Mr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden
otsalleen.

»Niin», sanoi hän. »Hän toi minulle likaisen tuopin!»

Tämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme.
Sitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä
olkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin
olisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän,
mutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli.

»Ah!» huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. »Teidän olisi pitänyt
tulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.»

»Mr Riach», sanoi kapteeni, »tämän yön tapahtumat eivät saa tulla
tunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja
minä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!» Ja
kääntyen pöytään päin hän jatkoi: »Mutta miksi te heititte hyvän pullon
mereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle
toinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa», neuvoi hän ja antoi minulle
avaimen. »Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir», lisäsi hän Mr
Riachille. »Se oli iljettävä näytelmä.»

He istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja,
joka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui
kyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua.

Tämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa
totuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka
kapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan
vapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa
ryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin
perimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä
ja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto.
Häiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku
kannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari
heistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan
yhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään,
että minä säilytin siellä oman terveyteni.

Mutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa
levittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai
kuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin
syötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja,
tottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus
kannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä
kanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat
tyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä
minulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet.

Mitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa,
tai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein
sanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt
minun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun -- joskus
luullakseni pelokkaastikin -- ja useat kerrat työnsi takaisin käteni,
kun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma
siitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä
näyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän
aikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli
kauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä.

»Ethän sinä ennen ollut täällä?» kysyi hän vain.

»En, sir», vastasin.

»Täällä oli toinen poika»? kysyi hän uudelleen ja vastattuani
myöntävästi sanoi hän: »Sitähän minäkin tässä», ja meni jälleen istumaan
eikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta.

Voinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta
olikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli
Leithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei.

Elämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa
olo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä.
Ruokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa
säilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä
pääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta
iltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach,
joka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun
kanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat
olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti
minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä
puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt.
Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja
erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla
toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä
palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut
vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja
tulevaisuuteni -- sen valossa näin vain raatavani orjana
tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää,
arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja
kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin
koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa
jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun
sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.




9 LUKU.

Alan Breck ja hänen kultavyönsä.


Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka
»Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi.
Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas
ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas
etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape
Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain
näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä
päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä
epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.

Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu
kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta
päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten
ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he
sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin
vaaraa, ja olin sen tähden peloissani.

Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia
illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan,
ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.

»Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach.

»Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen
yli.»

He kiiruhtivat ulos.

Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli.
Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä
lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut
perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä
kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen
polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä,
oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli,
että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas,
kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun
kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen,
oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.

Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi.
Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä
rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen
välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja
pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle
kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren
miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän
puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli
minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.

Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse
miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella
liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla
varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut
sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen
puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta
turmeltunut.

»Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni.

»Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin
soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan
venhettä.»

»Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason.

»Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat
kuolleet kuin koirat minun tähteni.»

»Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa
enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.»

»Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen
teräväjärkinen mies.»

»Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään
huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.

»Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.

»Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»

»Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»

Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.

»Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö
tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on
ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne;
mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä
tahdo mitään pahaa puhua.»

»Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen
vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa
valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.

»Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi
kapteeni. -- Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan
uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi
ahkerasti kirkossa. -- »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä
kohtaan.»

»Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni
aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia
miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja
jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti.
Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä,
ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi --
jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos
voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla
ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.

»Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te
tulette -- puhutaanpa siitä.»

Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani
ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla
varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin
hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari
guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin
rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.

»Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.

Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.

»Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole
minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa
tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää
muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos
ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa,
jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette
Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä
haluatte.»

»Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten
käsiin?»

»Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt
omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa.
Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja
tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta
Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä
isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista,
joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian
ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko
luulette niistä teidän osalle lankeavan!»

»Arvattavasti kovin vähän», sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti,
»jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää
suuni kiinni asiasta.»

»Mutta minä annan teidät ilmi!» huudahti vieras. »Pettäkää vain minut,
niin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan
tietää kenen rahat ovat.»

»No niin», vastasi kapteeni, »kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei
sille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on
käteni.»

»Ja tässä on minun», lausui toinen.

Sen jälkeen kapteeni meni ulos, -- mielestäni tavallista kiiruummin --
ja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin.

Tähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon
ajettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään
tahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena
oli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset
elivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän
klaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja
suuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille
meren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut
kerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu
kuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja
salakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan
kuninkaan Louis'in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä
riittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean
rahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta
sellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä.

»Ja te siis olette jakobiitti?» alotin kantaessani ruokaa hänelle.

»Olenpa niinkin», vastasi hän ruveten syömään. »Ja sinä, pitkästä
naamastasi päättäen olet whig?»[1]

[1] Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle
uskollisia.

'Siltä väliltä', sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa
olin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut.

»Tyhmyyksiä!» sanoi hän. »Mutta kuuleppas sinä Mr 'Siltä väliltä', tämä
pullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa
kuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.»

»Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle.

Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet
melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty
missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa.
Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat
perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti
pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset
sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.

Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr
Riach:

»Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!»

»Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei
ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.»

»Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin
tekoa.»

»Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan,
asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat
kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja
nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.»

Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita
ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta
tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:

»Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa
minulle avaimen?»

Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.

»Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja
jatkoi sitten minulle: »Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?»

»Miksei», puuttui Hoseason puheeseen. »David tietää; David on hyvä
poika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle
vaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä
siunatkoon, katkera vihamies.»

Ei koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt.
Minä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan
luonnollista.

»Pulma on nyt siinä», jatkoi Hoseason, »että kaikki ampuma-aseemme,
pienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin
ruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä
ottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi
huomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi
parikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni,
jos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa -- ja sellaista tarvitset
ainakin Carolinaan päästyämme.»

Tässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain.

»Aivan oikein, sir», vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: »Ja
kuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä
panen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.»

Sanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten
tahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi
minulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään
hyttiin päin.

Mitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat
ryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan.
Pitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen
oli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he
olisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan!

Tuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen
selvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla
syövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä.
Minun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä
askelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin
käteni hänen olkapäälleen.

»Tahdotteko, että teidät murhataan?» lausuin.

Hän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen.

»Kaikki ovat murhamiehiä täällä», huudahdin. »Koko laiva on heitä
täynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!»

»No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet», sanoi hän ja jatkoi
sitten katsoen veitikkamaisesti minuun: »Tahdotko sinä auttaa minua.»

»Tahdon, totisesti», vastasin. »Minä en ole varas, enkä vielä
murhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.»

»No, mikä sinun nimesi sitten on?» kysyi hän.

»David Balfour», vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies
tietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: »of Shaws».

Hänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on
tottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä
itsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista
turhamielisyyttään.

»Nimeni on Stewart», lausui hän kohoten seisoalleen. »Alan Breckiksi
minua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin
sitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän
nimeä sen peräkaneetiksi.»

Sen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme.

Kansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi
hyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan
katto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet
saattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt
ja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen
mukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu
ja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään
toistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä.

»David», lausui hän, »-- en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun
kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi -- tämä
ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.»

»Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin.

»Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät
ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja
minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa
minä toivoisin niiden aina olevan.»

Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia
aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen
joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja
antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka
hän käski minun lataamaan.

»Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle
kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.»

Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren
miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen,
jossa hänen oli sitä käytettävä.

»Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja
se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä
miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä
ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.»

Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja
silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä
päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat
aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän,
tekivät minuun kummallisen vaikutuksen.

»Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?»

Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän
lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.»

Alan vihelsi.

»No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon.
Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen.
Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne
päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin
kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän
ampua paukuttelevan selkäni takana.»

Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.

»Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä
avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin
suoraan!»

»Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä
murtavat.»

»Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet
ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin
voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi
oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua
vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?»

»Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla
olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani
näet toista, olen selin toiseen.»

»Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?»

»Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit
särjetään.»

»Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan
leikillisesti.




10 LUKU.

Taistelu kansihytissä.


Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet
minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa,
kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.

»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.

Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.

»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto
vieraanvaraisuudesta.»

»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä
kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani?
Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita
jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle.
Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen
tunkeutuvan sisälmyksiinne.»

Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta
säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen
sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.

Samassa hän hävisi ovelta.

»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»

Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi
pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain
sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa
minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää
silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta
eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten
syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun
hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä
arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut
aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.

En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun,
yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän
väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla
ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha
maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista
kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut
mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että
tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.

Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten
Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.
Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella
miekkoja Alanin kanssa.

»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.

»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin
hänen lävistävän miekallaan perämiehen.

Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt
kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta
vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen
oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään,
sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun
he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja
ammuin heidän keskelleen.

Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen
taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en
antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän
päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti
kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.

Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä
ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta
siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen
miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin
voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi
hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan
kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme
kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri
siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä
kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni
hän heitti silloin henkensä.

»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten
kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.

Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.

»Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei
ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi,
David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.»

Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja
rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.

Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla
äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän
keskustelustaan.

»Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan.

Toinen vastasi siihen: »Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.»

Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun
heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten
yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen
saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin
huomioni Alanille.

»Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa
annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule
saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi
mielessä.»

Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin
kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään
olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei
ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä
miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa
tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin
seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin
mielelläni huudahtanut ääneen.

Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla
osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa
katolle pääni päällä.

Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi
miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi.
Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi
jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten.
Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä,
ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta
yhtä vähän kuin osasin lentääkään.

Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan
pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti
tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi
pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle
ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui
lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat
jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi,
ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin
päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin
tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista
vasten ja laukasin.

Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin
Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen
tajuihini.

Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli,
Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja
tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään
tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs
toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko
oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen
miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.

Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja
Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista
tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään
kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen
kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa
vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen
kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni
huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa
pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.

Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen
hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen
olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä
syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.

Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja
muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme
voittajina ja vahingoittumatta.

Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja
syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan
sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö
minä ole uljas miekkailija?»

Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen
miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä
tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua
muistutellen. Mutta _hänen_ muistuttelemisensa oli sama kuin laulun
laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste
kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti
miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi
sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä
laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja
laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on
vähitellen selvinnyt minulle:

      Tämä on laulu Alanin kalvasta:
      tuli sen karasi,
      surmaksi varasi,
      Alan ei henkeä myy sillä halvasta.

      Heit' oli monta, ja silmät ne hohti,
      nostamaan nopeita
      käsiä kopeita:
      kalpa nous yksin kaikkia kohti.

      Peuroja juoksee kukkulan laella,
      häviten jälleen,
      vuori jää tälleen,
      pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.

      Tulkaatte kotkat korpien yöstä,
      saarilta meren,
      janoojat veren,
      saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.

Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä,
ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut
hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai
kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä
lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä
haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan
halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin
osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi
Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja
suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin
oikeudenmukainen.

Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä
lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin
pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä
molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten
omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen,
kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin
saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua
painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä
nyyhkyttää kuin lapsi.

Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta
nukkumisen tarpeessa.

»Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta
minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko
Appinin -- vaikkapa vielä Breadalbanenkin.»

Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka
polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan
kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja
vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli
jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen,
keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään
edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani
ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista
huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli
todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi
kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin
täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki
ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti
sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa
lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää,
että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa
tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos
hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja
vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.




11 LUKU.

Kapteeni myöntyy.


Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään.
Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta
ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin.
Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme
olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki
herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli
itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana
syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden
janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan
keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, --
kylmään veteen.

»Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme.
Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei
koskaan.»

Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä
herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle
takistaan yhden hopeanapeista.

»Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden
niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä
tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain
näytät tätä nappia.»

Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen
käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina
vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua
pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen
olisi hillinnyt naurunhaluani.

Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun
sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin
päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois
tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan
ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista
pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle
ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.

Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli
napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.

Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä
pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan,
pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta
sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa
puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten
hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä
toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä
senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta
hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla
koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.

»Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen.

»Se ei ole meidän syymme», vastasin.

»Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he
keskustella ikkunan ääressä.»

»Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin.

»Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin,
suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.»

»Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin.

»Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole
laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.»

Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa
toivomme olisi päästä hänestä erillemme.»

Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille
pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet
siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta
ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä
viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja
vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.

Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen
ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin
kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi
minua, kun olin häntä ampunut.

Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.

»Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani,
sir? vai tahdotteko te häväistä minua?»

»Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista.
Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten
sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan
hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!»

»Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte
vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän
katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole
kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni,
joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja
kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin
purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette,
jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.»

»Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille!
Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää
englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista
matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai,
ai, mies paha, se on surkeaa!

Kapteeni sävähti punaiseksi.

»Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin
juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.»

»Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on
kuollut -- itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä
jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia
purjehdusvesiä.»

»Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko
Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka,
sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella
alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien
tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän
olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani
miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen
millaisella ilmalla tahansa -- vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.»

»Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei
ole syväkulkuinen.»

»No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille
saadaan siis lopultakin nauraa.»

»Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki
maksaa rahaa.»

»Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole.
Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja
kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.»

»Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka
Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät
sinne.»

»Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain
teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita
kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.»

»Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän
henkenne samalla.»

»Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan.

»Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni
synkän näköisenä.

»Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan
(kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on
monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja
pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.»

Kapteeni pudisti synkkänä päätään.

»Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut
vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden
silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin
tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti
erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta
vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna
tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä
risteilijöitä -- te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin
sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.»

»Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän
asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä
keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni
vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.»

Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen
tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä
kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja
kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, --
viinaa saatuaan.




12 LUKU.

Kuulen Punaisesta Ketusta.


Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi
pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.

Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla
olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin
venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä
päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja
Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen
lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei
ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas
saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää
Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren
eteläpuolelle.

Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin
laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo
ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli
suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta
heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren
ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.

Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät,
erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla
näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka
molemmat ovet olivat auki, -- tuuli oli näet myötäinen -- ja poltimme
yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme
kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää
kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin
joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa
muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa
noille kanervakankaille.