(Thyreus menee.)
CLEOPATRA.
Joko lopetit?
ANTONIUS.
Ah, pimennyt mun maallinen on kuuni!
Se Antonion häviötä tietää.
CLEOPATRA.
Mun oottaa täytyy.
ANTONIUS.
Caesarille mieliks
Sa isket silmää hänen heitukalleen.
CLEOPATRA.
Et mua tunne.
ANTONIUS.
Kylmä olet mulle.
CLEOPATRA.
Oi, armas! Minä kylmä! Silloin taivas
Mun sydämmeni jäistä myrkkyisintä
Raetta valakoon! Sen ensi kuuro
Mua kohdatkoon; kun sulaa se, niin myöskin
Hajotkoon henkeni! Caesarionin
Surmatkoon toinen, sitten yhteen jaksoon
Kohtuni hedelmät ja kaikki kunnon
Egyptiläiseni; ja hautaamatta
He raemyrskyn sulangossa maatkoot,
Siks että Niilin kärpäset ja sääsket
Makoonsa heidät hautaavat!
ANTONIUS.
Nyt tyydyn.
Aleksandriassa on Caesar; siellä
Koettaa tahdon hänen onneansa.
Maajoukkomme on uljaast' otellut;
Hajonneet laivat jälleen yhtyneet
Ja uhkaavina, merikunnoss' aivan.
Miehuuteni, miss' olit? -- Kuule, armas!
Jos tuota kättä suutelemaan vielä
Sodasta palaan, verissä ma tulen.
Ma miekkoineni maineen vielä voitan;
Viel' elää toivo.
CLEOPATRA.
Sankarini-ylväs!
ANTONIUS.
Kolmasti kovaan suonet, jänteet, mielen
Ja hurjast' ottelen. Kun vielä olin
Iloinen, onnekas, niin miehen hengen
Pelasti sukkeluus; nyt tahdon purra,
Kaikk' estelijät hornaan syöstä. -- Tule;
Viel' yksi hauska yö! Nyt tänne kaikki
Apeat päällikkömme! Maljat täyteen!
Viel' yksi yö humussa hummatkaamme!
CLEOPATRA.
Tää on mun syntypäiväni; sit' aioin
Vain hiljaa viettää; mut kun sinä olet
Antonius taas, niin minä Cleopatra.
ANTONIUS.
Käy vielä kaikki hyvin.
CLEOPATRA.
Pääherran luokse kaikki päälliköt!
ANTONIUS.
Niin, heitä tahdon lohduttaa. Tän' yönä
Sirisköön viini heidän arvistansa!
Tule, kuningatar; vielä meiss' on voimaa!
Ens' ottelussa laitan, että surma
Minuhun rakastuu, kun kilpaa teen
Ma hänen hirmuviikatteensa kanssa.
(Antonius, Cleopatra ja seuralaiset menevät.)
ENOBARBUS.
Salaman uhka katseessaan on. Raivo
Kaunastunutt' on pelkoa. Tuon laisna
Voi kyyhky haukkaan iskeä. Kun aivot
Kutistuu päällikkömme, paisuu sydän.
Jos miehuus älyn ahmaisee, niin nielee
Se itse miekan, millä taistelee.
Nyt koitan, miten päästä hänest' irti.
(Menee.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Caesarin leiri Aleksandrian luona.
(Caesar, lukien kirjettä, Agrippa, Maecenas ynnä muita tulee.)
CAESAR.
Pojaksi kutsuu, sättii, niinkuin hällä
Ois voimaa minut pois Egyptist' ajaa;
Raipoilla pieksee airuttani; vaatii
Mua miekkasille: Caesar ja Antonius!
Haa, vanha mässäri! Jos mieli kuolla,
On monta muuta tapaa; minä nauran
Vain hänen vaateilleen.
MAECENAS.
Oi, Caesar, muista:
Kun moinen valta-eläin raivoon yltyy,
On saalis taattu. Hengen aikaa hälle
Äl' anna; vimmaans' eduksesi käytä;
Ei ole kiukku koskaan varoillansa.
CAESAR.
Vie tieto päälliköille, että huomenn'
On monist' otteluista viimeinen.
Antoniota äsken palvelleita
On meidän armeijassa tarpeeks asti
Vangitsemahan häntä. Käske se.
Väkemme kestitse; on varaa meillä;
Se on sen ansainnut. -- Antonius parka!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Antonius, CLeopatra, Enobarbus. Charmiana, Iras,
Alexas ja muita tulee.)
ANTONIUS.
Tapella kanssani ei tahdo?
ENOBARBUS.
Ei.
ANTONIUS.
Ja miksi ei?
ENOBARBUS.
Hän varmaan luulee, että.
Kun häll' on kymmenesti suuremp' onni,
Hän kymmentä myös vastaa.
ANTONIUS.
Huomenn' aion
Maall' otella ja merellä. Ma joko
Jään eloon, taikka kuolleen kunniani
Niin veress' uitan, että elpyy jälleen.
Uljaasti taisteletko?
ENOBARBUS.
Lyön, ja huudan:
»Kaikk' ottakaatte!»
ANTONIUS.
Oikein! Kutsu tänne
Mun talon väkeni. Tän' yönä aulius
Pidoissa vallitkoon! --
(Palvelijoita tulee.)
Kätesi mulle!
Sin' olit aina kelpo mies; -- ja sinä, --
Ja sinä myöskin: -- hyvin teitte työnne;
Toverinanne oli kuninkaita.
CLEOPATRA (syrjään Enobarbolle).
Mit' ompi tää?
ENOBARBUS (syrjään Cleopatralle).
Vain oikku, jonka siittää
Sydämmen tuska.
ANTONIUS.
Kelpo mies myös sinä.
Oi, jaota noin moneksi jos voisin,
Ja tekin kaikki sulautua yhdeks
Antonioks, niin palvelisin teitä
Kuin te nyt mua!
1 PALVELIJA.
Taivas varjelkoon!
ANTONIUS.
Tää yö mua vielä palvelkaatte. Sarkat
Nyt täyttäkää, ja niin mua ylistelkää,
Kuin valtakuntan' viel' ois toverinne
Ja käskyjäni kuulis.
CLEOPATRA (syrjään Enobarbolle).
Mitä aikoo?
ENOBARBUS (syrjään Cleopatralle).
Heit' itkettää.
ANTONIUS.
Tää yö mua palvelkaa;
Se ehkä viimeinen on tehtävänne:
Kenties mua ette enää näe, tai näette
Verisen varjon vain; jo huomenn' ehkä
On teillä toinen herra. Katson teihin
Kuin hyvästelijä. Mut, hyvät miehet,
En luovu teistä; palveluksihinne
Ijäksi olen vihitty kuin ylkä.
Kaks tiimaa mua palvelkaa, ei muuta,
Ja jumalat sen palkitkoot!
ENOBARBUS.
Mut miksi
Noin heitä murhetuttaa? Itkeväthän;
Ja minä myöskin, laukkasilmä hölmö!
Hyi, teette meistä akkoja!
ANTONIUS.
Ha, ha!
Mun velho noitukoon, jos sitä aioin!
Sateesta tuosta onni nouskoon! Liiaks
Sanani teihin, ystäväni, koski:
Lohduttaa teitä aioin, pyysin teitä
Yön viettoon soinioilla. Hyvää, nähkääs,
Ma toivon huomisesta; silloin meitä
Pikemmin voittorikas elo vartoo
Kuin kuolema ja kunnia. Pois pöytään,
Ja viiniin hukuttakaa huolet! Tulkaa.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Seutu sama. Hovilinnan edusta.
(Kaksi sotamiestä on vartiolla.)
1 SOTAMIES.
Hyv' yötä, veikko! Huomenna on päivä.
2 SOTAMIES.
Ja silloin nähdään, kuinka käy. Hyv' yötä!
Kadulla etkö kuullut mitään kummaa?
1 SOTAMIES.
En. Mitä?
2 SOTAMIES.
Juorua kai vain. Hyv' yötä!
1 SOTAMIES.
Hyv' yötä!
(Toista kaksi sotamiestä tulee.)
2 SOTAMIES.
Soltut, vahdiss' olkaa valppaat!
3 SOTAMIES.
Te myös. Hyv' yötä!
(Ensimmäiset kaksi asettuvat paikoilleen.)
4 SOTAMIES.
Täss' on meidän paikka.
(Kolmas ja neljäs asettuvat paikoilleen.)
Jos huomenn' onnistaa vain laivastomme,
Niin varmaan toivon, että puoltaan pitää
Maa-armeijakin.
3 SOTAMIES.
Uljas sotajoukko
Ja uskalias.
(Hoboijan soittoa näyttämön alta.)
4 SOTAMIES.
Vait! Mikä ääni?
1 SOTAMIES.
Hiljaa!
2 SOTAMIES.
Vait! Kuulkaa!
1 SOTAMIES.
Sointaa ilmassa.
3 SOTAMIES.
Maan alla.
4 SOTAMIES.
Se tietää hyvää, niinhän?
3 SOTAMIES.
Ei.
1 SOTAMIES.
Vait, sanon!
Mit' ompi tää?
2 SOTAMIES.
Antonion haltija,
Herkules jumala, nyt hänet jättää.
1 SOTAMIES.
Menkäämme, kyselkäämme, onko samaa
Toisetkin kuulleet.
(Lähestyvät toisia vartijoita.)
2 SOTAMIES.
Kuulkaa, miehet!
KAIKKI.
Kuulkaa!
Haa! Kuulettenko?
1 SOTAMIES.
Kyllä. Eikö kummaa?
3 SOTAMIES.
Kuulkaahan, miehet, kuulkaa!
1 SOTAMIES.
Seuratkaamme
Niin pitkälle, kuin lupa on, sit' ääntä;
Saas nähdä, miten loppuu.
KAIKKI.
Kummallista!
Neljäs kohtaus.
Seutu sama. Huone hovilinnassa.
(Antonius ja Cleopatra, Charmiana ja muita seuralaisia tulee.)
ANTONIUS.
Eros! Asuni, Eros!
CLEOPATRA.
Nuku hiukan.
ANTONIUS.
Ei, kyyhkyni! -- Eros! Asuni, Eros!
(Eros tulee, tuoden asun.)
No, poika, ylleni nyt haarniska!
Jos onnetar ei tänään meitä suosi,
On syynä uhkamme. -- No!
CLEOPATRA.
Suo mun auttaa.
Mihinkä tää?
ANTONIUS.
Oi, älä! Sydäntäni
Vain varustele. -- Väärin! Noin, kas noin!
CLEOPATRA.
Ei, anna minun. -- Nyt se kelpaa.
ANTONIUS.
Hyv' on.
Nyt meill' on onni. -- Näetkös, poikaseni?
Nyt varustaudu itse.
EROS.
Heti, herra.
CLEOPATRA.
Ovatko soljet hyvin?
ANTONIUS.
Oivast' aivan.
Ken nämä aukoo, ennenkuin sen itse
Leponi tähden suon, saa tuta myrskyn. --
Haperrat, Eros; kuningatar paremp'
On asemies kuin sinä. Joutuun! -- Armas,
Jos tänään taisteluni näkisit ja
Kuninkaan ammattia ymmärtäisit,
Näkisit taitoniekan! --
(Aseisiin puettu soturi tulee.)
Terve, uros!
Soturin tiedät tehtävän, se näkyy:
Varahin mielityöhön herätään
Ja ilon siihen käydään.
SOTAMIES.
Tuhansia,
Vaikk' aikaist' onkin, rautapuku yllä
Teit' oottaa satamassa.
(Ilohuutoja ja torventoitauksia.)
(Päälliköitä ja sotureita tulee.)
2 PÄÄLLIKKÖ.
Kaunis aamu!
Hyvää huomenta, kenraali!
KAIKKI.
Hyvää huomenta, kenraali!
ANTONIUS.
Soma toitaus!
Tää aamu, niinkuin nero nuorukaisen,
Jost' odotetaan suurta, alkaa varhain. --
No niin; tuo mulle anna, -- tuo -- niin -- hyvä!
Hyvästi, rouva! Käyköön mun jos kuinkin,
Tuoss' soturin on muisku!
(Suutelee Cleopatraa.)
Hävettävät
Ja narrimaiset on nuo alhaiskansan
Jäähyväistemput. Minä nyt sun jätän
Kuin rautamies. -- Ken taisteluhun mielii,
Mua seuratkoon! Tien näytän. -- Hyvästi!
(Antonius, Eros, päälliköt ja sotamiehet poistuvat.)
CHARMIANA.
Huoneisiinneko mielitte?
CLEOPATRA.
Mua tue!
Kuin sankar' astuu hän. Tää suuri sota
Jos päättyis miekkasilla heidän kesken!
Antonius silloin -- mutta nyt -- no, tule!
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Antonion leiri Aleksandrian luona.
(Torvet soivat. Antonius ja Eros tulevat. Sotamies kohtaa heidät.)
SOTAMIES.
Jumalten onni tänään Antoniolle!
ANTONIUS.
Jos sinä arpinesi taannoin oisit
Maataisteluun mua taivuttanut!
SOTAMIES.
Silloin
Nuo vilpistyneet kuninkaat ja tuokin
Tään-aamullinen luopio sua yhä
Kannoilla seurais.
ANTONIUS.
Ken se luopio?
SOTAMIES.
Ken?
Mies kaikkein lähin. Huuda: »Enobarbus!»,
Niin hän ei sua kuule, taikka vastaa
Leiristä Caesarin: »En ole sinun».
ANTONIUS.
Haa! Mitä?
SOTAMIES.
Niin, hän Caesarin on mies.
EROS.
Mut kirstujaan ja aarteitaan ei vienyt
Hän mukanaan.
ANTONIUS.
Vai luopunut?
SOTAMIES.
Niin aivan.
ANTONIUS.
Lähetä aarteet, Eros, miehen jälkeen;
Kuuletko? Pienintäkään et saa jättää.
Kirjoita -- itse kirjoitan ma alle --
Jäähyväiset ja tervehdykset. Toivon --
Niin sano -- ett'ei hällä enää koskaan
Ois syytä vaihtaa herraa. -- Kohtaloni
Rehellisetkin turmelee. Oh! -- Joutuun! --
Enobarbus!
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Caesarin leiri Aleksandrian edustalla.
(Torvenräikkinää. Caesar, Agrippa, Enobarbus ja muita tulee.)
CAESAR.
Agrippa, mene, ala taistelu.
Antonius elävält' on vangittava;
Julista tahtoni.
AGRIPPA.
Sen täytän, Caesar.
(Menee.)
CAESAR.
Yleisen rauhan aika lähestyy.
Nyt voitto vain, niin kolmois-maailmassa
Itsestään kasvaa öljypuu!
(Airut tulee.)
AIRUT.
Antonius
On sotaan marssinut.
CAESAR.
Agrippan käske
Asettaa eturintaan karkulaiset,
Niin ett' Antonius itsehensä purkaa
Saa sappeaan.
(Caesar seurueineen menee.)
ENOBARBUS.
Alexas hänet petti;
Antonion lähettinä Judeassa
Omalta herraltansa Herodeksen
Hän Caesarille voitti; siitä vaivast'
Uus herra hänet hirtätti. Canidius
Ja muutkin karkulaiset palkkaa saavat,
Mut ei vain kunniaa. Tein itse pahoin;
Ja sitä kadun nyt niin karvaast', ett' on
Ijäksi ilo mennyt.
(Eräs Caesarin sotureista tulee.)
SOTAMIES.
Enobarbus,
Antonius kaikki aartees sulle laittaa
Ja vielä lahjojakin. Tuoja tuli
Mun vahtimolleni, ja telttas luona
Nyt purkaa muulinsa.
ENOBARBUS.
Kaikk' annan sulle.
SOTAMIES.
Äl' ivaa, Enobarbus; puhun totta.
Parasta, että turvaan laitat tuojan;
Mun tulee täyttää virkani, tuon muuten
Olisin itse tehnyt. Teidän päämies
On sentään nyt ja aina Jupiter.
(Menee.)
ENOBARBUS.
Min' olen suurin konna päällä maan;
Sen itse enin tunnen. Oi, Antonius,
Lempeyden lähde, kuinka olisitkaan
Mun hyvät työni palkinnut, kun kehnot
Kullalla maksat! Sydäntäni särkee;
Jos sit' ei murra aatos tää, niin toinen
Nopeempi keino murtaa sen; mut aatos
Sen kyllä tekee, tunnen sen. Sua vastaan
Minäkö taistelisin? Ennen etsin
Lätäkön, mihin kuolla; likaisinkin
Pareiksi sopii viime teolleni.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus
Taistelutanner molempien leirien välillä.
(Sotahuutoja, rummun pärrytystä ja torven räikkinää.
Agrippa ja muita tulee.)
AGRIPPA.
Takaisin! Liian kauas uskalsimme.
Caesarkin itse liekiss' on, ja suuremp'
On vastustus, kuin mitä odotimme.
(Menevät.)
(Sotahuutoja. Antonius ja Scarus, haavoitettuna, tulevat.)
SCARUS.
Päällikkö uljas! Tää vast' ottelua!
Jos taannoin näin ois tehty, kotiin heidät
Pää veriss' olis piesty.
ANTONIUS.
Vuodat verta.
SCARUS.
Sain haavan; se ol' ensin niinkuin T,
Mut nyt se on kuin H.
ANTONIUS.
He pakenevat.
SCARUS.
Nyt survokaamme heidät tunkiolle;
Minuss' on vielä kuuden naarman tila.
(Eros tulee.)
EROS.
He ovat lyödyt; hyötymme on yhtä
Kuin kauniin voitto.
SCARUS.
Selkään heitä haudo
Ja niinkuin jänist' iske takakoipeen;
Juoksusta hauska piestä!
ANTONIUS.
Kerran maksan
Puheesi lohdukkaat ja kymmenesti
Tuon reippaan mieles. Tule!
SCARUS.
Jäljess' onnun.
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Aleksandrian muurien edustalla.
(Sotahuutoja. Antonius tulee marssien, hänen jäljessään
Scarus ja sotaväkeä.)
ANTONIUS.
Leiriinsä hänet karkoitimme. Joutuun
Ennalta viekää kuningattarelle
Sanoma, keitä vieraakseen hän saa. --
Huomenna ennen päivää vuodatamme
Sen veren, joka tänään pakoon pääsi.
Kaikille kiitos! Vankat teill' on kourat,
Ja ette taistelleet vain palkan eestä,
Vaan niin kuin asia ois ollut teidän,
Eik' yksin mun; jokainen oli Hektor.
Nyt kaupunkiin, ja vaimon, ystäväin
Kavutkaa kaulaan; kertoelkaa työnne,
Kun ilokyynelin he haavoistanne
Pesevät hurmeen ja nuo kunnon raannat
Terveiksi suutelevat. -- Kätesi!
(Cleopatra tulee seurueineen.)
Tuon suuren keijon suosiin sinut suljen,
Kiitollisuutens' onnen sulle tuokoon! --
Sa, mailman päivä, teräskaulahani
Kätesi kierrä; juokse semmoisenaan
Sopani raudan läpi sydämmeeni,
Ja voittoretkes tee sen kuohupäillä!
CLEOPATRA.
Oi, herrain herra! Kaiken kunnon kunto!
Maailman suurest' ansast' ehjänäkö
Hymyillen tulet?
ANTONIUS.
Armas satakieli,
Makuulle heidät pieksimme. Haa, tyttö!
Ruskeihin harmait' eksyy; mut viel' aivo
Ravitsee hennoja ja nuoruudelta
Voi viedä voiton. Katso tuota miestä!
Huulilleen armon kättä tarjoo! -- Uros,
Suutele tuota! -- Taistellut hän niin on,
Kuin vihast' ihmiskuntaan joku jumal'
Ois surmaa tehnyt hänen hahmossansa.
CLEOPATRA.
Saat multa kulta-asun, jok' on ollut
Kuninkaan oma.
ANTONIUS.
Ansainnut hän on sen,
Vaikk' ois se rubiineilla koristeltu
Kuin pyhän Phoibon vaunut. -- Kätesi!
Nyt riemukulku kautta kaupungin
Ja kilvet hajanaiset koristeina!
Jos olis linnassamme leirin tila,
Niin yhdess' illasteltaisi ja juotais
Onneksi huomispäivän, josta koituu
Kuninkaallinen seikkailu. -- Soi, torvi!
Kaupungin korvat vasken räminällä
Nyt huumaa, säistäin rummun pärrytystä,
Niin että maa ja taivas yhteen ääneen
Jymisten tuloamme ylistää!
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
Caesarin leiri.
(Sotureita on vartiolla.)
1 SOTAMIES.
Jos meit' ei tunnin aikaan vaihdeta,
Palata täytyy vahdistoon. On kuudan,
Ja sanotaan, ett' toisell' alkaa valveell'
Ottelu taas.
2 SOTAMIES.
Kirottu päivä meille
Tuo eilinen!
(Enobarbus tulee.)
ENOBARBUS.
Yö, ole näkijäni! --
3 SOTAMIES.
Ken tuo mies on?
2 SOTAMIES.
Vait vain, ja kuunnelkaamme.
ENOBARBUS.
Todista puolestani, armas kuu,
Kun pettureista inhottava muisto
Jää maailmaan, ett' Enobarbus raukka
Sinulle työnsä katui.
1 SOTAMIES.
Enobarbus!
2 SOTAMIES.
Vait! Lisää kuulkaamme.
ENOBARBUS.
Sa, raskaan mielen ylin valtias,
Yön myrkkyist' usvaa päälleni nyt seulo,
Ett' elämä, tuo tahdon vastustaja,
Minusta luopuis! Sydämmeni murskaa
Piikovaan rikokseeni! Rauetkoon se,
Surusta kuivuneena, tomuksi
Pahoine mietteinensä! Oi, Antonius,
Jalompi kuin mun ilkityöni halpa,
Anteeksi omast' anna puolestasi,
Mut mailma kirjoihinsa minut pankoon
Vain luopioiden, pettureiden joukkoon!
Antonius! Oi, Antonius!
(Kuolee.)
2 SOTAMIES.
Puhutella
Pitääpi häntä.
1 SOTAMIES.
Niinpä niinkin; saattaa
Puheensa Caesaria koskea.
3 SOTAMIES.
Niin oikein. Mutta hän on nukuksissa.
1 SOTAMIES.
Pikemmin taineissaan; noin häijy rukous
Ei hevin unta tuo.
2 SOTAMIES.
Lähemmä tulkaa.
3 SOTAMIES.
Herätkää, herra! Puhukaa!
2 SOTAMIES.
Hoi! Kuulkaa!
1 SOTAMIES.
Häneen on kuolon käsi iskenyt. --
Haa! Rummun vakaa ääni uinuvia
Jo herättää. Päävahtiin hänet viemme;
Hän arvomies on. Vuoromme nyt päättyy.
3 SOTAMIES.
No, tulkaa pois; hän ehkä vielä tointuu.
(Menevät, ruumitta kantaen.)
Kymmenes kohtaus.
Molempien leirien välimaalla.
(Antonius ja Scarus tulevat, marssittaen sotajoukkojaan.)
ANTONIUS.
Merillä tänään varustauvat; emme
Lie maalla heille mieleen.
SCARUS.
Kaikkialla.
ANTONIUS.
Tulessa tulkoot taikka ilmassa,
Niin vastaan käymme. Muista: jalkaväki
Kaupungin ulkokunnahilla meihin
On liittyvä. Merellä kaikk' on selvää;
Sataman jättäneet on laivat. Paras
Nyt tilaisuus on heidän hankkeitaan
Ja varustuksiansa vakoella.
(Menevät.)
(Caesar tulee, marssittaen sotajoukkojaan.)
CAESAR.
Jos teit' ei ahdisteta -- niinkuin luulen --
Pysykää hiljaa maalla. Parhaat voimans'
On laivoihin hän vienyt. Laaksoiss' olkaa
Ja kestäkäätte, miten parhain voitte.
(Menevät.)
(Antonius ja Scarus palajavat.)
ANTONIUS.
Ei mitään vieläkään! Tuon männyn luota
Ma näen kaikki; kohta tiedon annan,
Mitenkä käy.
SCARUS.
Cleopatran on laivaan
Pesineet pääskyt; auguuri on vaiti,
Ei tiedä mitään, synkkänä vain katsoo,
Peläten suutaan avata. Antonius
On rohkea ja arka, pelkää, toivoo
Sen mukaan, miten onnen oikku vuoroin
Vie taikka antaa.
(Kaukaista melua, meritappelun kaltaista. Antonius palajaa.)
ANTONIUS.
Hukassa on kaikki!
Tuo rietas egyptitär minut petti!
Laivastoni on antaunut; tuolla
Nakellaan pilviin lakkeja ja juodaan,
Kuin kauan eross' olleet ystävykset.
Sa, kolminainen portto, minut tuolle
(Menee.)
Möit oppipojalle! Sua vastaan yksin
Nyt sydämmeni sotii. -- Pakoon kaikki!
Kun lumoukseni kostanut ma olen,
Niin kaikk' on tehty. -- Käske pakoon kaikki.
(Scarus menee.)
Oi, päivyt, nousuas en enää näe!
Täss' onnestaan Antonius erii; tässä
Me kättä paiskaamme! -- Näiks onko tullut? --
Sydämmet, jotka liepeissäni lieri
Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt
Caesarin kukkakupuun heruttavat;
Ja kolottu on honka tää, mi kaikki
Varjoonsa peitti. Petetty ma olen!
Egyptin viekas henki! Ilki lumous!
Sa, jonka silmäys mua viittoi sotaan
Ja kotiin taas, jonk' oli povi korkein
Mun silmämääräni ja ylpeyteni,
Kuin aimo mustalainen petosjuonin
Sydäntä myöten minut paljaaks riistit! --
Hoi, Eros! Eros!
(Cleopatra tulee.)
Lumous, väisty pois!
CLEOPATRA.
Miks armahallesi noin riehut?
ANTONIUS.
Poistu,
Tai ansaitun saat palkkasi ja Caesar
Häväistyn voittosaaton! Hän sun vieköön
Ja plebejien riemutessa ilmaan
Sun nostakoon! Sa vaunujansa seuraa
Häväistyksenä koko sukupuolesi
Kuin hirmu-otusta sua näyteltäköön
Rovosta roistokansalle! Tuo hellä
Octaviakin siksi säätyin kynsin
Vanatkoon kasvos!
(Cleopatra menee.)
Hyvä, että menit,
Jos hyvä, että elät. Parempi,
Jos raivoni sun saavuttaisi; silloin
Yks surma monta estäisi. -- Hoi, Eros! --
Mua Nesson paita polttaa! Kantaisä
Alcides, neuvo mulle raivos, että
Kuun sarviin Lichaan lennätän ja noilla
Käsillä, joille raskain nuija kevyt,
Arvoisan itseni ma tyynni murskaan!
Tuo noita kuolkoon! Rooman nulikalle
Hän minut möi; petokseen minä sorruin,
Ja siitä nyt hän kuolkoon! -- Eros, hoi!
(Menee.)
Yhdestoista kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)
CLEOPATRA.
Avuksi, naiset! Pahemmin hän raivoo
Kuin Ajax kilvestään. Thessalian karju
Noin vaahtea ei vala.
CHARMIANA.
Hautamajaan
Sulkeukaa, kuolon sana hälle pankaa.
Niin tuskaillen ei sielu ruumiist' erii,
Kuin suuruus itsestään.
CLEOPATRA.
Pois hautamajaan! --
(Mardianolle.) Sana hälle vie, ett' itseni ma tapoin,
Ett' oli viime sanani: »Antonius»;
Se kerro oikein surkutellen. Joudu!
Tuo tieto mulle, miten hän sen kestää.
(Menevät.)
Kahdestoista kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone.
(Antonius ja Eros tulevat.)
ANTONIUS.
Mua erotatko, Eros?
EROS.
Kyllä, herra.
ANTONIUS.
Näet joskus pilven lohikäärmeenmoisen,
Udussa näet kuin leijonan tai karhun
Tai tomillisen linnan, jyrkän vuoren,
Särmikkään kallion, sinervän niemen
Ja puita, jotka maailmalle nuokkuu --
Lumetta kaikki. Sinä näit nuo näyt.
Nuo iltahämyn kuvajaiset?
EROS.
Kyllä.
ANTONIUS.
Mik' on nyt hevonen, se tuokiossa
Hajautuu pilveen, erottamatonna
Kuin vesi vedestä.
EROS.
Niin kyllä, herra.
ANTONIUS.
Niin, ystävä, semmoinen varjokuva
On päällikkösi nyt. Täss' on Antonius,
Mut tätä hahmoa ei voi hän pitää.
Egyptin vuoksi ryhdyin tähän sotaan,
Ja kuningatar -- jonka syämmen luulin
Omaavani, kosk' omasi hän minun,
Jok', omanani, miljoonittain muita,
Nyt kadonneita, yhdisti -- hän, näet sen,
Pelissä petti mun ja Caesarille,
Vihamiehelleni, kunniani hukkas. --
Äl' itke, hyvä Eros; jäihän meille
Viel' itsemme, jok' itsemme voi tappaa.
(Mardianus tulee.)
Se kirottu! Hän miekan multa ryösti.
MARDIANUS.
Antonius, ei! Sua kuningatar lempi
Ja omakseen sun kohtalosi otti.
ANTONIUS.
Vait, rietas kuohilas! Hän minut petti.
Sen vuoksi kuolkoon!
MARDIANUS.
Ihminen vain kerran
Voi kuolemalle maksaa velkansa;
Hän on sen maksanut. Mit' aioit sinä,
Se on jo tehty. Viime sanans' oli:
»Antonius, ylevä Antonius!» Silloin
Antonion nimen syvä, raskas huokaus
Katkaisi kesken; sydän vei ja huulet
Siit' osansa; hän kuoli pois, ja nimes
On häneen haudattuna.
ANTONIUS.
Kuollut?
MARDIANUS.
Kuollut.
ANTONIUS.
Asuni riisu, Eros! Lopuss' on
Nyt päivän pitkä työ ja lepo tarpeen. --
Se kyllin korvaa vaivas, että pääset
Täält' eheänä. Mene!
(Mardianus menee.) --
Pois, pois tuo! --
Ajaxin seitsenkertamenkaan kilpi
Tält' iskulta ei sydäntäni suojais.
Pakahdu, povi! Sydän, vahvemp' ennen
Kuin verhosi, nyt heikko majas murra! --
Välehen, Eros! -- Soturi on mennyt! --
Pois, aseet särkyneet; te kunnialla
Olette palvelleet. --
(Eros poistuu.)
Sa ennalt' ehdit,
Mut sinut saavutan, Cleopatra,
Ja itken sulta anteeks'antamusta.
Mun täytyy se; on kidutusta viipy.
Kun sammunut on soihtu, pane maata
Ja heitä päivän huolet! Kaikki puuha
Nyt työn vain turmelee, ja itse voima
Takertuu omaan väkeensä. Nyt kiinni
Sinetti vain, ja kaikk' on kaikki! -- Eros! --
Ma tulen, armas! -- Eros! -- Mua varro:
Miss' sielut lepää kukilla, me siellä
Käsikkäin kuljemme ja kaikki henget
Imehdytämme reippaall' ilollamme;
Aeneas Didoineen saa yksin jäädä,
Muut kaikki meitä seuraa. -- Eros! Eros!
(Eros palajaa.)
EROS.
Mitä, herra?
ANTONIUS.
Cleopatran kuoltua
Niin häpeään nyt häädyn, että inhoo
Mua jumalatkin. Minä, jonka miekka
Nelitti mailman, joka laivalinnat
Rakensin vehreän Neptunon selkään,
Nyt itseäni soimaan, että puutun
Tuon naisen uljuutta, tuot' ylvää mieltä,
Mi kuollen sanoo meidän Caesarille:
»Ma voitin itseni.» Sa vannoit, Eros,
Kun niiksi tulee -- ja nyt niiks on tullut --
Kun auttamaton häpeä ja herja
Mua takaa väijyy, että käskystäni
Mun silloin surmaat. Tee se! Nyt on aika!
Et mua loukkaa, Caesarin vain kaadat.
No, punaa poskiin!
EROS.
Hyvät jumalat!
Sen tekisinkö minä, mit' ei voinut
Sodassa kaikki parthilaisten nuolet!
ANTONIUS.
Halaatko Roomass' ikkunasta nähdä,
Kuin herras, kädet sidottuina, niskans'
Ikeeseen laskee, alas painain päänsä
Hävystä hehkuvan, kun vaunuissansa
Tuo onnenmiekko Caesar edell' ajaa,
Häväisten seuraajaansa.
EROS.
En, en koskaan.
ANTONIUS.
No, tule siis; mua haava vain voi auttaa.
Tuo kunnon miekkas sivalla, mi maalles
Niin mont' on hyvää tehnyt.
EROS.
Anteeks suokaa!
ANTONIUS.
Kun sinut vapautin, sen vannoit tehdä,
Milloinka vaadin vain. Nyt tee se; muuten
On kaikki palvelukses entisetkin
Vain tyhjää sattumaa. No, survaise!
EROS.
Nyt pois siis kääntäkää tuo jalo muoto,
Joss' asuu koko mailman jumaloimus.
ANTONIUS.
Kas min!
(Kääntää pois kasvonsa.)
EROS.
Jo maall' on miekka.
ANTONIUS.
Joutuun sitten
Se tehköön tehtävänsä.
EROS.
Rakas herra,
Ylevä valtiaani, salli minun,
Ennenkuin verisen ma iskun isken,
Hyvästi jättää.
ANTONIUS.
Sen jo teit. Hyvästi!
EROS.
Hyvästi, herra! Nytkö jo?
ANTONIUS.
Nyt, Eros!
EROS.
No, tuossa siis!
(Kaatuu miekkaansa.)
Näin pääsen suremasta
Antonion kuolemaa.
(Kuolee.)
ANTONIUS.
Jalompi mua
Sin' olet monta vertaa. Uljas Eros,
Näin näytit, mitä pitää mun ja mitä
Et sinä voi. Kuningatar ja Eros
Jalolla käytöksellään ikimaineen
Minulta voittivat; mut ylkä tahdon
Viel' olla kuolemassakin ja rientää
Kuin morsiusvuoteeseen. Siis joutuun! Eros,
Sun oppilaanasi nyt herras kuolee;
Tään sinult' opin. --
(Kaatuu miekkaansa.)
Kuin? En kuollut? Enkö? --
Hoi! Vahdit! -- Surmaa auttakaa!
(Dercetas ja vahtimiehiä tulee.)
1 VAHTIMIES.
Mit' ääntä?
ANTONIUS.
Tein patustyön; oi, päättäkää te, miehet,
Mit' aloin minä.
2 VAHTIMIES.
Pudonnut on tähti!
1 VAHTIMIES.
Ja aika tekee loppuaan!
KAIKKI.
Voi meitä!
ANTONIUS.
Ken lempii mua, lyököön kuoloniskun!
1 VAHTIMIES.
En minä.
2 VAHTIMIES.
Enkä minä.
3 VAHTIMIES.
Eikä kukaan.
(Vahtimiehet menevät.)
DERCETAS.
Tuho ja kuolo luotas ajaa kaikki. --
Tää sanoma ja miekka tuo, ne mulle
Caesarin lemmen hankkii.
(Diomedes tulee.)
DIOMEDES.
Miss' Antonius?
DERCETAS.
Kah, tuossa, Diomedes!
DIOMEDES.
Elääkö hän?
Et vastaa, mies?
(Dercetas poistuu.)
ANTONIUS.
Sinäkö, Diomedes?
Vedä miekkasi ja kelpo surmanisku
Minuhun iske!
DIOMEDES.
Herra, tänne minut
Lähetti Cleopatra.
ANTONIUS.
Milloin?
DIOMEDES.
Nyt.
ANTONIUS.
Miss' on hän?
DIOMEDES.
Sulkeunut hautamajaan.
Häll' oli aavistava pelko siitä,
Mit' oli tuleva. Kun näki, että
Te syyttä suotta epäilitte hänen
Caesariin liittyneen, ja ett'ei ollut
Vihanne hillittävissä, niin laittoi
Hän teille sanoman, ett' oli kuollut.
Nyt, seurauksista huolissaan, mun käskee
Totuuden kertoa; mut pelkään, että
Ma tulen liian myöhään.
ANTONIUS.
Liian myöhään.
Diomedes hyvä, kutsu tänne vahti.
DIOMEDES.
Päämiehen vahti, hoi! Hoi, vahti tänne!
Herranne kutsuu.
(Vahtimiehiä tulee.)
ANTONIUS.
Hyvät ystävät,
Kuningattaren tykö minut viekää,
Se viime työ on, minkä teiltä vaadin.
1 VAHTIMIES.
Voi meitä! Miehenne kun uskotuimmat
Jätätte jälkeenne!
KAIKKI.
Voi, surun päivää!
ANTONIUS.
Ei ystävät, teit' ei saa suru painaa, --
Sit' älkää hyvää suoko kohtalolle.
Sanokaa rangaistusta tervetulleeks,
Niin sitä rankaisette, kun sen tuskat
Ilolla kärsitte. Avuksi tulkaa!
Mua, johtajaanne, te nyt johtakaa!
Ja kiitos kaikest', ystäväni, kiitos!
(Menevät, kantaa Antoniota.)
Kolmastoista kohtaus.
Paikka sama. Hautamaja.
(Cleopatra, Charmiana ja Iras ylhäällä hautamajassa.)
CLEOPATRA.
En, Charmiana, täält' en lähde koskaan.
CHARMIANA.
Mieltänne lohduttakaa.
CLEOPATRA.
En, en tahdo.
Kaikk' ihmeet, kauhut tervetulleiks sanon,
Mut lohdun hylkään. Syyn mukainen tulee
Suruni määrä olla, yhtä suuri
Kuin on sen aihe. --
(Diomedes ilmestyy alhaalla.)
Mitä? Kuollutko?
DIOMEDES.
Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.
Kas, tuolta puolen hautamajaa vahdit
Jo häntä kantavat.
(Vahtimiehet tulevat, kantaen Antoniota.)
CLEOPATRA.
Oi, aurinko,
Kehäsi suuri polta tuhkaksi!
Pimetköön mailman ranta vaihteluineen!
Antonius! Oi, Antonius, Antonius!
Charmiana, auta, auta, Iras, auta!
Te siellä, auttakaa hänt' ylös!
ANTONIUS.
Hiljaa!
Antoniota ei kukistanut Caesar,
Vaan itse itsensä Antonius voitti.
CLEOPATRA.
Niin kyllä, niin: Antonius yksin saattoi
Antonion voittaa; mut voi kuitenkin!
ANTONIUS.
Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Hetken
Vain tässä kalmaa viivyttelen, kunnes
Viimeisen tuhansista suuteloista
Huulilles painan.
CLEOPATRA.
Min' en tohdi, armas. --
Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi;
Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar
Ei voittosaatollensa koristusta
Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint'
On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä,
Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia,
Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
Ei kunniata voittaakseen saa mua
Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule! --
Avuksi naiset! -- Nostamme sun tänne. --
Apuhun tulkaa!
ANTONIUS.
Joutuun! Kohta kuolen.
CLEOPATRA.
Tää vasta leikki! -- Kuinka painat, armas!
Tää mielen raskaus kaikk' on voimat vienyt,
Se tekee painon. Oi, jos Juno oisin,
Niin vahvasiipinen Mercurius saisi
Zeun rinnalle sun nostaa! -- Vielä vähän! --
On toivo aina hupsu. -- Tule, tule!
(Nostavat Antonion ylös.)
Oi, tervetullut! Kuole nyt miss' elit!
Muiskuista elvy! Huulet jos sen voisi,
Ne kuluttaisin näin.
KAIKKI.
Oi, surkeutta!
ANTONIUS.
Egyptitär, ma kuolen, kuolen!
Viiniä tilkka, sitten puhun hiukan.
CLEOPATRA.
Ei, annas minä puhun: torun, kunnes
Vihasta onnetar, tuo kiero vaimo,
Rukkinsa rikkoo.
ANTONIUS.
Armas, sana vain!
Caesarilt' arvoa ja turvaa pyydä. --
Oi!
CLEOPATRA.
Ne ei sovi yhteen.
ANTONIUS.
Kuule, armas:
Väestä Caesarin äl' usko muihin
Kuin Proculejoon.
CLEOPATRA.
Uljuuteeni uskon
Ja käteeni, mut Caesarin en väkiin.
ANTONIUS.
Eloni surkeata loppua
Äl' itkein sure! Virkistä vain mieltäs,
Muistellen entist' onnenaikaani,
Kun elin niinkuin ylevin ja suurin
Maan ruhtinas. Nyt kurjana en kuole,
En pelkurina kypärääni heitä
Maanmiehelleni; roomalainen olen
Ja uljaan roomalaisen voittama.
Nyt henki lähtee, enempää en jaksa.
CLEOPATRA.
Oo, sinä miesten parhain, niinkö kuolet?
Minusta etkö huoli? Tähän inhaan
Mun jätät maailmaan, jok' ilman sua
Ei paremp' ole pahnaa. -- Nähkää, naiset:
(Antonius kuolee.)
Maan valtakruunu sulaa! -- Oi, Antonius! --
Oi, kuihtunut on sodan voittoseppel,
Sen lippupuu nyt kaatui! Miehen verrall'
On poika nyt ja tyttö; kaikk' on yhtä;
Kuun alla kaikkinäkevän ei enää
Mitäkään merkillistä.
(Menee tainnoksiin.)
CHARMIANA.
Malttukaatte!
IRAS.
Oo, hänkin kuollut, valtiaamme!
CHARMIANA.
Rouva!
IRAS.
Kuningatar!
CHARMIANA.
Oi, jalo, jalo rouva!
IRAS.
Egyptin valtaemäntä!
CHARMIANA.
Vait! Hiljaa!
CLEOPATRA.
Ei muuta kuin vain vaimo; samain kurjain
Himojen alainen kuin lypsyakka
Tai palkkapiika! Nurjiin jumaloihin
Halaisin heittää valtikkani, huutaa,
Ett' tämä mailma veti vertaa heille,
Siks kunnes varastivat kalleuteni.
On tyhjää kaikki; maltti hupsutusta,
Ja maltittomuus hullun koiran virkaa.
Rikosko syöstä surman salamajaan,
Ennenkuin surma noutaa? -- Mitä teette?
Uljuutta, naiset! Sun mik' on, Charmiana?
Ylevät immet! -- Nähkääs, hyvät naiset,
Lopuss' on öljy, lamppu sammunut! --
Miehuutta, naiset! Ensin ruumis hautaan,
Sitt' ylväs, suuri, roomalainen teko,
Ett' ylpeillä saa meistä tuoni. Tulkaa!
Tuon jättihengen maja nyt on kylmä.
Oo, tulkaa, naiset! Ainoo auttaja
Nyt uljuus on ja äkkikuolema.
(Menevät. Antonion ruumis kannetaan pois.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Caesarin leiri Aleksandrian edustalla.
(Caesar, Agrippa, Dolabella, Maecenas, Gallus,
Proculejus y.m. tulevat.)
CAESAR.
Dolabella, mene, vaadi antaumista;
Kun kaikk' on turhaa, sano, että viipy
On pelkkää vehkeilyä.
DOLABELLA.
Kyllä, Caesar.
(Menee.)
(Dercetas tulee, kädessä Antonion miekka.)
CAESAR.
Mit'. ompi tämä? Ken se meitä tohtii
Noin lähetä?
DERCETAS.
Nimeni on Dercetas.
Antoniota palvelin, mi parhain
Ol' ansaitseva parhaan palveluksen;
Hän oli herrani, kun eli, toimi,
Ja hänen vihaajiaan vastustamaan
Kulutin elämäni. Mieheksesi
jos tahdot mun, niin olen Caesarille,
Mit' Antoniolle olin; jos et tahdo,
Niin ota henki multa.
CAESAR.
Mitä sanot?
DERCETAS.
Sen sanon, Caesar: Antonius on kuollut.
CAESAR.
Kun moinen pylväs kaatuu, suuremp' olla
Pitäisi ryske: maankin järähtää ja
Kaduille leijonia lennätellä
Ja ihmisiä taasen niiden luoliin.
Antonion surma ei vain yhden surma,
Se nimi tietää puolen maailmaa.
DERCETAS.
Hän kuollut on, ei puukon palkatun,
Ei telakirveen kautta; sama käsi,
jok' urotöillään hälle maineen hankki,
Sydämmen antamalla miehuudella
Sydämmen särki. Tässä urhon miekka;
Sen vedin haavasta; kas, veri jalo
Sit' yhä punaa.
CAESAR.
Suretteko miehet?
Anteeksi, jumalat; mut moinen tieto
Kuninkaan silmää kostuttaisi!
AGRIPPA.
Kummaa,
Ett' ajaa luonto meitä vaikeroimaan
Hartainta toivettamme!
MAECENAS.
Häness' oli
Avut ja viat tasan.
AGRIPPA.
Ihmisessä
Tavata ei voi ylevämpää mieltä.
Mut, ollaksemme ihmisiä, saamme
Vikoja jumalilta. Caesar heltyy.
MAECENAS.
Noin suuren peilin vastassa on pakko
Kuvansa siinä nähdä.
CAESAR.
Oi, Antonius,
Näin kävi siis! Mut puhkaisin vain paiseen
Omasta ruumiistani. Sinut täytyi
Mun työntää tieltä pois, tai mennä itse;
Ei koko maailmassa meidän kahden
Ois ollut tilaa. Kuitenkin ma suren
Ja sydämmeni verta haikeest' itkee,
Kun sinä ystäväni, kilpaajani
Jaloissa töissä, valtakumppanini,
Toveri, veikko sotatantereella,
Oikea käteni, sydän, josta lennon
Sai mieleni, -- kun, sanon, tähtiemme
Noin leppymättä piti riitaiseksi
Välimme tehdä! -- Kuulkaa, ystävät, --
(Airut tulee.)
Mut se nyt jääköön sopivampaan aikaan.
Tuon miehen silmist' asia jo kuultaa;
Kuulkaamme, mit' on hällä sanomista. --
Mist' olet?
AIRUT.
Egyptistä kurja mies.
Kuningattareni, mi hautamajaans'
On sulkeunut -- ei muuta hällä omaa --
Nyt aikeistasi pyytää tiedon saada,
Jott' ehtisi hän pakkopäivillensä
Varustua.
CAESAR.
Hän hyvill' olkoon mielin;
Hänelle heti tiedon laitan siitä.
Ett' arvokasta, hellää kohtelua
Hän meilt' on saapa. Caesar ei voi elää
Ja tyly olla.
AIRUT.
Jumalien haltuun!
(Poistuu.)
CAESAR.
Käy tänne, Proculejus. Mene, sano.
Ett' emme hälle häväistystä aio;
Aseta lohtu mielen tilan mukaan;
Hän ylpeydessään surmatyön voi tehdä
Ja meidät voittaa. Roomassa hän tuottais
Mun riemusaatolleni ikimaineen.
Tuo joutuun tieto, mitä sanoo hän
Ja millaiselta näyttää.
PROCULEJUS.
Kyllä, Caesar.
(Menee.)
CAESAR.
Käy mukaan, Gallus.
(Gallus menee.) --
Miss' on Dolabella?
Seuratkoon Proculejoa.
AGRIPPA ja MAECENAS.
Dolabella!
CAESAR.
Ei, antaa olla; muistan, että muuta
On tointa hällä. Pian on hän täällä.
Telttaani tulkaa; siellä saatte nähdä,
Kuink' oli täytymys tää sota mulle
Ja kuinka kirjeissäni aina olin
Sävyisä, tyyni. Tulkaa näkemään,
Mit' ilmaistavaa mulla on.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Aleksandria. Hautamaja.
(Cleopatra, Charmiana ja Iras tulevat.)
CLEOPATRA.
Paremman elämän on alku vain
Tää auteus. Mitä Caesar on? Vain tyhjää;
Ei onnetar, vaan onnettaren orja,
Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on
Se teko, joka kaiken teon päättää,
Satunnan salpaa, köyttää kohtalon,
Pois nukkuu, maan ei saastaa enää maista,
Tuot' imettäjää Caesarein ja loisten.
(Proculejus, Gallus ja sotureita lähestyy hautamajan ovea.)
PROCULEJUS.
Caesar sua tervehtii, Egyptin valtias,
Ja pyytää tietää, minkä toivomuksen
Sa soisit täytetyksi.
CLEOPATRA.
Nimesi?
PROCULEJUS.
Nimeni Proculejus on.
CLEOPATRA.
Antonius
Sinusta puhui, luottaa käski sinuun;
Mut suuresti en pettymystä pelkää,
Kun luottamust' en tarvitse. Jos herras
Kuningatarta vaatii kerjäämään,
Niin majesteetin täytyy arvon vuoksi
Kuningaskuntaa kerjätä. Jos suo hän
Egyptin pojalleni, niin hän antaa
Sen verran omastani, että siitä
Voin polvillani kiittää.
PROCULEJUS.
Huolet' olkaa!
Käsissä ruhtinaan ei vaaraa teillä.
Vapaasti turvautukaa herraani,
Jonk' aulis armo runsain määrin vuotaa
Tarvitseville. Syvän nöyryytenne
Kun tietää saa hän, näette voittajan,
Jok' apuun kutsuu hyvyyden, kun polvill'
Anotaan hältä armoa.
CLEOPATRA.
Vie sana,
Ett' olen hänen onnens' alamainen,
Ja annan hälle vallan, minkä voitti.
Nöyryyttä opettelen joka hetki,
Ja hänen kasvonsa vain nähdä soisin.
PROCULEJUS.
Sen teen ma, jalo rouva. Rauhoittukaa;
Ma tiedän, että tilaanne hän säälii,
Johonka itse syypää on.
GALLUS.
Nyt nähkääs,
Kuin olis helppo hänet vangiks ottaa.
(Proculejus ja kaks' vartijaa nousevat tikapuita myöten
hautamajaan ja asettuvat Cleopatran taakse. Toiset vartijat
murtavat oven auki salvasta.)
Vahtikaa häntä, kunnes Caesar tulee.
(Poistuu.)
IRAS.
Oi, valtaemäntä!
CHARMIANA.
Cleopatra!
Voi, kuningatar, sinä olet vanki!
CLEOPATRA.
Pian, pian, kädet!
(Paljastaa tikarin.)
PROCULEJUS.
Seis, seis, arvo rouva!
(Pidättää häntä ja riisuu häneltä aseen.)
Moist' älkää pilaa tehkö! Emme pettää,
Vaan pelastaa teit' aiomme.
CLEOPATRA.
Ei suoda
Siis kuollakaan! Se hoiva koirallakin.
PROCULEJUS.
Caesarin hyvyys loukkaantuu, jos noin te
Itsenne turmelette, Cleopatra.
Maailma hänen jaloutensa nähköön;
Sit' estäis kuolonne.
CLEOPATRA.
Miss' olet, kuolo?
Oi, tule, tule, kuningatar ota;
Hän vastaa monta imevää ja loista!
PROCULEJUS.
Mieltänne malttakaa.
CLEOPATRA.
En syö, en juo,
Ja jos on kerran tyhjä puhe tarpeen,
En myöskään nuku. Tämän tomumajan
Ma kaadan, tehköön Caesar, minkä voi.
Mies, tiedä, herras hoviss' ei mua koskaan
Kahleissa nähdä; typerän Octavian
Ei kaino silmä moittimaan mua pääse.
Mua hurraall' ilmahanko nostettaisi
Räyhäävän Rooman roskan nähtäväksi?
Egyptiss' ennen hautamajanani
Ojanne olkoon; ennen Niilin mutaan
Mun syöskööt alastonna, vesitoukkain
Kaluta kauheaksi; ennen tehkööt
Korkeimman pyramiidin hirsipuuksi
Ja kahleilla mun siihen hirttäkööt!
PROCULEJUS.
Kuvittelette julmempaa, kuin mihin
Syyt' antaa teille Caesar.
(Dolabella tulee.)
DOLABELLA.
Proculejus,
Mit' olet tehnyt, tietää herras, Caesar;
Sua kutsuu hän; ja kuningatar minun
Jää huostaani.
PROCULEJUS.
Se mieluisinta mulle.
Sävyisä ole hälle, Dolabella. --
(Cleopatralle.) Ma Caesarille lausun toivehenne,
Jos suotte.
CLEOPATRA.
Sano, että kuolla tahdon.
(Proculejus ja sotamiehet menevät.)
DOLABELLA.
Nimeni liette kuullut, arvo rouva?
CLEOPATRA.
En tiedä.
DOLABELLA.
Varmaankin mun tunnette.
CLEOPATRA.
Vähät siitä, mitä kuulin taikka tunnen.
Nauratte kai, kun vaimot taikka lapset
Unia kertovat; se eikö hauskaa?
DOLABELLA.
En teitä, rouva, käsitä.
CLEOPATRA.
Näin unta.
Ett' oli kerran keisari Antonius: --
Oi, vielä moinen uni, että vielä
Näkisin moisen miehen!
DOLABELLA.
Suvainnette --
CLEOPATRA.
Häll' oli kasvot niinkuin taivas, missä
Kuu kiertelee ja päivä, valostellen
Maan pientä ympyrää.
DOLABELLA.
Ylevä rouva, --
CLEOPATRA.
Hän jalan polki valtamerta, käsin
Syleili maailmaa; kuin sfeerein sointu
Ol' äänensä, kun ystäville haastoi,
Mut järkyttää maanpiirin kun hän tahtoi,
Se pauvanteena pauhas. Hyvyydellään
Ei ollut talvea, vaan aina syksy,
Jok' annistaan vain versoi; nautintonsa
Kuin delphiinit vain uivat, selkäns' ylös
Kuohuista nostain; palvelijoina hällä
Kuninkaat oli, ruhtinaat; kuin rovot
Varisi hänen kädestänsä sääret
Ja valtakunnatkin.
DOLABELLA.
Cleopatra, --
CLEOPATRA.
Moist' onko miestä ollut, voiko olla,
Kuin tuo, mink' unissani näin?
DOLABELLA.
Ei, rouva.
CLEOPATRA.
Jumalten kuultaviin sa valehtelet.
Mut ollutko vai oleva, niin uneen
Ei moinen mahdu. Uupuu luova luonto,
Jos mielikuvain kanssa kilpaan ryhtyy;
Mut Antoniota kuvaillessaan luonto
Veis voiton kuvas-aistista ja saattais
Sen varjot häpeään.
DOLABELLA.
Mua kuulkaa, rouva.
On tappionne kuin te itse, suuri.
Ja kuorman mukainen on kestämyskin.
Hyljätköön minut halaamani onni.
Jos tuskastanne kimmahdust' en tunne
Sisimpään sydämmeeni.
CLEOPATRA.
Kiitos, herra!
Mit' aikoo Caesar mulle, tiedättenkö?
DOLABELLA.
Sen soisin sanomatta tietävänne.
CLEOPATRA.
Sanokaa.
DOLABELLA.
Vaikk' on hällä jalo mieli, --
CLEOPATRA.
Mua voittosaatossaanko käyttää aikoo?
DOLABELLA.
Kyll' aikoo varmaan.
(Ulkoa.) Tilaa Caesarille!
(Caesar, Gallus, Proculejus, Maecenas, Seleucus
ja seuralaisia tulee.)
CAESAR.
Ken on Egyptin kuningatar?
DOLABELLA.
Rouva,
Se imperaator' ompi.
(Cleopatra polvistuu.)
CAESAR.
Nouskaa, pyydän.
Ei polven notkistusta! Nouse, nouse,
Egyptin valtias!
CLEOPATRA.
Siis jumalten se
On tahto. Herraani ja voittajaani
Totella täytyy mun.
CAESAR.
Pois arka huoli!
Vääryytenne, vaikk' onkin verihimme
Se kirjoitettu, sallimuksen työnä
Pidämme vain.
CLEOPATRA.
Maailman valtaherra,
En niin voi ajaa asiaani, että
Sen puhtaaks saisin. Myönnän, että mua
On haitannut se hairaus, jok' on usein
Häväissyt sukupuoltani.
CAESAR.
Cleopatra,
Pikemmin liennämme kuin suurennamme.
Jos hankkeisiimme mukautte, jotka
On teitä kohtaan suopeat, niin hyödyn
Vaihdosta saatte. Mut jos julmuudesta
Mua syytätte, niinkuin Antonius teki.
Niin hyvist' aikeistani tyhjäks jäätte,
Lapsenne syöksette myös perikatoon,
Jonk' estäisin, jos minuun turvaisitte.
Nyt voinen mennä.
CLEOPATRA.
Halki mailman menkää;
Sen voitte, se on teidän. Meidät saatte,
Kuin mitkä kilvet taikka voittomerkit.
Ripustaa mihin mielitte. Kas, tässä --
(Antaa Caesarille paperin.)
CAESAR.
Mua neuvoihinne kaikess' ottakaa.
CLEOPATRA.
Siin' omaisuuteni on lueteltu,
Koristeet, kullat, helmet, tarkoin kaikki,
Pait pientä joutavaa. -- Miss' on Seleucus?
SELEUCUS.
Täss', armo.
CLEOPATRA.
Hän on varainvartijani.
Sanokoon henkens' uhalla, jos mitään
Salasin itselleni. -- Puhu totuus.
SELEUCUS.
Lukitkaa ennen suuni, kuin ett' annan
Valheesta hengen.
CLEOPATRA.
Salasinko mitä?
SELEUCUS.
Sill' ostaa voisi sen, mink' ilmoititte.
CAESAR.
Cleopatra, oi, älkää punastuko!
Ylistän älyänne.
CLEOPATRA.
Loisto tenhoo!
Kas, Caesar: nyt mun omani on teidän,
Ja teidän olis mun, jos vaihtuis onni,
Tuon kiittämättömyys vie multa mielen. --
Oo, orja, sinä taatumpi et ole
Kuin altis naikko! Mitä? Peräydytkö?
Peräydy vaan! Mut silmäsi ma yllän,
Vaikk' oisi niillä siivet. Orja, koira,
Katala konna!
CAESAR.
Pyydän, leppykää.
CLEOPATRA.
Oi, Caesar, tämä häpeä mun surmaa!
Kun sinä suvaitset mua etsiä
Ja majesteetillasi kunnioittaa
Mua nöyryytettyä, niin oma orja
Mun häväistyksiem määrään vielä
Petoksen lisää! Caesar, olkoon, että
Pidätin pienen korun, turhan hemmun,
Sen arvoisen, mit' ensi ystävälle
On tapa lahjoittaa; ja olkoon, että
Octaviaa ja Liviaa varten kätkin
Paremmat lahjakalut, niillä heitä
Lepyttääkseni; oman elätinkö
Mua siltä pettää täytyy? Jumalat!
Tää sortumustakin on katkerampaa. --
(Seleucolle.) Pois! Muuten kohtaloni tuhkass' ilmi
Vihani hehku leiskaa. Mies jos oisit,
Niin mua säälisit.
CAESAR.
Seleucus, mene!
(Seleucus menee.)
CLEOPATRA.
Niin, meidän suurten päähän muiden
Useinkin pannaan; kaatuissamme saamme
Syyn siitä, mit' on nimessämme tehty;
Siis surku meitä on.
CAESAR.
Cleopatra,
Mit' ilmi toitte, mitä salasitte.
Se meit' ei liikuta; se teidän olkoon,
Huviinne käyttäkää se. Caesar, tietkää,
Ei ole kauppi, joka teidän kanssa
Romusta tinkii. Huoletta siis olkaa,
ja kahleit' älkää uneksiko, älkää.
Teit' aiomme niin kohdella, kuin itse
Te neuvotte. Nyt syökää, nukkukaa;
Niin paljon meill' on säälin huolta teistä,
Ett' ystäviksi jäämme. Hyvästi!
CLEOPATRA.
Herrani, voittajani!
CAESAR.
Ei, ei sitä; --
Hyvästi!
CLEOPATRA.
Tyhjää laverrusta, tytöt,
Jott' en ois itseäni kohtaan jalo.
Charmiana, kuule!
(Kuiskaa Charmianan koreaan.)
IRAS.
Päättäkää jo, rouva;
Paennut päivän valo on, ja meidät
Pimeys yllättää.
CLEOPATRA.
Takaisin kiirein!
Tilaus on tehty, valmista on kaikki;
Se jouduta vain tänne.
CHARMIANA.
Kyllä, rouva.
(Dolabella palajaa.)
DOLABELLA.
Miss' emäntäsi?
CHARMIANA.
Tuossa.
(Menee.)
CLEOPATRA.
Dolabella!
DOLABELLA.
Lupasin tulla, rouva, käskystänne,
Ja sitä kuulen niinkuin jumalaani.
Nyt tietkää, että Syyrian kautta Caesar
On kulkeva ja kolme päivää eeltä
On teidän lähtö lapsinenne matkaan.
Sanoma hyödyks olkoon; lupaukseni
Ja tahtonne ma täytin.
CLEOPATRA.
Olen aina
Velallisenne.
DOLABELLA.
Minä palvelijanne.
Hyvästi, kuningatar! Caesar vartoo.
CLEOPATRA.
Hyvästi! Kiitos! --
(Dolabella menee.)
Mitä sanot, Iras?
Egyptin tanssinukkina nyt meitä
Roomassa näytellään; käsityöläis-orjat,
Kädessä paljat, tuumapaut ja vyöllä
Likaiset nahat, nostavat meit' ilmaan;
Inhasta ravinnosta haiskahtava,
Sakea hengen höyry meidät peittää,
Ja niellä saamme heidän löyhkiänsä.
IRAS.
Jumalat varjelkoot!
CLEOPATRA.
Niin kyllä, Iras.
Meit' irstas liktori kuin luuskaa väijyy;
Rupiset runoniekat loiluillansa
Herjaavat meitä; kiekkaat ilvehtijät
Meit osoittelevat ja matkivat
Egyptin pitoja; Antonius päissään
Esitetään, ja Cleopatran osaa
Nalikka naukuu, tehden majesteetist'
Irvokkaan porton.
IRAS.
Hyvät jumalat!
CLEOPATRA.
Niin kyllä, Iras.
IRAS
Sit' en näe koskaan;
Mun kynteni on vahvemmat, sen takaan,
Kuin silmäni.
CLEOPATRA.
Niin, sillä keinoin heidän
Ivaamme juoniaan ja tyhjäks teemme
Typerät hankkeet. --
(Charmiana palajaa.)
No, Charmiana? -- Immet,
Pukekaa minut kuningattareksi;
Pukuni parhain tuokaa; taaskin tahdon
Kydnolle mennä Antoniota vastaan. --
No, joudu, Iras! -- Charmiana hyvä,
Nyt kiire tarpeen on; tään palveluksen
Kun vielä teet, niin tuomiopäivään asti
Saat leikitellä. -- Kruunu tuokaa, kaikki. --
(Iras menee. Melua kuuluu ulkoa.)
Melua mitä?
(Vahtimies tulee.)
VAHTIMIES.
Tuoll' on talonpoika,
Puheille majesteetin tungettelee;
Hänell' on viikunoita.
CLEOPATRA.
Laske sisään. --
(Vahtimies menee.)
Pien' ase usein tekee valtatöitä.
Vapauden tuo hän. Päätös mull' on luja;
Ei naista minuss' enää; kiireest' olen
Ja kantapäähän asti marmorista.
Sa, vaihteleva kuu, et enää sinä
Mun ole tähteni.
(Vahtimies palajaa, seurassaan talonpoika, joka kantaa vasua.)
VAHTIMIES.
Täss' on se mies.
CLEOPATRA.
Pois mene sinä, jätä hänet tänne.
(Vahtimies poistuu.)
Sull' onko myötä Niilin soma liero.
Se, joka kivuttoman surman tuo.
TALONPOIKA.
Onpa niinkin. Mutta neuvoa en tahtoisi teitä koskemaan sitä, sillä sen
pisto on kuolettamaton: se, joka siitä kuolee, toipuu harvoin tai ei
koskaan.
