Setäni päästi määkinän tapaisen parahduksen, levitti sylinsä ja tupertui
lattialle kuin kuollut. Säikähdin siitä hiukan; mutta ennen kaikkea oli
minun pidettävä huolta itsestäni enkä sentähden ollenkaan epäillyt
jättää häntä virumaan siihen, mihin oli kaatunut. Avaimet riippuivat
nurkkakaapissa, ja aikomukseni oli varustautua aseella ennenkuin setäni
tointuisi ja kykenisi keksimään uusia konnuuksia. Nurkkakaapissa oli
muutamia pulloja sisältäen nähtävästi lääkkeitä, sekä laskuja ja muita
papereita, jotka minä kyllä olisin kernaasti lähemmin tarkastanut, jos
vain minulla olisi ollut siihen aikaa. Vielä oli kaapissa joitakuita
minulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen kimppuun. Ensimäinen
oli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin kätkettynä rahapusseja
ja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten tavaroitten seasta --
enimmäkseen olivat ne pukutarpeita -- ruostuneen, kurjannäköisen ja
tupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni sisäpuolelle ja
käännyin setääni päin.

Hän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon
kyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen
kasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin
peljätä hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen.
Siitä hän näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja
räpäytellä silmiään. Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi
minut, kuvastui hänen silmistään yli-inhimillinen pelko.

»Oletko sinä elossa?» sopersi hän. »Kuule mies, oletko sinä elossa?»

»Olenpa tietenkin», vastasin, »enkä siitä juuri teitä kiittele!»

Hän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä.

»Sininen lasipullo --», sammalsi hän, »kaapissa -- sininen lasipullo
--.»

Hänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi.

Minä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä
varustetun lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni.

»Se on entinen kipuni», sanoi hän toinnuttuaan hiukan. »Sydänvaiva,
David.»

Minä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi
säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu
viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi
hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän
hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja
isäni olivat kaksoset -- »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän
oli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään
oikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.»

Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.

»Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin tahdon
kuolla.»

Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä.
Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni.
Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen,
jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen
peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.




5 LUKU.

Minä lähden Queens Ferryyn.


Sinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä
luodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon
nousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja uin
eräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani kihelmöidessä
menin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen miettiäkseni
perinpohjin asemaani.

Nyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin,
että elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa
saattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja
kuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset
viekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein
lapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras
päätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä
kuin lammasta.

Istuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni.
Ajatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa
perästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan,
että Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä
tulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta
aineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään
niistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa,
karvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni, enkä
merkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua.

Hetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita
vapauttaakseni vankini.

Hän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin
alentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän
ääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään
sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin:
»On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan
pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin
vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en
ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme
erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania
henkeäni --?»

Hän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta
nähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti minulle
tekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin hänen
naamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle
syöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa
keksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku
koputti ovelle.

Pyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana
puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut,
tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän
asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen
sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta
hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä,
puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan
sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.

»Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä.

Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.

»Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:

      »Se mulle on huvi, kun tullut on suvi,
      se vuoden aika parhain»;

»No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä,
julmasti kyllä, sinut oven taa.»

»Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai
tahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje
ukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille[1].»

[1] Nimet vääristellyt. Heasy-oasy = Hoseason, Belflower = Balfour.

Puhuessaan hän näytti kirjettä.

»Ja kuule, toveri», lisäsi hän, »minä olen nälkäinen kuin susi.»

»Hyvä», sanoin minä, »tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos
sinä siitä mielevämmäksi tulet.»

Minä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän
ahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin
minulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka
piti luullakseni miehekkäänä.

Sillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa
vaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen
etäisimpään nurkkaan.

»Lueppa tämä», sanoi hän pistäen kirjeen käteeni.

Kirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin:

»Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä.

Sir, -- täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan
tietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on
tänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos
salmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr.
Rankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule,
saatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten
tämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi
palvelijaksenne.

      Elias Hoseason.»

»Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen,
»minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on
erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä
ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa
kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko
hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin
aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen
jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita
sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän
seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja -- näin
ystävysten kesken sanoen -- erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.»

Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle
lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni
uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua
laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin
luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä
esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä
merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken
ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut
siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja
purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein
päätökseni.

»No niin», sanoin, »lähtekäämme Ferryyn.»

Setäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan,
ruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja
niin läksimme kävelemään.

Tuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille
kulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli
valkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme
ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä
talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.

Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin
vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan
koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi
nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti,
mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut
laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan,
paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta -- minä näet
pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta
kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen
tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin
viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin;
mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti,
että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.

Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen,
mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota
ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina
väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt
mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset
sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara,
pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka
oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana.
Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole
mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras
merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta.
Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle
suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään.
»Hän teki tämän -- Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen.

»Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.
Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!»

»En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin
näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa,
jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä -- kyllä minä
uskallan -- sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja
sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.

Minä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin
tätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki
»Covenant», hurskaasta nimestään huolimatta[1], oli tuskin parempi kuin
meriä kulkeva vankila.

[1] Covenant = sovinto.

»Eikö sinulla ole ketään ystäviä?» kysyin minä.

Hän sanoi, että hänellä oli isä eräässä englantilaisessa satamassa,
jonka nimeä minä en muista.

»Hän oli kunnon mies», lisäsi hän, »mutta on nyt kuollut.»

»Taivaan nimessä», huudahdin minä, »etkö sinä sitten voisi löytää mitään
kunniallista tointa maalla?»

»Eikö mitä», sanoi hän näyttäen hyvin viekkaalta. »Kyllähän ne panisivat
minut kauppa-alalle, mutta tietääkseni on se nykyistä tointani kahta
pahempi.»

Minä kysyin häneltä, mikä voi olla kammottavampi kuin ala, jolla hän nyt
oli. Siellähän ei uhannut hänen henkeään ainoastaan myrskyt ja meri,
vaan myöskin hänen päällysmiestensä pöyristyttävä julmuus. Sen hän
tunnusti todeksi; mutta sitten hän alkoi ylistellä elämäänsä, kuvaillen
miten hauskaa on astua maihin rahaa lakkarissa, tuhlata sitä kuin mies,
ostaa omenia, kulkea nokka pystyssä ja hämmästyttää maanmoukkia.

»Eikä sitäpaitsi kaikki olekaan niin surkeaa kuin mitä äsken kerroin»
lisäsi hän. »On siellä huonompiosaisiakin kuin minä. Esimerkiksi
»kahdenkymmenen punnan ihmiset.» Näkisitpähän sinä heidän
tunteenpurkauksiansa. Kuulehan kun minä olen nähnyt miehen, varmaan yhtä
vanhan kuin sinäkin, (hänen mielestään minä olin vanha) -- niin, ja
hänellä oli partakin -- joka, heti kun olimme päässeet ulos joelta ja
hän oli tullut selville asemastaan, alkoi parkua ja elämöidä niin
mokomasti! Ja tiedätkös, kun minä tein hänestä surkeasti pilaa! Ja
sitten on siellä vielä pikku paitaressujakin -- pieniä minuun nähden. --
Ja niitä minä pidän kurissa. Kun me milloin kuljetamme noita
paitaressuja, on minulla omituinen köyden pätkä, jolla pidän heitä
aisoissa.»

Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän
»kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli
lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä
onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä
syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.

Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope.
Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka
pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan
ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on
pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on
rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella
puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista
puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.

Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö
näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva
matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui
kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla.
Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia
odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa,
näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita
asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla
merimiesten laulavan purjeita haalatessaan.

Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran
vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja,
joiden täytyi purjehtia sen mukana.

Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin
tien yli setäni luo ja sanoin hänelle:

»Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään
'Covenantiin'».

Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä
sanoit?»

Minä toistin sanani.

»Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma.
Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy,
laitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.»




6 LUKU.

Mitä Queens Ferryssä tapahtui.


Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen
huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli
lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui
suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka
huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti
napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu
karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan
tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja
itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.

Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi
suuren kouransa Ebenezerille.

»Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla,
syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja
nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.»

»Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin
kuumana.»

»Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen
kylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä
villavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua
luonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat
paistuneet kuuman ilmanalan merillä.»

»Aivan niin, kapteeni», vastasi setäni, »meidän on kunkin seurattava
luontoamme.»

Mutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa
minun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten
päästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään
merta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä,
että hänen pyytäessään minua »juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen»
olin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä.

Läksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren
paperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle.
Tällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin
suurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat
minulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja
pitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni
välissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin
suolainen ja virkistävä. »Covenantkin» alkoi levitellä pitkin raakapuita
käärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi
minut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita.

Tarkastelin myöskin »Covenantin» ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia
ja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku
ja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli
pari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset
kepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä
puhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin
hänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän
sanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja
ilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut
kapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin
kauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet.

Menin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä
miesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja
pyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle
sellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta
sellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. »Mutta lasin olutta voit
kernaasti saada», lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli
siitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme
pöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden
hyvällä ruokahalulla.

Siellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli
minulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka
siihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta.
Mutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten
vierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua
huoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr
Rankeilloria.

»Aivan hyvin», sanoi hän. »Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta,
sivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?»

Vastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: »Ethän sinä ole hänelle
sukua?»

Minä kielsin sen kokonaan.

»Sitä minäkin arvelin», sanoi isäntä; »mutta kuitenkin sinä muistutat
vähän Aleksanderia.»

Siihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa
paikkakunnalla.

»Epäilemättä», vastasi isäntä. »Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet
Clouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja
tiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja
kerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua
huhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.»

»Ja mitä siitä kerrottiin?» kysyin minä.

»No, että hän oli murhannut hänet», selitti isäntä. »Etkö ole koskaan
kuullut siitä?»

»Miksi hän olisi murhannut hänet?» kyselin edelleen.

»Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen», vastasi hän.

»Talon? Shawsinko?»

»Tietääkseni juuri sen.»

»Vai niin», huudahdin. »Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun -- oliko
Aleksander vanhin poika?»

»Olipa niinkin», vastasi isäntä. »Miksikäs hän muuten olisi hänet
murhannut!»

Niin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli
kärsimättömänä yritellyt.

Tietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta
varmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä
enkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää
sitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli
nyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja
voisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut
suloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen
ravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan
vain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona
puhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa
kohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen
kömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan
miehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen
kasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun
olivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta
oikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin
huono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi
ihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan.

Seuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin
miehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli
minua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle):

»Sir», sanoi hän, »Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita
sinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä
toivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat
ystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika.
Tule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on
loppunut, juomaan malja kanssani.»

Minä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi
kertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin
hänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle.

»Ei se mitään», sanoi hän, »setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi
näet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin
talo ole kuin kivenheiton päässä.» Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi
korvaani. »Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat
aikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.» Ja pistäen
kätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä
kohti: »Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin
ystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia;
villi-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin
naukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on
väriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.»

Silloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen.
Ei johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin
löytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä
laivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe
laiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut
tähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja
rannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta
lähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni
puhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä.

Heti kun olimme laskeneet laivan kylkeen -- siinä minä kummailin laivan
korkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja
merimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät -- käski
Hoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea
alas ison raa'an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja
laskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua
odottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä
hetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin
epävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla
erittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin.
Kapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja
tarkoitukset.

»Mutta missä on setäni?» kysäsin äkkiä.

»Niin, siinä kysymys!» vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen
välähtäessä kasvoilleen.

Huomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin
irti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui
venhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä
särkevän huudon: -- »Auttakaa, auttakaa! Murha!» -- niin että lahden
rannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti
minulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui.

Muuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni
takaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät
tulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle.




7 LUKU.

Lähden merelle priki "Covenantissa".


Tullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin
olevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi
minua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa
myllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja
merimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä
huimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja
niin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului
kotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani
menettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään
makaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan
tuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi,
valtasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni
tähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran.

Tainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama
ilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni
lisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä
oloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en
yhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti
perin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit
prikillä.

Minä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin
tuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo
pelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli
minusta tervetullut.

Syy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain
tietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni
että huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet
silloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia,
jossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin
äiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt »Covenant»
menossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi
laukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua.

Ajan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä
pahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin.
Ja surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi
sanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan
murskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä
syöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista
ajatuksistani.

Heräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni,
noin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies
seisoi vieressäni tarkastellen minua.

»No», sanoi hän, »kuinkas sinun laitasi on?»

Nyyhkytys oli vastaukseni.

Vieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään
ja sitomaan haavaa päässäni.

»Ai, ai», puhui hän, »ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei
maailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä
sinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?»

Vastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle
tinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen
yksikseni.

Kun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa
silmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta
sen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei
vaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin
sidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä
paljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime
käynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin
laivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin
taas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset.

Laskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin
taivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan --
vankilani -- tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa
ilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä
huomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei
kumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki
minua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason
minua omituisin synkin katsein. »Nyt, näette itsekin, sir», lausui
edellinen, »kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän
itsekin mihin tämä vie.»

»En minä ole mikään taikuri, Mr Riach», sanoi kapteeni.

»Antakaa minulle suostumuksenne, sir», pyysi Mr Riach, »onhan teillä
hyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta
minä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois
täältä ja viedään kanssiin.»

»Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse», vastasi
kapteeni; »mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän
on ja täällä hän pysyköön.»

»Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi», sanoi toinen, »pyydän
minä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle
maksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan
saavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että
koetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en
ole palkkaa saanut.»

»Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään
valittamista», vastasi kapteeni, »ja minä rohkenen huomauttaa, että
tekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne
jäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan
kannella», lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa
portaalle.

Mutta Mr Riach tarttui häntä hihaan.

»Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan -- --», alkoi
hän.

Hoseason pyörähti kiivaasti häneen päin.

»Mitä tämä on?» karjaisi hän. »Mitä puhetta tämä on?»

»Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte», puhui Mr Riach
katsoen toista vakavasti silmiin.

»Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta», vastasi
kapteeni. »Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan.
Minä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne --
hyi, hyi -- se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos
väitätte että poika kuolee -- --.»

»Mitä, itsestäänkö --!» huudahti Mr Riach.

»No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?» sanoi Hoseason. »Viekää hänet
minne haluatte!»

Sen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän
kummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr
Riachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen
jälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa
selville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut,
ja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan
ystävän.

Viisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin
muutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle
huopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi.

Oli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata
olevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt'ympäriinsä
oli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden
tahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli
suotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen
päivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet,
jotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin
olin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin
valmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin
pian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan
rikkoutumatta: »Isku päähän ei merkitse mitään», sanoi hän. »Juuri minä
sen annoin.»

Makasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin
jälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat
raakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän
valoisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli
ajelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä
suinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen
mukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä.
Muutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja
kantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja
kaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut
kuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin
hävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä
itsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä
julmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa
ja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä
säännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon
hyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle
sattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa
kohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin.

Eräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua
vuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli
kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä
purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole
unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen
itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän
enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän
kannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista
olivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan.
He joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On
hyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta.

Heidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle
takaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin
vain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne
saadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne
nyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani,
ole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena.
Orjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden
kapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta
minun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi
maatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle
aikonut.

Laivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta
kaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja
palveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan
valittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin
julmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa
perämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko
joukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin
huomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan
vastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan
ei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa.
Kyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat
tehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta.

Niinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin
parhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän
oli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään
muuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli
tehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka
osasi viserrellä laulun »Pohjoinen maa». Kaikki muu oli häneltä
unhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta
ja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten
kertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat
orjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin
ilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan
viettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään
ja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli
kohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä
ystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti
opettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä
katkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli
tavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin
väkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani.

Mr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi
pojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta
paitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä
surkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja
hyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta
eivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi -- he ajattelivat ehkä
omaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan -- ja he pyysivät häntä lopettamaan
turhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en
iljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi
paran.

Tähän aikaan oli »Covenantilla» yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet
heittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina
kiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille
oli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin
vähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan
kuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua
jalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten
kärsimättömänä odotin jotain vaihtelua.

Ja muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on
minun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi
minulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran
tarpeeksi humalassa -- selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua
-- vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet.

Hän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa
mukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta
kirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja
jos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän
heidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle
oikeudenmukaisen asemani.

»Ja sillä aikaa», lausui hän, »pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa,
sen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida
hevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa.
Sellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos
minuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja
täällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.»

Minusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan.

Vastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi:

»Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.»

Ja niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista.




8 LUKU.

Kansihytti.


Eräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin
vahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti
alkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: »Nyt on Shuan
viimeinkin hänet tappanut.» Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me
kaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin
asian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun
laskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui
portaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti
ympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni
lempeällä äänellä:

»Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome
saatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.»

Vielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen
käsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn
heilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan
vahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja
minä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani.

»Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla», ärjäisi Hoseason
minulle.

Suin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan,
joka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään.

Laiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän
hyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman
etupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan
taivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti.
Minä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa
ja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana
pohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka
niin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt
vastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin
valtamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä
auringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain
peräpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja
juosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet,
jotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa
hetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut
aaltojen saaliiksi.

Kansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva
ja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin
suuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja
penkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille
perämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja,
joihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan
laivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone,
jonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja
juomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet
kahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä.
Suurin osa miekoista oli myöskin siellä.

Yksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski
päivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu.
Minun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei
valaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin
istuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli
suurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan
hän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli.

Minun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut,
vaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa
vasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä,
Hoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt
tarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen
korvaansa: »Mitenkä hänen laitansa on?» Kapteeni pudisti päätänsä kuin
se, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin
totiset.

Silloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka
ilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi
seisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme
tuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan
virkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä.

Äkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr
Riach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten,
paremmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut
aivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan
hän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen.

Silmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä
tuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja
jollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan
samana yönä.

»Istukaa!» karjaisi kapteeni. »Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö
käsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!»