ANTONIUS JA CLEOPATRA

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1895.



Näytelmän henkilöt:

MARCUS ANTONIUS       |
OCTAVIUS CAESAR       |  triumviireja.
M. AEMILIUS LEPIDUS   |
SEXTUS POMPEJUS,     |
DOMITIUS ENOBARBUS,  |
VENTIDIUS,           |
EROS,                |  Antonion seuralaisia.
SCARUS,              |
DERCETAS,            |
DEMETRIUS,           |
PHILO,               |
MAECENAS,    |
AGRIPPA,     |
DOLABELLA,   |  Caesarin seuralaisia.
PROCULEJUS,  |
THYREUS,     |
GALLUS,      |
MENAS,         |
MENECRATES,    |  Pompejon seuralaisia.
VARRIUS,       |
TAURUS, Caesarin ylipäällikkö.
CANIDIUS. Antonion ylipäällikkö.
SILIUS, sotaherra Ventidion armeijassa.
EUPHRONIUS, airut.
ALEXAS,     |
MARDIANUS,  |  Cleopatran palvelijoita.
SELEUCUS,   |
DIOMEDES,   |
Tietäjä.
Talonpoika.
CLEOPATRA, Egyptin kuningatar.
OCTAVIA, Caesarin sisar, Antonion puoliso.
CHARMIANA,  |  Cleopatran naispalvelijoita.
IRAS,       |
Sotapäälliköitä, sotamiehiä, lähettiläitä y.m.

Tapaus eri osissa Rooman valtakuntaa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Aleksandria. Huone Cleopatran hovilinnassa.
    (Demetrius ja Philo tulevat.)

PHILO.
Tuo päällikkömme lemmenhurma yltyy
Jo määrättömiin. Ylväs silmä, joka
Välähti taajaa sotarintaa pitkin
Kuin pantsaroittu Mars, nyt luo ja kiintää
Katseensa jumaloivan hartauden
Kellervän tummaan otsaan. Sankar'sydän,
Jok' ottelujen pauhinassa särki
Sopansa paulat, miehuutensa kieltää
Ja viuhkana nyt vain ja palkehena
Himoja mustalaisen jäähdyttää.
Kas, tuossa ovat!

    (Torventoitauksia. Antonius ja Cleopatra seurueineen
    tulevat; kuohilaat leyhyttelevät viuhkoilla Cleopatraa.)

                  Tarkkaa vain, niin näet,
Kuin maailman on kolmas pylväs tullut
Narriksi porton; katso vain ja huomaa!

CLEOPATRA.
Tää lempeäkö? Sano siis sen määrä.

ANTONIUS.
Vaivainen lemmestään voi laskun tehdä.

CLEOPATRA.
Min' asetan sun lemmellesi määrän.

ANTONIUS.
Luo ensin uusi maa ja uusi taivas.

    (Palvelija tulee.)

PALVELIJA.
Roomasta uutisia!

ANTONIUS.
                  Kiusallista!
Lyhimmin siis!

CLEOPATRA.
Ei, kuule heit', Antonius!
Vihoissaan ehk' on Fulvia; tai kenties
Tuo liemenparta Caesar mahtikäskyn
Sinulle lähettää: »Tee tuo tai tuo!
Tuo valta valloita, tuo vapauta!
Ja oiti, muuten voi sua!»

ANTONIUS.
                          Mitä, armas?

CLEOPATRA.
Kenties -- ei, tietystikin -- tääll' et olla
Saa kauemmin; pois Caesar sinut kutsuu.
Siis häntä kuule! -- Mik' on Fulvian haaste --
Caesarin, tarkoitin -- ei, kumpaisenkin?
Siis kutsu airuut. -- Punastut, Antonius!
Niin totta kuin Egyptin olen valtias,
Tuo puna veroa on Caesarille,
Tai maksaa poskes sillä häpeänsä
Tuon Fulvian räikän nuhteista. -- No, airuut!

ANTONIUS.
Liuetkoon Rooma Tiberiin! Tuo ylväs
Suurvalta pylvästöineen sortukoon!
Mun maailmani tääll' on; vallat ovat
Tomua vain; niin ihminen kuin eläin
Maan lannast' elää; suurint' elämässä
On tehdä näin,
    (Syleilee häntä.)
               kun voi sen moista kaksi,
Näin sopusoiva pari, jonka vertaa --
Tuhonsa uhalla sen mailma tietköön --
Ei ole toista.

CLEOPATRA (syrjään).
               Aimo kavaluutta!
Miks Fulvian hän nai, kun hänt' ei lemmi? --
Ma houkon osaa näyttelen; Antonius
On mikä on.

ANTONIUS.
            Mut Cleopatran kautta. --
Nyt lempeämme ja sen nautinnoita
Ei nurja haastelu saa katkeroittaa.
Ei elämästä tuokiota saisi
Huvitont' olla nyt. Mit' illaks saamme?

CLEOPATRA.
Airutta kuule!

ANTONIUS.
               Armas riidan henki,
Sua kaikki kaunistaa: tora, nauru, itku;
Sinussa joka kiihko kilvan koittaa
Ihailtavaksi tulla, kaunihiksi.
Ei, muut' ei airutta kuin sun! Tän' yönä
Katuja kahden käymme, tiedustellen
Yleisön mieltä. Tule, valtiaani!
Sit' eilen halusit. -- En tahdo kuulla.

    (Antonius ja Cleopatra poistuvat seurueineen.)

DEMETRIUS.
Noin halpako Antoniost' on Caesar?

PHILO.
Välistä, kun hän ei Antonius ole,
Se jalous hältä puuttuu, joka tulis
Antoniolla olla.

DEMETRIUS.
                 Mieltä särkee.
Kun näin hän oikeuttaa ne juorut, joita
Roomassa liikkuu hänestä; mut toivon
Parempaa huomisesta. Hyvää yötä!

                         (Poistuvat.)



Toinen kohtaus.

    Paikka sama. Toinen huone.
    (Charmiana, Iras, Alexas ja tietäjä tulevat.)

CHARMIANA.
Alexas, rakas Alexas, ainokaiseni, kultukaiseni, sano, Alexas, missä on
se tietäjä, jota kuningattarelle niin kovin kehuit? Tahtoisin tuntea
sen aviomieheni, jonka sanot kukilla sarvensa koristelevan.

ALEXAS.
Tietäjä, hoi!

TIETÄJÄ.
Mitä tahdotte?

CHARMIANA.
Tuoko se on? Tekö se olette kaikkitietävä?

TIETÄJÄ.
Ma luonnon suurten salaisuutten kirjaa
Lukea osaan hiukan.

ALEXAS.
                    Näytä kätes!

    (Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS.
Ruokia joutuun! Riittävästi juomaa!
Cleopatran nyt malja juodaan.

CHARMIANA.
Ystävä, anna minulle onnea.

TIETÄJÄ.
Ma sit' en anna, ma vain ennustan.

CHARMIANA.
No, ennustahan sitä sitten mulle.

TIETÄJÄ.
Näköisämmäksi tulette kuin nyt.

CHARMIANA.
Tarkoittaa pintaa.

IRAS.
Eikä, kuin että vanhaksi tultuasi maalaat poskesi.

CHARMIANA.
Rypyistä varjele!

ALEXAS.
Rohveettaa älä häiri! Kuule tarkkaan!

CHARMIANA.
Hst! hiljaa!

TIETÄJÄ.
Enemmän rakkautt' annatte kuin saatte.

CHARMIANA.
Ennemmin viinillä maksaani kuumennan.

ALEXAS.
No, mutta kuulehan häntä!

CHARMIANA.
No, siis jotakin oikein verratonta! Laita, että tulen naiduksi kolmelle
kuninkaalle yhtenä aamupäivänä ja sitten leskeksi heistä kaikista. Anna
minun viisikymmenvuotiaana saada lapsi, jota itse Judean Herodes
herranansa kumartaa. Laita, että tulen Octavius Caesarin vaimoksi ja
yhdenvertaiseksi hallitsijattareni kanssa.

TIETÄJÄ.
Elämään jäätte emäntänne jälkeen.

CHARMIANA.
Verratonta! Pitkää ikää himoitsen enemmän kuin viikunoita.

TIETÄJÄ.
Suurempi teill' on onni takananne
Kuin edessänne.

CHARMIANA.
Siis jäävät lapseni varmaankin nimettömiksi: -- sano kuitenkin, montako
poikaa ja tyttöä saan?

TIETÄJÄ.
Jos kaikill' oisi toiveillanne kohtu
Ja kaikki hedelmikkäät: miljoonan.

CHARMIANA.
Ulos, narri! Saat anteeksi, koska olet velho.

ALEXAS.
Luuletko, ettei muut kuin hurstisi tunne sinun toiveitasi?

CHARMIANA.
No, sano Iraankin toivomukset.

ALEXAS.
Kaikki tahdomme tietää kohtalomme.

ENOBARBUS.
Minun ja meidän useampain kohtalo on mennä tänä iltana päissämme
makuulle.

IRAS.
Tuossa on käsi, joka tietää siveyttä, jos mitään.

CHARMIANA.
Aivan niinkuin Niilin tulviminen tietää nälkää.

IRAS.
Vait, sinä hillitön vieruskumppanini! Sinä et osaa ennustaa.

CHARMIANA.
Jos ei kostea käsi tiedä hedelmällisyyttä, niin en osaa minä
korvuksiani kynsiä. -- Kas niin, ennusta hänelle nyt jotakin arkionnea.

TIETÄJÄ.
On yhdenlaiset teidän kohtalonne.

IRAS.
Mutta kuinka? Kuinka? Selitä tarkemmin.

TIETÄJÄ.
Nyt olen kaikki sanonut.

IRAS.
Siis ei tuumaakaan enemmän onnea kuin tuolla?

CHARMIANA.
Mutta jos nyt saisit tuuman verran enemmän onnea, niin missä sen olisi
paikka?

IRAS.
Ei ainakaan mieheni nenässä.

CHARMIANA.
Taivas varjele pahoista ajatuksista! -- Alexas, tule! Hänenkin
kohtalonsa! Anna hänelle vaimo, joka ei osaa kävellä, rakkahin Isis,
sitä sinulta rukoilen! Ja anna sen sitten kuolla, ja laita hänelle
vielä pahempi sijaan, ja pahemman jälkeen vieläkin pahempi, kunnes
pahin kaikista saattaa nauraen hänet hautaan, tuon viisikymmenkertaisen
aisankannattajan! Isis hyvä, kuule rukoukseni, vaikka minulta
kieltäisitkin paljon painavampaa; Isis hyvä, sua rukoilen!

IRAS.
Aamen! Rakas jumalatar, kuule kansasi rukous! Sillä jos sydäntä särkee
nähdä kaunista miestä haureelliseen naiseen kytkettynä, niin on
surmaavan surullista katsella rumaa lurjusta sarvettomana. Siis, rakas
Isis, noudata säädyllisyyttä ja anna hänelle ansaittu osansa.

CHARMIANA.
Aamen!

ALEXAS.
Kas, kas vain! Jos noiden vallassa olisi tehdä minusta aisankannattaja,
niin rupeisivatpa vaikka portoiksi sen asian vuoksi.

ENOBARBUS.
Antonius tulee. Hst!

CHARMIANA.
                     Ei, kuningatar.

    (Cleopatra tulee.)

CLEOPATRA.
Näittekö herraa?

ENOBARBUS.
                 Emme, kuningatar.

CLEOPATRA.
Tääll' eikö ole ollut hän?

CHARMIANA.
                           Ei, rouva.

CLEOPATRA.
Hän oli hilpeä, mut äkist' iski
Hänehen aatos, joka Roomaa koski. --
Enobarbus!

ENOBARBUS.
           Ruhtinatar?

CLEOPATRA.
                       Etsi hänet
Ja tänne hänet tuo. Miss' on Alexas?

ALEXAS.
Täss' olen; käskekää. -- Jo saapuu herra.

    (Antonius seurueineen ja airut tulevat.)

CLEOPATRA.
En tahdo häneen katsoa. Pois tulkaa!

    (Cleopatra, Enobarbus, Alexas, Iras, Charmiana,
    tietäjä ja seurue poistuvat.)

AIRUT.
Ensinnä Fulvia, vaimos, sotaan lähti.

ANTONIUS.
Luciota, veljeäni vastaan?

AIRUT.
                           Niin.
Pian sota päättyi; ajan pakko heistä
Tek' ystäviä; Caesaria vastaan
He yhtyivät; mut tämä, jolle onni
On suopeempi, ens' ottelulla heidät
Italiast' ajoi.

ANTONIUS.
                Hyvä! Pahempaako?

AIRUT.
Sanoman huonous kertojaankin tarttuu.

ANTONIUS.
Niin, narreissa ja pelkureissa. Jatka!
Minust' on mennyt mennyttä. -- Se tiedä:
Ken toden mulle sanoo, vaikka piilis
Sanoissaan surma, häntä kuuntelen ma
Kuin mairitusta ikään.

AIRUT.
                       Labienus --
Ikävä tieto! -- Euphratista saakka
On Aasian valloittanut partheillansa;
Syyriast' aikain Lyydiaan ja Jooniaan
Voittoisa liehuu lippunsa; sill'aikaa --

ANTONIUS.
Antonius, aiot sanoa.

AIRUT.
                      Oi, herra!

ANTONIUS.
Sano suoraan, kansan puheit' älä peitä;
Cleopatraa vain Rooman tavoin rienaa,
Herjaile niinkuin Fulvia; virheitäni
Vapaasti moiti, niinkuin voi vain totuus
Ja ilkeys. Oo, rikkaruoho versoo,
Jos laimea on tuuli! Paheen soima
Pois paheen kitkee. Kyllin täksi erää!

AIRUT.
Niin kuin vain suvaitsette.

    (Poistuu.)

ANTONIUS.
Sicyonista mit' uutta? Anna kuulla!

1 PALVELIJA.
Hoi, Sicyonin mies! Sit' onko siellä?

2 PALVELIJA.
Hän vartoo käskyä.

ANTONIUS.
                   No, sisään tulkoon!
Egyptin kahleet nää mun murtaa täytyy,
Tai hulluuteen ma sorrun.
    (Toinen airut tulee.)
                          Mitä tiedät?

2 AIRUT.
Fulvia, vaimosi, on kuollut.

ANTONIUS.
                             Missä?

2 AIRUT.
Sicyonissa: kuin kauan sairaus kesti
Ja muuta, mit' on tärkeä sun tietää,
Tää kirje kertoo.

    (Antaa hänelle kirjeen.)

ANTONIUS.
Poistu! --
    (Airut poistuu.)
           Siinä lähti
Ylevä henki! Tuotahan ma toivoin.
Mink' ylenkatsein viskaat pois, sit' usein
Halajat jälleen; mikä nyt on mieliks,
Ajalle vaihtuu vastakohdaksensa.
Nyt, kuolleena, hän hyvä on. Tää käsi,
Mi hänet hylki, nyt hänt' eloon pyytää.
Paeta tuota hurmaajaa mun täytyy;
Tuhannen tuskaa, pahempaa kuin tiedän,
Tää laiskuus ilmi hautoo. -- Enobarbus!

    (Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS.
Tahtonne, herra?

ANTONIUS.
Mun täytyy päästä joutuun täältä pois.

ENOBARBUS.
Mutta niinhän me surmaamme kaikki naisemme. Näemmehän jo, kuinka pieni
epäkohtelu on hengen päälle käypä; jos heidän nyt täytyy erommekin
kestää, niin on kuolema varma.

ANTONIUS.
Mun täytyy täältä päästä.

ENOBARBUS.
Jos siihen on pakottavat syyt, niin kuolkoot naiset. Vahinko olisi
viskata heitä pois turhanpäiten; mutta kun heidät ja tärkeä asia
pannaan rinnan, niin ovat he tyhjänarvoiset. Jos Cleopatra saa
vähääkään vihiä tästä, niin kuolee hän heti paikalla; olen nähnyt hänen
parikymmentä kertaa paljon turhemmastakin kuolevan. Arvelen, että
tuossa kuolemassa on jotakin tenhoa, joka lempiseikan lailla hurmaa,
koska hän on niin kärkäs kuolemaan.

ANTONIUS.
Hän on viekkaampi, kuin mitä aatella saattaa.

ENOBARBUS.
Ei, herra, ei suinkaan. Hänen himonsa eivät ole muuta kuin puhtaan
rakkauden hienoimpia hiukkeita. Tuulta ja sadetta ne eivät enää ole,
nuo hänen huokauksensa ja kyyneleensä; vaan suurempia myrskyjä ja
rankkasäitä, kuin mitä almanakkakaan tietää. Viekkautta se ei voi olla;
jos se sitä on, niin saa hän aikaan sadekuuron yhtä hyvin kuin Jupiter.

ANTONIUS.
Voi, ett'en olis koskaan häntä nähnyt!

ENOBARBUS.
Rakas herra, niinhän olisi teiltä jäänyt ihmeellinen taiturintyö
näkemättä; ja sitä onnea vajaana olisi koko matkanne ollut joutava.

ANTONIUS.
Fulvia on kuollut.

ENOBARBUS.
Mitä?

ANTONIUS.
Fulvia on kuollut.

ENOBARBUS.
Fulvia?

ANTONIUS.
Kuollut!

ENOBARBUS.
No, laittakaa siis kiitosuhri jumalille. Kun heidän taivaalliset
ylhäisyytensä suvaitsevat ottaa mieheltä vaimon, niin muistuttaa tämä
maallisista räätäleistä, lohduttaen sillä, että kun vanha vaate on
kuluksi pidetty, ovat he miehiä tekemään uuden. Jos ei muita naisia
olisi kuin Fulvia, niin olisitte varmaankin myyty mies, ja tapaus olisi
surkuteltava. Tällä surulla on lohdutus kaunistuksena; vanhasta
paidasta voi tehdä uuden alushameen; ja, totta puhuen, sipulista ovat
ne kyyneleet kasvaneet, jotka tätä surua kostuttavat.

ANTONIUS.
Hän valtioss' on vehkeit' aikaan saanut,
Jotk' eivät täällä viipyä mun salli.

ENOBARBUS.
Ja ne vehkeet, joita te olette täällä aikaan saaneet, eivät salli
teidän lähteä; vallankin suhteenne Cleopatraan, joka kokonaan kysyy
täällä-oloanne.

ANTONIUS.
Jo pila riittää. Päälliköille tieto
Vie aikeestamme. Kuningattarelle
Syyn kerron äkki-lähtöömme ja koitan
Sovussa erota. Ei Fulvian kuolo
Ja muut sellaiset hellät seikat yksin
Pakota lähtöön; hartaat ystävätkin
Roomasta kirjoittavat, kovistaen
Kotihin meitä. Caesarille pystyn
Sextus Pompejus tehnyt on ja merell'
On vallan saanut. Horjuvainen kansa,
Jok' arvon antaa ansiolle vasta,
Kun ansio on mennyttä, nyt alkaa
Pompejon suuren teot siirtää poikaan.
Tää, jolla nimi on ja valta suuri
Ja vielä suuremp' urheus ja mieli,
Nyt päivän sankar' on. Jos maineens' yltyy.
Niin mailman järjestystä uhkaa vaara.
On hautumassa paljo, jossa vasta
On, niinkuin jouhen karvass', elon alku,
Vaan myrkkyä ei vielä. Päälliköille
Vie tieto, että tahtomme on täältä
Pois päästä viipymättä.

ENOBARBUS.
                        Kyllä, herra.

                           (Menevät.)



Kolmas kohtaus.

    Paikka sama. Toinen huone.
    (Cleopatra. Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA.
Miss' on hän?

CHARMIANA.
              Hänt' en sitten ole nähnyt.

CLEOPATRA.
Tiedusta, missä on hän, kenen kanssa
Ja mitä tekee -- mua älä maini --
Jos murheissaan on, sano, että tanssin;
Jos iloissaan, niin kerro, että äkist'
Olen sairastunut. Joutuin tieto!

    (Alexas menee.)

CHARMIANA.
                                 Rouva,
Jos oikein häntä lemmitte, niin minust'
Ei viisas tämä keino vastalempeen
Pakottaa häntä.

CLEOPATRA.
                No, mut kuinka tehdä?

CHARMIANA.
Mukautua, ei missään esteeks olla.

CLEOPATRA.
Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

CHARMIANA.
Varokaa liiaks häntä kiusaamasta.
Mit' usein kaihdat, sitä vihdoin vihaat.
    (Antonius tulee.)
Tuoss' on hän.

CLEOPATRA.
               Sairas olen, haluton.

ANTONIUS.
Mun raskas aiettan' on ilmi tuoda.

CLEOPATRA.
Charmiana, auta, auta; minä kaadun!
On kohta loppu; ihmisluonto moista
Ei saata kestää.

ANTONIUS.
                 Armas kuningatar --

CLEOPATRA.
Ei, pysy etäämmällä.

ANTONIUS.
                     Mikä on sun?

CLEOPATRA.
Luen silmistäsi ilonsanomaa.
Mitä sanoo vihkivaimo? Mene, mene!
Voi, että sinut tänne päästikään!
Sanoa ei hän saa, ett' estän sua;
Ei mulla sinuun valtaa: hänen olet.

ANTONIUS.
Oo, taivas tietää --

CLEOPATRA.
                      Näin ei kuningatart'
Ikänä vielä petetty; mut näinkin
Jo oiti vilpin idun.

ANTONIUS.
                     Cleopatra! --

CLEOPATRA.
Kuin voinkaan uskoa -- jos kohta vannoit,
Niin että jumaltenkin istuin järkkyi --,
Ett' olla voisit mun ja uskollinen,
Kun Fulvialle olit uskoton.
Oo, hullutusta, luottaa lörpän valaan,
Mi vannoissa jo rikkuu!

ANTONIUS.
                        Kuningatar, --

CLEOPATRA.
Ei, älä kaunistele lähtöäsi;
Hyvästi sano vain ja mene. Taannoin
Kun pyysit jäädä, silloin puhe tulvi,
Ei mielessäkään lähtö. Huulet, silmät
Ne taivaan hurmaa oli; kulmain kaarros
Ol' itse autuus; minuss' ei niin turhaa,
Jonk' alkuperä jumalist' ei ollut.
Sit' on se vieläkin, tai olet sinä,
Maailman suurin soturi, nyt suurin
Valehtelija.

ANTONIUS.
             Mutta, ruhtinatar, --

CLEOPATRA.
Nuo jäntees anna mulle, niin saat tuta,
Ett' Egyptiss' on sydäntä.

ANTONIUS.
                           Mua kuule!
Tapausten tuima pakko toimiani
Ajaksi kysyy; vaan sun haltuus tänne
Jää sydän kokonaan. Italiassa
Ylt' yltään sota riehuu, miekka välkkyy;
Pompejus Rooman valkamaa jo uhkaa;
Kaks yhdenarvoist' omamaista valtaa
Vaarallist' eripuraisuutta siittää.
Vihattu, valtaan noustuaan, nyt nousee
Myös suosioon. Maanpakojain Pompejus,
Isänsä maineest' ylvästellen, mairii
Nyt niiden mieltä, joita nykyolot
Ei tyydytä ja joit' on julma joukko.
Levosta sairas rauha lääkett' etsii
Rajuista muutoksista. Lisäsyy,
Jonk' enin pitäis sua rauhoittaa,
On Fulvian kuolema.

CLEOPATRA.
                    Ikäisekseni
Ma saatan hupsu olla, mutta toki
En lapsimainen. Voiko Fulvia kuolla?

ANTONIUS.
Kuningatar, hän kuollut on. Kas tässä:
Lukea joskus voitte, minkä hälyn
Hän aikaan sai, ja -- paras viimeiseksi --
Havaita, miten kuoli hän ja missä.

CLEOPATRA.
Oi, sua uskotonta! Missä pyhät
On maljat, jotka murheen kyynelillä
Sun tuli täyttää? Fulvian kuolemasta
Ma näen nyt, kuinka mua suret vasta.

ANTONIUS.
Torasi heitä; maltahan ja kuule
Mun tuumaani; se kestää taikka kaatuu,
Mitenkä vaadit vain. Kautt' auringon,
Mi Niilin liejun elvyttää, nyt lähden
Soturinasi, palvelijanasi!
Tee, miten mielit, sota taikka rauha.

CLEOPATRA.
Charmiana, vyöni päästä! -- Ei, ei tarvis! --
Tilani vuoroin hyvä on ja paha,
Niinkuin Antonion lempi.

ANTONIUS.
                         Vaiti, armas!
Todista totta lemmestä, mi kestää
Kovimmat koitokset.

CLEOPATRA.
                    Sen Fulvia tietää.
Pois käänny, häntä itke; sano sitten
Hyvästi mulle, sano kyyneleesi
Mua tarkoittavan. Kelpo teeskelyllä
Osaasi näytä; paina siihen täysi
Totuuden leima.

ANTONIUS.
                Vereni jo kuohuu.

CLEOPATRA.
Kah, hyvin käy; mut osaat paremminkin.

ANTONIUS.
Haa, kautta miekkani!

CLEOPATRA.
                      Ja kilpesi!
Yhä parempaa, mut viel' ei parahinta.
Charmiana, kas, kuin Rooman Herkulesta
Tuo raivo kaunistaa.

ANTONIUS.
                     Hyvästi, rouva!

CLEOPATRA.
Sananen vielä, kohtelias herra!
Erota meidän täytyy, -- ei, ei sitä --
Olemme lempineet, -- ei, sitäkään ei --
Sen kyllä tiedät; mitä aioinkaan ma? --
Oh, muistini on oikea Antonius,
Unohdan kaikki!

ANTONIUS.
                Jos ei houre oisi
Sun valtas orja, luulisin ett' olet
Sa houre itse.

CLEOPATRA.
               Tuskalloist' on kantaa
Houretta moista sydäntään niin liki
Kuin minun tätä. Vaan suo anteeks mulle!
Suloni surmaa mun, jos ei sun silmääs
Se sulosta. Sua kunniasi kutsuu.
Siis kuuroks turhille jää houreilleni.
Jumalat varjelkoot sua! Seppelöitköön
Miekkaasi voitto! Hyvänsuopa onni
Kukittakoon sun tiesi!

ANTONIUS.
                       Lähtekäämme!
Eromme kiirehtii ja aikailee:
Sa tänne jäät, mut seuraat kanssani,
Ma lähden pois, mut jään sun luoksesi.
Tule!

    (Menevät.)



Neljäs kohtaus.

    Rooma. Huone Caesarin asunnossa.
    (Octavius Caesar ja Lepidus tulevat seuralaisineen.)

CAESAR.
Nyt näette, Lepidus, ja käsitätte,
Ett' ominaist' ei ole Caesarille
Vihata suurta liittoveljeämme.
Näin Egyptistä kerrotaan: hän siellä
Kalastaa, juo ja aamuyöhön mässää;
Cleopatraa hän miesmäisemp' ei ole,
Ptolemeon leski hänt' ei naisekkaampi.
Puheilleen tuskin päästää; virkaveljist'
Ei ole tietääkseenkään. Kaikki virheet,
Mit' ihmisissä olla voi, ne häness'
On yhtyneinä.

LEPIDUS.
              Minust' ei nuo virheet
Viel' ihan kaihda hänen avujansa;
Vikansa, niinkuin taivaan tähdet, välkkyy
Heleimmin mustass' yössä; perityt
Ne ovat pikemmin kuin hankitut,
Ei vapaan valinnan, vaan pakon tuomat.

CAESAR.
Olette liian suopea. Mut olkoon:
Rypeköön Ptolemeon vuotehessa,
Huveihin valtakunnat vaihtakoon,
Lasia kilistelköön orjain kanssa,
Kaduilla päivät hoippukoon ja käyköön
Likaisten ruojain kanssa nyrkkisille:
Sopikoon hälle tuo, -- ja kumma luonne
Se ompi, jok' ei moisesta saa tahraa --
Mut siinä hän on syyssä, että meille
Näin irstaisuudellansa lisää kuormaa.
Jos hekkumaan hän joutohetket käyttää,
Niin kyllästys ja luiden kuivuus siit' on
Vain seuraus. Mut jok' aikaa moista tuhlaa,
Mik' ilon helmast' irti häntä toittaa
Ja meidän kanssa yhteistyöhön kutsuu,
Sit' ompi nuhdeltava niinkuin poikaa,
Jok', ikään varttuneena, järkens' antaa
Haluilleen alttiiksi, näin niskuroiden
Älyä vastaan.

    (Airut tulee.)

LEPIDUS.
              Lisää uutisia!

AIRUT.
Täytetty tahtosi on, suuri Caesar;
Saat tapauksista joka tunti tiedon.
Pompejus merellä on valtiaana
Ja, niinkuin näyttää, niiden suosiossa,
Jotk' yksin Caesaria peljänneet on.
Satamat täynnä nurkuvia on;
Vääryytt' on hälle tehty, väittää kansa.

CAESAR.
Sen arvasin. Jo ammoisist' on tietty:
Ken jotain on, hänt' ikävöidään, kunnes
Hän näyttää, mitä on; ja mennyt mies,
Jok' ennen lemmen arvoinen ei ollut,
Kuollessaan arvon saa. Tuo roistoväki,
Kuin vita virrassa se killuu, kelluu.
Ajellen vuoroveden mukaan, kunnes
Mädäntyy vihdoin.

AIRUT.
                  Lisää kuule, Caesar:
Menecrates ja Menas, kuulut rosvot.
Vallanneet ovat meren, jota nyt he
Vakovat, raatelevat emäpuillaan.
Mont' ilkihyökkäyst' ovat maahan tehneet;
Pelosta rantalaiset kalpenevat,
Ripeä nuoruus kapinoi. Jos laiva
Näkyviin nousee, siepataan se oiti:
Pompejon nimi surmaavampi on
Kuin julki sota.

CAESAR.
                 Oi, Antonius, heitä
Humusi hurjat! Kun Modenasta,
Miss' ensin Hirtion ja Pansan voitit,
Sä itse karkoitettiin, kulki nälkä
Sun jäljissäs; mut hemmoteltunakin
Sen vaivat sinä kestit kärsivämmin,
Kuin voisi raakalainen; hevon virtsat
Sa joit ja kuljuvedet, joita inhoo
Jo itse peto; hylkinyt ei suusi
Koleimman pensaan katkerinta marjaa;
Kuin hirvi, lumen peittäessä nurmet,
Nakersit puiden kuorta; Alpeill' olit
Niin inhaa lihaa syönyt, että monen
Sen pelkkä näkö tappoi. Kaiken tään --
Voi kunniaasi, että nyt sen kerron! --
Niin urhokkaasti kestit, ett'ei poskes
Ohennut siitä lainkaan.

LEPIDUS.
                        Surku miestä!

CAESAR.
Häpeä hänet Roomaan pian tuokoon!
Nyt sopiva on aika meidän kahden
Sodassa näyttäytyä; siksi oiti
Kutsumme kokoon neuvoston; Pompejus
Vain hyötyy työttömyydestämme.

LEPIDUS.
                               Caesar,
Huomenna annan tarkan tiedon siitä,
Mit' aikaan merellä ja maalla saan
Nykyisen vaaran torjuksi.

CAESAR.
                          Se sama
On huolena myös mulla. Hyvästi!

LEPIDUS.
Hyvästi! Mitä ulkoasioista
Sill' aikaa saatte tietoonne, niin suokaa
Minulle siitä osa.

CAESAR.
                   Tietystikin;
Velvollisuushan sitä multa vaatii.

                        (Menevät.)



Viides kohtaus.

    Aleksandria. Huone hovilinnassa.
    (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)

CLEOPATRA.
Charmiana, --

CHARMIANA.
               Rouva?

CLEOPATRA.
                      Ho, hoo! Anna mulle
Mandragoraa!

CHARMIANA.
             Mut miksi?

CLEOPATRA.
                        Nukkumalla
Tät' ajan suurta juopaa täyttääkseni,
Kun poissa on Antonius.

CHARMIANA.
                        Aattelette
Liiaksi häntä.

CLEOPATRA.
               Kavaltaja!

CHARMIANA.
                          Enkä!
Erehdytte.

CLEOPATRA.
           Mardianus, eunukki!

MARDIANUS.
Mit', armollinen rouva, halaatte?

CLEOPATRA.
En suinkaan lauluasi; kuohilaasta
En mitään halaa. Onneks sulle, että
Sun, siittömän, ei irstain aatos lennä
Pois Egyptistä. Kiihkoako sulla?

MARDIANUS.
On, armollinen rouva.

CLEOPATRA.
                      Oikeinko?

MARDIANUS.
Ei oikein, rouva; muuta en voi tehdä,
Kuin mik' on oikein kunniallista.
Mut ajukiihko mull' on; kuvittelen,
Mit' oli Venukselle Mars.

CLEOPATRA.
                          Charmiana!
Miss' ollee nyt hän? Seisooko vai istuu?
Jalanko on vai ratsain? Onnen hepo,
Joll' ompi kantamuksenaan Antonius!
Ylpeile, hepo! Tiedä, ketä kannat:
Maan toista Atlast'. ihmiskunnan turvaa
Ja kypärää. Hän haastaa nyt tai kuiskaa:
»Miss' olet, vanhan Niilin käärmehyinen?»
Mua siksi kutsuu hän. Nyt ravintoni
On myrkky suloisin. -- Mua muisteletko,
Mua, Phoibon lemmenliekin paahtamaa
Ja syvään ajan uurtamaa? Kun sinä,
Leveäotsa Caesar, täällä liikuit.
Min' olin valtain herkku; Pompejuskin
Pysähtyi, silmäns' otsahani juotti
Ja siihen katseens' ankkuroi, ja kuoli
Näin elämänsä katsomiseen.

    (Alexas tulee.)

ALEXAS.
                           Terve,
Egyptin hallitsija!

CLEOPATRA
                    Kovin olet
Antoniost' erilainen. Hänen luotaan
Sa toki tulet, ja se tenholiuos
Sun kiillollaan on kullannut. -- Kuin voipi
Mun uljas Antonioni?

ALEXAS.
                     Kuningatar,
Hän viime työkseen painoi viimeisimmän
Monista suuteloista tähän helmeen. --
Sanansa juuttui sydämmeeni.

CLEOPATRA.
                            Sieltä
Mun korvani ne nyhtää.

ALEXAS.
                       Näin hän käski
Mun sanoa: »Egyptin mahdikolle
Lähettää uskollinen roomalainen
Tään simpsun kalleuden, ja halpaa lahjaa
Korottaakseen, hän aikoo valtikoilla
Sirottaa hänen ylväst' istuintaan;
Kaikk' itämaa, niin sano, valtiaanaan
Kumartava on häntä». Päätään nyökkäs
Ja tyynnä nousi hurjan ratsun selkään.
Jok' irjuin hirnui, että suussan' aivan
Mykistyi puhe.

CLEOPATRA.
               Iloinenko oli
Vai suruinenko?

ALEXAS.
                Niinkuin vuoden aika
On lämpimän ja kylmän taittehessa:
Ei iloinen, ei suruinen.

CLEOPATRA.
                         Se vasta
Tasainen mieli! Näetkös, Charmiana,
Näetkös: siinä mies! Ei suruinen.
Näin valostaakseen niitä, jotka hältä
Katseensa lainaavat; ei iloinenkaan.
Näin osoittaen, ett' Egyptin riemuss'
Elelee muistoineen; vain sillä välin!
Ihana seos! -- Ilo taikka suru --
Kummankin liiallisuus sopii sulle,
Jos kellekään. -- Lähettiäni näitkö?

ALEXAS.
Näin niitä pariin kymmeneen. Mut miksi
Niin monta, rouva?

CLEOPATRA.
                   Kerjääjänä kuolee
Sen päivän saalas, jolloin ei Antonius
Saa sanaa multa. -- Kirjoittimeni! --
Alexas, tervetullut! -- Charmiana,
Näin rakas minullenko Caesar koskaan?

CHARMIANA.
Se jalo Caesar!

CLEOPATRA.
                Tukehtukoon henkes,
Jos toiste kuulen moisen huudahduksen!
Jalo Antonius! sano.

CHARMIANA.
                     Ylväs Caesar!

CLEOPATRA.
Kautt' Isiksen! Lyön, että hampaas vertyy,
Jos tätä miesten miestä Caesariin
Sa vielä vertaat.

CHARMIANA.
                  Teidän luvallanne
Vain teitä säistin.

CLEOPATRA.
                    Kevätaikaan, milloin
Älyni taimell' oli. -- Kylmä sydän,
Jok' ajattelet niin kuin minä silloin! --
No, tänne mustetta ja paperia!
Hän joka päivä terveiset on saapa,
Vaikk' asukkaist' Egypti tyhjentyisi.

                           (Menevät.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Messina. Huone Pompejon asunnossa.
    (Pompejus, Menecrates ja Menas tulevat.)

POMPEJUS.
Jos hurskaat ovat jumalat, min työssä
He hurskait' auttakoot.

MENECRATES.
                        Pompejus hyvä;
Vaikk' aikailevat, eivät siltä kiellä.

POMPEJUS.
Mit' anomme, se halpenee sill' aikaa,
Kun heiltä ryömien sit' anelemme.

MENECRATES.
Sokeudest' anelemme usein tyhmää;
Sen silloin meiltä kieltää viisaat vallat;
Näin voitoks on, jos rukoust' ei kuulla.

POMPEJUS.
Sen täytyy onnistaa! Mua kansa lempii.
Meri mun on, valtani kuin ehta kasvaa,
Toivossa näen jo täyttyvän sen kehän.
Antonius Egyptissä juo ja mässää.
Ei ulkosotia käy enää; Caesar
Sydänunia menettää ja kultaa voittaa;
Lepidus mairittuna näitä mairii,
Ei lemmi kumpaakaan, ja kukaan hänest'
Ei liioin huoli.

MENECRATES.
                 Lepidus ja Caesar
Upeat joukkonsa jo sotaan vievät.

POMPEJUS.
Valetta! Ken sen sanoo?

MENECRATES.
                        Silvius.

POMPEJUS.
                                 Hourii.
Ma tiedän, että Roomass' Antoniota
He vartovat. Mut kaiken lemmen hurma
Nyt mehtäköön sun kuihtunehet huules,
Hauras Cleopatra! Sulohon tenho
Ja näihin irstaus liittyköön! Tuon rentun
Kemujen huuma nielköön, aivot hältä
Sumentain! Epikuurolaiset kokit
Lakea muikein liemin kiillotelkoot,
Ett' ahmien ja maaten kunniansa
Hän hautaa Lethen yöhön!
    (Varrius tulee.)
                         Varrius! Mitä?

VARRIUS.
Mit' ilmoitan, on varmaa: joka hetki
Antoniota Roomaan varrotaan.
Pitemmällekin ennättänyt oisi
Egyptin jätettyään.

POMPEJUS.
                    Mieluump' oisi
Turhempi tieto. -- Menas, enpä luullut
Tuon lemmenahman pukeuvan rautaan
Näin turhan kinan vuoksi. Soturina
Hän suurempi on noita kahta. Nouskoon
Siis meissä uskallus, kun melullamme
Tuon kylläymättömänkin riistää voimme
Egyptin lesken syleilystä.

MENECRATES.
                           Tuskin
Antonion kanssa sovuss' yhtyy Caesar.
Tuon vaimo-vainaa hänt' on loukannut
Ja veli käynyt sotaa häntä vastaan,
Vaikk' ei lie syy Antonion.

POMPEJUS.
                            Ei tiedä.
Vähempi viha suurempaansa väistää.
Jos emme nousisi nyt heitä vastaan,
Niin joutuisivat kiistaan keskenään;
Syyt' yltäkyllin miekanmittaan heillä
On kullakin. Vaan tokko pelko meistä
Rikonnan kiinni sitkustaa ja umpeen
Tuon rikkariidan sitoo, sit' en tiedä.
Jumalten olkoon tahto! Elämämme
On siinä, miten miekkaa häilytämme.
Tule, Menas.

                         (Menevät.)



Toinen kohtaus.

    Rooma. Huone Lepidon asunnossa.
    (Enobarbus ja Lepidus tulevat.)

LEPIDUS.
Enobarbus hyvä, jalon tekisit
Ja kunnon työn, jos kehoittaisit herraas
Sävyisään haasteloon.

ENOBARBUS.
                      Hän haastaa niinkuin
Tapansa on. Jos Caesar häntä härnää,
Pään yli katsokoon Antonius häntä
Ja pauhatkoon kuin Mars. Antonion parta
Jos mulla ois, Zeus olkoon, eipä sitä
Tänäpä leikattais!

LEPIDUS.
                    Nyt yksityiseen
Ei kinastukseen aikaa.

ENOBARBUS.
                       Joka aika
Sopiva omille on siittämilleen.

LEPIDUS.
Suurempaa tulee pienen väistää.

ENOBARBUS.
                                Eikä,
Jos pieni tulee ensin.

LEPIDUS.
                       Intos nousee;
Mut, pyydän, tuhkaa älä söyri. Tuossa
Jalo Antonius.

    (Antonius ja Ventidius tulevat.)

ENOBARBUS.
               Ja tuossa Caesar.

    (Caesar, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

ANTONIUS.
Siis Parthiaan, jos sovinto nyt syntyy;
Ventidius, kuule!

CAESAR.
                  Maecenas, en tiedä;
Kysy Agrippalta.

LEPIDUS.
                 Jalot ystävät,
Suur' asia meit' yhdisti; nyt turha
Meit' älköön erottako. Epäkohdat
Sovussa ilmi tuotakoon. Jos ääntä
Pidämme tyhjästä, niin haavan lääke
On kuolemaksi. Jalot liittoveljet,
Vakaasti sitä pyydän: kosketelkaa
Kipeimpiin kohtiin mitä lievimmästi!
Pois viha, kiukku!

ANTONIUS.
                   Hyvin puhuttu!
Vastakkain vaikka käytäis asevoimin,
Tekisin näin ma.

CAESAR.
                 Tervetullut!

ANTONIUS.
                              Kiitos!

CAESAR.
Istukaa!

ANTONIUS.
         Tehkää hyvin, herra!

CAESAR.
                               No, siis --

ANTONIUS.
Te käännätte, ma huomaan, pahimmaksi,
Mik' ei sit' ole, ja, vaikk' olisikin,
Ei teitä koske.

CAESAR.
                Naurettava oisin.
Jos tyhjän joutavasta loukkaantuisin.
Etenkin teihin; enin naurettava,
Jos halpaa teistä lausunut ma oisin,
Nimenne lausuminen kun ei lainkaan
Mua koskenut.

ANTONIUS.
              Mut mitä teitä koski
Egyptiss' oloni?

CAESAR.
                 Sen verran kuin
Mun tääll' oloni teitä Egyptissä.
Mut jos mua vastaan siellä vehkeilitte,
Egyptiss' olonne mua kenties koskee.

ANTONIUS.
Vehkeilin? Kuinka? Mitä tarkoitatte?

CAESAR.
Suvaitkaa muistaa, mitä täällä mulle
On tehty. Veljenne ja puolisonne
Mua vastaan sotaan nousivat, ja teitä
Se sota koski, te sen tunnussana.

ANTONIUS.
Petytte. Veljeni ei ole koskaan
Viitannut minuun. Olen kuulustellut;
Taholta varmalt' ovat tietoni,
Omilta ystäviltänne. Hän eikö
Samassa mua loukannut kuin teitä
Ja sotaan käynyt vastoin tahtoani,
Mun, teidän liittolaisen? Kirjeeni
Sen näyttävät. Tikusta riidan teette
Paremman puutteessa, kun moiseen turhaan
Noin iskette.

CAESAR.
              Kehuksi itsellenne
Näin älyäni halvennatte; te vain
Haette verukkeita.

ANTONIUS.
                   Enkä, enkä!
Käsittää voinette, siit' olen varma,
Kuin mahdoton on aatos, että minä,
Osakas asiassa, jota vastaan
Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä,
Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas.
Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin,
Ett' olis teillä yhtä tuima eukko.
Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä
On suistaa helpompi kuin moista naista.

ENOBARBUS.
Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot,
niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!

ANTONIUS.
Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen
Ja viekkaan valtataidon kutomat, --
Surulla tunnustan sen -- teitä paljon
On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut,
Se myöntäkää.

CAESAR.
              Ma teille kirjoitin,
Kun Egyptissä mässäsitte; te
Panitte syrjään kirjeeni ja ivall'
Ajoitte luotanne mun airueni.

ANTONIUS.
Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään
Kolm' oli kuningasta vierainani,
Enk' ollut sama, mikä aamull' olin,
Sen itse hälle huomenissa sanoin;
Se anteeks-pyynnön veroista jo oli.
Tuo mies on tyhjän turha riidassanne;
jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.

CAESAR.
Valanne söitte; moisest' ette koskaan
Voi mua syyttää.

LEPIDUS.
                 Caesar, tyyntykää!

ANTONIUS.
Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain.
Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii
Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar:
Valani söin --

CAESAR.
                Niin, lupasitte mulle
Aseellist' apua, kun sitä vaadin.
Sen kielsitte.

ANTONIUS.
               Pikemmin laimin löin,
Kun myrkylliset hetken nautteet multa
Tajunnan veivät. Minkä verran saatan,
Osoitan katumusta, kunhan suoruus
Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani
Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia,
Mua Egyptistä houkutellakseen,
Viritti täällä sodan, josta minä,
Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän,
Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.

LEPIDUS.
Ylevä sana!

MAECENAS.
            Suvaitkaahan jättää
Nuo kanteet ainaiset; ne unhottuisi,
Jos muistaisitte uhkaavata vaaraa.
Mi sovintoon nyt vaatii.

LEPIDUS.
                         Oiva sana!

ENOBARBUS.
Taikka, sopisihan teidän hetkeksi lainata ystävyytenne toisillenne;
voittehan sen sitten peruuttaa, kun ette enää kuule hiiskaustakaan
Pompejosta. Aikaa sitä teillä on kinastamiseen silloin, kun ei ole
muuta tekemistä.

ANTONIUS.
Sin' olet pelkkä soturi; siis vaiti!

ENOBARBUS.
Niin, totuuden pitää vaieta, olinhan sen aivan unohtaa.

ANTONIUS.
Puheillasi vain loukkaat; vaiti siis!

ENOBARBUS.
Niin oikein, vaikenen kuin kivi.

CAESAR.
Tuon puheen min' en moiti sisällystä,
Vaan tapaa. Mahdotontahan on meidän
Pysyä sovussa, niin meill' on luonteet
Ja toimet erilaiset. Vaan jos siteen,
Meit' yhdistävän, tietäisin, niin totta
Maailman hakisin ma päästä päähän.

AGRIPPA.
Suvaitkaa, Caesar, --

CAESAR.
                       Puhu, Agrippa!

AGRIPPA.
Sinulla sisar äidin puolelt' on,
Tuo ihana Octavia. Antonius
Nyt leskimies on.

CAESAR.
                  Malta, Agrippa;
Cleopatra jos kuulis tuon, sua syystä
Hopusta soimaisi.

ANTONIUS.
                  En ole nainut,
Agrippan jatkaa sallikaatte, Caesar.

AGRIPPA.
Jott' ikiystävyys teit' yhdistäisi
Ja höltymätön veljesside sopuun
Sydämmet liittäis, ottakoon Antonius
Octavian vaimoksensa, jonka kauneus
Hänelle mieheks vaatii miesten parhaan
Ja jonka sulous ja hyve voittaa
Kehutkin kaikki. Tämän liiton kautta
Pien' äkä, joka nyt niin suureks näyttää,
Ja vaara suuri, joka nyt meit' uhkaa,
Raukeevat tyhjiin; taruksi jää totuus,
Kun puoli taruakin nyt on totta.
Kumpaakin lempien, hän teissä lemmen
Vain lujentaa ja kansan lemmen teihin.
Anteeksi puheeni, se velvoituksen
On kypsä harkinta, ei hetken oikku.

ANTONIUS.
Tahtooko Caesar puhua?

CAESAR.
                       Ei ennen
Kuin kuulee, mit' Antonius sanottuhun
Sanoopi.

ANTONIUS.
         Mikä valta Agrippalla,
Jos sanon: »olkoon menneeksi, Agrippa!»
Toteuttaa tämä?

CAESAR.
                Valta Caesarin,
Ja tämän valta Octavian yli.

ANTONIUS.
En esteit' uneksikaan hankkehelle,
Joll' on näin kaunis muoto. -- Kätes anna:
Tät' armotyötä edistä! Täst' alkain
Ohjatkoon veljesmieli liittoamme
Ja suurta yhteistointa!

CAESAR.
                        Tuohon käteen!
Sisaren sulle annan, jota lemmin
Niin kuni koskaan veli. Eläköön hän,
Maat yhdistäin ja sydämmet! Tää liitto
Ikänä älköön lauetko!

LEPIDUS.
                      Niin, aamen!

ANTONIUS.
En aikonut Pompejoa sodittaa;
Hän hiljan mulle suurt' on ystävyyttä
Osoittanut; mun tulee häntä kiittää,
Jott' ei saa soimaa maineeni; mut sitten
Vaadimme häntä taistoon.

LEPIDUS.
                         Aika rientää;
Nyt meidän tulee etsiä Pompejus;
Hän muuten meidät etsii.

ANTONIUS.
                         Missä on hän?

CAESAR.
Misenon niemessä.

ANTONIUS.
                  Maavoima hällä
Lie suurikin?

CAESAR.
              Suur' on ja kasvaa yhä;
Mut merell' on hän yksin valtias.

ANTONIUS.
Niin sanotaan. Jos kohtaisin jo hänet!
Kiirettä siis! Mut aseet ylle vasta,
Kun toteutettu äskeinen on puhe.

CAESAR.
Mielisti. Sisartani näkemään
Teit' oiti pyydän.

ANTONIUS.
                   Teitä, Lepidus,
Seuraamme toivon.

LEPIDUS.
                  Arvoisa Antonius,
Ei sairauskaan pidättää mua voisi.

    (Torventoitauksia. Caesar, Antonius ja Lepidus menevät.)

MAECENAS.
Terve tuloa Egyptistä, herraseni!

ENOBARBUS.
Caesarin sydämmen puolikas, arvoisa Maecenas. -- Kunnian-arvoinen
ystäväni, Agrippa!

AGRIPPA.
Kelpo Enobarbus!

MAECENAS.
Meillä on syytä iloita, että kaikki on niin hyvin selviytynyt. Te
voitte hyvin Egyptissä?

ENOBARBUS.
Kyllä. Nukuimme niin, että päivä tuli hämilleen, ja joimme niin, että
yöstä tuli päivä.

MAECENAS.
Kahdeksan kokonaisen villisian paistia suurukseksi kahdelletoista
hengelle ainoastaan, onko se totta?

ENOBARBUS.
Se oli vain niinkuin kärpänen härkäsen suhteen; oli meillä siellä
paljoa hirvittävämpiäkin laitoksia, joita kyllä kelpasi katsella.

MAECENAS.
Se lie koko hurmoja se nainen, jos hän vastaa mainettaan.

ENOBARBUS.
Heti ensi näkemällä hän anasti Marcus Antonion sydämmen; se oli
Cydnus-virralla.

MAECENAS.
Niin, siellähän se ilme nähtiin, jos ei ole kertojani omiaan pannut.

ENOBARBUS.
No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän,
Se niinkuin kimmeltävä valtaistuin
Vesillä liekkii; keula pelkkää kultaa;
Purppuraa purjeet, joiden sulotuoksu
Tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset
Säveltä huilun säistävät, ja kiirein
Vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä
Lumoisi loiske. Häneen itseen nähden
Jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä
Teltassa kullan-kirjaillussa viruu,
Himentäin Venuksenkin, jossa voittaa
Kuvailu luonnon; kahden puolen sievät,
Cupidomaiset, kuoppaposki-pojat,
Kädessä kirjoviuhkat, joiden leyhkä
Sasua somaa jäähdyttäissään näyttää
Vain tulistavan, turhaa tehden työtä.

AGRIPPA.
Miekkoinen Antonius!

ENOBARBUS.
                     Hovinaiset,
Kuin aallottaret, häntä ympäröivät
Ja silmää noutavat ja viehättävän
Tekevät kumarruksen; peränpidoss'
On merenneito; silkkiköysi paisuu
Puristuksesta käden kukkahienon
Ja toimessansa liukkaan. Aluksesta
Hajoilee kumma, näkymätön lemu
Läheiseen rantaan. Häntä ihailemaan
Väkensä purkaa kaupunki; Antonius
Valt'istuimellaan torill' yksin istuu,
Viheltäin ilmaan, jok' ois sekin mennyt,
Jos estänyt ei oisi tyhjän kammo,
Cleopatraa katsomaan ja loven luontoon
Näin jättänyt.

AGRIPPA.
               Oi, ihmeellinen nainen!

ENOBARBUS.
Kun maihin laski hän, niin iltaiselle
Hänt' Antonius pyysi; hänpä vastas:
Parempi tämän tulla hälle vieraaks.
Ja kutsun laittoi. Kohtelias Antonius,
Jolt' ikänä ei kieltoa saa nainen,
Viidesti siisti partansa ja läksi
Ja sydämmellänsä sai kestit maksaa,
Vaikk' yksin silmä nautti.

AGRIPPA.
                           Velhonainen!
Levolle sai hän Caesarinkin miekan;
Mies kynti, nainen niitti.

ENOBARBUS.
                           Kerran hyppäs
Askelta pari julkikadulla;
Kun hengästyi, niin läähötti ja haastoi
Niin, että kauniiks epäkauniin käänsi
Ja hengettömänäkin voimaa henki.

MAECENAS.
Nyt Antonion täytyy hänet jättää.

ENOBARBUS.
Ei koskaan! Sit' ei tee hän! Tuot' ei naista
Voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan
Vähennä hänen sulojensa voimaa.
Muut naiset halun tyydyttäissään tympää,
Tää ravitessaan synnyttää vain nälkää;
Niin paheen jalostaa, ett' irstailunsa
Pyhiltä papeilta saa siunauksen.

MAECENAS.
Jos viehättää voi siveys, somuus, äly
Antonion sydäntä, niin onnen osa
On Octavia hälle.

AGRIPPA.
                  Lähtekäämme. --
Enobarbus hyvä, vieraakseni jääkää
Tääll'olo-ajaksenne.

ENOBARBUS.
                     Nöyrin kiitos!

                        (Lähtevät.)



Kolmas kohtaus.

    Seutu sama. Huone Caesarin asunnossa.
    (Caesar ja Antonius ja näiden välissä Octavia
    tulevat seuralaisineen.)

ANTONIUS.
Maailma ja mun suuret tehtäväni
Poveltas joskus riistää mun.

OCTAVIA.
                             Sill'aikaa
Rukoilen polvillani jumalia
Sun puolestasi.

ANTONIUS.
                Hyvää yötä, Caesar! --
Octavia, mailman huudoist' älä päätä
Mun virheitäni; hairahtunut olen,
Mut vasta käypi kaavan mukaan kaikki.
Hyv' yötä, armahani!

OCTAVIA.
                     Hyvää yötä!

CAESAR.
Hyvää yötä!

    (Caesar ja Octavia poistuvat.)
    (Tietäjä tulee.)

ANTONIUS.
No, ystävä, Egyptiin halajat?

TIETÄJÄ.
Oi, ett'en olis minä sieltä tullut
Ja tekään sinne koskaan mennyt!

ANTONIUS.
                                Syysi?

TIETÄJÄ.
Näyssä näen sen, kielell' ei se asu.
Mut kuitenkin Egyptiin palatkaa!

ANTONIUS.
Mies, kenen onni ylemmäksi nousee,
Caesarin vaiko minun?

TIETÄJÄ.
                      Caesarin.
Siis hänen luotaan, oi Antonius, poistu!
Sun haltijasi, suojelijahenkes
On ylväs, jalo, reipas, verraton,
Mut sit' ei Caesarin; kun hän on läsnä,
Masentuu haltijas ja pelkoon vaihtuu.
Siis väljä tila välillenne!

ANTONIUS.
                            Siit' ei
Sen enempää.

TIETÄJÄ.
             Ei muille kuin vain sulle,
Eik' enää sullekaan. Jos hänen kanssaan
Sa seikkaan ryhdyt, niin sa varmaan hukkaat;
Hän perityllä onnellaan sun voittaa,
Jos kuink' ois ahtaalla; sun loistos sammuu
Sen säteissä; siis, vielä kerran: henkes
Sua pelkää ohjata, kun hän on läsnä,
Mut nousee, kun hän poiss' on.

ANTONIUS.
                               Mene! Käske
Ventidius tänne; --
    (Tietäjä menee.)
                    Parthiaan hän menköön. --
Niin, se on totta, olkoon sitten juonta
Tai sattumaa: hänt' itse noppa puoltaa;
Paremman taitoni hän onnellansa
Pelissä lyö; hänt' aina arpa suosii;
Mun kukostani hänen viepi voiton,
Vaikk' olis kaupan kaikki tyhjää vastaan,
Ja peltopyyni aina alle joutuu.
Egyptiin halaan: vaikka rauhakseni
Rakensin tämän avion, niin asuu
Idässä iloni.
    (Ventidius tulee.)
              Ventidius, tule!
Sun Parthiaan on lähtö; valtuutesi
Jo valmis on; nyt tule noutamaan se.

                          (Menevät.)



Neljäs kohtaus.

    Seutu sama. Katu.
    (Lepidus, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

LEPIDUS.
Jo kyllin vaivaa näitte; jouduttakaa
Nyt päälliköitä vain.

AGRIPPA.
                      Antonius ensin
Octaviaa suuteleepi; sitten tullaan.

LEPIDUS.
Hyvästi siksi, kunnes somistavan
Näen sotisovan yllänne.

MAECENAS.
                        Me ollaan,
Jos oikein tunnen seudun, ennen teitä
Misenossa.

LEPIDUS.
           Lyhempi teill' on tie;
Mun täytyy tehdä kierros; kaksi päivää
Te siten voitatte.

MAECENAS ja AGRIPPA.
                   Hupaista matkaa!

LEPIDUS.
Hyvästi!

                       (Poistuvat.)



Viides kohtaus.

    Aleksandria. Huone hovilinnassa.
    (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA.
Soittoa! Soitto surumieli-ruokaa
On meille lemmekkäille.

KAIKKI.
                        Soittoa!

    (Mardianus tulee.)

CLEOPATRA.
Ei! Biljardia! Tule, Charmiana!

CHARMIANA.
Kipeä mull' on käsi; pelatkaa
Mardianon kanssa.

CLEOPATRA.
                  Nainen yhtä hyvin
Peliss' on kuohilaan kun naisen kanssa. --
No, peliin käytkö kanssani, Mardianus?

MARDIANUS.
Parasta koitan, armollinen rouva.

CLEOPATRA.
Pelurin puoltona on hyvä tahto,
Vaikk' onkin kyky huono. -- Ei, ei kelpaa! --
Miss' onkeni? Nyt virran rantaan! Siellä
Etäisen soiton soidess' eksytän
Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun
Käy niljanielustaan; sen vedän maalle,
Ja aina silloin Antoniota muistan
Ja sanon: »Haa, jo sain sun!»

CHARMIANA.
                              Hupaista,
Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja
Antonion koukkuun pani suolakalan,
Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti.

CLEOPATRA.
Niin, silloinhan -- oi, niitä aikoja! --
Hymyilin hänet tajultaan, ja taasen
Ens' yönä tajuun hymyilin, ja sitten
Makuulle aamull' yhdeksältä juotin,
Puin hänet tanuun, hameeseen, ja itse
Philippiläisen voittomiekan otin. --
    (Airut tulee.)
Italiasta? -- Virkistävä sade
Nyt vala korvaani, se muuten hiukee.

AIRUT.
Oi, rouva, rouva, --

CLEOPATRA.
                      Antoniusko kuollut?
Sa kuningattaresi surmaat, konna,
Jos sanot niin; mut hyvin voipa, vapaa --
Jos niin -- he, tuossa kultaa, tässä käsi
Ja sinisuonet suudellasi, joit' on
Vavisten kuninkaatkin suudelleet.

AIRUT.
Siis ensin: hyvin voi hän.

CLEOPATRA.
                           Lisää kultaa! --
Mut huomaa, sanotaan kuolleistakin:
He voivat hyvin; tuo jos tarkoitukses,
Niin kultani ma sulaan ja sen kaadan
Kitaasi häijyyn.

AIRUT.
                 Suvaitkaa mua kuulla.

CLEOPATRA.
No, jatka. Mut ei katsees tiedä hyvää.
Jos hyvin voi Antonius ja on vapaa,
Miks ilotiedolle noin ärjy muoto?
Jos ei voi hyvin hän, niin astu ilmi
Kuin raiviotar, käärmeet kiharoissa,
Äläkä ihmishahmossa.

AIRUT.
                     Mut kuulkaa.

CLEOPATRA.
Halaisin ennen puhettas sua piestä.
Mut sano: Antonius voi hyvin, elää,
Caesarin ystävä on eikä vanki,
Niin kultaa päällesi ja helmilöitä
Rakeina sataa.

AIRUT.
               Hän voi hyvin.

CLEOPATRA.
Hyvä!

AIRUT.
      Caesarin ystävä on.

CLEOPATRA.
                          Kunnon poika!

AIRUT.
Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.

CLEOPATRA.
Minulta onnes löydät.

AIRUT.
                      Mutta, rouva, --

CLEOPATRA.
En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun
Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta»
Se on kuin vanginvahti, jota seuraa
Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä
Yht'aikaa korvahani koko tukku.
Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä.
Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.

AIRUT.
Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut.
Sitounut on Octavialle.

CLEOPATRA.
                        Mihin?

AIRUT.
Avioliittoon.

CLEOPATRA.
              Pyörryn, Charmiana.

AIRUT.
Octavian on hän nainut, hyvä rouva.

CLEOPATRA.
Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!

    (Lyö häntä.)

AIRUT.
Malttukaa, armo hyvä!

CLEOPATRA.
                      Mitä sanot?
    (Lyö häntä uudestaan.)
Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs
Kerinä kierii; tukkasi ma riistän,
    (Repii häntä tukasta.)
Teräksin pieksätän ja suolaveessä
Sua hivutellen haudon.

AIRUT.
                       Armo hyvä,
En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.

CLEOPATRA.
Peruuta, niin maakunnan olet herra
Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi
Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit;
Ja mitä muuta kohtuullista vaadit,
Sen lupaan täyttää.

AIRUT.
Nainut on hän.

CLEOPATRA.
               Konna,
Elänyt olet liiaksi!

    (Paljastaa tikarin.)

AIRUT.
                     Ma karkaan. --
Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.

    (Menee.)

CHARMIANA.
Mieltänne, kuningatar, malttakaa;
Mies syytön on.

CLEOPATRA.
Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä.
Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma
Käärmeeksi tulkoon! -- Paluuta se orja;
Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. -- Joudu!

CHARMIANA.
Hän pelkää tulla.

CLEOPATRA.
                  Pahaa en tee hälle.
    (Charmiana menee.)
Häväisty käteni, kun halvempaani
Se löi eik' itseäni, vaikka itse
Syyn siihen annoin. --
    (Charmiana palajaa airuen kanssa.)
                       Tänne, ystävä!
Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä
Julistaa pahaa. Ilosanomaa
Tuhannet kielet kantakoot, mut paha
Se julistukoon itse tuntuessaan.

AIRUT.
Ma tehtäväni tein.

CLEOPATRA.
                   Hän onko nainut?
Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan,
Jos vielä sanot: on.

AIRUT.
                     On, hän on nainut.

CLEOPATRA.
Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?

AIRUT.
Valehdellako pitäisi?

CLEOPATRA.
                      Oi, tee se,
Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi
Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene!
Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust'
Olet sa inhottava. Hänkö nainut?

AIRUT.
Anteeksi, kuningatar --

CLEOPATRA.
                        Hänkö nainut?

AIRUT.
Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa.
On vääryyttä mua rangaista, kun täytin
Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.

CLEOPATRA.
Oi, että työnsä konnaksi sun tekee,
Joka et ole! Siiskö varma? Mene!
Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle
On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus
Ja turmelkoot sun!

    (Airut poistuu.)

CHARMIANA.
                   Rauhoittukaa, rouva!