EDMUND.
                 Hyv' ois nimes tietää,
Mut kun noin kaunis, sotainen on muotos.
Ja haastis hiukan sivistystä henkää,
Kaikk' epääväiset varokeinot, joita
Ritaritapa sallis, ylenkatson.
Petokset nuo sun omaan päähäs paiskaan,
Sydämees survon mustan hornan valheen;
Se, näät sen, liippas vaan ja koski tuskin,
Mut miekka tää tien sille raivaa sinne,
Miss' ijäkseen se levätköön. -- Soi, torvi!

    (He taistelevat; Edmund kaatuu.)

ALBANIAN HERTTUA.
Pelasta! pelasta!

GONERIL.
                  Tää juont' on, Gloster.
Ei aselaki käske oudon kanssa
Sua miekkasille; voitettu et ole;
Petetty, kavallettu.

ALBANIAN HERTTUA.
                     Suusi, vaimo!
Tai kirje tuo sen tukkii. (Edmundille.) Katsos tässä! --
(Gonerilille.) Sa hornaa mustempi, lue oma syntis!
Sit' älä revi; tunnet, näen mä, sen.

    (Antaa kirjeen Edmundille.)

GONERIL.
No jos; lait määrään minä etkä sinä;
Ken siitä oikeuteen mua haastaa tohtii?

ALBANIAN HERTTUA.
Sa hirmuluoma! Tunnetko sen kirjeen?

GONERIL.
Miks kysyt, kun sen tunnen.

    (Lähtee.)

ALBANIAN HERTTUA.
                            Seuratkaatte;
Hän raivossaan on; häntä hillitkää.

    (Sotaherra lähtee.)

EDMUND.
Mist' oletten mua syyttänyt, sen tein ma,
Ja paljon muuta; aika sen tuo ilmi.
Nyt loppu sen ja mun. Mut ken sa olet,
Sa, joka voitit mun? Jos ylimys,
Sen anteeks suon.

EDGAR.
                  Molemmin puolin anteeks:
En verta ole halvempaa kuin sinä;
Jos suurempaa, sen suurempi on syysi.
Nimeni Edgar on, sun isäs poika.
Jumalat vanhurskaat on; himoistamme
He meille vitsan kiertää: sama musta
Pahuuden paikka, jossa sun hän siitti,
Vei näön hältä.

EDMUND.
                Totta, aivan totta.
Nyt täys on kierto tehty: tässä olen.

ALBANIAN HERTTUA.
Kuninkaallista verta käyntiskin
Jo ilmoitti. Sua syleillä mun täytyy.
Surusta sydämeni murtukoon,
Jos sua vihasin tai isääs koskaan!

EDGAR.
Sen tiedän, prinssi.

ALBANIAN HERTTUA.
                     Missä piileilitte?
Kuink' isän kurjuus tuli tietyks teille?

EDGAR.
Ma häntä hoidin. Lyhyeen sen kerron,
Ja kun se kerrottu on -- murru, sydän!
Veristä tuomiota välttääkseni,
Mi lähelt' uhkas, (kuink' on elo armas,
Kun alat' ollaan kuolontuskiss' ennen
Kuin kuollaan kerrassansa!) keinon keksin:
Pukeudun hullun ryysyihin ja muotoon,
Jot' inhoo koiratkin; ja tässä asuss'
Isäni kohtaan, päässä verirenkaat,
Joist' oli hiljan helmet viety; oppaaks
Nyt tulen, johdan häntä, kerjään hälle,
Pelastan hänet tuskistaan; mut (voi mua!)
En itseäni ennen ilmaissut
Kuin puoli tiimaa sitten, asehissa
Ja kahden vaiheill' ollen voitostamme.
Häll' anoin siunausta, kaikki kerroin
Ma retkeni; mut särkynyt tuo sydän,
Liiaksi heikko kestämähän kahta
Niin eri tunnett': iloa ja tuskaa,
Hymyhyn katkes.

EDMUND.
                Puhees liikuttaapi
Ja hyvää kenties vaikuttaa; mut jatka:
On niin kuin viel' ois sanomista sulla.

ALBANIAN HERTTUA.
Yhäkö vielä haikeempaa, niin vaiti;
Menehtyä jo olen tästäkin.

EDGAR.
Kyllällen tää voi näyttää sille, jok' ei
Surua rakasta; mut toinen saattaa
Lisätä liika-paljoon vielä paljon
Ja äärimmäisen määrän yli mennä. --
Kun ääneen itkin, tuli mies, jok' oli,
Mun kurjimmassa tilassani nähden,
Paennut inhaa seuraani; mut nyt,
Kun kuuli, ken se näin oli kärsinyt,
Hän kaulahani vankat kätens' iski
Ja huus ikäänkuin taivaan halkaistakseen;
Isääni heittäysi, ja tarun kertoi
Surkeimman, mit' on kuultu, Learista
Ja itsestänsä. Tuota kun hän kertoi,
Kovaksi tuska paisui; katkeemallaan
Ol' elon jänteet. Toiste soi nyt torvi;
Jäi tainnoksiin hän siihen.

ALBANIAN HERTTUA.
                            Ken se oli?

EDGAR.
Kent, pakolainen Kent, mi valepuvussa
Kuningastansa, vihamiestään, seuras
Ja töitä teki, joit' ei tekis orja.

    (Ritari tulee verinen veitsi kädessä.)

RITARI.
Avuksi, avuks!

EDGAR.
               Kelle?

ALBANIAN HERTTUA.
                      Puhu!

EDGAR.
                            Mitä?
Verinen veitsi?

RITARI.
                Kuuma on se, suitsee;
Juur' rinnast' otettu -- Oi, hän on kuollut!

ALBANIAN HERTTUA.
Ken kuollut! Puhu, mies!

RITARI.
Rouvanne, herra, rouvanne! Hän siskons'
On myrkyttännä, sen hän tunnusti.

EDMUND.
Ma kihloiss' olin kumpaisenkin kanssa,
Nyt kaikki kolme naittaa kuolo.

EDGAR.
                                Kent!

ALBANIAN HERTTUA.
Ne tuokaa, olkoot elävät tai kuolleet! --
Tää taivaan tuomio vaan kauhistuttaa,
Ei sääliä se nosta. (Ritari lähtee.)
    (Kent tulee)
                    Tuoko hän?
Ei kohtelua tavan vaatimaa
Nyt aika myönnä.

KENTIN KREIVI.
                 Tulen sanomaan
Ijäksi hyvää yötä kuninkaalle.
Hän eikö täällä?

ALBANIAN HERTTUA.
                 Paras unhotettu! --
Miss', Edmund, on kuningas ja Cordelia? --
Näetkös tuota, Kent?

    (Gonerillin ja Reganin ruumiit kannetaan sisään.)

KENTIN KREIVI.
                     Oi! mutta miksi?

EDMUND.
Rakastettu ol' Edmund kuitenkin!
Mun tähten' toinen toisen myrkytti
Ja surmas sitten itsensä.

ALBANIAN HERTTUA.
Niin aivan. -- Peite heidän kasvoillensa!

EDMUND.
Eloa haukon. -- Vastoin luontoani
Jotakin hyvää teen nyt. Sana joutuun --
Niin oiti, oiti -- linnaan; käskyn annoin
Cordelian ja Learin hengilt' ottaa.
Ajoissa, joutuun!

ALBANIAN HERTTUA.
                  Juoskaa, juoskaa, juoskaa!

EDGAR.
Mut kenen luo? Kell' ompi toimi? Merkki
Peruuttamisest' anna.

EDMUND.
                      Aivan oikein.
Tuoss', ota miekkani, päämiehellen
Se näytä.

ALBANIAN HERTTUA.
          Joudu, jos on henkes kallis.

    (Edgar lähtee.)

EDMUND.
Mult' on ja vaimoltanne käsky hällä
Cordelia vankihuonehessa hirttää
Ja syyttää, että epätoivost' itse
Hän surmas itsensä.

ALBANIAN HERTTUA.
Jumalat häntä varjelkoot! -- Pois tuo!

    (Edmund kannetaan pois.)

    (Lear palajaa kantaen sylissään kuollutta Cordeliata.
    Edgar, sotaherroja ja muita tulee.)

LEAR.
Uliskaa, ulvokaa ja vonkukaa! --
Oi, kivest' oletten! Jos teidän silmät
Ja kielet mulla ois, niin taivaan holvit
Parusta särkyis! -- Ijäks on hän mennyt! --
Ma tiedän, eloss' onko ken vai kuollut:
Hän kuollut on kuin maa. -- Hoi, peili tänne;
Sen pinnan hengellään jos himmentää hän,
Hän silloin elää.

KENTIN KREIVI.
                  Tämäkö se on
Se ennustettu loppu?

EDGAR.
                     Nääkö kauhut
Sen enteitä?

ALBANIAN HERTTUA.
             Tää häviö ja hukka?

LEAR.
Hän elää! Höyhen liikkuu! Niin jos on,
Niin palkitsee se onni kaikki tuskat,
Joit' ikänäni kärsin.

KENTIN KREIVI (polvistuen).
                      Hyvä herra!

LEAR.
Pois, pois!

EDGAR.
            Se jalo Kent on, ystävänne.

LEAR.
Kirotut konnat, murhaajat te kaikki!
Pelastunut hän ois; nyt ijäks mennyt! --
Cordelia, Cordelia, varro hiukan! --
Haa! mitä? -- Äänes oli aina vieno,
Sävykäs, hellä: vaimoss' oiva merkki. --
Ma orjan tapoin, joka hirtti sun.

SOTAHERRA.
Niin, sen hän teki.

LEAR.
                    Niin, mies, enkö tehnyt?
Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä
Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha,
Ja huolet nää mun murtaa. -- Ken sa olet?
On silmät mulla heikot: -- oiti sanon.

KENTIN KREIVI.
Jos vihansa ja lempens' esineestä
Kahdesta onni kerskaa, tuoss' on toinen.

LEAR.
Näköni tylstynyt on. -- Kent kai olet?

KENTIN KREIVI.
Niin sama miesi: palvelijanne Kent.
Mut miss' on teidän palvelijanne Cajus?

LEAR.
Siin' oli miestä, tiedäs; kyllä tuntui,
Kun iski hän. -- Hän kuollut on ja mätä.

KENTIN KREIVI.
Ei, herrani, min' olen sama mies.

LEAR.
Sen kohta nään.

KENTIN KREIVI.
                Jok' alennuksessanne
Teit' alust' alkain murheen tiellä seuras.

LEAR.
No tervetullut!

KENTIN KREIVI.
                Sit' ei ole kenkään.
On synkkää, kuollutt', ilotonta kaikki:
Vanhemmat tyttärenne itsens' surmas,
He epätoivoon kuolivat.

LEAR.
                        Sen luulen.

ALBANIAN HERTTUA.
Ei tiedä mitä lausuu hän. On turhaa
Nyt hälle ilmoittaita.

EDGAR.
                       Turhaa, turhaa.

    (Sotaherra tulee.)

SOTAHERRA.
Edmund on kuollut.

ALBANIAN HERTTUA.
                   Syrjäseikka tässä! --
Mua kuulkaa, jalot ystävät ja lordit.
Tän ylt'yleisen turman lievikkeeksi
Me teemme kaikki: vallan luovutamme
Tuon vanhan majesteetin elinkaudeks
Hänelle nyt. -- (Edgarille ja Kentille.)
Te saatte oikeutenne,
Ja arvot, antimet, joit' yltä-kyllin
On työnne ansainneet. -- Kaikk' ystävämme
Saa palkan kunnostaan ja vihamiehet
Rikoksen kalkin juoda. -- Oi! kas, kas!

LEAR.
Laps raukkan' hirtetty! Ei henkeä, ei!
Miks elää koira, hevonen ja hiiri,
Ja sin' et hengi laisin? Sin' et palaa,
Et koskaan, koskaan, koskaan, koskaan, koskaan! --
Tuost' auki nappi! -- Kiitos, ystäväni! --
Kah näetkös? Katsos häntä -- katsos -- huulet, --
Kas tuossa, kas! --

    (Kuolee.)

EDGAR.
                    Hän pyörtyy! -- Herrani!

KENTIN KREIVI.
Oi, murru, sydän, murru, minä pyydän!

EDGAR.
Oi, herra, kuulkaa!

ALBANIAN HERTTUA.
                    Anna hengen mennä;
Sit' älä kiusaa! Vihamies hänt' enää
Tän tylyn mailman piinapenkissä
Kiduttaa tahtois.

EDGAR.
                  Totta, hän on kuollut!

KENTIN KREIVI.
Ihmeellist' että näinkin kauan kesti
Tuo varjo-elämä.

ALBANIAN HERTTUA.
                 Nuo täältä viekää! --
Yleinen suru olkoon ensi työmme.
    (Kentille ja Edgarille.)
Te henki-ystävät, te vallan saatte:
Sairasta valtakuntaa tukekaatte.

KENTIN KREIVI.
Mun pakko täält' on heti matkustaa:
Isäntä vartoo, viipyä en saa.

ALBANIAN HERTTUA.
Tät' ajan synkkää valtaa täytyy kuulla;
Tunteella nyt on käskemist', ei muulla.
Pahinta vanhus kärs'; me nuoret emme;
Niin kauan elä, moista nähdäksemme.

    (Lähtevät, surumarssin soidessa.)