetan eteesi toisen
kysymyksen: jos et oikein vastaa, niin katso, ett'et --