CLEOPATRA.
Tiedätkö ketään, joka siit' on kuollut?

TALONPOIKA.
Tiedän useita, miehiä ja myöskin naisia. Viimeksi eilen sen kuulin
eräältä vaimolta, perin rehelliseltä vaimolta, joka vain oli hiukan
valheeseen menevä, -- ja sitä ei vaimon pitäisi koskaan olla muulla,
kuin rehellisellä tavalla, -- hän kertoi, kuinka hän sen pistosta kuoli
ja mitä tuskia hän tunsi. Totta totisesti, hän puhui sangen hyvää
käärmeestä; mutta joka uskoo kaikkia, mitä ihmiset puhuvat, häntä ei
auta puoletkaan siitä, mitä he tekevät. Mutta joka tapauksessa on
tavatonta, että tuo käärme on yksi omituinen käärme.

CLEOPATRA.
No niin; nyt hyvästi, ja mene!

TALONPOIKA.
Toivotan teille paljon iloa käärmeestä.

    (Laskee maahan vasun.)

CLEOPATRA.
Hyvästi!

TALONPOIKA.
Mutta pankaa mieleenne, nähkääs, että käärme tekee, mitä sen luonto
käskee.

CLEOPATRA.
No, kyllä, kyllä. Hyvästi!

TALONPOIKA.
Nähkääs, käärmettä ei ole uskomista muiden kuin viisasten ihmisten
käsiin; sillä siinä elukassa ei, totta totisesti, ole mitään hyvää.

CLEOPATRA.
Huoletta ole, kyllä varotaan.

TALONPOIKA.
Hyvä vaan! Mutta kuulkaa: älkää mitään sille antako; se ei ole
ruokaansa ansainnut.

CLEOPATRA.
Syökö se minut?

TALONPOIKA.
Älkää luulko minua niin tuhmaksi, ett'en tietäisi, että naista ei syö
itse pirukaan. Tiedän kyllä, että nainen on herkkua jumalille, jos ei
piru pääse sitä laittelemaan. Mutta ne pirut hunsvotit antavat
jumalille, piru olkoon, paljon harmia noista naisista, sillä joka
kymmenestä heidän luomastansa pilaavat pirut viisi.

CLEOPATRA.
No, mene nyt vaan! Hyvästi!

TALONPOIKA.
Niin, totta totisesti; toivotan teille iloa käärmeestä.

    (Menee.)
    (Iras palajaa, tuoden manttelin, kruunun y.m.)

CLEOPATRA.
Mantteli ylleni ja kruunu päähän!
Minuss' on kuolemattomuuden kaipuu.
Egyptin viininesteet huuliani
Ei enää kasta. -- Joutuun, Iras, joutuun! --
On niin kuin kuulisin Antonion kutsun;
Näen, kuinka nousee hän ja tekoani
Jaloksi kiittää; kuulen, kuinka pilkkaa
Caesarin onnea, jot' ihmiselle
Jumalat suovat, saadaksensa syytä
Vastaiseen vihaan. Tulen, puoliso: --
Sen nimen miehuudellani nyt ostan.
Tult' olen, ilmaa; maan omaksi jätän
Muut elementit. -- Onko valmis? Tulkaa
Ja huuliltani viekää viime lämpö!
Hyvästi, Charmiana! -- Iras impi,
Hyvästi kauaks aikaa! --
    (Suutelee heitä, Iras kaatuu ja kuolee.)
                         Sinä kaadut?
Kyy onko huulillani? Jos noin kauniist'
Eriät elosta, niin kuolon isku
On vain kuin rakastajan nipistely;
Se koskee, mut on mieleen. Tyynnä lepäät?
Noin kuollen maailmalle julistat,
Ett'ei se ansaitse jäähyväisiä.

CHARMIANA.
Pakahdu, paksu pilvi; sada, että
Sanoa voisin: jumalatkin itkee.

CLEOPATRA.
Häpeän tästä saan! Hän ensin kohtaa
Kiharapään Antonion; tämä häntä
Puhuttelee ja hälle tuhlaa muiskun,
Jok' on mun taivaani. -- Nyt, surman leikku,
    (Panee käärmeen povelleen.)
Terävin hampain kerrassa nyt pura
Tää elämäni sykertynyt solmu!
Mujuinen hupsu parka, suutu, joudu!
Jos voisit puhua, niin kuulla saisin,
Ett' on tuo suuri Caesar pelkkä narri,
Typerä narri.

CHARMIANA.
              Oo, koin tähti!

CLEOPATRA.
                              Vaiti!
Näetkö rinnoillani lapsukaista,
Jok' uneen imee imettäjänsä?

CHARMIANA.
Oi, murru, sydän!

CLEOPATRA.
                  Lienteää kuin voide.
Suloista niinkuin ilma, ihanaa --
Antonius, oi! -- Oi, tule vielä sinä!
    (Panee toisen käärmeen käsivarrelleen.)
Miks aikailen?

CHARMIANA.
               Täss' inhass' elämässä? --
Hyvästi vain! -- Nyt, surma, pöyhkeile!
Sait omaksesi naisen, joll' ei vertaa. --
Nyt umpeen, vienot ikkunat! Ei koskaan
Noin kuninkaallista saa katsett' enää
    (Kuolee.)
Kultainen Phoibos. Kallellaan on kruunu;
Asetan paikoilleen sen; sitten leikkiin!

    (Vahtimiehiä ryntää sisään.)

1 VAHTIMIES.
Miss' ompi kuningatar?

CHARMIANA.
                       Vait! Hän nukkuu.

1 VAHTIMIES.
Caesarilt' airut --

CHARMIANA.
                    Tulee liian myöhään. --
    (Panee käärmeen povelleen.)
Oo, joutuun! Joutuun nyt! Se tuskin tuntuu.

1 VAHTIMIES.
Hoi! Tääll' ei hyvää. Petetty on Caesar.

2 VAHTIMIES.
Dolabella kutsukaa; hän tääll' on.

1 VAHTIMIES.
                                   Mitä?
Tää onko kunnon työtä, Charmiana?

CHARMIANA.
On kunnon työtä tää ja sopivaa
Niin suurten kuningasten jälkeiselle. --
Haa, soturi!

    (Kuolee.)

DOLABELLA.
             Mit' ompi täällä?

2 VAHTIMIES.
Kaikki kuolleet.

DOLABELLA.
                 Caesar,
Oikeinpa aavistit; nyt itse tulet
Ja tehtynä näet teon, jota varoit
Ja estää koitit.

(Ääniä ulkoa.) Tietä Caesarille!

    (Caesar palajaa seurueineen.)

DOLABELLA.
Oi, herra! Liian totta ennustitte;
Se, mitä varoitte, on tapahtunut.

CAESAR.
Lopussa jaloin! Hankkeemme hän arvas,
Ja valtiaana omaa tietään kulki. --
Mitenkä kuolivat? En näe verta.

DOLABELLA.
Ken täällä viimeks oli?

1 VAHTIMIES.
                        Halpa maamies.
Joll' oli viikunoita; tuoss' on vasu.

CAESAR.
Siis myrkkyä!

1 VAHTIMIES.
              Oi. Caesar, äsken vielä
Charmiana eli, seisoi tuossa, haastoi
Ja valtiatar-vainajansa kruunun
Asetti kuntoon; vapisi ja värjyi.
Ja kaatui äkisti.

CAESAR.
                  Oi, jalo heikkous!
Näkyisi turpous, jos kuolon syynä
Ois myrkky; vaan hän näyttää, niinkuin nukkuis
Ja niinkuin vielä uuden Antonion
Ihainsa tenhoverkkoon pyytää tahtois.

DOLABELLA.
Kas, rinnassa on tuossa verinyplä,
Jok' ompi hiukan turvonnut, ja samoin
On käsivarressa.

1 VAHTIMIES.
                 Kyyn puremia.
Ja viikunankin lehdillä on näljää,
Sellaista, jota käärmeen tapa jättää
On Niilin kuoppiin.

CAESAR.
                    Luultavaa on, että
Hän siit' on kuollut; lääkärinsä kertoi.
Ett' alati hän tutki, mikä helpoin
Ois kuolintapa. -- Vuode nostakaa.
Ja hänen naisensakin täältä viekää.
Hän haudattava on Antonion viereen;
Maan pääll' ei hautaa, joka kuuluisamman
Kätkeepi parin. Moinen tapaus vihloo
Sen synnyttäjääkin; ja noiden vaiheet
On yhtä paljon heille sääliksi,
Kuin kunniaksi mulle, joka olin
Sen säälin alku. Koko armeijan
Nyt tulee saattaa heitä hautahan.
Pois sitten Roomaan. -- Sinä, Dolabella,
Saat tätä surujuhlaa valmistella.

    (Menevät.)