Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä.
Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani
hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen
vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.

»Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.»

»Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan,
»paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin
metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini
ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.»

»Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?»

»No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin
Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen
nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella --
mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa
lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt,
sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta
he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa
tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat
valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta
aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.»

»Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri
luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.»

»Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin
samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta,
rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras
miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko
maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän
oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa
toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi
häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että
kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme
muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä
parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar
Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden
nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon
perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan
puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita
sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista
täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti
isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen
highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle
vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis
kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se
olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria
tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä
penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä
antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun
isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että
pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä
armahtakoon!»

»Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan
housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi
tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani
parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara,
jos joutuisin punatakkien käsiin.»

»Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?»

»Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa
olevien puolelle -- ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.»

Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä
karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta
niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni
mielipidettäni julki.

»Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema
rangaistuksena.»

»Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä,
roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani
Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi
suojella minua.»

»Sitä suuresti epäilen», sanoin.

»Minä epäilen itsekin», vastasi Alan kuivasti.

»Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä», huudahdin, »sinä, joka olet
tuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen --
mikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan
uhmaamista!»

»Mitä vielä», vastasi Alan. »Minä olen käynyt siellä joka vuosi
neljänkymmenen kuuden jälkeen!»

»Minkä tähden?»

»Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani», vastasi hän.
»Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen
kanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita,
joista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia
nuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja
siten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni,
Ardshielin asiat.»

»Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin», huomautin.

»Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni», kuului hänen
selityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi.
»Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana
miehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on
syösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan
kaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka
vihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla
silmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä
kotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille
hänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on
lapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan
käyttöä. -- Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö
kuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat
päällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja
mahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon
toisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan
ne perille.» Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat
kilisivät.

»Maksavatko he molemmille?» huudahdin.

»Aivan niin, molemmille», vastasi hän.

»Mitä, kahdet verot?» kysyin uudelleen hämmästyneenä.

»Niin, David», sanoi hän. »Minä selitin erilailla kapteenille, mutta
tämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen
pakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin
työtä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja
pitää niistä huolta.»

Silloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin,
siihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä
seikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden
highlantilaisten jalomielisyyteen.

»Se on jaloa», huudahdin. »Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta
sittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.»

»Sinä olet whig», vastasi Alan, »mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä
syy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit
hampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit »Punainen Kettu...»

Sitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen
nähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin
nyt Alanin, mainitessaan »Punaisen Ketun» nimeä.

»Kuka sitten 'Punainen Kettu' on?» kysyin kauhistuneena, mutta
tarkkaavaisena vieläkin.

»Kukako hän on?» huudahti Alan. »No niin, minä kerron sen sinulle. Kun
klaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme
meni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten
jalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven
vuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa
hänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo
englantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät
häneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen
alustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä
kolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että
riistivät vaipat heidän selästään -- ja nyt pidetään rikoksena
tarttanin[1] käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,[2]
pistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää:
rakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä
guineat ovat siitä todistuksena. -- Maatiloille tulee nyt muuan mies,
eräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin --.»

[1] Tarttan = olan yli heitetty ruudukas vaippa, joka kullakin klaanilla
on erimallinen.

[2] Highlantilaisen kansallispukuun kuuluva hame, joka jättää polvet
paljaiksi. Suom. muist.

»Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen.

»Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?» huudahti Alan
raivokkaasti. »Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle,
saa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin
maiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta
ääntä ja on Shnemus'in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä
ystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen
kertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja
työkansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja
lähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen.
Miksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?»

»Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan», vastasin.

»Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!» tuumi
Alan. »Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä
Campbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun
pöytänsä ääressä. 'Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan
leipää, enkä minä voi sitä estää?' Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä
joskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua
armahtakoon!» (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). »No, David, mitä
luulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki
arentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: 'Pian minä saan toisia
arentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja
Macrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja
silloin', ajattelee hän, 'täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta
kerjäämään'.»

»No mitä siitä seurasi?» kysyin.

Alan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut
sammua, ja laski kätensä polvilleen.

»Sitä et koskaan voisi arvata», vastasi hän. »Nämä samat Stewartit,
Maccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta
kuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat
näet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa
Skotlannissa. Kaukaa -- niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja
Edinburgin toiselta puolen -- hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt
heitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä
muutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!»

»Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin
whig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.»

»Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista
Kettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä
lasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin
saan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko
Skotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun
kostoltani!»

»Alan ystäväni», lausuin. »Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä
kristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi
vahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät
sinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän
sitten teki?»

»Huomautuksesi on paikallaan, David», vastasi Alan. »Totta tosiaan eivät
ne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta
huomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen
mielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä
tässä asiassa!»

»Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa», vastasin, »tunnettu asia vain
on, että kristinusko kieltää kostamasta.»

»Huomaa selvään», lausui Alan, »että sinua on Campbell opettanut! Heille
ja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos
kanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on
sivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.»

»Niin, kerro siitä!»

»No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista
erilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi
kuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan
niitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan
vuokraamalla talot uudestaan; -- mutta sen täytyi tapahtua laillisella
tai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen
lakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien
ihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta,
jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan.
Ja ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas
saa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän
säästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi
vahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi
ryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten
käsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.»

»Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!» lausuin. »Jos pienempiin
veroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa.
Se ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, -- siihen
ovat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos
tappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi
käskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.»

»Sinä olet kunnon poika tappelussa», sanoi Alan, »mutta, ystäväni,
suonissasi virtailee whigien verta!»

Hän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui
sellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta.
Sanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi
kiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä
sotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki.

»Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan», vastasi Alan. »Metsätön
mäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan
toisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien
navettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä
sotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi.
Sotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä
olen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut
kumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden
jalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään
kauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli», lausui hän viheltäen
säveleen.

»Eikä nyt sitäpaitsi», jatkoi hän, »ole enää asiat niin kireällä kuin
vuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja
ihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet
mielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta
kuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet
katto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka
kauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun
sellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen
istuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea
on päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on
selitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella
minun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen
kalloonsa?»

Sen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä
ja äänettömänä.

Tahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän
oli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla
murteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja
englanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton
miekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen
vikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki.
Pahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan
riitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani
puhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin
suorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen
verrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä
vaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin
enimmän Alan Breckin uljuutta.




13 LUKU.

Haaksirikko.


Oli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla
(oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi
kansihytin ovelle.

»Tulkaa nyt ulos», sanoi hän, »ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa
toimittamaan.»

»Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?» kysyi Alan.

»Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?» tiuskasi kapteeni. »Minulla
on muutakin ajattelemista, -- prikini on vaarassa!»

Hänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla
hän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä
totta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta
pelkäämättä kannelle.

Taivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän
kajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi
kirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri
Mull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine
huippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella.
Vaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin
viskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana
vinhaa vauhtia laineiden halki.

Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo
ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa
erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä
katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän
veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen
kuulimme hiljaista pauhinaa.

»Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi.

»Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta
nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan
tietää.»

»Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.»

Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa
etelässä toinen vesipatsas ilmaan.

»Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin
tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi
jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en
edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon!
Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan
sanottavana?»

»Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita
niin sanottuja Torran Rockseja[1].»

[1] Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.

»Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni.

»Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on
niitä kymmenen peninkulmaa.»

Mr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa.

»Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?» kysyi kapteeni.

»Epäilemättä», vastasi Alan, »mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt
että kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.»

»Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen;
meidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii;
ja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan
puolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!»

Näin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin
keulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä,
Hoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat
työhön kykeneviä -- tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr
Riachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja
yhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille.

»Etelässä meri on epäilyttävän näköinen», huusi hän ja lisäsi hetken
kuluttua: »Maan puolella näyttää selvemmältä.»

»Olkoon menneeksi, sir», lausui Hoseason Alanille, »me koetamme teidän
osoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa
sokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.»

»Jumalaa rukoilenkin», sanoi Alan minulle. »Mutta missä minä olen
kuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi
mitään.»

Saapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään
aivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan
suuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin
kari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä
vastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi.

Valoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se
kai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin
kasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen
toista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta
lakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä
kuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa
eteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat
pelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani
Alanin käyneen kalmankalpeaksi.

»David», lausui hän, »tällaista loppua en ole itselleni toivonut!»

»Mitä, Alan», huudahdin, »pelkäätkö sinä?»

»En», vastasi hän huuliaan kostutellen, »mutta täytynee sinunkin
myöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.»

Vähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen
välttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen
ja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja
lähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin
voimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti
ohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna.
Näytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko
ruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä
olento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin
vaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta.
Sitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää
vettä.

»Te olitte oikeassa», lausui Hoseason Alanille. »Te olette pelastanut
prikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.» Ja minä olen
varma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä
lupasi, sillä niin suuriarvoinen oli »Covenant» hänelle.

Mutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet
niin kuin hän oli arvellut.

»Laskekaa vähän alemmaksi!» huusi Mr Riach. »Kari on tuulenpuolella.»

Mutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen
purjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja
seuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella
jysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach
oli vähällä pudota alas mastosta.

Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä
Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren
edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella.
Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas
ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se
pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen
vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän
ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein
sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.

Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä.
Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti
kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen
ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja
kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät
tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta
milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.

Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet
kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka
avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen
pelastusta.

Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi
yht'äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen
maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva
kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä
päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa
rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat
jysäykset koskevan häneenkin.

Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään
muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta
mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se
oli Campbellien maata.

Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja
varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä
mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että
nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin
mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten
kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian
heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin
minä kaidepuiden yli mereen.

Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin
vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran
vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten
joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa
vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi
ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä.
Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.

Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi
minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada
tajuntani takaisin.

Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani
kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli
selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin
liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen
vesille vai eivät.

Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei
ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun
valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan
koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se
taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En
voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän
pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden
synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia
ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin
kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa'an maan puolelle.

Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti
kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun
valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.

»Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin
itsekseni.

En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin
vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin
jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja
surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja
pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan
hietarantaiseen lahdelmaan.

Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi
kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin
autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi
viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata
pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai
kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että
kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä
kiitollinen kuin -- sitä toivon -- usein muulloinkin olen ollut, vaikka
en koskaan suuremmalla syyllä.




14 LUKU.

Saarella.


Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman
ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli
yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain
kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla.
Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan
ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä.
Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja
ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni
meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi
minut epämääräinen pelko.

Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin
kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen
ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä
tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä
päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana
kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä
ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin,
yhtään taloa eikä ihmisiä.

En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella
kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi
päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta
vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä
rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti
myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa
nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.

Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka
näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa
päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen
ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen
puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä
suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita
graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa
näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se
alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata
päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan
selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni
nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että
olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri
joka suunnalla ympäröi.

Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa
ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.

Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti
silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin
suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin
kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että
minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta
viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä
pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua
kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin
onnettomampi.

Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut
vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän
pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena
samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni
oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut,
olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova
jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä
kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä
juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.

Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin
noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana
kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa
ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas,
että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat
kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan
enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin
parikymmentä jalkaa kauempana.

Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta
päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.

Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella,
että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa
kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut
taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin
tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli
kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja
Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä
vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.

Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä
ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita
alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että
siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä
toisiakin, pienempiä simpukoita.

Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä
ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat
herkullisilta.

Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani
ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä
ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän
aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa,
-- minulla ei totisesti ollut muuta -- onnistuin paremmin ja voimani
elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma,
minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki
hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut
käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.

Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin
uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata.
Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka
muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä
vesilätäkössä virumiseen.

Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä
samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita
kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä
lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi
oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata,
laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän
paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.

Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni
sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan
kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut
kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei
suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää
oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden
laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle
kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä
vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä
ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun
ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä
ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella
puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse,
näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson
pohjassa sijaitsevasta kartanosta.

Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja
viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja
ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien
kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan
elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti,
piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo
inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä
pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin
kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.

Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin
mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle
kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta
siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni
keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen
päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin
levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta
hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille
naapureilleni, Ionan asukkaille.

Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla
kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla
on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla
parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla
saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin
kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen
päivän iltana.

Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine
sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta
heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se
tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka
en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.

Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun
yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen.
Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin,
pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä
summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt
rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin,
että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni.
Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen
oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut
likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja
yhden hopeashillingin.

Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen
palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis
tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja
joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan
kaukaisimmassa sopukassa.

Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna
olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä.
Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan
paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni
oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä,
etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein
sairaaksi.

Ja pahin oli vielä tulematta.

Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani
tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut
rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä
jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi
pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa
rasitin vain liiaksi itseäni.

Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni
mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa
miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat
minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja
uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella
peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi
venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.

Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera
mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä
päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja
kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä --
saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he
huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja
nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa
kohti aivan silmäini edestä.

En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa
kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe
oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun
venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä
kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut
kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja
huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien
kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo
voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua
nähneet, enkä minä saareltani palannut.

Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta
inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin
sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä
simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat
minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä.
Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo
kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä
nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen
kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut
ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä
tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet,
ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen.
Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.

Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin
ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja
se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja
virkisti rohkeuttani.

Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni
kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni
ohjaavan kulkuansa minuun päin.

Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin,
että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat
nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen
mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä
katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe
tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin
nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia
niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä.
Se tuli suoraan Erraidiin!

En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin
siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan
ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi
pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun
täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.

Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että
siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän
hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat.
Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan
luokkaan kuuluvalta.

Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella,
laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he
eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi
mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.

Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle
nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt
sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa,
että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin
tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu
oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.

»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.

»Niin, niin -- niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa
ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja
alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.

Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin
toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.

»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut --?» huusin, mutta en
voinut lopettaa.

»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»

Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen
alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa
tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin
kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi
lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi,
jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta
parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.

Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään
pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari.
Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein
alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa
vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin,
jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka
pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani -- minäkin,
jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin
kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt
vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat
olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he
koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät
tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein
sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden
arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen
kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan
myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen,
itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.