Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä
vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään
siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan
tyytyväisenä.

»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä
asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja
toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme
luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä
Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on
kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat,
voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän
käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»

»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»

»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan.
»Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua
hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin
ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».[1]

[1] Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat
ruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan
tulot. Suom. muist.

»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin,
niin mitä on hänen siitä ajateltava?»

»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä
pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä
ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen
meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan
hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan
ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä
kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka
on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on
kanervikossa ja tarvitsee minua.»

»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin
tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»

»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck
koivun ja männyn lehvät, ja päättää -- jos hänellä on vähänkään järkeä,
jota minä epäilen -- että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä
koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä
seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja
jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä
silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»

»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika
kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle
muuan sana?»

»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan
minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa
kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala
juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja
mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»

Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin
ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat
ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän
kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla
ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja
pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata
hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.

Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa
vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan
tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies
kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja
mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen
luoksemme.

Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin
neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta
että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti
englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin -- seuraten entistä kaunista
tapaansa, milloin minä olin läsnä -- ettei hän puhuisi geelinkieltä.
Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta
kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä
ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja
pakosta.

Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä
tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati
vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.

Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä
tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän
etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän.
Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan
ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin
mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan
seuraavat rivit:

»Rakas sukulaiseni. -- Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat
siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.

                                              Sinun uskollinen serkkusi,
                                                       A. S.»

Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin
suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.

Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan
kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan
vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään
oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen
kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen
tehtävänsä loppuun suoritetuksi.

Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita
oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen,
että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta
epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui
ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli
levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.

Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka
rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa
valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään
kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten
käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän
lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja
hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi -- kirjoitti
rouva -- liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.

Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla -- aivan kuin
olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun
saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin
tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja
notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä
sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla
varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi
vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt
polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista
vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha
ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut;
kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu
alamaalaisten tavoin, ja on parraton».

Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin
tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa
paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli
tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta
toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni
pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.

»Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin.

»Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä
se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»[1] päässä!»

[1] Ylämaalaisten kansallispukuun kuuluva kankaasta tehty lieriömäinen
lakki. Suom. muist.

Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan
Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä
kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä
kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua
vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi
luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä
mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia
ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.

Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme
veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää
vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta
Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan
asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos
kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan
hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.

Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain
palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis
tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!

»Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat
taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck,
tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa
matkalle.»

Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka
ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella -- jalassa oli hänellä
sitävastoin alamaalaisten merimieshousut -- alkoi mulkoilla pahasti
silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»

»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen
saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli
pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»

Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy
huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.

Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi
pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä
kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen.
Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen
Alanille.

»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja
jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua
siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena
ystävyydestäsi minua kohtaan.»

Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän,
»sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan
yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»

John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen
kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme
pakomatkaamme.




22 LUKU.

Pako kanervikossa. Suolla.


Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme
varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen
ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä
alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut,
savunkaltainen sumu, joten -- Alanin sanojen mukaan -- alangolla voi
olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä
niistä oli aavistustakaan.

Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan
sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun.

»David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko
nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?»

»Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä.

»Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan.
»Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema,
etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole
ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei
sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää
Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.»

»Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta
olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat
minun mennä toiselle.»

»Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne
lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla
kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun
yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian
maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja
uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.»

»Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä
kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan.
Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme.
Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa
eteenpäin, kunnes kaadumme.»

Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian
viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on
toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri
rakastan minä sinua kuin veljeäni.»

Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan
riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui
hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista
kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita
vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan
mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä,
jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä
erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli
meille tärkeintä.

Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja
monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, -- se
tulee muistaa -- vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin
hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne
kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä
huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi
ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä
hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi
viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli
ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti
kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta
uhkayrityksestä.

Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin
aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan
kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni
ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan
meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa
pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt
siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä
että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti
kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla.
Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun
saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni
huomaten menneeni unen horroksiin.

Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa
maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa.
Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin
laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja
häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto
ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt
kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena
ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.

Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja
auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla
kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua
nuhdellut.

»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.

»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?»
kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.

»Kyllä», vastasin.

»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se
jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen
aamua, voimme vielä pelastua.»

»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»

»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan
takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis,
David!»

Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman
nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen
kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten
suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin
kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä
maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana
ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja
väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon
alla.

Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja
läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme
takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan
kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja
kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman
levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut
vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään,
sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin
onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään
räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin
hengittääkään.

Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja
alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani
olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut
koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä
rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä
tuli -- on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään -- oli
hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen
kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa
ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän
lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän
näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa
vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.

Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven
törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme
sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet
nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.

Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.

»Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi
pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento
pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja
panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei,
ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben
Alderilla.»

»Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin
tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.»

»Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.»

Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut
asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai
minut häpeämään.

»Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.»

Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David»,
ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.

Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli
pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön
pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta
talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste
kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun
huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja
minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut
näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki
valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska,
kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä
matelijain lailla maan tomua.

Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan
kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa
tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt
vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes
muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa.
Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka
epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta
vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan
paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan
eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle
lepäämään -- jos heillä tilaisuus siihen sattuisi -- ja joutuisivat
surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt
kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa
uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin
kauan kuin kykenin ja kuolla totellen.

Päivä alkoi sarastaa -- vuosien perästä, minun mielestäni. -- Silloin
olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme
sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla
ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme
ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin
ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei
vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen
ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi
nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa
yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän
nousua.

Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan
katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi
huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä
kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme,
sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin
umpisokeat miehet.

Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas
ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen
pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä
parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.

Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen
kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi
ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin
päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään
merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin.
Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat
vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään
toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli
minulle aivan yhdentekevää.

Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa
tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan
vastakkain kanervikkoon.

»He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut
käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he
saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.»

Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten
riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä
olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen
puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt
kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.

»Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?»

»Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa
elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.»

Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen:
»Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan
lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla
vaipuvan uneen.

Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut
heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin
ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja
ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä.
Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää
edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen
pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai
Clunyn raa'an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun
toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.

Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja
meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin.
Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen.
Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja
iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli
ilmoittanut odottavan meitä.

Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä
puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin
jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui
siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti
minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui
olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni
kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä
epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.

Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan
vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi.
Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka,
arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa.
Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi
palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa
kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla
hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen
kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.




23 LUKU.

Clunyn häkki.


Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja
louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju,
pystysuora kallion seinämä.

»Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös
vuorelle.

Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan
mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden
kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.

Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion
juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin
tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu
ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen
takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän
kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys
vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä
sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä
orapihlajassa.

Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion
kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin
kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei
sitä alhaalta voinut huomata.

Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä
seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten
vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin
sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista
elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut
turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui
kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi
vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti
lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se
tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.

Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen
palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty,
vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa
piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa
oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.

»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne
ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»

»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir.
Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,
Shawsin herran, Mr David Balfourin.»

Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten
kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin
kuuluttaja.

»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi
talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs
kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte
epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi,
ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat
paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin
kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän
kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita.
Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä,
mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki
toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit
pääsevät jälleen valtaistuimelle!»

Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö
kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi
ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn
otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten
hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän
hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja
synkkämielisyys.

Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin.
Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet
tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli
erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki»
oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä
pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään,
ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista
huolta.

Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan
tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa
katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden
kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka
palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi,
ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän
oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla
loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille
vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa
parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.

Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän
olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin
Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika
sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria.
Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen
alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi
vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja
maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja
lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka
kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan
kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten
ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään
tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja
molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli
siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa
klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja
pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä
kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin
peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi
vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja
uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.

Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny
omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua --
hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin -- ja pyysi sitten
meitä käymään ruokaan käsiksi.

»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se,
mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä
huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan
olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita
tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi,
enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»

En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta
sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan
Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi
keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen
missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan
kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen
tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut.
Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein
juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen
hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.

Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon
käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa
ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että
rupeaisimme pelaamaan.

Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta
opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle
eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma
omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut
syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta
minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa
punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei
minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä
omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.

Cluny keskeytti korttien sekaamisen.

»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta
tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»

»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta
kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo.
Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä
ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle
tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei
olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua
ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan
mihin peliin vain haluatte.»

»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa
jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä
päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka
tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan
hänet ovesta ulos.»

Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat
riitaantuneet minun tähteni.

»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja
kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua
estää isälleni antamani lupaus.»

»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja
viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä
huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain
kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun
epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän
liittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen
ylämaalais-jakobiittien parissa.

[1] Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki
ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta
vastaan. Suom. muist.

Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja
tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan,
jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin
täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui,
toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä
riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja
suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin
puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä
hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei
minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen
synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin,
vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja
itseäni.

Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän
puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian
sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en
välittänyt.

Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri
mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan
taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni
heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan
kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan
guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden
tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa
hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei
ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.

Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin
minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin
syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain
parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta
ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän
ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja
hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin,
näyttivät ne minusta kamalan suurilta.

Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.

»Mitä varten?» kysyin.

»Lainaksi vain», vastasi hän.

»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»

»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»

Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin
en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni
edestä, ja niin annoin hänelle rahani.

Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan
tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt
kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin
niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki
nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin
ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja
miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan
Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden
ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt
sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein
julkisesti.

Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.
Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.

»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.

Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.

»Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen
tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä.
Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain
siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?»

Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli
ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin
kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut
tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.

»En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen
vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa
eteenpäin.»

Alan puri huultaan katsoen maahan.

»David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä
peittelemätön totuus.»

»Minunko rahani myöskin?» tiuskasin.

»Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi
pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.»

»Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain
leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää,
jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei
pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat
sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja
alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.

Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.

»Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin.

Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta
näytti olevan hämillään ja hajamielinen.

»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä
anteliaisuudestanne.»

»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys?
Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä,
-- tähän töllipahaseeni sullottuna -- kuin pyytää ystäviäni
kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on
luonnollisesti selvää --.» Hän vaikeni.

»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat
takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan
kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne.
Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan
joutuminen.»

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain
sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan
yhä punaisemmaksi.

»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa
minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä
rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko
minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin
pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin
ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»

»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te
leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut
köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en
salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään
että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.

»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää,
nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en
ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»

Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David
Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät
jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen
oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa
täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.

»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka
mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä
oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat -- niin
sanoisin pojalleni -- ja tässä on käteni sovinnoksi.»




24 LUKU.

Pako kanervikossa. Riita.


Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin
jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä
Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas.
Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki
päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa
painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin
höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies,
jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni
väliin.

Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista
on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä
johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut
sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan
terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki
Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi
pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.

Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain
jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja
ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä
tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli
hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti
pahastunut.

Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän
niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt
kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen
suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi
vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka
varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä
vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna
yksin kova kohtalosi --»; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen
ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.

Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin
kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi
tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä
huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja
ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli
pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen
kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman
minun hyväntahtoisuudestani.