HAMLET

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1879.



Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.
HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.
HORATIO, Hamletin ystävä.
POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.
LAERTES, hänen poikansa.
VOLTIMAND,     |
CORNELIUS,     |
ROSENCRANZ,    |  Hoviherroja.
GYLDENSTERN,   |
OSRICK,        |
Aatelismies.   |
Pappi.
MARCELLO,   |  Sotaherroja.
BERNARDO    |
FRANSISCO, sotamies.
REINHOLD, Poloniuksen palvelija.
Sotaväen päällikkö.
Englannin lähettiläitä.
Hamletin isän haamu.
FORTINBRAS, Norjan prinssi.
Näyttelijöitä.
Kaksi haudankaivajaa.
GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.
OPHELIA, Poloniuksen tytär.
Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä,
lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Helsingörissä. Terassi linnan edustalla.
    (Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)

BERNARDO.
Ken siellä?

FRANSISCO.
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?

BERNARDO.
Eläköön kuningas!

FRANSISCO.
                  Bernardo?

BERNARDO.
                            Sama mies.

FRANSISCO.
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.

BERNARDO.
Kakstoista kello on; käy maata sinä.

FRANSISCO.
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
Ja mieltä kourii.

BERNARDO.
                  Onko kaikki ollut
Rauhaista?

FRANSISCO.
           On; ei hiiren hiiskausta.

BERNARDO.
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.

FRANSISCO.
He tulevat jo, luulen. -- Seis! ken siellä?

    (Horatio ja Marcello tulevat.)

HORATIO.
Maan ystäviä.

MARCELLO.
              Tanskan vasalleita.

FRANSISCO.
Jumalan haltuun!

MARCELLO.
                 Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?

FRANSISCO.
                      Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
                 (Menee.)

MARCELLO.
Hoi! Bernardo!

BERNARDO.
               Mitä?
Horatioko?

HORATIO.
           Samaa sorttia.

BERNARDO.
Horatio, terve! Terve, Marcello!

MARCELLO.
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?

BERNARDO.
En mitään ole minä nähnyt.

MARCELLO.
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.

HORATIO.
Pah, joutavia!

BERNARDO.
               Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.

HORATIO.
                         Istukaamme
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.

BERNARDO.
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi -- --

MARCELLO.
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!

    (Haamu ilmestyy.)

BERNARDO.
Kuningas-vainaan muoto aivan.

MARCELLO.
                              Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.

BERNARDO.
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?

HORATIO.
Niin on; -- mun valtaa hämmästys ja kauhu.

BERNARDO.
Puhetta vartoo se.

MARCELLO.
                   Horatio, puhu!

HORATIO.
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!

MARCELLO.
Se vihoissaan on.

BERNARDO.
                  Kah, se astuu pois!

HORATIO.
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!

    (Haamu katoaa.)

MARCELLO.
Se katosi, ei vastata se tahdo.

BERNARDO.
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?

HORATIO.
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.

MARCELLO.
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?

HORATIO.
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.

MARCELLO.
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.

HORATIO.
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.

MARCELLO.
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?

HORATIO.
                   Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
-- Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi --
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
-- Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, --
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.

BERNARDO.
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.

HORATIO.
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,[1]
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet --
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa --
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. --
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!

    (Haamu palajaa.)

Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. --
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)
Niin puhu! Seis ja puhu! -- Marcello,
Sit' estä.

MARCELLO.
Iskenko ma pertuskalla?

HORATIO.
Tee se, jos ei se jää.

BERNARDO.
                       Se tääll' on.

HORATIO.
                                     Täällä!

    (Haamu katoaa.)

MARCELLO.
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.

BERNARDO.
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.

HORATIO.
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.

MARCELLO.
                      Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.

HORATIO.
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja -- se mun neuvoni --
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?

MARCELLO.
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.

                         (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Sama seutu. Juhlahuone.

    (Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand,
    Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS.
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, --
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, --
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, --
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, --
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. -- Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, --
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, -- ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!

CORNELIUS.
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.

KUNINGAS.
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!

    (Voltimand ja Cornelius menevät.)

Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?

LAERTES.
                      Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.

KUNINGAS.
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.

POLONIUS.
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.

KUNINGAS.
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. --
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. --

HAMLET (Syrjään.)
Parempi lankoa, poikaa huonompi.

KUNINGAS.
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?

HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.

KUNINGATAR.
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, --
Se jokapäiväistä, -- sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.

HAMLET.
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.

KUNINGATAR.
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?

HAMLET.
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.

KUNINGAS.
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.

KUNINGATAR.
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.

HAMLET.
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.

KUNINGAS.
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. -- Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.

    (Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius
    ja Laertes menevät.)

HAMLET.
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! -- ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! -- Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; -- hän, niin hän, --
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, -- setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. -- Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! -- Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.

    (Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)

HORATIO.
Oi, terve, herra prinssi!

HAMLET.
Hupaista nähdä teidät terveinä;
Horatio, -- niin totta kuin ma elän!

HORATIO.
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.

HAMLET.
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? --
Marcello?

MARCELLO.
          Prinssi hyvä. --

HAMLET.
Hupaista nähdä teitä. -- Hyvää iltaa! --
Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?

HORATIO.
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.

HAMLET.
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.

HORATIO.
Isänne hautajaisiin tänne tulin.

HAMLET.
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.

HORATIO.
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.

HAMLET.
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. -- Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. --
Isäni, -- luulen näkeväni isäni.

HORATIO.
Miss', armas prinssi?

HAMLET.
                      Hengessään, Horatio.

HORATIO.
Näin hänet kerran; uljas kuningas.

HAMLET.
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.

HORATIO.
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.

HAMLET.
Kenenkä näit?

HORATIO.
              Isänne, kuninkaan.

HAMLET.
Isäni, kuninkaan!

HORATIO.
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
Nää herrat tässä todistajiks ottain,
Sen ihmeen.

HAMLET.
            Herran tähden, anna kuulla.

HORATIO.
Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
Isänne kaltahisen haamun nähneet,
Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
He pelon arkuudella kuiskasivat,
Ja kolmantena yönä läksin myötä.
Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
Ei niin tuon kaltainen.

HAMLET.
                        Se missä nähtiin?

MARCELLO.
Terassilla, miss' oltiin vahdissa.

HAMLET.
Ja puhuittenko sille?

HORATIO.
                      Puhuin, mutta
Ei vastausta; kerran toki, luulen,
Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
Kuin oisi aikonut hän puhua,
Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
Ja näkyvistä katos.

HAMLET.
                    Sangen kummaa!

HORATIO.
Se totta on, niin totta kuin ma elin;
Velvollisuudeksemme katsoimme
Siit' antaa teille tiedon.

HAMLET.
                           Toden totta,
Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
Ja tekö vahdiss' ensi yönä?

MARCELLO ja BERNARDO.
                            Me.

HAMLET.
Aseissa, kuin?

MARCELLO ja BERNARDO.
               Aseissa.

HAMLET.
                        Päästä jalkaan?

MARCELLO ja BERNARDO.
Kiireestä kantapäähän.

HAMLET.
                       Kasvoj' ette
Siis nähneet?

HORATIO.
              Näimme: silmikko ol' auki.

HAMLET.
No, näyttikö hän tuimalta?

HORATIO.
Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.

HAMLET.
Punainenko vai kalvas?

HORATIO.
                       Kalvas aivan.

HAMLET.
Ja silmät teihin luodut?

HORATIO.
                         Lakkaamatta.

HAMLET.
Siell' oisin olla tahtonut.

HORATIO.
                            Se varmaan
Ois teitä hirvittänyt.

HAMLET.
                       Luultavasti,
Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?

HORATIO.
Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.

MARCELLO ja BERNARDO.
Kauemmin, kauemmin.

HORATIO.
                    Ei sillä kertaa,
Kun minä näin sen.

HAMLET.
                   Parta harmaa? niinkö?

HORATIO.
Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan
Hopean-harmaa.

HAMLET.
               Vahtiin tulen yöksi;
Kenties se taasen tulee.

HORATIO.
                         Tulee varmaan.

HAMLET.
Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
Terassill' ennen kahtatoista teidät
Siis kohtaan.

KAIKKI.
              Teidän palvelijanne.

HAMLET.
Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.
Hyvästi!

    (Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)

         Aseiss' isänikö haamu!
Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.

                               (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Poloniuksen talossa.
    (Laertes ja Ophelia tulevat.)

LAERTES.
Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.

OPHELIA.
Sit' epäiletkö?

LAERTES.
                Mitä Hamletiin
Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
Ei muuta.

OPHELIA.
          Eikö muuta?

LAERTES.
                      Ei, ei muuta.
Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
Edistyy sielun sekä hengen voimat
Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
Likainen vilppi; mutta varo, hällä
Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
Valita; sillä valtakunnan etu
Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
Ja senvuoks hänen valintansa määrää
Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
Siis varo, mikä tahra kunnialles,
Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
Avaisit hillittömän himon saaliiks.
Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
Syö usein mato kevään kukkaset,
Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
Siis varo! Pelko luotettavin suoja
Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.

OPHELIA.
Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
Kuin inha pappi, joka muille näyttää
Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
Himojen kukkastietä itse kulkee,
Hyläten omat neuvons'.

LAERTES.
                       Älä pelkää.
Liiaksi viivyn; -- mutta tuossa isä!
    (Polonius tulee.)
Kahdesti siunatull' on kahden onni,
Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.

POLONIUS.
Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!
Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
Sua varrotaan. Tuoss', -- ota siunaus!
    (Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)
Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
Jos hyväks koitellun saat ystävän,
Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
Niin laita, että riitamies sua karttaa.
Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
Pukusi komea, jos varas sietää,
Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
Sill' usein laina ystävän vie myötään,
Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!

LAERTES.
Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!

POLONIUS.
Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.

LAERTES.
Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
Mun sanani.

OPHELIA.
            Ne muistohoni olen
Ma sulkenut; sun hallussas on avain.

LAERTES.
Hyvästi!

    (Menee.)

POLONIUS.
Ophelia, hän mitä sanoi sulle?

OPHELIA.
Luvalla lausuin, sanan Hamletista.

POLONIUS.
Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
Jos niin on, -- niinkuin mulle, varoitukseks,
On kerrottu, -- niin sen ma sulle sanon,
Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.

OPHELIA.
Usean rakkauden merkin mulle
Hän suonut ompi.

POLONIUS.
                 Rakkauden! Jopa!
Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?

OPHELIA.
En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.

POLONIUS.
No kuule: aattele, ett' olet hupsu.
Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole
Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,
Tai muuten -- jott'en pureksis näin kauan
Tuot' yhtä sanaa -- tietää merkit pahaa.

OPHELIA.
Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
Siivolla tavalla.

POLONIUS.
Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! --

OPHELIA.
Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.

POLONIUS.
Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
Visummin käytä neitseen-arvoas,
Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
Sen verran usko, että on hän nuori,
Ja suuremp' ala hällä liikkua
Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
Täst' edes halveksia, ettäs sitä
Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
Se muista, varo itses; tule tiehes.

OPHELIA.
Ma teille, isä, olen kuuliainen.

                      (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Terassi.
    (Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)

HAMLET.
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.

HORATIO.
On kirpeä ja julma pakkanen.

HAMLET.
Mit' ompi kello?

HORATIO.
                 Lähes kaksitoista.

MARCELLO.
Ei, lyönyt on se.

HORATIO.
                  Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.

    (Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)

Mut mitä tämä tietää?

HAMLET.
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.

HORATIO.
                           Tuoko tapa?

HAMLET.
On, ihan oikein. -- Mutta minusta
-- Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut -- on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, -- johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto --
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: -- että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, -- joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.

    (Haamu tulee.)

HORATIO.
                Katsokaa! se tulee.

HAMLET.
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?

    (Haamu viittaa Hamletille.)

HORATIO.
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
Hän teille yksin jotain ilmoittaa.

MARCELLO.
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.

HORATIO.
                  Älkää, Herran tähden!

HAMLET.
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.

HORATIO.
Oi, älkää, prinssi!

HAMLET.
                    Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: -- minä seuraan häntä.

HORATIO.
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.

HAMLET.
Hän viittaa yhä: -- mene, minä seuraan.

MARCELLO.
Te ette mennä saa.

HAMLET.
                   Pois kätenne!

HORATIO.
Mut älkää menkö.

HAMLET.
                 Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. --

    (Haamu viittaa.)

Hän yhä viittaa. -- Päästäkää mua, herrat. --

    (Irrottaa itsensä heistä.)

Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; -- pois! sanon. -- Mene, minä seuraan.

    (Haamu ja Hamlet menevät.)

HORATIO.
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.

MARCELLO.
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.

HORATIO.
Niin, seuratkaamme. -- Miten päättyy tämä?

MARCELLO.
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.

HORATIO.
Sit' ohjatkohon Luoja!

MARCELLO.
                       Seuratkaamme!

                          (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Syrjäinen paikka terassilla.
    (Haamu ja Hamlet tulevat.)

HAMLET.
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.

HAAMU.
Mua kuule.

HAMLET.
           Kuulen.

HAAMU.
                   Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.

HAMLET.
                   Sua, henki parka!

HAAMU.
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
Mit' ilmoitan.

HAMLET.
               Mun tulee kuulla; puhu.

HAAMU.
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.

HAMLET.
                                  Mitä?

HAAMU.
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. -- Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, --

HAMLET.
Oi, Herra taivaan!

HAAMU.
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.

HAMLET.
Murhansa?

HAAMU.
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.

HAMLET.
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.

HAAMU.
                        Sa suostut, huomaan.
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.

HAMLET.
                    Oi, aavistusta!
Mun setäni.

HAAMU.
            Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
(Kirottu äly tuo ja taito, joilla
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni --
Tuon tekopuhtaan -- riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille, ilke'ille ruville
Sileä, puhdas ihoni.
Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
Ja rippiä ja voitelua vailla,
Ja valmistumatonna tilille
Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
Vain älä tahraa, äidillesi älä
Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!

    (Katoaa.)

HAMLET.
Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! -- Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
Mun ruumiini! -- "Mua muista!" Henki raukka,
Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
Ja sinun käskys yksinään ma suljen
Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
Voi sua, viheliäinen nainen!
Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
Esille kirja! -- Muistoon täytyy panna,
Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.

    (Kirjoittaa.)

Siin' olet, setä! -- Toimeen! Tunnussana
Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
Sen olen vannonut.

HORATIO (Ulkoa.)
Hoi, prinssi!

MARCELLO (Ulkoa.)
              Prinssi, hoi!

HORATIO (Ulkoa.)
                            Hänt' auta, Luoja!

MARCELLO (Ulkoa.)
Niin tapahtukoon!

HORATIO (Ulkoa.)
                  Hoi, heleijaa, prinssi!

HAMLET.
Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule![2]

    (Horatio ja Marcello tulevat.)

MARCELLO.
Kuin voitte, prinssi?

HORATIO.
                      Mitä kuuluu, prinssi?

HAMLET.
Oi, ihmeellistä!

HORATIO.
                 Kertokaa, ma pyydän.

HAMLET.
En, te sen ilmoitatte.

HORATIO.
                       Jumal' auta,
En minä.

MARCELLO.
        Min' en myös.

HAMLET.
                      Mit' arvelette?
Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? --
Vait' olla lupaatten?

HORATIO ja MARCELLO.
                      Nimessä taivaan!

HAMLET.
Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
Jok' ei ois aika lurjus.

HORATIO.
Ei tarvis hengen nousta haudastaan
Sit' ilmoittamaan.

HAMLET.
                   Oikein, aivan oikein.
Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, --
Näet haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa, -- minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.

HORATIO.
Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.

HAMLET.
Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
Sydämmest' aivan.

HORATIO.
                  Ei, ei pahaa mitään.

HAMLET.
Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
Halunne tietää, mitä välillämme
On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
Nimessä veljeyden, ystävyyden
Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.

HORATIO.
Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.

HAMLET.
Älkäätte koskaan kertoko, min näitte
Tän' yönä.

HORATIO ja MARCELLO.
           Emme.

HAMLET.
                 Hyvä, vannokaa.

HORATIO.
Nimessä kunniani, min' en kerro.

MARCELLO.
En, kunniani nimessä, myös minä.

HAMLET.
Tuon miekan kautta!

MARCELLO.
                    Me jo vannoimme.

HAMLET.
Tuon miekan kautta, sanon.

HAAMU (Maan alta.)
                           Vannokaa!

HAMLET.
Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
Kas niin, -- te kuulette sen kellarista, --
Nyt vannokaatte.

HORATIO.
                 Vala lukekaa.

HAMLET.
Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
Tuon miekan kautta vannokaatte.

HAAMU (Maan alta.)
                                Vannokaa!

HAMLET.
Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. --
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.

HAAMU (Maan alta.)
                                Vannokaa!

HAMLET.
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! -- Vielä kerran.

HORATIO.
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!

HAMLET.
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. -- Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, --
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, -- että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; -- tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; --
Tai: "Jos tohtis vaan"; -- tai: "On niitä, jotka tietää"; --
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: -- että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!

HAAMU (Maan alta.)
                                Vannokaa!

HAMLET.
Pois rauhaan, henki häiritty! -- Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; -- voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone Poloniuksen asunnossa.
    (Polonius ja Reinhold tulevat.)

POLONIUS.
Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.

REINHOLD.
Kyll', armollinen herra.

POLONIUS.
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
Vähäisen käytöstään.

REINHOLD.
                     Sit' aioinkin.

POLONIUS.
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; -- ymmärrätkö, Reinhold?

REINHOLD.
Kyll', aivan hyvin.

POLONIUS.
                    "Osaks hänet, mutta",
Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
Sen ja sen tapainen"; -- voit valhetella
Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
Tovereiks yleisesti tunnetut.

REINHOLD.
Kuin kortinlyönti?

POLONIUS.
                   Niin, tai juominen,
Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.

REINHOLD.
Se loukkais kunniata, hyvä herra.

POLONIUS.
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
Ja veren hillittömän irstaisuutta,
Jot' ei voi kenkään välttää.

REINHOLD.
                             Mutta, herra,-- --

POLONIUS.
Miks tätä käskenkö?

REINHOLD.
                    Niin, sitä tietää
Ma tahtoisin.

POLONIUS.
              Niin, tuumani on tämä,
Ja, luullakseni, varma on se juoni:
Nuo turhat virheet poikaani sa heität
Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
Huomaahan:
Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", --
Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
Tai arvo muuten vaatii.

REINHOLD.
                        Hyvä, hyvä.

POLONIUS.
Ja sitten tekee näin hän, -- näin hän, -- Mitä
Olinkaan sanoa? -- Hiis olkoon, jotain
Sanoa piti mun; -- ma mihin jäinkään?

REINHOLD.
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".

POLONIUS.
Lopettaa tähän tapaan, -- niin, niin aivan:
Näin päättää hän: -- "sen verran tunnen; hänet
Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;
Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,
Löi milloin korttia hän, milloin juopui,
Ja milloin tappeli hän pallisilla."
Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",
-- Se on, näet, porttolaan, -- tai jotain muuta. --
Ja katsos nyt:
Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;
Ja näin me viisaat älyniekat voimme
Salaisten juonten sekä mutkain kautta
Ja kiertoteisin tulla itse tielle.
Tään opin, neuvon mukaan poikaani
Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?

REINHOLD.
Käsitän.

POLONIUS.
          Herra kanssas! Hyvästi!

REINHOLD.
Mut, hyvä herra --

POLONIUS.
                 Hänen halujansa
Omistas arvaa.

REINHOLD.
                Kyllä.

POLONIUS.
                       Katso, että
Hän soitantoaan harjoittaapi.

REINHOLD.
                              Kyllä.

POLONIUS.
Hyvästi!

    (Reinhold menee.)
    (Ophelia tulee.)

         No, Ophelia? mitä nyt?

OPHELIA.
Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.

POLONIUS.
No mistä, Herran nimessä?

OPHELIA.
Kun huoneessani ompelin, niin astui
Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,
Hatutta päin ja sukat likaisina
Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,
Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,
Ja katsanto niin kurjan surkea,
Kuin ois hän helvetistä maalle syösty
Kauheita kertomahan.

POLONIUS.
                     Hourupäissään
Kai rakkaudesta?

OPHELIA.
                 En tiedä, isä,
Mut pahoin pelkään.

POLONIUS.
                    Mitä sanoi hän?

OPHELIA.
Hän tarttui kouristaen ranteeseni,
Siit' astui taappäin käsivarren matkan,
Ja, toinen käsi silmäin yli näin,
Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin
Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi
Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti
Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,
Niin haikeasti huokasi ja syvään,
Kuin olis ruumis rusentunut aivan
Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,
Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,
Tien näkemättään löytävän hän näytti:
Ovelien silmäins' avutta hän astui
Ja loi ne minuun, kunnes katosi.

POLONIUS.
Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.
Tää oikein rakkauden hourett' on,
Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,
Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin
Kuin moni muukin himo taivaan alta,
Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. --
Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?

OPHELIA.
En, isäni; vaan käskystänne kirjeet
Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.

POLONIUS.
Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en
Älynnyt paremmin hänt' urkkia;
Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks
Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!
Yht' omituista meille vanhuksille
On liioiteltu, turha luulotus
Kuin nuorisolle miettimisen puute.
Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;
Enemmän kiusaa tuottais salaaminen
Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.
Tule.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Huone linnassa.

    (Kuningas, kuningatar, Rosencrantz, Gyldenstern
    ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS.
No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ei harras halu yksin nähdä teitä,
Apunne tarvekin se meitä vaatii
Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille
Hamletin muutos on; sen siksi sanon
Kun ennellään ei ole sisänäinen
Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,
Pait isän kuolemata, vienyt hältä
Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en
Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,
Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,
Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,
Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä
Vähäksi aikaa, häntä seurassanne
Huveihin viehtämään, ja urkkimahan
Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,
Häll' onko joku tuntematon vaiva,
Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.

KUNINGATAR.
Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:
Ja, varma olen, kaht' ei ole toista
Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette
Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,
Ett' ajan jonkun täällä vietätten,
Apuna edistäen toiveitamme,
Niin käyntinne niin teille palkitsemme,
Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.

ROSENCRANZ.
Teill', armolliset majesteetit, on
Rajaton valta suurta tahtoanne
Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa
Kuin pyynnön.

GYLDENSTERN.
              Kumpaistakin tottelemme,
Ja, kaikin voimin alttihina teille,
Me tarjoamme nöyräst' apuamme
Ja käskyä vaan odotamme.

KUNINGAS.
                         Kiitos,
Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!

KUNINGATAR.
                                  Kiitos,
Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
Tuon muuttunehen raukan. -- Joku teistä
Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.

GYLDENSTERN.
Jumala suokoon käyntimme ja työmme
Hänelle iloksi ja avuks.

KUNINGATAR.
                         Amen!

    (Rosencrantz, Gyldenstern ja muutamia seuralaisia lähtee.)
    (Polonius tulee.)

POLONIUS.
Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'
On tervehinä palannehet.

KUNINGAS.
                         Aina
Sin' olet hyväin sanomien tuoja.

POLONIUS.
Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
Nyt luulen, -- aivoni jos yhtä tarkan
Saa vainun sukkeluuden jäljistä
Kuin ennen, -- luulen, sanon, keksineeni
Hamletin hulluutehen tosi syyn.

KUNINGAS.
Se kerro, sitä kuulla haluan.

POLONIUS.
Mut lähettiläät ensin; sitten tulee
Pitojen päällisruoaks uutiseni.

KUNINGAS.
Heit' itse pyydä sisään tulemaan. --
    (Polonius menee.)
Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
Poikamme epävointiin syyn ja juuren.

KUNINGATAR.
Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
Ja meidän liian kiire naimisemme.

KUNINGAS.
Siit' otan selvän.

    (Polonius palajaa, Voltimand ja Cornelius mukana.)

                   Terve, ystäväni!
No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?

VOLTIMAND. Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
Kuningas oiti pani estämään
Veljensä-pojan pestaukset, jotka
Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
Ne soturit, jotk' oli pestannut;
Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,
    (Antaen hänelle paperin.)
Ett' armost' antaisitte tämän joukon
Vapaasti käydä halki maittenne,
Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
Kuin säätää kirja tää.

KUNINGAS.
                       Se mieleen meille;
Lukea tahdomme sen aikanansa,
Asiat' aatella ja vastata.
Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
Levolle menkää. Illaks tervetulleet
Pitoihin tänne!

    (Voltimand ja Cornelius menevät.)

POLONIUS.
                Nyt se toimi päättyi.
Mun herrani ja armollinen rouva,
Selvittää tässä, mit' on majesteetti
Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
Mut olkoon.

KUNINGATAR.
            Mutkat pois ja asiaan.

POLONIUS.
En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
Hän hullu on, se totta; totta, että
Se paha on, ja paha, että totta.
Hupainen sananväänne; mutta pois se!
En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
Nyt aatelkaa:
On tytär mulla, -- on, kosk' on hän mun --
Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.

"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle
Ophelialle."

Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön
sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. -- Niin:

"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.

KUNINGATAR.
Tuon onko Hamletilta saanut häh?

POLONIUS.
Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. --
(Lukee.)

    "Epäile tähden paloa
    Ja kirkkaan päivän valoa;
    Totuutta valheeks luule,
    Mut lempeäni kuule.

Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei
ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä
sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.

Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.

                                                   Hamlet."

Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
Ja lisäks hänen kosintansa, miten
Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki
Hän uskoi mulle.