EDMUND.
                        Taattu olen,
Jos mikään.

GLOSTER.
            Hänen puolestaan ma kiitän.

CORNWALLIN HERTTUA.
Te ette tiedä, miksi tulimme, --

REGAN.
Näin pahaan aikaan, pilkkomustass' yössä.
Asiat tärkit meill' on, jalo Gloster,
Ja niiss' on tarvis teidän neuvojanne.
Kirjoittanut on isä, ja myös sisko,
Riidoista, joihin sopivaks en nähnyt
Kotona vastata. Tääll' odottaapi
Kummankin airut. Vanha ystävämme,
Keventäkäätte mieltänne ja suokaa
Haluttu neuvo meille asiassa
Niin kiireess' aivan.

GLOSTER.
                      Nöyrin palvelijanne.
Erittäin tervetulleet, hyvät vieraat.

                          (Lähtevät.)



Toinen kohtaus.

    Glosterin linnan edusta.
    (Kent ja Oswald tulevat eri haaroilta.)

OSWALD.
Hyvää huomenta, ystävä; oletko tämän talon väkeä?

KENTIN KREIVI.
Olen.

OSWALD.
Mihin saamme hevosemme panna?

KENTIN KREIVI.
Liejuun.

OSWALD.
Hyvä mies, sano se, jos rakastat minua.

KENTIN KREIVI.
En rakasta sinua.

OSWALD.
Se ei minua koske.

KENTIN KREIVI.
Jos saisin sinut Lipsburgin lammastarhaan, niin kyllä näyttäisin että
koskee.

OSWALD.
Miksi mua näin kohtelet? En tunne sua.

KENTIN KREIVI.
Sinut, mies, tunnen niinä.

OSWALD.
Ken olen sitten?

KENTIN KREIVI.
Konna, lurjus, lautasen nuoleskelija, halpa, röyhkeä, tyhmä, ryysyinen,
ruokoton ryökäle, kolme mekkoa yllä, sata puntaa taskussa ja karkeat
sukat jalassa; maitomaksainen riitapukari, peiliin mielistynyt
huorimus, hätähoppuinen, teikaileva narri; raukka, jolla ei ole muuta
omaa kuin arkku; mies, joka pelkästä palveluksen himosta voisit tulla
parittajaksi, etkä ole mitään muuta kuin konnan, kerjäläisen, pelkurin
ja parittajan sekasotkua, halvan tuliporton poika ja perillinen, jota
pieksen, niin että suu väärässä parut, jos kiellät pienintäkään rahtua
arvonimistäsi.

OSWALD.
Mikä hirviö sinä olet, kun noin haukut ihmistä, jota et tunne ja joka
ei sinua tunne!

KENTIN KREIVI.
Mikä pölkkypää pukki sinä olet, kun kiellät tuntevasi minut! Vaikka
kaksi päivää sitten löin kintut altasi ja pieksin sua kuninkaan nähden.
Vedä miekkasi, lurjus! Sillä vaikka on yö, paistaa kuitenkin kuu; ja
kyllä minä kuu-kupusi pehmitän. (Paljastaa miekkansa.) Miekkasi maalle,
sinä halpa, kirottu parturin apuri, no!

OSWALD.
Pois! minulla ei ole mitään sun kanssasi tekemistä.

KENTIN KREIVI.
Miekkasi maalle, lurjus! Sinä kuljetat kuningasta solvaavia kirjeitä ja
pidät turhuuden, tuon ilvenuken, puolta kuninkaallista isää vastaan.
Miekkasi maalle, konna, muuten survon reitesi liivaksi; -- maalle
miekkas, lurjus! Asentoon!

OSWALD.
Apua! hoi! Murhaa! Apua!

KENTIN KREIVI.
Pidä puoltasi, orja! Seis, lurjus, seis! Pidä puoltasi, sinä siloinen
orja!

    (Lyö häntä.)

OSWALD.
Apua! hoi! Murhaa! murhaa!

    (Edmund tulee)

EDMUND.
No, mitä? Mitä koskee asia?

KENTIN KREIVI.
Teitä, maitoparta, jos suvaitsette; tulkaa vaan, kyllä minä teitä
opetan; kas niin, nuori herra!

    (Cornwall, Regan, Gloster ja palvelijoita tulee)

GLOSTER.
Aseita! Miekkoja! Mist' ompi riita?

CORNWALLIN HERTTUA.
Asettukaa, jos henki teille rakas!
Ken lyö, on surman oma. Mistä riita?

REGAN.
Kuninkahan ja siskon airuet.

CORNWALLIN HERTTUA.
Mist' ompi teillä riita? Puhukaa!

OSWALD.
Oi hyvä herra, hengittää voin tuskin.

KENTIN KREIVI.
Ei ihme, koska olet niin miehuuttasi vaivannut. Sinä raukka pelkuri,
luonto ei sua luomaksensa myönnä; räätäli sun on tehnyt.

CORNWALLIN HERTTUA.
Lystikäs veitikka! Räätälikö ihmisen tekijä?

KENTIN KREIVI.
Niin kyllä, räätäli; ei kivenhakkaaja eikä maalari olisi saattanut
tehdä noin huonoa työtä, vaikk' ei olis ollut kauemmin kuin kaksi
tuntia opissa.

CORNWALLIN HERTTUA.
Vaan mistä syntyi riita, sanokaatte?

OSWALD.
Tuo vanha sissi, jonka hengen säästin
Partansa harmaan vuoksi --

KENTIN KREIVI.
Sinä kirottu Z! sinä hyödytön kirjain! -- Jos suvaitsette, herra, niin
survon tuon karkean konnan muurisaveksi ja tuhrin sillä makin seinät.
-- Vai säästit harmaan partani, sinä västäräkki!

CORNWALLIN HERTTUA.
Suus kiinni, mies!
Hävytön, tiedä, kelle arvo tulee.

KENTIN KREIVI.
Sen tiedän, mutta harmilla on etuus.

CORNWALLIN HERTTUA.
Mist' olet harmissas?

KENTIN KREIVI.
                      Ett' orja moinen,
Mi kunniast' ei pidä, pitää miekkaa.
Nuo halvat mierut syö kuin hiiret poikki
Ne pyhät siteet, jotka heltyäkseen
On liian lujassa; jokaista oikkaa
Hyväilevät, mi herran mieleen pistää,
Tulehen rasvaa, lunta jäähän luovat,
Epäävät, myöntävät, kuin viirikukot
Herrainsa tuulen mukaan heilahdellen,
Osaten vaan kuin koirat hännäss' olla. --
Virnaisen virma-naamas syököön rutto!
Nauratko mulle, niinkuin narri oisin?
Sa hanhi, Sarumin jos kedoll' oisit,
Kaakottain Camelottiin saisit juosta.

CORNWALLIN HERTTUA.
Mit', oletko sa hullu, vanhus?

GLOSTER.
Mist' alkoi riita? sano.

KENTIN KREIVI.
Ei mitkään vastakohdat toisiansa
Niin inhoa, kuin minä tuota konnaa.

CORNWALLIN HERTTUA.
Miks on hän konna? Mitä on hän tehnyt?

KENTIN KREIVI.
Näkönsä vastenmielinen on mulle.

CORNWALLIN HERTTUA.
Siis minunkin kenties, ja tuon ja tämän?

KENTIN KREIVI.
Mun virkani on, herra, olla suora:
Parempia ma kasvoj' olen nähnyt
Kuin yhdenkään nään hartioilla tässä.

CORNWALLIN HERTTUA.
Tuo niit' on, jotka, kun on suoruudesta
Heit' ylistetty, raakaa julkeutta
Tavoittelevat, teeskennellen muuksi
Kuin ovat. Hän, hän ei voi imarrella!
Hän kunnon mies on, -- totuuden hän lausuu;
Hyv' on, jos kärsit sen; mut suora on hän.
Tuon konnan-lajin tunnen: suoruudellaan
Petosta, luihuutt' enemmän he peittää,
Kuin sata nöyrää, tyhmää liehakkoa,
Jotk' ylen tarkoin tehtävänsä täyttää. --

KENTIN KREIVI.
Totuuden nimessä ja vakaast' aivan,
Ylevän katsantonne hurmatessa,
Mi lumoaa kuin kirkas sädekehä,
Jok' otsaa Phoibon ympäröi. --

CORNWALLIN HERTTUA.
                               Mik' aikees?

KENTIN KREIVI.
Muuttaa puheenparteni, jota niin kovin paheksitte. Tiedän, hyvä herra,
ett'en ole imartelija; se, joka teitä suorin sanoin petti, ei ollut
suora konna; ja semmoinen en minä puolestani tahtoisi olla, vaikkapa
epäsuosionnekin minua siihen kehoittaisi.

CORNWALLIN HERTTUA.
Sa millä häntä loukkaisit?

OSWALD.
                           En millään.
Kuningas, hänen herransa, mua tuonoin
Suvaitsi lyödä erheissään, mut tämä
Tul' esiin, miellytteli ukon vihaa,
Mun selin maahan paiskas, pilkkas, herjas,
Ja työstään pöyhkeili kuin mikä urho;
Ja saipa kuninkaalta kiitoksenkin,
Kun päälle torjumattoman näin karkas.
Ja kiihkeissään tuost' urhotyöstään, taas hän
Mua tässä miekall' uhkas.

KENTIN KREIVI.
                          Moisten konnain
Ja pelkurien rinnall' itse Ajax
On pelkkä narri.

CORNWALLIN HERTTUA.
                 Tänne jalkapuu!
Opetan sua, vanha juro, kunnon hölppä.

KENTIN KREIVI.
Lien liian vanha oppimaan. Ei panna
Mua jalkapuuhun, kuninkahan miestä,
Jonk' asioissa kuljen. Osoitatte
Vähäisen kunniaa ja liiaks uhkaa
Kuninkaan arvolle ja persoonalle,
Jos airuen te jalkapuuhun lyötte.

CORNWALLIN HERTTUA.
Hoi, jalkapuu! Siin' istut puolipäivään,
Sen vannon kunnian ja hengen kautta.

REGAN.
Puol'päiväänkö? Ei, iltaan; vielä yönkin.

KENTIN KREIVI.
Isänne koiralle ei sopis teidän
Näin tehdä.

REGAN.
            Hänen konnalleen mun sopii.

CORNWALLIN HERTTUA.
Tuo mies on samaa karvaa, jota meille
Kuvaili siskos. -- Tänne jalkapuu!

    (Jalkapuu tuodaan.)

GLOSTER.
Sit' älkää tehkö, herttua, ma pyydän.
Suur' häll' on syy, ja kuningas hänt' ehkä
Siit' oikaisee. Noin halpaa rangaistusta
Hylyille, roistoille vaan käytetään
Näpistelystä ja muust' ilkityöstä.
Kuningas varmaan pahastuu, jos hälle
Osoitetaan niin vähän kunniaa,
Ett' airut vangitaan.

CORNWALLIN HERTTUA.
                      Sen vastaan minä.

REGAN.
Viel' enemmän se siskoani loukkaa,
Jos hänen miestään haukutaan ja piestään,
Kun toimensa hän täyttää. -- Jalat kiinni! --
    (Kent pannaan jalkapuuhun.)
Pois, puolisoni, tulkaa.

    (Kaikki lähtevät paitse Gloster ja Kent.)

GLOSTER.
                         Ystävä,
Sua säälin; mut se herttuan on tahto,
Ja hänt' ei muuttaa voi, ei hillitä,
Sen tiedät. Puolestas ma puhun.

KENTIN KREIVI.
                                Älkää.
Väsynyt matkast' olen, valvonnasta;
Ma nukun hetken, sitten vihellän.
On kelpo miehen onni selin joskus.
Siis, hyvää huomenta.

GLOSTER.
Nyt herttua, väärin teit; tää pahaks pannaan.

    (Lähtee.)

KENTIN KREIVI.
Kuningas hyvä, todeks saat sa näyttää
Tuon vanhan lauseen: ojast' allikkoon.
Lähesty sä, tän halvan mailman lamppu,
Ett' armiaassa valossas tuon kirjeen
Lukea voin. -- Muut ei kuin kurjat enää
Näe ihmeitä. -- Cordelialt' on se varmaan;
Hän halvast' olostani kaikeks onneks
On tiedon saanut. -- "Kurjuudesta tästä
Tilaisuutt' etsii" -- "kaikki hyväks kääntää." --
Väsynyt silmä, valvonut ja raskas,
Etuas käytä, ett'et näkis tätä
Häpeän paikkaa. -- Onnetar, hyv' yötä!
Hymyile vielä kerran, pyöräs käännä!



Kolmas kohtaus.

    Nummi.
   (Edgar tulee)

EDGAR.
Mua pannaan julistettavan ma kuulin;
Ajoa pakoon pääsin suotuisaan
Puun onttoon. Ei niin satamata auki,
Ei paikkaa, joss' ei ihmeen tarkat vahdit
Mua väijy. Nyt kun pakoon vielä pääsen,
Pelastan itseni, ja päätän ottaa
Halvimman, katalimman muodon, millä
Ikänä kurjuus, ihmisyyden pilkaks,
Elukkaa matkii. Likaan tuhrin kasvot,
Lanteille hurstin kierrän, vanukkeille
Sykerrän hiukseni, ja alastonna
Näin pilvien ja myrskyn vainot kohtaan.
Mull' esimerkkinä ja mallina
Tän seudun hullut on, jotk' ulisten
Käs'varsiin paljaisin ja turtiin lyövät
Okaita, nauloja ja oksanpäitä,
Ja hirmun nostain käyvät kaikki töllit,
Kurjimmat kylät, paimenkojut, myllyt.
Kiroilla kauheilla tai rukouksilla
Pakoittain sääliin. -- Turlygood parka! Tom parka!
Se jotakin on, -- Edgar ei niin mitään.

                              (Lähtee.)



Neljäs kohtaus.

    Glosterin linnan edusta. Kent jalkapuussa.
    (Lear, narri ja muuan ritari tulevat.)

LEAR.
On kummaa kotoa noin mennä eikä
Takaisin laittaa airuttani.

RITARI.
                            Kuulin,
Ett'ei viel' eilen aikeiss' ollut matka.

KENTIN KREIVI.
O, terve, jalo herra!

LEAR.
                      Mitä? Ratoks
Häpäisetkö noin itseäs?

KENTIN KREIVI.
                        En, herra.

NARRI.
Ha, ha! Kah, tuolla on paksut sukkanauhat. Hevosia sidotaan kiinni
päästä, koiria ja karhuja niskasta, marakatteja kupeesta, mutta ihmisiä
jaloista; jos ihminen on liian kipakka jaloiltaan, niin saa hän puiset
sukat.

LEAR.
Ken noin on erehtynyt asemastas,
Ett' on sun tähän pannut?

KENTIN KREIVI.
                          Mies ja vaimo:
Poikanne sekä tyttärenne.

LEAR.
Ei.

KENTIN KREIVI.
On.

LEAR.
Ei, sanon minä.

KENTIN KREIVI.
On, sanon minä.

LEAR.
Ei, sitä ei he voineet,

KENTIN KREIVI.
Mut sen he teit.

LEAR.
Ei, kautta Jupiterin!

KENTIN KREIVI.
Teit, kautta Junon!

LEAR.
                    Sit' ei vois, ei tahtois,
Sit' ei he tohtis: murhaa pahemp' on
Noin julki-pilkaks tehdä arvoisuutta.
Selitä lyhyeen ja tarkoin, miten
Tuon ansaitsit ja miks sua, airuttamme,
Noin kohdellaan.

KENTIN KREIVI.
                 Mylord, kun kotiin heille
Kirjeenne vein, ja ennen kuin viel' ehdin
Sijalta nousta, johon nöyryydessä
Ma polvistuin, tul' airut, puolin hengin,
Hiestä höyryvänä, läähötellen
Goneril-emännältään terveisiä,
Ja lomaa suomatt' antoi kirjeen, joka
Het' auaistiin. Sen luettua oiti
Kokoillaan huovit, ratsahille käydään,
Mua seuraamahan käsketään ja vastint'
Odottamahan; kylmän saan ma katseen.
Tääll' airuen nyt näin tuon toisen, joka
Myrkytti multa tervetuliaiset,
(Sen saman miehen, joka teitä taannoin
Niin julkeasti loukkas), minuss' oli
Miest' enemmän kuin mieltä, miekan vedin,
Parullaan väen herätti se raukka.
Tuon synnin poikanne ja tyttärenne
Katsoivat moista pilkkaa ansainneeksi.

NARRI.
Ei ole talvi vielä mennyt, koska metsähanhet tuota suuntaa lentävät.

    Jos ryysyt isän yll' on,
    Hänt' oma laps ei nää;
    Mut kultia jos kyll' on,
    Niin kyll' on kiltti tää.
    On aika portto onni tuo:
    Ei mitään köyhällen se suo.

Mutta kuitenkin sua tyttäresi sen verran huolittavat, kuin suinkin
vuodessa siedät.

LEAR.
Oi, kuinka sydämeen tuo vainos nousee!
Pois sinä! kapuava vaiva, alas!
Sun sijas alhaall' on. -- Miss' on se tytär?

KENTIN KREIVI.
Sisällä kreivin luona.

LEAR.
                       Tänne jääkää;
    (Menee.)
Mua älkää seuratko.

RITARI.
                    Muut' etkö tehnyt,
Kuin mitä äsken tässä kerroit?

KENTIN KREIVI.
                               En. --
Miks tulee kuningas niin pienin joukoin?

NARRI.
Jos olisit siitä kysymyksestä jalkapuuhun joutunut, olisi se ollut
hyvin ansaittua.

KENTIN KREIVI.
Miksi niin, narri?

NARRI.
Sinä olisit pantava muurahaisen kouluun oppiaksesi, ett'ei talvella
tehdä työtä. Ne, jotka nokkaansa seuraavat, kulkevat silmät auki,
paitsi sokeat; eikä ole yhtä nokkaa kahdessakymmenessä, joka ei
haisevata haistaisi. Hellitä, kun suuri pyörä alas mäkeä vierii, muuten
taitat niskasi, jos muassa seuraat; vaan kun suuri pyörä ylös mäkeä
kulkee, hinkaa silloin perässä. Jos viisas mies sulle paremman neuvon
antaa, niin anna mulle takaisin omani; en soisi, että muut kuin konnat
sitä noudattaisivat, kun narri sen antaa.

    Se, ken vaan muodoks palvelee
    Ja katsoo hyötyhyn,
    Kun sade kohtaa, pakenee,
    Sun jättää myrskyhyn.
    Ma jään, ei lähde narri tää;
    Te, viisaat, juoskaa pois;
    Näin narriks, konnat, pyrkikää:
    Ei konnaks narrist' ois.

KENTIN KREIVI.
Missä tuon olet oppinut, narri?

NARRI.
En jalkapuussa, narri.

    (Lear palajaa Glosterin seurassa.)

LEAR.
Mua puheilleen ei? Sairaat? Väsyneet?
Yön kaiken matkall' olleet? Pelkkää juonta!
Parempi vastaus hanki.

GLOSTER.
                       Armas herra,
Tiedätten, kuink' on herttuan luonne kiivas,
Kuin luja häll' on, taipumaton mieli.

LEAR.
Haa! Kosto, rutto, surma, tuho tulkoon!
Kiivasko? Kuinka? Gloster, Gloster, tahdon
Cornwallia vaimoinensa puhutella.

GLOSTER.
Sanonut sen ma olen heille, herra.

LEAR.
Sanonut sen! Mua ymmärrätkö, mies?

GLOSTER.
Kyll' ymmärrän.

LEAR.
                Kuningas Cornwallia
Tavata tahtoo; tytärt' isä hellä
Tavata tahtoo, kuulemista vaatii.
Sanoitko senkin? Vereni, henkeni! --
Kiivasko? Herttua kiivas? -- Sano hälle, että --
Ei, vielä ei: -- kenties hän ei voi hyvin.
Lyö sairas laimin paljon, mihin terve
On velkapää. Me emme ole vapaat,
Kun luonto, sorrettuna, vaatii sielun
Osakkaaks ruumiin tuskiin. Malttaa tahdon;
Vihoissan' olen omaan tuimuuteeni,
Kun raihnaan, oikullisen sairaan luulin
Terveeksi mieheks. -- Hitto, surma olkoon!
Miks istuu tämä tässä? Näyttää että
Tuo herttuan ja tyttäreni muutto
Vaan kavaluutt' on. Irti mieheni!
Käy, herttualle vaimoineen tee tiedoks,
Ett' oiti heitä puhutella tahdon;
Heit' ulos käske mua kuulemaan,
Tai muuten heidän oveansa jyskin,
Siks että kuuluu: "Nuku kuolon unta!"

GLOSTER.
Välinne kaiken hyväks soisin.

    (Lähtee.)

LEAR.
                              Voi mua!
Sydämeni, se kuinka nousee! -- alas!

NARRI.
Huuda, setä, sille niinkuin kokki ankeriaisille, kun ne elävinä
piirakkaan pisti. Hän näet noputti niitä tikulla pääkalloon, huutaen:
"alas, te veitikat, alas!" Hänen veljensä se oli, joka pelkästä
hyväntahtoisuudesta voiteli voilla hevosensa heinät.

    (Cornwall, Regan, Gloster ja palvelijoita tulee)

LEAR.
Huomenta teille!

CORNWALLIN HERTTUA.
                 Terve, jalo herra!

    (Kent päästetään jalkapuusta.)

REGAN.
Iloista nähdä teidän korkeuttanne.

LEAR.
Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän,
Miks uskon sen: iloinen jos et oisi,
Eroni äitis haudast' ottaisin ma,
Siks ett' aviorikkojan se kätkee. --
(Kentille.) Oletko vapaa? Siitä toiste. -- Huono
Sun siskos, rakas Regan, on. Oi, Regan,
Hän kiittämättömyyden kalvavan
Kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon. --
    (Osoittaa sydäntänsä.)
Puhua tuskin voin ma -- sin' et usko,
Kuin valtaa hänet turmelus -- oi, Regan!

REGAN.
Ma pyydän, malttukaatte. Toivon että
Vähemmän tehtävästänsä hän poikkee,
Kuin arvostella voitte te.

LEAR.
                           Haa! Mitä?

REGAN.
En luule, että velvollisuuttansa
Vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä
Väkenne hurjuutt' esti, oli hällä
Niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva,
Ett' ei hän suinkaan nuhteit' ansaitse.

LEAR.
Kirottu hän!

REGAN.
             Olette, herra, vanha;
Ja valtarajans' äärimmällä partaall'
On luonto teissä. Johdoks teille tarpeen
On äly, joka huomaa kohtanne
Paremmin kuin te itse. Siis, ma pyydän,
Palatkaa siskon luo ja vääryytenne
Tunnustakaa.

LEAR.
             Hält' anteeks pyytäisinkö?
No katso siis, kuink' isällen se sopii:
"Ma myönnän, rakas laps, ett' olen vanha;
On puutteess' ukko; polvillani kerjään. (Polvistuu.)
Suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode."

REGAN.
Heretkää, herra; tuo on rumaa pilkkaa.
Palatkaa siskon luo.

LEAR (nousten).
                     En koskaan, Regan.
Vähentänyt hän joukkoni on puoleks;
Tylysti katsellut mua; kielellänsä
Sydämeen pistänyt kuin käärme. -- Taivaan
Kaikk' kostonnuolet iskeköhöt päähän
Sen kiittämättömän. Sa, rutto-ilma,
Sen nuoret luut tee rammaks!

CORNWALLIN HERTTUA.
                             Hyi, hyi, herra!

LEAR.
Nopea leimaus, ilkkuiset sen silmät
Valollas huikaa! Raiskatkaa sen kauneus,
Te kuuman päivän sikiöt, suon usmat,
Ja lamatkaa sen korskan ylpeys.

REGAN.
Hyväinen taivas! Samaa mullenkin
Kai toivotte, kun paha pää saa vallan.

LEAR.
En, Regan, sua en sadattele koskaan.
Kovuuteen ei sun hellä luontos taivu.
Tulinen häll' on katse; sun vaan lientää,
Ei lainkaan polta. Sinä multa hauskuutt'
Et kadehdi, supista seuruuttani,
Pikaista sanaa suo, vie leipää suusta,
Ja telje oveas, kun sisään tahdon.
Paremmin sinä luonnon siteet tunnet
Ja lapsen tehtävät ja mitä muuten
Kiitollisuus ja kunnioitus vaatii.
Et puolta valtakuntaa unhottanna,
Jonk' annoin sulle.

REGAN.
                    Asiahan, herra.

LEAR.
Ken jalkapuuhun löi mun miehen'?

    (Torventoitaus kuulun.)

CORNWALLIN HERTTUA.
                                 Torvi?

REGAN.
Haa! varmaan siskoni; hän kirjoitti
Tulevans' oiti. --
    (Oswald tulee.)
                   Onko rouvas tullut?

LEAR.
Tuon orjan pöyhkeys vaivaton on laina
Ja herrans' armon oikuista se riippuu. --
Pois silmistäni, konna!

CORNWALLIN HERTTUA.
                        Mitä, herra?

LEAR.
Ken kiinni pani mieheni? Sa, Regan,
Siit' et kai tiennyt. --
    (Goneril tulee.)
                         Mitä! Taivaan vallat,
Oi, jos te vanhaa miestä rakastatte,
Jos nöyryytt' armas valtikkanne käskee,
Jos itse vanhat oletten, niin merkki
Nyt antakaa ja puolelleni tulkaa! --
(Gonerilille.) Sä tätä partaa julkenetko nähdä? --
Oi, Regan, kätellä sa voitko häntä?

GONERIL.
Miks ei? Mit' olen rikkonut? Ei kaikki
Rikosta, jota heikkopäät ja hupsut
Siks sanoo.

LEAR.
            Sydän, liiaks olet vahva!
Sa vielä kestät! -- Ken on tehnyt tuon?

CORNWALLIN HERTTUA.
Sen minä tein; hän käytöksestään juur' ei
Parempaa ansainnut.

LEAR.
                    Te! Tekö?

REGAN.
                              Isä,
Oletten heikko, myöntäkää se suoraan.
Palatkaa siskon luo ja kuukaus täyteen
Siell' asukaa ja puolen joukon kanssa,
Ja tulkaa sitten meille. Poiss' nyt olen,
Eik' ole tarpeeks varojakaan mulla
Teit' elättää.

LEAR.
               Tuon luokse palaisinko?
Ja puolet seurueestan' eroittaisin?
Ei, ennen kaikki suojat kiellän pois
Ja vainoon vaadin kaikki ilmain vallat,
Toverinani hyypiä ja hukka. --
On kova vieras puute! -- Tuonko luo?
Ei, ennen tuittupäisen Ranskan herran,
Tuon osattoman kuopukseni yljän,
Jaloissa asemiehen muonaa kerjään
Katalan hengen piteeks. -- Tuonko luo?
Mua ennen käske orjaksi ja juhdaks
Herjalle tuolle.

    (Osoittaa Oswaldia.)

GONERIL.
                 Niinkuin suvaitsette.

LEAR.
Ma pyydän, tytär, älä tee mua hulluks.
En, laps, sua häiri; hyvästi! Me emme
Näe enää, emme kohtaa toisiamme.
Mut vertani, lihaani, lapseni
Tok' olet. Et, vaan lihassani tauti,
Jok' omakseni tunnustaa mun täytyy;
Äkämä, kuisma olet, pöhöpaise
Pahassa veressäin. -- Vaan miks sua parjaan!
Itsestään kosto tulkoon, min' en käske;
En pauannetta iskemähän pyydä;
Zeus-tuomarille en sun päälles kanna.
Kun aik' on, parannu; jos voit, niin käänny;
Mä kyllä maltan: Regan luokseen ottaa
Mun ja mun sata miestäni.

REGAN.
                          Ei niinkään:
En teitä varronnut, ja työläs teit' on
Nyt ottaa vastaan. Siskoani kuulkaa.
Ken järjin, nähkääs, kiihkoanne katsoo,
Havaitsee vanhaks teidät, siis, -- mut hän se
Tekonsa tietää.

LEAR.
                Tuoko kiltin kieltä?

REGAN.
On kylläkin. Viiskymment' asemiestä?
Se eikö riitä? Miksi enempää?
Miks sitäkään? Te kuluj' ajatelkaa
Ja vaaraa: kuinka yhteen taloon sopis
Niin paljon kansaa, kahden johdon alla?
Se vaikeat' on, milt'ei mahdotonta.

GONERIL.
Mylord, miks teit' ei hoitamahan kelpais
Ne, jotka mua tai häntä palvelevat?

REGAN.
Niin, miks ei? Jos he teitä laiminlyövät,
Niin rangaistaan. Kun tulette te meille
(Jo pahaa pelkään), älkää tuoko muuta;
Kuin viisikolmatta: en useampaa
Suvaitse enkä meillä nähdä tahdo.

LEAR.
Kaikk' annoin teille. --

REGAN.
                          Niin, ja hyvään aikaan.

LEAR.
Teist' uskottuni, holhojani tein ma,
Ja seurueeksi vaan tuon määrän vaadin,
En muuta. Viisikolmattako vaan
Saan luokses tuoda? Niinkö sanoit, Regan?

REGAN.
Sen vielä kerron: enempää ei meille.

LEAR.
Nuo häijyt velhot vielä kauneilevat!
Kun muit' on häijympiä, kiitost' on jo
Se, ett'ei ole häijyin. -- (Gonerilille.) Sua seuraan;
Kaks viittäkolmatta on viisikymmen,
Sun lempes kahta suuremp' on.

GONERIL.
                              Miks tarpeen
Viiskolmatta tai kymmenen tai viisi
Talossa, jossa teillä käskyläistä
On kaks sen vertaa?

REGAN.
                    Niin, miks tarpeen ykskään?

LEAR.
Oi, sikseen tarve! Kurjin omistuskin
Jo halvan kerjäläisen tekee rikkaaks.
Suo luonnollen vaan mit' on luonnon tarvis,
Niin elukan on arvoss' ihmishenki.
Sin' olet valta-nainen; koreutta
Jos lämminkin on puku, no niin, luonto
Koreutta tuot' ei kaipaa, joka tuskin
Sua lämmittää. Mut tosi tarve -- Taivas,
Suo kärsimystä, kärsimyst' on tarvis!
Jumalat, köyhä täss' on vanhus, jota
Ikä, huolet painaa, kurja kaksin kerroin!
Noit' isää vastaan te jos yllytitte,
Oi, älkää niin mua hurmatko, ett' tyynnä
Tuon kärsin! Jalo viha vimmatkoon mun!
Nais-aseet, kyyneltilkat, ei saa ryöttää
Sasuja miehen! -- Ei, te hirmuluomat,
Ma teille kostan, että koko mailma --
Niin moisen työn teen, -- mit', en tiedä vielä,
Mut kauhistuva siit' on koko maa,
Luulettenko, ett' itken? En, en itke. --
Täys syy kyll' itkuun on; mut ennen särkyy
Tuo sydän sadaks tuhanneksi pirstaks,
Kuin itken minä. -- Tulen hulluks, narri!

    (Lear, Gloster, Kent ja narri lähtevät.)

CORNWALLIN HERTTUA.
Sisähän mennään: tulossa on myrsky.

    (Myrsky kuuluu kaukaa.)

REGAN.
Pien' on tää talo: hyvin tääll' ei suojaa
Saa vanhus väkinensä.

GONERIL.
                      Oma syynsä;
Miks' alallaan ei ollut hän? Nyt saa hän
Omasta tyhmyydestään kärsiä.

REGAN.
Pitäisin mielelläni hänet yksin,
Mut' seuralaist' ei yhtä.

GONERIL.
                         Samaa minä.
Mut miss' on kreivi Gloster?

    (Gloster palajaa.)

CORNWALLIN HERTTUA.
Hän seuras vanhusta. Hän tulee tuossa.

GLOSTER.
Kuningas raivoo aivan.

CORNWALLIN HERTTUA.
                       Minne lähtee?

GLOSTER.
Hän tahtoo ratsastaa: en tiedä, minne.

CORNWALLIN HERTTUA.
No, matkaan menköön: oma häll' on valta.

GONERIL.
Hänt' älkää jäämään käskekö, oi, älkää.

GLOSTER.
Ah! tuloss' on jo yö, ja tuimat tuulet
Rajusti pauhaa; peninkulmain mailla
On tuskin pensasta.

REGAN.
                    O, ykspäisille
On heidän oma hankkimansa haitta
Opetus paras. Portit sulkekaa!
Häll' ompi irstas palvelijajoukko;
Se voi hänt' yllyttää: hänt' on niin helppo
Nenästä vetää; varuillaan on viisas.

CORNWALLIN HERTTUA.
Ovenne sulkekaa; yö nyt on julma.
Pois myrskystä. On neuvos, Regan, hyvä.

                            (Lähtevät.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Nummi.

    (Myrskyä, ukkosen jyrinää ja leimausta. Kent ja
    muuan ritari tulevat vastatuksin.)

KENTIN KREIVI.
Ken täällä, paitse tämä julma myrsky?

RITARI.
Mies, jonka mieli myrskyn lailla riehuu.

KENTIN KREIVI.
Ma tunnen teidät! Miss' on kuningas?

RITARI.
Vihaisten luonnonvoimain kanssa kiistää?
Tuult' anoo, että maan se mereen lietsois
Tai meren maalle vyörtäis, jotta muuttuis
Tai hukkuis kaikki; päästään riistää hapset,
Joit' ilman ärjy, silmitön ja hurja,
Raivoissaan tuivertaa kuin halpaa kortta;
Hän pieness' ihmis-mailmassaan vaan pilkkaa
Sateen ja tuulen kilpatemmellystä.
Nyt, pennun-syömä karhukin kun piilee,
Ja leijona ja ahnas hukka nahkaans'
Ei kastele, hän avopäin vaan kirmaa,
Kaikk' alttiiks pannen.

KENTIN KREIVI.
                        Mut ken häll' on myötä?

RITARI.
Vaan narri, joka leikiks koittaa kääntää
Nuo tuskat haikeat.

KENTIN KREIVI.
                    Ma teidät tunnen
Ja, luottain tuttavuuteheni, teille
Asian tarkin uskon. Riitaisuutt' on
Cornwallin ja Albanian kesken, vaikka
Sen kasvot peittää kahden puolen vilppi.
Heill' on (kuin kaikilla, joit' onni valtaan
On nostanut), näet, silmäin-palvelijoita;
He Ranskan urkkijoit' on ja he tietää,
Mitenkä tääll' on asiat; he nähneet
On herttuoiden jupakat ja juonet,
Kuin koviss' ohjissa he pitää vanhaa
Kuningas-parkaa; ja viel' ilkeämpää,
Johonka tää vaan kenties valmistust' on. --
Niin, Ranskasta nyt sotajoukko matkall'
On tähän riidan maahan; hyväksensä
Hitaisuuttamme käyttäin, on he salaa
Satamat parhaat vallanneet, ja kohta
He lippuns' auki levittää. -- Nyt, kuulkaa:
Jos tohditte niin minuun luottaa, että
Doveriin oiti riennätte, niin siellä
Te saatte kiitoksen, kun selvän teette,
Mi luonnoton ja mielen viepä tuska
Herättää kuninkaassa vaikerrusta.
Ylimys synnyltä ja säädylt' olen,
Ja teidät kun ma luotettavaks tunnen,
Tän toimen teille uskon.

RITARI.
                         Tuosta voimme

Puhua toiste.

KENTIN KREIVI.
              Ei, ei. -- Todisteeksi,
Ett olen parempi kuin miltä näytän,
Avatkaa tuo; mit' on siin', ottakaa.
Jos Cordelian näätte (jot' en lainkaan
Epäile), näyttäkää tuo sormus hälle;
Hän teille kertoo, ken se ystäv' on,
Jot' ette tunne nyt. Huu! mikä myrsky!
Nyt kuningasta etsimään.

RITARI.
Kätenne tänne! Eikö mitään muuta?

KENTIN KREIVI.
Sananen, mutta kaikkein tärkein: kun, näet,
Kuninkaan löydämme -- tää mun on tieni,
Tuo teidän, -- se, ken ensin hänet kohtaa,
Toiselle ilmoittaa sen huutamalla.

                 (Lähtevät eri haaroille.)



Toinen kohtaus.

    Toinen paikka nummella. Myrskyä edelleen.
    (Lear Ja narri tulevat)

LEAR.
Soi, myrsky! Poskes halkaise! Soi! Riehu!
Purskutkaa, tuulispäät ja rankkasateet,
Siks että uppoo tornit viirillensä!
Te rikkivalkeat, kuin aatos nopsat,
Leimauksen enteet, joka tammet pirstaa,
Kärventäkää mun lumipääni! Sinä,
Maan-järkyttäjä pauanne, lyö lattuun
Maailman paksu kohtu; luonnon muotit
Sä särje, hukkaa kerrassaan kaikk' idut,
Joist' ihminen, tuo kiittämätön, syntyy!

NARRI.
Oi, setä, parempi on kuulla imarruksia hovikaton alla satelevan, kuin
seisoa täällä vesisateessa taivasalla. Mene sisään, setä hyvä; ano
tyttäriltäsi siunausta! Yö tämmöinen ei sääli viisaita eikä narreja.

LEAR.
Suin täysin mylvi! Räisky, liekki! Pärsky, sade!
Mun lapsian' ei myrskyt, sateet, liekit.
Teit' en ma lemmettömiks syytä; teille
En lapsen nimeä, en valtaa suonut;
Nöyryyttä teilt' en velo: julmaa ivaa
Siis tehkää vaan! Tass' olen orjananne,
Hylätty, köyhä, heikko, kurja vanhus.
Oletten toki halpoj' apureita,
Kun, kahteen tytär-hylkyyn liittyneinä,
Korkeuden voimat lasketten näin vanhaa
Ja harmaapäätä vastaan. O! o! kurjaa!

NARRI.
Kellä pesä on, mihin päänsä pistää, hänellä on hyvä pääkoppa.

    Ken pesän tekoon äityy,
    Kun pää on koppaa vailla,
    Sen pää ja pesä täityy, --
    Käy aivan loisten lailla.
    Ken varpahansa sijaan
    Sydämens' asettaa,
    Valittaa känsää pian,
    Ja kelpo unt' ei saa.

Sillä ei ole sitä sulotarta, joka ei peilin edessä irmastelisi.

LEAR.
Ei, kärsivä kuin lammas tahdon olla;
En sano mitään.

    (Kent tulee.)

KENTIN KREIVI.
Ken siellä?

NARRI.
Hänen armonsa ja känsä; se on: viisas mies ja narri.

KENTIN KREIVI.
Te täällä, herra? Ne, jotk' yöstä pitää,
Ei pidä moisest' yöstä. Taivaan vihat
Peloittaa pimeydenkin kulkijat
Koloihinsa. Siit' asti kun ma muistan,
En ole nähnyt moista liekkimerta,
Noin hirmuist' ukkos-ilmaa, enkä moista
Sateen ja myrskyn tuskan-ulvontaa.
Moist' ihmisluonto säikähtää ja kammoo.

LEAR.
Jumalat suuret, jotka päämme päällä
Noin julmast' elämöitte, etsikää nyt
Vihollisenne! Vapise sa, konna,
Jot' yhä painaa rankaisematonna
Salainen rikos! Verikäsi, piile!
Ja sinä, valapatto, sinä, rutsa
Ja ulkopyhä! Tärsky pirstaks, herja,
Mi hurskaan varjoll' ihmis-surmaa väijyit
Syvähän piilleet synnit, peittehenne
Reväiskää pois, ja paittaajilta julmilt'
Anokaa armoa! Min' olen mies,
Jot' enemmän on vastaan rikottu,
Kuin rikkonut on itse.

KENTIN KREIVI.
                       Oi! päin paljain!
Lähellä täss' on mökki, herra hyvä;
Se vähän turvaa ilmaa vastaan tarjoo.
Levätkää siellä. Tuohon kovaan linnaan --
Kovempi kiveä, jost' on se tehty,
Jok' äsken, kun ma teitä kysyin, kielsi
Minulta pääsön -- palajan ja kiskon
Saidalta säälin.

LEAR.
                 Päätän' alkaa pyörtää. --
Tule, poikani. Kuin voit? Sun onko kylmä?
Mun kylmä on. -- Miss' on sun olkivuotees?
Tavaton taito puutteell' on, kun halvan
Se arvokkaaks voi tehdä. Miss' on mökki?
Veitikka, narri-parka, vielä mull' on
Sydäntä palanen, se sua säälii.

NARRI (laulaa.)

    Kell' ymmärrys vähän heikko on
    Satehessa ja myrskyssä, hei vaan! --
    Saa tyytyä onnen tarjohon,
    Kun näet sadett' on joka ainoa päivä.

LEAR.
Niin oikein, poika. -- Mökkiin meitä viekää.

    (Lear ja Kent lähtevät.)

NARRI.
Tämä on sopiva yö jäähdyttämään porttoa. -- Lausun pienen ennustuksen,
ennenkuin lähden:

    Kun pappi ei työssään oppia vastaa,
    Kun maltaans' olvuri liiaks kastaa,
    Kun herrat räätälin tointa hoitaa,
    Kun porttoja poltetaan, ei noitaa,
    Kun kaikki tuomiot oikein käy,
    Kun velallist' ylimyst' ei näy,
    Kun kielill' ei asu parjaus
    Ja markkinoilla ei varkaus,
    Kun korkuri kultiaan ei peitä,
    Kun portot teettävi temppeleitä,
    Niin silloin mahtava Albion
    Isossa sekasorross' on:
    On silloin aika -- ken elää, näkee --
    Ett' ihminen jaloin käydä käkee.

Tämän ennustuksen on Merlin tekevä, sillä minä elän ennen hänen
aikaansa.

    (Lähtee.)



Kolmas kohtaus.

    Huone Glosterin linnassa.
    (Gloster ja Edmund tulevat.)

GLOSTER.
Voi, voi! Edmund, minua ei miellytä tuo luonnoton kohtelu. Kun pyysin
heiltä lupaa saada osoittaa hänelle sääliäni, niin ottivat he pois
multa isännyyden omassa talossani ja käskivät, ikuisen epäsuosion
uhalla, ett'en saisi puhua hänen kanssaan, en rukoilla hänen
puolestaan, en millään tavalla häntä auttaa.

EDMUND.
Julman julmaa ja luonnotonta!

GLOSTER.
Niin, niin, mut vaiti vaan. Eripuraisuutta on herttuain välillä,
vieläpä pahempaakin. Sain tänä iltana kirjeen, -- vaarallista on siitä
puhua; -- olen kätkenyt sen työkammiooni lukon taa. Kuninkaan kärsimät
loukkaukset saavat ankaran koston; sotajoukon osasto on jo maalle
astunut; meidän pitää olla kuninkaan puolta. Minä käyn häntä etsimään
ja autan häntä salaa; mene sinä ja jatka haastelua herttuan kanssa,
ettei hän sääliväisyyttäni huomaa. Jos hän kysyy minua, niin olen
sairas ja makuulle mennyt. Vaikka siitä surmanikin sukeaisi, -- jota
kyllä jo on uhattu -- niin täytyy kuninkaan, minun vanhan herrani,
saada apua. Jotakin ihmeellistä on tekeillä, Edmund; minä pyydän, ole,
varuillasi.

    (Lähtee.)

EDMUND.
Het' ilmoitettava on herttualle
Tuo säälis kielletty ja kirje myöskin.
Se ansiokas työ on; minä voitan,
Mit' isä hukkaa: ukon tavarat;
Kun vanhat kaatuu, nuoret nousevat.

                          (Lähtee.)



Neljäs kohtaus.

    Osa nummea. Mökki lähellä.
    (Lear, Kent ja narri tulevat.)

KENTIN KREIVI.
Tass' on se paikka; sisään, herra, käykää;
Yö-ilman raakaa hirmuvaltaa luonto
Ei kestä.

LEAR.
         Suo mun olla.

KENTIN KREIVI.
                       Herra hyvä,
Sisähän.

LEAR.
        Sydämenkö murrat multa?

KENTIN KREIVI.
Omani ennen murran. Sisään käykää.

LEAR.
Lie liikaa sinust', että raivo myrsky
Pintaamme karmii näin: niin sinust' ompi;
Mut missä suuremp' istuu kipu, tuntuu
Pienempi tuskin. Karhua sa kartat,
Mut saavut ärjään meren luo, ja juokset
Takaisin karhun kitaan. Ark' on ruumis,
Kun miel' on jouten; mielessäni myrsky
Vie tunnon kaiken aisteilta, pait yhden,
Jok' elää: lapsen kiittämättömyys.
On niinkuin repis kättä suu, siit' että
Se tarjoo ruokaa. -- Mutta tyynni kostan!
En enää itke. -- Jättää minut yöhön
Tällaiseen! -- Virtaa, sade! Kyllä kestän. --
Tällaiseen yöhön! Goneril, Regan! -- Hyvän
Ja vanhan isänne, jonk' aulis sydän
Kaikk' antoi pois. -- Oi, tää tie hulluuteen vie!
Ei, sitä kartan: enempää ei siitä!

KENTIN KREIVI.
Sisähän, herra hyvä!

LEAR.
                     Mene itse
Ja rauhaas etsi. Mun ei salli myrsky
Sureilla, mikä kipeämmin koskee. --
Mut menen sentään. (Narrille.) Ensin sinä, poika!
Koditon köyhyys, oi! -- No, mene, mene!
Min' ensin rukoilen, ja sitten maata. --
    (Narri menee mökkiin.)
Alastomat te kurjat raukat, jotka
Nyt tylyn myrskyn piestävinä käytte,
Kuin suojattomin päin ja nälissänne,
Reikäiset ryysyt yllä, turvaa saatte
Moist' ilmaa vastaan? Liian vähän olen
Tuot' aatellut. Tää lääkettäs on, herruus!
Nyt koita, tunne itse, mit' on kurjuus,
Ett' antaa sille voisit kyllyydestäs,
Pelastain uskon taivaan vanhurskauteen.

EDGAR (sisältä). Puolitoista syltä! puolitoista syltä! Tom-raukka!

    (Narri juoksee mökistä ulos.)

NARRI.
Älä tule, setä, tänne; täällä on peikko. Apua! apua!

KENTIN KREIVI.
Kätesi tänne! -- Ken se siellä?

NARRI.
Peikko, peikko! Hän sanoo, että nimensä on Tom-raukka.

KENTIN KREIVI.
Ken sinä, joka pahnoiss' yrmit siellä?
Käy esiin!

    (Edgar tulee, tekeytyen hulluksi.)

EDGAR.
           Pois! mua seuraa paholainen!
Tuul' orapihlajassa vinkuu kylmä!
Huu! mene vuoteeses ja lämmint' etsi.

LEAR.
Kuin? Annoitko sa kaikki tyttärilles?
Ja noinko olet köyhtynyt?

EDGAR.
Hiukan apua Tom-raukalle, jota paholainen on tulen ja liekin, tulvan ja
kurimuksen, soiden ja rapakkojen kautta lennättänyt, pannut veitsiä
hänen pieluksensa alle ja nuoria hänen kirkonpenkkiinsä, hiirenmyrkkyä
sekoittanut hänen liemiruokaansa, ja niin hänen sydäntänsä paisuttanut,
että hän raution ravurin selässä on ratsastanut nelituumaisten siltojen
yli ja ajanut omaa varjoansa takaa niinkuin petturia. -- Jumal'
armahtakoon sinun järkeäsi! Tomin on kylmä. (Kalistelee hampaitansa.)
O, hu, hu, hu, hu, huu! -- Jumala sinua varjelkoon tuuliaispäistä,
pahan onnen tähdistä ja tartunnaisista! Tom-raukalle vaivaisen apua,
jota paholainen ahdistaa. -- Kah, tuossa hän on nyt, -- ja tuossa, --
ja tuossa, -- ja taasen tuossa, -- ja tuossa.

    (Myrsky pauhaa edelleen.)

LEAR.
Kuin? Tuonko tyttäret on aikaan saaneet? --
Kaikk' annoitko? Ei mitään jäänyt sulle?

NARRI.
Jäi maar hälle lakana, muuten saisimme kaikin tässä hävetä.

LEAR.
No, kaikki turmat siis, jotk' ilmass' uhkaa
Syntisten päitä, syöskööt tyttäriisi!

KENTIN KREIVI.
Tytärtä häll' ei ole.

LEAR.
                      Vaiti, konna!
Noin halvaks luonto sortuu ainoastaan
Tytärten kiittämättömien kautta.
Tapaako tuo, ett' ulos-syöstyt isät
Noin vähän omaa lihaans' armahtavat?
Älykäs rangaistus! Ja sama liha
Nuo pelikaani-nartut toki siitti.

EDGAR.
Pillicockin vuorella Pillicock istui: -- Heijuu, heijuu, heijuu!

NARRI.
Tässä kylmässä yössä tulemme kaikki narreiksi ja hupakoiksi.

EDGAR.
Varo paholaista; ole vanhemmillesi kuuliainen; älä sanaasi syö;
älä sadattele; älä lähimmäisesi kihlattua morsianta pyydä; äläkä
sydän-pahaistasi turhaan koreuteen kiinnitä. Tomin on vilu.

LEAR.
Mikä sinä olet ollut?

EDGAR.
Veikari, ylpeä ja pöyhkä, joka hiuksiani kähertelin, pidin sormikasta
lakissa, noudatin armahani mielihimoja ja toimitin hänen kanssaan
pimeyden töitä; vannoin yhtä monta valaa kuin sanaa lausuin, ja rikoin
ne armahan taivaan silmäin edessä; nukuin hekumat mielessä ja heräsin
niitä toimeen panemaan. Rakastin viiniä himokkaasti, noppapeliä
innokkaasti, ja mitä naisiin tulee, olin siinä suursulttaania etevämpi;
viekassydäminen, herkkäkorvainen, verissä kädet; laiska kuin sika,
varastavainen kuin kettu, ahnas kuin susi, hullu kuin koira,
saaliinhimoinen kuin leijona. Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien
kahinan vietellä sydäntäsi naisväen puoleen. Olkoon jalkasi erillään
porttoloista, kätesi hameen reijistä, kynäsi velkakirjoista, ja
niskoittele paholaista vastaan. -- Aina vaan tuo kylmä tuuli
orapihlajassa vinkuu ja vonkuu. Hih, hei! Dauphin poikani, hei, tiet'
antakaa ravurille.

    (Myrskyä yhä edelleen.)

LEAR.
Oi, parempi sun olis haudassa, kuin alastomin ruumiin kohdata tätä
ilmain raivoa. -- Eikö ihminen ole tuota parempi? Katsokaa tarkoin
häntä. Sinä et ole velkaa madolle silkkiä, et pedolle taljaa, et
lampaalle villaa, et moskus-kissalle hajuja. -- Haa! kolme meitä tässä
on vääristeltyä, sinä olet oikea, sinä. Koristamattomana ihminen on
vaan tuollainen köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä.
-- Pois, te lainakalut, pois! -- Auttakaa; napit auki!

    (Riistää vaatteet yltänsä.)

NARRI.
Setä hyvä, malta mieltäsi! Tällaisessa yössä on ilkeä uida. -- Nyt
pieni tuli jylhällä nummella olisi niinkuin vanhan huorimuksen sydän:
pieni kipinä vaan, koko muu ruumis kylmä. -- Kah, tuossapa liikkuva
tuli!

EDGAR.
Se on paha henki Flibbertigibbet; hän alkaa, kun iltakello soi, ja
kulkee ensimmäiseen kukon lauluun; hän tuo silmiin jään ja kaihin,
luo karsot ja ristihuulet, ruostuttaa valkean vehnän ja rääkkää
elukka-raukkoja maan päällä.

    Käy Swithold kolmasti tantereen
    Ja painajan kohtaa joukkoineen:
    Maan sisään käy,
    Älä täällä näy,
    Pois tiehesi, noita, tiehes!

KENTIN KREIVI.
Kuningas, kuinka voitte?

    (Gloster tulee, soihtu kädessä.)

LEAR.
                         Ken on tuo?

KENTIN KREIVI.
Ken siellä? Ketä etsitte?

GLOSTER.
Keit' oletten te? Mikä nimenne?

EDGAR.
Tom-raukka, jonka ruokana on uivat sammakot, konnat, konnan poikaset,
sisiliskot ja vesiliuskat; joka sydännyksissään, kun paha henki raivoo,
syöpi sallatikseen lehmän tunkiota, nielee vanhoja rottia ja koiran
haaskoja, juopi vihreän kerman seisovista vesilätäköistä; jota
piiskalla ajetaan kunnasta kuntaan, pannaan jalkapuuhun, vitsotaan ja
vangitaan; jolla kerran oli kolme takkia selkään pantavaa, kuusi paitaa
ruumiilleen, hevonen ratsastettavana ja miekka vyöllä, --

    Mut rottaa, hiirtä ja moista ruottaa
    Tom-raukka jo syönyt on seitsemän vuotta.

Varokaa tuota tuolla takana! -- Vait, Smulkin, vait, sinä paholainen!

GLOSTER.
Mylord, parempaa eikö seuraa teillä?

EDGAR.
Pimeyden ruhtinas on ylimys,
Nimeltänsä hän Modo on ja Mahu.

GLOSTER.
Veremme, lihamme niin huononnut on,
Ett' omaa siittäjäänsäkin se vihaa.

EDGAR.
Tom-raukan on vilu.

GLOSTER.
Sisälle tulkaa. Rakkaus ei salli
Mun noutaa tytärtenne jäykkää mieltä, o;
Vaikk' ovet sulkemaan he käskivät
Ja jättämään yön julman selkään teidät,
Teit' etsiä tok' uskalsin, ja paikkaan
Nyt saatan, miss' on lämmintä ja ruokaa.

LEAR.
Tuon tietoviisaan kanssa ensin haastan: --
Mist' ukkosen on alku?

KENTIN KREIVI.
                       Hyvä herra,
Tarjoukseen suostukaatte: sisään menkää!

LEAR.
Sananen tuolle Theben oppineelle!
Mik' ompi harrastuksenne?

EDGAR.
Pirua häätää, tappaa syöpäreitä.

LEAR.
Sananen teille vielä kahden kesken!

KENTIN KREIVI.
Mylord, rukoilkaa häntä vielä kerran,
Hält' uupuu järki.

GLOSTER.
                   Moititko sa tuota?
Hengiltä tyttäret ne häntä pyytää. --
Oi, Kent sen arvas, raukka pakolainen! --
Kuningas, sanot, hullustuu. Oi, tuskin
Min' olen itse viisas. Poik' oli mulla,
Lain-hylky nyt hän on: hän surmaan' etsi
Äskettäin juuri. Häntä lemmin, veikko, --
Se murhe mult' on hämmentänyt järjen.
Huu! tätä yötä!
    (Myrskyä edelleen.)
                Kuningas, ma pyydän, --

LEAR.
Ah, anteeks! -- Mukaan, jalo tietoviisas!

EDGAR.
Tomin on vilu.

GLOSTER.
Sisähän poika mökkiin: siell' on lämmin.

LEAR.
Sisähän kaikki.

KENTIN KREIVI.
                Tätä tietä, herra.

LEAR.
Tuon kanssa. Tietoviisastan' en heitä.

KENTIN KREIVI.
Oi, herra, suokaa hälle poika mukaan.

GLOSTER.
No, menköön.

KENTIN KREIVI.
             Tule, poika, seuraa meitä.

LEAR. Käy pois, Athenan mies.

GLOSTER.
                              Vait, vaiti! hiljaa!

EDGAR.
Ritar' Roland mustahan torniin sai,
Ja hän lausui vaan: -- hyi! hui! ja hai!
Tääll' englantilaist' on verta.

                    (Lähtevät.)



Viides kohtaus.

    Huone Glosterin linnassa.
    (Cornwall ja Edmund tulevat.)

CORNWALLIN HERTTUA.
Kostaa ma tahdon, ennenkuin hänen talonsa jätän.

EDMUND.
Kuinka, mylord, mua arvosteltaneen, kun näin panen luonnon alttiiksi
kuuliaisuudelleni, -- sitä oikein kauhistuksella aattelen.

CORNWALLIN HERTTUA.
Nyt huomaan, ett'ei pelkkä pahuus veljeänne ajanut hänen henkeänsä
pyytämään, vaan pikemmin oman arvon tunto, jota ukon moitittava halpuus
kiihoitti.

EDMUND.
Voi, kuinka on hirmuinen kohtaloni, kun täytyy minun katua, että
oikeutta noudatan! Tässä se kirje on, josta hän puhui ja joka todistaa,
että hän on Ranskan etujen salainen liittolainen. Voi sentään, voi! Jos
tätä petosta ei olisi olemassa, tai minä en sen ilmisaattaja!

CORNWALLIN HERTTUA.
Käy kanssani herttuattaren luo.

EDMUND.
Jos tuon kirjeen sisältö on totta, niin on teillä täysi työ käsissä.

CORNWALLIN HERTTUA.
Totta tai valhetta, -- sinut on se tehnyt Glosterin kreiviksi.
Tiedustele missä isäsi on, että heti saamme hänet vangita.

EDMUND (syrjään).
Jos tapaan hänet kuningasta lohduttamassa, niin tekee se seikka
epäluulon vielä täydellisemmäksi. -- Yhä tahdon pysyä uskollisuuden
tiellä, vaikka kuinka haikea olisikin taistelu sen ja vereni välillä.

CORNWALLIN HERTTUA.
Sinuun panen luottamukseni, ja lempeämpi isä on sinulle minun
lempeni oleva.

    (Lähtevät.)



Kuudes kohtaus.

    Talonpoikaistupa lähellä Glosterin linnaa.
    (Gloster, Lear, Kent, narri ja Edgar tulevat.)

GLOSTER.
Täällä on parempi kuin taivas-alla; pitäkää hyvänänne. Mukavuudeksenne
teen kaikki mitä voin. En ole poissa kauan.

KENTIN KREIVI.
Kaikki hänen sielunsa voimat ovat mielen kiihkeydestä rauenneet. --
Jumala teidän hyvyytenne palkitkoon!

    (Gloster lähtee.)

EDGAR.
Frateretto kutsuu minua ja kertoo, että Nero on onkimiehenä pimeyden
kuljussa. Rukoile, sinä viaton, ja varo paholaista.

NARRI.
Setä hyvä, sano mulle, onko hullu aatelismies vai aateliton?

LEAR.
Kuningas, kuningas.

NARRI.
Ei maarinkaan kuin aateliton, jonka poika on aatelismies; sillä hullu
on se aateliton, joka näkee poikansa aatelismiehenä ennen itseänsä.

LEAR.
Jos tuhat moista tulivartainensa
Kihisten syöksis heihin nyt! --

EDGAR.
Paholainen puree mua selkään.

NARRI.
Hullu on se, joka luottaa suden kesyyteen, hevosen terveyteen, pojan
rakkauteen ja porton valaan.

LEAR.
Se tehtäv' on; ma oiti heistä kannan. --
(Edgarille.) Sä, tuomar' oppinut, sa istu tuossa; --
(Narrille.) Sä viisas, tuossa. -- No, te ketun nartut.

EDGAR.
Kah, kuinka seisoo hän ja mulkoilee! --
Tuletko lakiin silmän kirjaks, hemppu?

    Joen poikki nyt, Liisuni, käy mua kohti!

NARRI.

    Rako venehess' on, oi,
    Hän ei lausua voi,
    Miks ei hän luoksesi tulla tohdi.

EDGAR.
Paholainen kiusaa Tom-raukkaa yöpiian kielillä. Mörkö Tomin vatsassa
mankuu kahta sillinmaitia. Älä raaku, musta enkeli; mulla ei ole ruokaa
sulle.

KENTIN KREIVI.
Kuin voitte? Oi, noin älkää tuijotelko!
Levähtää tahdottenko? Täss' on patja.

LEAR.
Tutkinto ensin! -- Vieraatmiehet tänne! --
(Edgarille.) Mies, lakiviitta yllä, ota paikkas; --
(Narrille.) Ja sinä, hänen virka-apurinsa,
Käy viereen lautamieheksi.
(Kentille.) Te, juttuherra, tekin istukaa.

EDGAR.
Nyt oikein tuomitkaamme.

    Nukutko vai valvotko, paimen, hoi?
    On lampahat ohrassas;
    Mut jos sulosuustasi vaan sävel soi,
    Ei hätää lampaillas.

Prr! kissa on harmaa.

LEAR.
Tutki ensin tuota: se on Goneril. Minä tässä valallani vannon tämän
kunnioitetun seuran kuullen, että hän on kuningas-raukalle, isällensä,
jalkapotkun antanut.

NARRI.
Esiin, rouvaseni! Onko nimenne Goneril?

LEAR.
Sit' ei hän kieltää saata.

NARRI.
Ah, anteeksi! luulin teidät jakkaraksi.

LEAR.
Ja tässä toinen, jonka luihut katseet
Sydämen laatuun viittaa. -- Estä häntä!
Aseita! tulta! -- Lahjottu on oikeus! --
Kavala tuomari, miks hänet päästit?

EDGAR.
Jumala varjelkoon sun järkeäs!

KENTIN KREIVI.
Oi surkeaa! -- Miss' on nyt malttinne,
Mylord. jost' usein ennen ylpeilitte?

EDGAR (syrjään).
Niin sääliä hänt' alkaa kyyneleeni,
Ett' aivan turmelevat teeskelyn.

LEAR.
Kah, pikku-koirat myöskin: lukki, rakki
Ja syli-tiisti, kaikki mua haukkuu.

EDGAR.
Annas kun Tom nakkaa päänsä heidän peräänsä. -- Ulos, te luksuttajat!

    Mustakuonot ja valkeat,
    Myrkkyiset äkähampahat,
    Hurtta, villuri, lukki, häkki,
    Tiisti, narttu, piska, rakki,
    Luppakorva ja karvahassi,
    Vingu, vongu ja tiehes tassi!
    Pääni kun näin minä nakkaan vaan,
    Pennut ja nartut liesuhun saan.

Hi, hi, hi, hi, hei vaan! Mennäänpäs kirkkojuhliin, torikaupoille ja
markkinoille. -- Tom-parka, sun sarvesi on kuiva.

LEAR.
Sitten leikelkööt he Regania ja katsokoot, mitä hän sydämessään
hautoo. Onkohan luonnossa jotakin syytä tuohon sydämen kovuuteen? --
(Edgarille.) Teidät, herra, otan minä satamiehistöni jäseneksi; vaan
tuosta vaatteenne kuosista en pidä; sanotte kai, että se on
persialainen; mutta laittakaa se muutetuksi.

KENTIN KREIVI.
Levätkää, herra hyvä!

LEAR.
Hiljaa siellä, hiljaa! Etehen uutimet! Kas niin, kas niin! Illallisen
syömme aamulla varhain. Kas niin, kas niin!

    (Gloster palajan.)

GLOSTER.
Ystävä, missä kuningas?

KENTIN KREIVI.
                        Täällä.
Hänt' älkää häiritkö: pois hält' on järki.

GLOSTER.
Mies hyvä, ota hänet sylihis;
Ma vihin surmanhankkeist' olen saanut.
Tuoss' ompi kannin: sillä häntä joutuun
Doveriin saata; tervetuliaiset
Siell' odottaa ja turva. Nosta joutuun!
Jos puolta tiimaa nuhjaat, hänen, sinun
Ja kaikkein hänen puoltajainsa henk' on
Hukassa varmaan. Nosta herraas, nosta!
Mua seuraa; hankitut on ruokavarat
Ja saatto.

KENTIN KREIVI.
           Luonto raskautettu nukkuu.
Tuo lepo virkistää vois sairaat hermos,
Jotk' ilman mointa lievitystä vaivoin
Paranevat. -- (Narrille.) Pois, kantamahan herraasi?
Sin' et saa jälkeen jäädä.

GLOSTER.
                           Pois, pois, joutuun!

    (Kent, Gloster ja narri lähtevät, kantaen pois kuningasta.)

EDGAR.
Kun suuremmilla saman tuskan näämme,
Muistamme tuskin omaa kärsimäämme.
On huoli haikein yksin huolta kantaa,
Ja ilot, onnet, kaikki alttiiks antaa;
Mut kärsimystä paljon huojentaapi,
Kun surut, murheet osaveljen saapi.
Kuin kevyt, helppo kantamus on vaankin,
Kun sama taakka sortaa kuninkaankin!
Laps hälle, isä mulle tuskan tuo. --
Tom, aikaas tarkkaa! pois, ja verhos luo,
Kun huhu, joka nyt sua tahraa, haihtuu
Ja häväistykses kunniaksi vaihtuu.
Tapahtukoon tän' yönä, mitä tahtoo,
Kun kuningas vaan pelastuu. -- Vait! hiljaa!

                                    (Lähtee.)



Seitsemäs kohtaus.

    Huone Glosterin linnassa.
    (Cornwall, Regan, Goneril, Edmund ja palvelijoita tulee.)

CORNWALLIN HERTTUA.
Joutuun herranne ja puolisonne luo! Näyttäkää hänelle tämä kirje:
Ranskan sotajoukko on maalle noussut. -- Etsikää Gloster-petturia.

    (Muutamia palvelijoita lähtee.)

REGAN.
Hirttäkää hänet oiti.

GONERIL.
                      Repikää silmät päästä.

CORNWALLIN HERTTUA.
Mun vihani valtaan hänet jättäkää. -- Edmund, käykää sisarellemme
seuralaiseksi; tapaa, miten mun tulee kostaa petolliselle isällenne, ei
sovi teidän nähdä. Kehoittakaa herttuaa, jonka luo nyt lähdette,
varustaimaan mitä kiiruimmin; me teemme samoin. Nopeat viestit
lennättävät tietoja välillämme. Hyvästi, sisar kallis! -- Hyvästi,
kreivi Gloster!

    (Oswald tulee.)

No, miss' on kuningas?

OSWALD.
Pois kreivi Gloster hänet täält' on vienyt.
Viis- tai kuusneljätt' omaa hänen miestään
Hänt' etsi juur' ja kohtas portin luona.
Nuo nyt, ja monta kreivin miestä, matkall'
On Doveriin, miss' apuvoimistansa
He pöyhkeilevät.

CORNWALLIN HERTTUA.
                 Ratsut rouvallenne!

GONERIL.
Hyvästi, kreivini, ja sinä sisko!

    (Goneril, Edmund ja Oswald lähtevät.)

CORNWALLIN HERTTUA.
Hyvästi, Edmund! -- Gloster-konnaa hakuun.
Kuin varas köysissä hän tänne tuokaa. --
    (Muutamia palvelijoita lähtee.)
Vaikk'emme häntä ilman tutkimusta
Voi hengilt' ottaa, kiukun mieliks toki
Saa valta tehdä työn, jot' ihmiset
Voi laittaa, vaan ei estää. -- Petturiko?