»Totta puhut», myönsin minä.

»Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella
tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole
ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.»

»Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni.

Hän ei ollut sitä näkevinään.

»Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin
takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!»

»Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai
aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat
kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina
kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää
en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin
sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?»

»En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan
vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.»

»Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin.

»En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla
valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta
merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan
kengännauhojani kiinni.»

»Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani,
osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.

»En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan,
David!»

»Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin,
että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!»

»Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies
menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.»

»Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun
meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.»

»Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua
oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni
kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään
vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat
tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut
päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut
meidän housuissamme ja me hänen -- mikä olisi hyvin helposti voinut
tapahtua -- niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen
kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.»

Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti
niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis
uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan,
että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin
sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista
ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin
oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis
uhraamaan henkensä niiden vuoksi.

»Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on
oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni
toisen kerran.»

Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin
hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä
tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut
aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä
maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt
tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään
tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan
murhaan.

»Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen
ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa».

»Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut
täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!»

»Onhan tämä Skotlantia!» huomautin.

»Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui.
»Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa,
Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu
tuomarintuoleilla ja suurin Campbell -- herttua -- kopeilee penkillä.
Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen
kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!»

Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi
pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta
Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli.
Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun
loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin
jotenkin samaan tulokseen.

Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka,
vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen
aatelismies.

»Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä
taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän
klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä
hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta
olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä
alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä
väärin.»

Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä
iloisesti kuin minäkin.

»Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken
sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista
hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on
virua telkien takana punatakkien vankilassa.»

Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan
päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo
ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin
setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä
asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan
oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan
laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani -- aivan
sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa
-- ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.

»Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.»

»Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty.
Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta
kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi
kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta
vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä
sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta
jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa,
vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet
hirsipuuhun.»

»Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen
merkiksi.

»Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut
metsikön koilliseen reunaan.

Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä
laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret
ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot
kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin
kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni
pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he
tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat
vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän
edessään.

Alan katseli heitä itsekseen hymyillen.

»Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä
ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja
ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan
Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy
noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David,
huudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen
matkan kanervikon halki.»

Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme
näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun
nyt oli toverini seurassa lähdettävä.

Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi
kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen,
mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.

Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt
minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli
vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet
toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan
nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut -- syntieni tähden --
tänne onnettomaan Appiniin.

Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme
heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine,
joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan
salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi
kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten
perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula
työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.

Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin
kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä
vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja
luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että
kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja
tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja
ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi
karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti
niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan.
Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä
alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.

Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat
hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he
olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi
heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua
ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin
verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli
suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja
toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio
samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä
osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi
voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen
taakseen.

»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies -- en muista hänen
nimeänsä.»

»Riach.»

»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he
ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä
asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo
pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän
kunniallisuudenkin kipinää!»

»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»

»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen,
minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että
prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa
muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»

»Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin
kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?»

»Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan.
»Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli
järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani
heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun
rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa
keskenään.»

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyin.

»Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän
tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää
sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia
Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä.
Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua
etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän
naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut
toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen
minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että
rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan.
Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta
hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa
vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että
priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli
onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat
he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.»




19 LUKU.

Kauhun talo.


Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli
alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli
sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia
vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut
käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.

Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun
laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi
auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten
ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.

»Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän
sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta
arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei
yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.»

Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista
nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät
ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella
vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.

Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas
kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli
viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille
geelinmurteella.

»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä.
Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä
geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni,
»eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta
luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»

Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin
kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.

»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän
käsiään väännellen.

»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet
lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»

»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen
elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka
saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella -- muista
se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»

Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat
tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät
esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä
pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he
kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei
heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi
aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan.
Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen
käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa
kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei
puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä
hätääntyneeltä että vihaiselta.

Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai
myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka
Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.

»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.

»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James
pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan
jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat
paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja
tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata
sekin.»

»Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen
kerran, se ei saa tapahtua!»

Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan.
Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.

James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa
hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä
valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja
kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän
antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui
jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui
valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli
kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina
tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar
penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja
voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta
sisään ja kysyi mitä oli tehtävä.

Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun
luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri
seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin
tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan
viattomille ihmisille.»

Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen
mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut
mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän
löi poikaansa.

»Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?»
Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa
poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan
hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti
entistä äänekkäämmin.

Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä,
ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno
ranskalainen pukunsa, -- vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian
kulunut ja kutistunut ansaitakseen 'hienon' nimen. Talon toinen poika
vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo
kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset
kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin,
erittäin mukavilta jaloille.

Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki
näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja
laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin
miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut
käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja,
rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme
valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli
noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin
käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista
penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän
Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi
köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää
kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi
osaksi kuparissa.

»Tämä ei vetele», tuumi Alan.

»Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja
lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun
täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä
odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja
etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua
tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin
minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä
ollessasi. Ja jos he syyttävät minua --», hän vaikeni ja pureskeli
kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut
hirtetään.»

»Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan.

»Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä
ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden
nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.

»Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan
nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita.
Kumpahan vain olisin totellut häntä.»

»Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he
panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä
huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän
kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä
nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon
päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten
kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen
minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?»

Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.

»Kyllä ymmärrän», vastasi Alan.

»Sinun täytyy jättää nämä seudut -- jättää Skotlanti -- sinun ja sinun
alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi.
Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!»

Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet
tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten
petturiksi!»

»Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet
leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää
epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja
sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.»

Molemmat vaikenivat hetkeksi.

»Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James.

»Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se
nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.»

»Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni», huudahti
James, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt
jostain edusta. »Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä
ja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee
ilmoittaa!»

»Tuumasi kummastuttavat minua», lausui Alan ankarasti. »Aiotko sinä
kavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten
petät hänet?»

»Ei, ei, Alan», vastasi James. »Mutta se puku, jonka hän riisui
päältään, se, jossa Mungo hänet näki.»

Minusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia
mahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko
ajan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja
hirsipuun tämän näyn taustana.

»No, sir», lausui Alan minuun kääntyen, »mitä sinä tästä sanot? Sinä
olet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa,
ettei mitään tehdä vasten tahtoasi.»

»Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana», vastasin, »sillä tähän
sanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen
oikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä,
tässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa
vainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten
olla rauhassa.»

Mutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät
minua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He
kysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat -- kysymys,
josta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja -- ja
enkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? »Sitä et selvästi
ole tullut ajatelleeksi», tuumivat he niin viattoman totisina, että
käteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon
mielipiteeni lopullisesta voitosta.

»Vai niin», lausuin, »no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee,
syyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme
viattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir»,
lisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, »olenhan minä
Alanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja
säikähdä.»

Katsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä
minä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi -- päättelin
itsekseni -- heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut
mukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä
huomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin
vaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja
sitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen
perhettänsä kohtaan.

»Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi», sanoi hän.
»Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät
surkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon
kerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin
kuninkaan, -- niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi,
etten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja
niin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä
muistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.»

Sen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin
nyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen.

»Jo riittää, jo riittää», lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä.
»Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa
kova kiire, rakuunoita vilisee, »Cruachan»[1] -huutoja kajahtelee ja
punatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin
minun oltava muualla.»

[1] Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.

Jätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän
enemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein
samanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin.




20 LUKU.

Pako kanervikossa. Louhikossa.


Riensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen
yötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan
autiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja
mökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun
sellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan
seinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta.
Tällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä
velvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä
täyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että
enemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo
murhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja
sain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin
kummastusta.

Kaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä
ollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa
tavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka
läpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä
kasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se
arvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu
Wilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä
samoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä,
milloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi
kiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin,
olivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet.

Päivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon
paikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa.

»Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka», lausui hän. »Tänne he
asettuvat vahtimaan.»

Niin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan
erääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen
haaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle
muodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä
toiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja
heittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet
pieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin
oli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran
ajattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli
ottanut vastaan ja seisauttanut minut.

Siinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla
kalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi
vihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut
lamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun
ja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja
hämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän
oli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla
silmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa
leijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti.

Seuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja
pakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen
kätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: »Hyppää tai
huku!» ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli
ja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten
oli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen
esimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä
käsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä.
Kyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella
kiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä.
Ainoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti
rantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat.
Soluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin
tukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle.

Sanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi
kompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin
ennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja
aivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan
juovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin
ankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein
pysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa
oli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian
aikaiseen.

Sanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin
siinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin
kaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä
mahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen
neljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta
kolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan
niistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi
ylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin
kivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen.

Nyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä,
jotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet,
muodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä
miestä voi maata piilossa.

Koko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja
kapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin
hänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme
ei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan,
heittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä
rintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin
ilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson
kiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena
virtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa
savua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä
vuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia.

Vihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja.

»No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua
mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.»

Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän
jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin
tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä
sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei
sinun tarvitse hävetä, vain minun.»

Kysyin minkävuoksi.

»Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen
pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa
kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei
koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä
vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi -- ja se on kaikesta
pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin
minä -- olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy
meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina.
Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa,
David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.»

Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja
täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.

»Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on
tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa -- se on
minun vähäarvoinen mielipiteeni -- aikailisit sinä vieläkin tuolla
vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut
huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli
ehkä tavallista kiivaammin.»

»Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!»

»Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei
ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu
sinä, poika, levolle, minä vahdin.»

Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin
oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita
sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli
kotkien kirkuminen.

Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin
jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani
vasten.

»Hsst!» kuiskasi hän. »Sinä kuorsasit.»

»No, onko se nyt niin vaarallista?» tokaisin, kummastellen hänen
kasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä.

Hän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin.

Päivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme
selväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin[1] päässä rannasta
oli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka
ääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman
meidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa
välkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja,
jotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan.
Muutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin,
korkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat
edestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli
vahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan
edestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä,
yhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin
harvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden
avulla olisi voinut päästä joen yli.

[1] Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2
kilometriä. Suom. muist.

Kerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui
vähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan
autio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän.

»Siinä nyt näet», sanoi Alan. »Tätä minä juuri pelkäsin, että he
nimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi
heitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on
tässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä
meidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei
meillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua
koetamme pujahtaa heidän ohitsensa.»

»Mitäs me teemme siihen asti?» kysyin.

»Lojumme tässä ja paistumme», vastasi Alan.

Ja »paistumista» olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme
paljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä
säälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea.
Pienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän
viileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen
makasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa
asemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin
ajatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan
muutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä
saarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla.

Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen
nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä
kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten
viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.

Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen
vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen
kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten
miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta.
Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä
huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa
pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he
kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin
hengittääkään.

Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat
meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja
auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä
pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia.
Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet,
skottilaisen virtemme säkeet:

      "Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,
      ei päivän aurinko pistä."

Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus
auringonpistoksesta.

Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja
meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko
oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän
varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.

»Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli
alas varjonpuolelle.

Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani
maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta.
Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti.
Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka
vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan
tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta
puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.

Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät
lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.

Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin
kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme
siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle,
vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän
kurkussa toisen taa.

Tarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän
uneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan
nukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä.
Vältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme
taukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin
koskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka
paikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja
niin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli
juostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin
silmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven
vakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven
vierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä
kukkuloiden ja kumpujen välissä.

Auringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa
eteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan
selvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme.
Se oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen,
yhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme
maahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui
suloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden
virratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme.

Kun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä
kaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme
rintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi
niitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta
jauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa »drammachia». Vaikka
se on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä
kyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita
tahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on
se kanervikon kulkijain paras auttaja.

Heti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle.
Alussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin,
kävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun
täytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla
kuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt
pilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut,
mutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas
rinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan.

Vihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli
loppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen
kuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia
vuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman
pinnalla.

Molemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni
korkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas
määrätäkseen suuntamme.

Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien
vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän
kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä,
tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun
eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin
seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä,
synkässä ja autiossa vuoristossa.




21 LUKU.

Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko.


Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä
pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren
laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon
muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina
metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä
taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit
viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti.
Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen
Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta
riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.

Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin
lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä
miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat
onnellisesti.

Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita
sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin
päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne
uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme,
milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja
paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta
ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja
huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien
päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti
alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat
taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne
olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui
ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.

Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni
siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään
ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun
minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti
oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui
minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin
hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää
pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin
pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä
tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi,
en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.

Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme,
pakenemisen.

»Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa
vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä
Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille,
jotta hän hankkii meille rahat.»

»Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä
autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai
linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.»

»Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!»

Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken
perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen
haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:

»Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä
ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista
nappia».