Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että
kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.




15 LUKU.

Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.


Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä
epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä
soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä
teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei
ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben
More.

Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin
usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin
päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan
aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala
ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista
kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon
paisteessa vanha mies imien piippuaan.

Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin
selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja
syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.

»Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin.

Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta
yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että
muilla oli merimieshousut.

»Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?»

Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.

Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta
sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että
Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle.
Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen
turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.

Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika,
jolla oli hopeanappi.

»Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni.

»Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana
sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen
kotipuolelleen.»

Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin
kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä
vanha arvonmies -- nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka
puku hänellä olikin takapuolelta rikki -- kuunteli minua koko ajan
totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni,
vei minut mökkiinsä -- sen parempi ei talo ollut -- ja esitteli
vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.

Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen
olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan
englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi
minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin
maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka
se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta
palatsilta.

Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja
ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo
melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja
voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka
koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua.
Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä
siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin
epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien
vieressä.

Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin
soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.»

Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon
ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut
elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia
nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa
pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti
vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn.
Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa
tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin
hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä
ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään
vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta
sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten
tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä
laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi
vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla
kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia
toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä
syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja
vielä vähemmin annettiin ketään ilmi.

He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun
ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa.
Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin,
häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen
tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset -- itse
yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta --
olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack'in[1] pyytäen
senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen[2] takaisin. Mutta
nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan
ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.

[1] Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).

[2] Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.

Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani
varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat
osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin
jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita
auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin
hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain
yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän
pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme
ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin
pysähdyin.

Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle
yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua
laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä
köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni.
Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan
englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani,
alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä
shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana
päivänä Torosayhin.

Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen
olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan
ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä
elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani
vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa[1] ennenkuin tulimme talolle,
jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren
pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä
häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja
haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon
kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse
väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten
hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan
perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin,
johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä
matkalle.

[1] Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6
kilometriä. Suom. muist.

Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen
nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun
maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta.
Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle
pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja
kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin
kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon
yölevolleen.

Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello
viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja
kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten
lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen
suhteensa.

Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas,
kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja
kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin
olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun
hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu
(jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.

»Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette
mukanani.»

Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut
englanninkieltä.

»Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän
englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt
saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?»

»Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.»

Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti
vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi -- »onneksi»,
sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.

Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin.
Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle
mennäkseen.

Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan
englanninkieltä?»

»En», vastasi hän röyhkeästi.

Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän
heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi
kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi
vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin
oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli
vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi
onneksi hänen kädestään.

Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja
läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja
aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan
menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin
hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat
housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi
vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.

Noin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka
kulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli
aivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut
autuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne
näyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme
vierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen
takkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa
viisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut
käsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies
pistoolilla teki.

Kerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja
turhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä
shillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään
virkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä
kasvojeni ilmeitä.

»Oliko se liian paljon?» kysyin vähän epävarmasti.

»Liian paljon!» huusi hän. »Minä itse opastan teidät Torosayhin
viinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun,
joka olen jotenkin oppinut mies.»

Sanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän
vain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät,
jotka kelpasivat vaikka kotkalle.

»Ja päälliseksi Mull-saaressa», jatkoi hän, »jossa tunnen jokaisen kiven
ja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin», lausui hän viittoen oikealle ja
vasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, »tuolla alhaalla virtaa
puro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan
sen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se
kovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.»

Minun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin
ihmetteleväni sitä.

»Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä
viimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin
ampua? Osasinpa toden totta!» huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti:
»Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää
teille miten ammutaan!»

Sanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä
ulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti
selvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen
piipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen
olevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä.

Sitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko
rikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän
sanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä
minua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista
karjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme
toisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin
varma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta
uskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla
geelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani.

Silloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin
hänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän
totisesti kuulan hänen kalloonsa.

Heti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan
minua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua
ja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän
suoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi
muutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon.

Suuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun
ei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle
onneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt
erilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin.

Torosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen
yli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten
sain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään
näet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti
senvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka
myöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon
toimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan
että minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin
taitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten
latinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään.
Tämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin
juomaan punssia hänen kanssaan -- tai oikeammin katselemaan hänen
juopotteluaan -- kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti
olkapäähäni nojautuen itkemään.

Ikäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli,
ettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta.
Oikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja
ystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla
kirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan,
valittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä.

Mainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain
kiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. »Se on hyvin
vaarallinen mies», lausui hän. »Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän
ampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat
syytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.»

»Paras tästä kaikesta on», sanoin, »että hän nimittää itseään
uskonopettajaksi.»

»Miksikäs ei», vastasi hän, »kun hänellä juuri sellainen virka onkin.
Duartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta
ehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien
paikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja
epäilemättä se innostuttaa miesparkaa.»

Lopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut
vuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet
kulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista
Torosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta
tekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut
neljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä
paljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän
patikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa.




16 LUKU.

Poika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli.


Mannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee
lauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren
Macleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat
lauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin.
Sitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi
Alanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle
lauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken.

Tässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli
hidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei
airojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen.
Miehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja
matkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki
yhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu
kun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen,
muodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee.

Mutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme
suuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan
risteilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä
yhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen
kauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei
ainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä.
Ruuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin
lähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita
laivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään.

Nyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä
siirtomaihin Amerikassa.

Laskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat
kaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa
heillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti
kauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan
kulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja
epäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi
tullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan.

Neil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt
surulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat,
joten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta
mieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä
pitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut
minuunkaan syvästi vaikuttamatta.

Kinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja
lausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä.

»Miksikäs en?» vastasi hän.

»Minä etsin erästä henkilöä», jatkoin, »ja nyt juolahti mieleeni, että
teillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.» Sen
sijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä
hänelle kouraan.

Hän väistyi. »Te loukkaatte minua syvästi», lausui hän. »Tällä tavalla
ei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota
kysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän
vatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla
vahingoittaisi häntä.»

Huomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin
näytin hänelle nappia.

»Se on toinen asia», sanoi Neil, »siitä laidasta teidän olisi tullut
alun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on
kaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän
turvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!» lisäsi hän. »On
eräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja
sitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen,
nimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.»

Minun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut
uneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti.
Neilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan
hän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun
vietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea
Morvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle
tulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman
lahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin
luota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli
Aucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä
meri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja
vuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala
matkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä
kouristavia näköaloja.

Neil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani,
välttämään whigejä, Campbelleja ja »punatakkeja», väistymään tiepuoleen
ja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja
tulevan, sillä »heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi». Ja yleensä tuli
minun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin
oli arvattavasti minua luullut.

Kinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua,
syöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan
yöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti
kohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi
joutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet
ollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa
suojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju
ukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola
oli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi
aiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis
ollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni
vedessä, joka nousi yli kengänvarsieni.

Jo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja
totisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin,
lukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen
sormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan
selvästi papillinen.

Huomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista
laatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita
Edinburgin »Seura Kristinuskon levittämistä varten», lähettää ylämaan
raaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli
Henderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota
jo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta
paikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä
harrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään
kääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja,
joita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin
kirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä.

Tiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan.
Matkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä,
jonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt
heidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla
suuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan
esiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa.

Ilmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on:
kaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla
Balachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi
Duror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut
ruveta minua epäilemään.

Hän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka
keskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja
jakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta
aikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui
suvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen
vuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku,
ankarammin kuin aseellisia.

Tämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta
Ketusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten
tuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta.

Hän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. »Ihmeellistä on», lausui hän, »mistä
alustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta
nälännäkemistä. -- Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? -- Ei. -- No
parempi onkin, että olen ilman sitä. -- Niin, nuo alustalaiset, joista
oli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James
Stewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin
päällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa
ja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään
Alan Breckiksi -- --.»

»Ah, kuinkas hänen laitansa on?» huudahdin.

»Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi
Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta
huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta
tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole
nuuskaa, vai kuinka?»

Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin
minulta samaa asiaa kysynyt.

»Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä
sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin
oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä
mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän
kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.»

»Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos
kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla
enempää.»

»Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja
itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on
jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin
inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin
olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on
moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa
olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren
vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. --
Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?»
lisäsi hän katsoen hymyillen minuun.

Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa
huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr
Campbellkin ylämaalainen.

»Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.»

»No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin.

»Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä
mehiläispesään.»

»Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?»

»Kyllä», vastasi hän, »mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin
ratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman
lakimiehen -- Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä --
ja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan
Edinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu
minulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa
Durorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta
ollenkaan viisaalta.»

»Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?» kysyin.

»Niin luulen», vastasi Henderland. »Heiltä on kyllä riistetty aseet, --
tai ainakin niin luullaan -- mutta siitä huolimatta on heillä koko
joukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin
avuksi. Mutta siitä huolimatta -- jos olisin hänen vaimonsa en saisi
rauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat
viekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.»

Minä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. »Eivät»,
vastasi hän, »ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin
Appinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa,
joka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien
käskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja
minun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän
toisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.»

Niin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland
viimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli
tavannut Mr Campbellin ystävän -- Campbellin, »joksi» sanoi hän
»rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa» --
esitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme
yöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta
puhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren
Johnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa
muistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta
kädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon
Linnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne
oli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti
oli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin
rantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin
juhlalliselta ja eriskummaiselta.

Tuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi
kummastuksekseni -- olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen
-- hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan
pulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat
määrät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi,
hassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun.

»Minä olen tehnyt erään lupauksen», selitti hän. »Olen pyhästi luvannut,
etten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta
ajatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen
seurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä
mainitessani siitä.»

Heti kun olimme syöneet -- kaurajauhovelli ja hera olivat hänen
pääasiallisena ruokanaan, -- muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi
että Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella
suhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun
jälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat
silmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy:
hyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä
myrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta
Mr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla
pöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti
suoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon
yksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen
siitä.

Ennen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta
huononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle
matka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden
todistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin
parhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse
olin.




17 LUKU.

"Punaisen Ketun" kuolema.


Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja
joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle
kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan
minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän
kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä,
joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.

Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja
aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja
tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella
vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla
puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne
näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat
niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut,
ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.

Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme
rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista
joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista
kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon
tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa
kirkkaaseen teräkseen.

Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä
punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin
kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko
nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä
vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä,
vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.

Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä
pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja
uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä
mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut
kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin
viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän
kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.

Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen
kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain
peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki
kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin
lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja
miettimään asemaani.

Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta
enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli
saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin
laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja.
Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan
takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut
omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta
ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja
uhkarohkeuteni.

Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan
ennen.

Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja
hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä
matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea,
että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan.
Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli
käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja
viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen
tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan
lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan
tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko
lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa,
sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut
paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o.
Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä
rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku
kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi
sitroonia, joita nautitaan punssin kera.

Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo
ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.

Heti kun näin miehet, päätin, -- en käsitä mistä syystä -- jatkaa
seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani,
kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.

Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen
lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä
paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla
Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen
pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.»

»Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä
laskea.»

Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä
minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän
heidän taakseen.

»Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli
n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.

»Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin.

»Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten
lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä
arvelette?»

»On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme
täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.»

»Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa,
etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan
alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää
ketään.»

»Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä
tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä
ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy
sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen
käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.»

»Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä,
»että te olette kovakourainen mies.»

Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat
puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos
jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin
ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea.
Mutta tänään -- mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen
lakimieheen päin.

Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus,
ja Glenure kaatui tielle.

»O-oh, minä kuolen -- minä kuolen!» hoki hän.

Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään
palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua
kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki
sydämeeni.

»Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän.

Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet
lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää
painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.

Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä
kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku.
Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas
tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan
juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.

Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten
seisoalleen.

Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun
hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös
huutaen: »Murhaaja, murhaaja!»

Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen
jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin
murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies
ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja
kädessä pitkä lintupyssy.

»Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!»

Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi
juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin
koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina.
Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin
nähnyt häntä.

Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin
jonkun käskevän minua pysähtymään.

Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin
taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.

Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja
huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta
puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä
vuoren juurella.

»Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te
tänne!»

»Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen
huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne
puhuttelemaan meitä.»

Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut
sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä
ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä
kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli
sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.

Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset
ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä
seisoin yhä paikallani.

»Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni.

Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun
liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.

Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua,
eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta
vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen
jälkeensä.

Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien
pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli
niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä
minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut
sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon
tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina
kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.

Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen
kanervikkoon ja kääntyi minuun päin.

»Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos
henkesi on sinulle kallis!»

Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme
kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän
korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin
tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen
päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.

Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui
suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen
vierelleen.




18 LUKU.

Puhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä.


Alan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän
tarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui.

»No, David», lausui hän, »olihan se kuuma leikki!»

Minä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt
suuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan
kädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa.
Eikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies,
jota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä
ja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan
ampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa
oli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa
häntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa
kylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä.

»Oletko vielä väsyksissä?» kysyi hän.

»En», vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. »En ole nyt
väsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota»,
lausuin. »Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole
minun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.»

»Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David», vastasi
Alan juhlallisesti. »Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan,
niin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos
seurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa
selvä, onko minua paneteltu.»

»Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell
makaa verissään tiellä.»

Hän vaikeni hetkeksi.

»Etkö koskaan ole kuullut», sanoi hän sitten, »tarinaa Miehestä ja
Hyvistä ihmisistä?» -- Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia.

»En», vastasin, »enkä tahdo kuullakaan.»

»Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan.
»Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren
keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan
saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se
ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili
niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että
Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden
joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen
miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän
vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo
mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden
vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja
näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä
ja tuo mies jotenkin samanlaisia.»

»Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?»
huudahdin nousten istumaan.

»Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että
jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä
tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos
otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.»