»Kukapa sitä on koettanut kieltääkään?» tuumi setäni. »Pistelkää sillä
mielin määrin, minä en pane rikkaa ristiin estääkseni teitä. Mutta
sanokaa nyt, mitä tahdotte, ja saatte nähdä, että me vielä hyvästi
sovimme.»

»Se on toista, sir», vastasi Alan, »minä en pyydä mitään muuta kuin
suoraa käytöstä. Kahdella sanalla: tahdotteko, että poika tapetaan vai
pidetään?»

»Voi, voi, sir!» huudahti setäni. »Voi minua! Tuo ei kelpaa!»

»Tapetaanko vai pidetäänkö?» toisti Alan.

»Pidetään, pidetään!» parkui setäni. »Elkäämme vuodattako verta.»

»Niinkuin tahdotte», vastasi Alan, »se on kalliimpi.»

»Kalliimpi?» huudahti Ebenezer. »Tahraisitteko kätenne rikoksella?»

»Joutavia!» tuumi Alan. »Kumpikin on rikos, jos siitä puhe tulee! Mutta
tappaminen on helpompi, nopeampi ja varmempi. Pojan pitäminen on hankala
juttu, hankala, mutkikas seikka.»

»Sittenkin tahdon, että hänet pidetään», vastasi setäni. »Minä en ole
koskaan tehnyt mitään, joka olisi siveellisesti väärin, enkä minä ole
niin hullu, että tekisin hurjan ylämaalaisen mielen mukaan.»

»Kovinpa te olette tunnollinen», ivasi Alan.

»Minä pidän kiinni periaatteistani», kuului Ebenezerin typerä vastaus,
»ja jos minun sentähden täytyy maksaa, niin minä maksan. Ja te
unhotatte, sitäpaitsi» lisäsi hän, »että poika on veljeni poika.»

»Hyvä, hyvä», lausui Alan, »tuumikaamme nyt palkkiosta. Minun on vähän
vaikeanlainen määrätä sitä, ennenkuin olen saanut tietää muutamia
seikkoja. Tahtoisin esimerkiksi tietää, paljonko Hoseasonille maksoitte
ensi yrityksestä?»

»Hoseasonille?» huudahti setäni säpsähtäen. Miksi?»

»Davidin ryöstämisestä», vastasi Alan.

»Se on vale, se on törkeä vale!» kirkui setäni. »Ei häntä koskaan ole
ryöstetty! Se on ollut päästä vialla, joka teille sellaista on kertonut.
Ryöstetty? Ei koskaan!»

»Ei se ole minun eikä teidän vikanne», vastasi Alan, »eikä
Hoseasoninkaan, että kertoja on mies, johon voi luottaa?»

»Ketä tarkoitatte?» huudahti Ebenezer. »Kertoiko Hoseason teille?»

»Voi, te vanha aasi, mistä minä muuten tietäisin?» huudahti Alan.
»Hoseason ja minä olemme osakkaita, me panemme tulot tasan. Siitä
näette, mitä valehteleminen teitä auttaa. Ja minä sanon suoraan teille,
että te teitte hullun kaupan kun menitte ilmoittamaan tuolle
merimiehelle niin paljon yksityisiä asioitanne. Kysymys on nyt siitä:
kuinka paljon maksoitte hänelle?»

»Kertoiko hän itse asian teille?» kysyi vielä setäni.

»Se on minun asiani», vastasi Alan.

»Mutta», tuumi setäni, »mitä minä hänen puheistaan, hän valehteli, mutta
se on, kautta Jumalan, totta, että minä annoin hänelle kaksikymmentä
puntaa. Mutta minä tahdon olla nyt teille vilpitön: paitsi sitä, hänen
oli myytävä poika Carolinassa, ja se oli tuottava hänelle paljon
suuremmat summat, mutta ei minun taskustani.»

»Kiitoksia, Mr Thomson. Tämä kelpaa erinomaisen hyvin!» lausui lakimies,
astuen esiin, ja lisäsi sitten erittäin kohteliaasti: »Hyvää iltaa, Mr
Balfour!»

Ja, »Hyvää iltaa, setä Ebenezer», lausuin minä.

Ja, »Nyt on kaunis ilta», lisäsi Torrance.

Setäni ei virkkanut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, istui vain
portaallaan kuin kivettyneenä. Alan sieppasi häneltä pyssyn pois, ja
lakimies, tarttuen häntä käsivarteen, nosti hänet seisaalleen ja vei
keittiöön, jonne me kaikki häntä seurasimme. Siellä Mr Rankeillor asetti
hänet istumaan tuolille takan viereen, jossa tuli oli sammunut ja
hiillos vain enää hehkui.

Hetkisen me kaikki katselimme häntä, menestyksestämme riemuiten, mutta
samalla surkutellen miehen häväistystä.

»Puhukaa, puhukaa, Mr Ebenezer», kehoitti lakimies. »Elkää olko
alakuloinen, sillä ehtomme ovat helppoja. Antakaahan nyt aluksi meille
kellarin avain, niin Torrance käy noutamassa meille pullon isänne viiniä
illan kunniaksi.» Kääntyen sitten minuun päin ja tarttuen käteeni, hän
lisäsi: »Mr David, minä toivon teille kaikkea hauskuutta hyvästä
onnestanne, jonka luulen teidän ansainneen!» Sitten hän kääntyi Alanin
puoleen ja lausui vähän leikillisesti: »Mr Thomson, minä onnittelen
teitä, te menettelitte erittäin taitavasti. Mutta yhdessä kohti en teitä
käsittänyt. Onko teidän nimenne James, vai Charles, vai Georgeko?»

»Miksi sen pitää olla jonkun näistä kolmesta, sir?» lausui Alan,
ojentuen suoraksi, kuin loukkaantuneena.

»Siksi vain, että te mainitsitte kuninkaan nimen», vastasi Rankeillor,
»ja kun ei koskaan ole ollut kuningas Thomsonia, -- en ainakaan ole
kuullut hänestä --, päätin minä teidän tarkoittavan ristimänimeänne.»

Tämä oli Alanin arin kohta, ja minun on tunnustaminen, että hän pahastui
näistä sanoista. Hän ei vastannut mitään, vaan vetäytyi keittiön
kaukaisimpaan soppeen ja istuutui sinne närkästyneen näköisenä. Vasta
sitten kuin minä menin hänen luokseen, tarjosin hänelle käteni ja kiitin
häntä huomauttaen, että menestykseni oli pääasiallisesti hänen ansionsa,
alkoi hän vähän hymyillä ja saatiin lopulta yhtymään seuraamme.

Sillä aikaa olimme sytyttäneet tulen ja avanneet viinipullon. Torrancen
korin sisällöstä valmistimme hyvän illallisen, jonka ääreen Torrance,
Alan ja minä istuuduimme. Lakimies ja setäni vetäytyivät viereiseen
huoneeseen keskustelemaan. Siellä he viipyivät noin tunnin ajan.
Tullessaan sitten takaisin keittiöön he olivat saavuttaneet täydellisen
yksimielisyyden, ja setäni ja minä panimme virallisesti puumerkkimme
sopimuksen alle. Sen määräyksen mukaan setäni sitoutui ottamaan
Rankeillorin omaisuutensa hoitajaksi ja maksamaan minulle kolmanneksen
Shawsin vuotuisista tuloista.

Rekiviisussa mainittu kerjäläinen oli siten tullut kotiinsa, ja
laskeutuessani sinä yönä levolle kirstujen päälle, olin varakas mies ja
minulla oli tunnettu nimi. Alan, Torrance ja Rankeillor nukkuivat
kuorsaten kovilla vuoteillaan, mutta minuun, joka olin niin monta päivää
ja yötä maannut paljaan taivaan alla, mutaisella maankamaralla ja
kivillä, usein kuolemanpelossa ja vatsa tyhjänä, vaikutti tämä asemani
onnellinen muutos masentavammin kuin yksikään noista aikaisemmista
kurjuuksista, ja päivännousuun saakka makasin valveilla tuijottaen
katossa leikkivään tulenheijastukseen ja laatien suunnitelmia
tulevaisuutta varten.




30 LUKU.

Hyvästi!


Omalta osaltani minä olin nyt satamassa, mutta Alan, jolle minä olin
suuressa kiitollisuuden velassa, oli vielä huolenani. Sitäpaitsi olivat
vielä murha ja Glensin Jamesin asia minulle raskaana taakkana. Nämä
molemmat huoleni uskoin seuraavana aamuna Rankeillorille, kävellessämme
kello kuuden tienoilla Shawsin kartanon edustalla, missä katseeni
kiertelivät vain peltoja ja metsiä, jotka olivat olleet esi-isieni ja
nyt olivat minun. Esillä olevista vakavista asioista puhuessanikaan en
malttanut olla heittämättä ihailevaa silmäystä tiluksiini ja sydämeni
paisui ylpeydestä.

Lakimiehellä ei ollut epäilystä velvollisuudestani ystävääni kohtaan.
Minun täytyi auttaa hänet maasta pois, kävi miten tahansa. Mutta Jamesin
suhteen hän oli toista mieltä.

»Mr Thomson», lausui hän, »ja Mr Thomsonin sukulainen ovat kokonaan eri
asioita. En kyllä ole asiasta täysin selvillä, mutta arvaan, että
eräällä ylhäisellä henkilöllä (nimittäkäämme häntä vaikka D of A'ksi[1])
on osansa asiassa ja luultavasti myöskin kostoaikeita. D of A. on
epäilemättä oivallinen aatelismies, mutta, Mr David, *timeo qui nocuere
deos*[2]. Jos te sekaannutte asiaan tehdäksenne hänen kostotuumansa
tyhjäksi, tulee teidän muistaa, että on olemassa eräs keino, jolla
päästään teidän todistuksistanne: teidät pannaan syytettyjen penkille.
Silloin te olisitte samassa pihdissä kuin Mr Thomsonin sukulainen.
Väitätte olevanne syytön, mutta niin hänkin väittää. Jos joudutte
tutkittavaksi kuolemanrikoksesta ylämaalaisen oikeuden edessä,
ylämaalaisessa riidassa ja ylämaalaisen tuomarin istuessa
tuomarinistuimella, niin on matka hirsipuulle hyvin lyhyt.»

[1] Argyllin herttua.

[2] Pelkään niitä, jotka ovat rikkoneet jumalia vastaan. Suom. muist.

Näitä seikkoja olin ennenkin miettinyt, tulematta mihinkään varmaan
päätökseen. Vastasin siis yksinkertaisesti: »Minulla ei siis näin ollen
ole muuta neuvoa kuin mennä hirteen -- vai kuinka?»

»Rakas poikani!» huudahti hän, »menkää Jumalan nimeen ja tehkää, minkä
katsotte oikeaksi. Raskasta olisi minun ajatella neuvoneeni teille
kerran elämässäni turvallisen ja häpeällisen tien; ja pyytäen anteeksi
minä otan sanani takaisin. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, ja astukaa
hirsipuulle, jos se on välttämätöntä, kunnonmiehen lailla. Maailmassa on
pahempiakin asioita kuin hirsipuu.»

»Vähän, sir», vastasin hymyillen.

»On, sir», huudahti hän, »on paljonkin! Monta kertaa parempi olisi
sedällennekin, (ottaaksemme esimerkin läheltä) jos hän roikkuisi
hirressä.»

Sen sanottuaan hän läksi sisään hyvin kiihtyneessä mielentilassa, josta
huomasin tehneeni häneen syvän vaikutuksen edukseni. Siellä hän laati
minulle kaksi kirjettä, tehden kirjoittaessaan niiden johdosta
huomautuksia. »Tämä», puhui hän, »on minun pankkiireilleni, British
Linen Companylle, ja oikeuttaa teidät nostamaan heiltä rahaa.
Neuvotelkaa Mr Thomsonin kanssa, hän kyllä keksii keinot, ja te voitte
näillä rahoilla pitää huolta välikappaleista. Minä olen varma, että
käytätte rahojanne oikealla tavalla, mutta sellaisen ystävän hyväksi,
kuin Mr Thomson on, minä olisin tuhlaavainenkin. Mitä sitten hänen
sukulaiseensa tulee, en tiedä parempaa keinoa, kuin että te hankitte
asianajajan, kerrotte hänelle asianne ja tarjoatte todistuksia; ottaako
hän asian ajaakseen ja hyökkää D. of A'n kimppuun vai ei, on kokonaan
toinen juttu. Tullaksenne sitten pääprokuraattorin luo hyvillä
suosituksilla varustettuna, annan tässä teille kirjeen kaimallenne,
oppineelle Mr Balfourille, Pilrigin herralle. Hän on mies, jota minä
kunnioitan. Näyttää paremmalta, että teidät esittää sukulaisenne, ja
Pilrigin herraa pitävät kaikki asianajajat suuressa arvossa, ja hän on
pääprokuraattorin kanssa hyvissä väleissä. Jos olisin teidän sijassanne,
en vaivaisi häntä pikkuseikoilla, ja -- ymmärrättekö? -- mielestäni on
tarpeetonta mainita Mr Thomsonista. Tehkää niinkuin sukulaisenne neuvoo,
hän ymmärtää asiat, prokuraattorin kanssa toimiessanne olkaa
varoillanne, ja kaikissa näissä asioissa ohjatkoon teitä Herra, Mr
David!» Sen sanottuaan hän jätti hyvästi ja läksi Torrancen kanssa
Ferryä kohti, samalla kuin Alan ja minä suuntasimme kulkumme
Edinburgiin. Seuratessamme polkua ja sivuuttaessamme porttipylväät ja
keskentekoisen kojun katsoimme taaksemme isieni kartanoon. Siellä se
seisoi, yksinäisenä, kookkaana ja autionnäköisenä eikä savua kohonnut
sen savupiipusta. Yhdessä ylimmistä ikkunoista näkyi vain yönutun
nurkka, heiluen ylös ja alas, edes ja takaisin kuin kaniini kolonsa
suulla. Vähäisen sain osakseni ystävällisyyttä sinne tullessani ja vielä
vähemmän siellä ollessani, mutta siitä huolimatta katseltiin minua
poislähtiessäni.

Alan ja minä astelimme hitaasti tietä pitkin, haluttomina sekä
kävelemiseen että puhelemiseen. Molemmat oli vallannut sama ajatus:
eronhetkemme oli lähellä. Menneiden aikojen muistot saivat meidät
haikealle mielelle. Mutta keskustelimmehan me tosiaankin siitä, mitä nyt
oli tehtävä! Päätettiin, että Alan pysyttelisi lähistöllä, piileskellen
milloin missäkin, mutta tullen kerran päivässä määrättyyn paikkaan,
jossa minä voisin hänen kanssaan neuvotella joko itse tai välittäjien
kautta. Sillä välin minun piti etsiä asianajaja, muuan Appinin
Stewarteja, ja siis täysin luotettava mies. Hänen toimekseen
annettaisiin laivan hankkiminen ja huolenpito Alanin toimittamisesta
laivaan. Tuskin olimme nämä asiat loppuun keskustelleet, kun puheemme
tuntui tyrehtyvän, ja vaikka minä koetin laskea Alanin kanssa leikkiä
hänen uudesta nimestään Mr Thomsonista ja hän minun uusista vaatteista
ja maatilastani, olisi selvään voinut nähdä, että meillä olivat
kyyneleet lähempänä kuin nauru.

Me kuljimme syrjäteitä Corstorphinen kukkulan yli, ja saavuttuamme
likelle sitä paikkaa, jolle on annettu nimeksi: »Levähtäjän Kiitos», ja
katsellessamme allamme olevia Corstorphinen soita ja kaupunkia ja
kummulla komeilevaa linnaa, pysähdyimme molemmat, sillä sanomattakin
älysimme tulleemme paikkaan, jossa tiemme erosivat. Siinä hän vielä
toisti kaikki, mitä meidän kesken oli sovittu, lakimiehen osoitteen sekä
ajan, jolloin Alan oli löydettävissä, ja merkit, jotka jokaisen häntä
tapaamaan tulevan täytyi antaa. Minä annoin sitten hänelle kaikki rahat,
mitä minulla oli -- pari Rankeillorilta saamaani guineaa -- jottei hänen
tarvitsisi odottaessaan nähdä nälkää. Hetkisen hän seisoi sitten
paikoillaan, katsellen äänettömänä Edinburgin kaupunkia.

»No, hyvästi nyt», sanoi Alan, ojentaen vasemman kätensä.

»Hyvästi», sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan
kummulta alas.

Ei kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan
kuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni
ystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia
kohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki
istuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi.

Päivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi
saavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus,
niissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat
kaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä,
kauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja
hienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat
minuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana
ihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli
lakkaamatta Alan »Levähtäjän Kiitoksen» luona, ja koko ajan -- vaikka
olisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä
uutuuksia nähdessäni -- tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin
olisin katunut jotain tekemääni vääryyttä.

Kohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin
ovelle.