Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi
voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä
epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en
virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin
toisinaan syrjäsilmällä.

Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan
tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin
kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.

»David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku
asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa
minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on
parasta sanoa se.»

»Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä,
häpeä kyllä, olin mielissäni.

»Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että
syy on kokonaan minun?»

»Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä
myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.»

»Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi
vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin
sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä
kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole
ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.»

Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.

»Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni,
silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa
minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on,
että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä
teet väärin syyttäessäsi minua siitä --»

»Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan.

»Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin.

»Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin
koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole
luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja,
joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.»

»David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon
sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni
pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa
keventää taakkaani.»

Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne
jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen.
En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se
teki minut entistään julmemmaksi.

»Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun
suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon
palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua
siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse
otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin,
»etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani.
Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua
siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia
enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi
joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta,
niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen
esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia
riitaa.»

»Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan.

Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen
ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.

Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli
ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli
meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten
Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava
alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan
ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen
verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että
kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen,
jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön
alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon
helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli
Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi
luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti
lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä
missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.

Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.

»Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä
siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja
Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja
senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.»

Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä
melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien
jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein
lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään
sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja
yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja
louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi
meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä.
Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli
ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet
mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä
vettä puuttunut.

Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä
kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat
suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni
pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni
ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen
seikkailujeni kaikki synkimmät hetket -- näin salaman valaisevan Shawsin
kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan
kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan
takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut
säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan
lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää
»drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin
selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui
äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman
syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.

Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä
sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi
vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä.
Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden
möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas
kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka
kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku
perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin
uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina
kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni -- vaikka minun
tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle -- katolilaisten tapaan
ristivän silmiänsä.

Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään
ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä
itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta
sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta
vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että
itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen.
Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi
yhä -- sen selvään huomasin -- että suuttumukseni lopulta haihtuisi.
Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä
kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni
luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.

Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme
aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua
syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli
hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta
yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi
kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.

»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo
ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven
rannalla eronneet oppaastamme.

»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.

Alan sävähti tulipunaiseksi.

»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan
kärsivällisyyteni loppumaton ole.»

»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni,
joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.

Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä
lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko
korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui
keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu
ivallisessa hymyssä.

Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan
halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet
taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat
luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika
mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa,
vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos
liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että -- raamatun
sanojen mukaan -- vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti
väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima
tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa
kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista
kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain
ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on
taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän
kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli
päälleni herkeämättä.

Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin
liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten
enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun
viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon,
ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi
olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua
miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien
pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan
kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi
kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto
seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani
kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen
sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja
joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!»
ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun
minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi.
Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja
julmuuttasi!»

Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan
pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas
jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut,
niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan
kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein
sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi,
ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi,
päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas
hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.

»Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi
kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko
sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua
herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero
mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin
säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt
sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä
olet nyt lasketellut.»

Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja
pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen
verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi
viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty
kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:

      "No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?
      Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?"

Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut
kuninkaallisten puolelle.

»Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö
sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua
purreet?»

Alanilta jäi viheltäminen kesken.

»David!» huudahti hän.

»Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä
tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti
kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.»

»Minä olen Stewart --», alkoi Alan.

»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan
nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen
nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä
heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»

»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.

»Se on hyvin ikävää --» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut,
ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät
seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet
ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono
lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet
heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi
paremmista.»

Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen
päällystakkinsa liepeitä.

»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja,
joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»

»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin
sinäkin.»

»Valmisko?» huudahti hän.

»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja
kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja
paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua
opettanut.

»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani
sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»

»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.

»Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen
huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on
peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin
hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja
heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.»

Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni
ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni
kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa
sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi
saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli
osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut
kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia
niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt
ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni
tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin
terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.

Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut
sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut
sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean
avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä
menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun
kuolla tähän.»

Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.

»Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut
johonkin ihmis-asuntoon -- siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun
tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se
olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.

»Voitko astua?» kysyi Alan.

»En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet
allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja
vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi,
Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt -- häijyimmilläkin
hetkilläni.»

»Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David
ystäväni, tiedäthän sinä --.» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen.
»Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin!
Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja.
Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi
taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt
helpompi astua, David?»

»On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin
kädelläni hänen käsivarttaan.

Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän,
»minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä
eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en
voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla
kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!»

»Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan
kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa -- se on peittelemätön
totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja
hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä
ole yhtään taloa?»

»Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi.
»Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja.
Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?»

»Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista
tuumaa sinua pitempi.»

»Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme
eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit
suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten
alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä
olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen
leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!»

Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa
peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut
nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut.
Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.

»Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa
sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?»

»Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten
luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt -- ja
nyt pidän sinusta vielä enemmän!»




25 LUKU.

Balquhidderissä.


Heti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut
suinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin
Balquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan
siellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja
n. s. »päälliköttömiä ihmisiä», jotka Campbellit olivat karkoittaneet
tänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille.
Täällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla
puolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli
täällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen
Macgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja,
nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö,
Macgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin
seuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn
vanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa
ylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja
Alan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo
ystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä.

Yrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman
Maclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia
tervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä
sain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka
tunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava,
vai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo
viikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut
kulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa.

Pyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan
tervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti,
oli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi,
vasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa
luolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa,
hän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että
minusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei
tiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla --
se oli isäntämme nimi -- oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas
soiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me
suorastaan muutimme yöt päiviksi.

Sotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi
komppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät
ikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään
lainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty,
mistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla
kyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin
tiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat.
Talossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat
sitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt
levitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin,
ja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri
imartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni
oli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin
kanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat
tietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en
siltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja
kahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan,
harvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he
sovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri
tuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut
kertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen
ja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken
oli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta
ainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan.

Yksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan
Bob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen
Balfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän
kanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän
kuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri
hän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan.
Siitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän
astui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan.

Duncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä
huolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin
kohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet
ystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista
merkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli
niin hankalassa asemassa kuin Macgregor.

Sisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi
kuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään
hän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi
sen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan
valoon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi.

»Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.»

»David Balfouriksi minua nimitetään», vastasin, »-- palvelijanne.»

»Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni», selitti hän, »mutta siitä on
viime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että
olen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä
varmaankin olette joskus kuullut mainittavan.»

»Olen, sir», vastasin, »ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.»
Kohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi
osoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli
ylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton.

Hän kumarsi takaisin. »Ja asiani, sir, on seuraava», jatkoi hän. »Vuonna
1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden
komppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri,
joka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka
taittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin
tekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi
läheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän
käytettävinänne.»

On huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen
koira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta
mistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni,
että minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt.

Robin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli
vaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä
nyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen
tuumivan Duncanille, että minä olin »vain heimoton pojan nulikka, joka
ei tuntenut edes omaa isäänsäkään». Näistä sanoista olin niin vihoissani
ja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää
nauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta
myöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan.

Ovessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja
tuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat
pienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli
miekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta
helpommin voisivat vetää sen huotrastaan.

»Mr Stewart, ellen erehdy», lausui Robin.

»Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä», vastasi
Alan.

»Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir», jatkoi Robin.

»Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa», vastasi Alan.

»Se ei ole niinkään varmaa», tuumi toinen. »Siitä voi olla erimieltä.
Mutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä
miekkaanne?»

»Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt
kuulla enemmänkin siitä asiasta», vastasi Alan. »En minä ole ainoa mies
Appinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja
kapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen
kanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi
siinä voiton vienyt.»

»Tarkoitatteko isääni, sir?» kysyi Robin.

»Tepä sen sanoitte?» tokaisi Alan. »Se herrasmies, jota tarkoitan, oli
kyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.»

»Isäni oli vanha mies», vastasi Robin, »ja naimiskauppa oli sopimaton.
Meistä, sir, tulisi parempi pari.»

»Sitä minäkin olen tässä tuumaillut», lausui Alan.

Minä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan
tappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli
vähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai
ei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan
heittäytyikin riitaveljesten väliin.

»Kuulkaa herrat», lausui hän, »minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä.
Tuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa
soittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on
mainio tilaisuus ratkaista se.»

»Vai niin, sir», lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut
hetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. »Muistelen minäkin
kuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten
kerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?»

»Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin.

»Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan.

»Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin,
»ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.»

»Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan.

Duncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen
arvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista
lampaanlihaa ja putelin »Atholen puuroksi» nimitettyä juomaa. Se
valmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja
siivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä
sekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä
kiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää
tekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan
lampaanlihaa ja »vaimonsa puuroa», huomauttaen että hänen vaimonsa oli
Atholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron
valmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se
ollut hyvää keuhkoille.

»Minun on huomautettava, sir», lausui Alan, »etten kymmeneen tuntiin ole
ruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin
mikä puuro tahansa koko Skotlannissa.»

»Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart», vastasi Robin. »Syökää ja
juokaa, minä teen seuraa.»

Molemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa.
Sen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja
puhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia.

»Kas vain, osaattehan te soittaa», lausui Alan, ja ottaen pillin
kilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin
Robin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä
tositaiteilijan maulla ja hienoudella.

Robinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi
minut.

»Tuo oli jotakin, Mr Stewart», lausui Robin, »mutta somistelunne on
laihaa.»

»Laihaako!» huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. »Nyt
puhutte päättömiä!»

»Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte
vaihtaa säkkipillin miekkaan?»

»Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta
huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä
syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.»

»Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte
ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin
Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi
tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!»

Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin
variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.

»Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä.

»Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat
alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin
taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta
sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan
ymmälle sitä kuullessani.

Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen
aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.

»Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä -- nauttikaa
nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan.

Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa
muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno
ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien
ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä
kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän
näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli
lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja
hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.

»Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri
soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa
kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne
enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin
olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää
teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin --
siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä,
joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.»

Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro»-malja ja
säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin
Robinille johtui poislähtö mieleen.




26 LUKU.

Pakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli.


Kuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo
ilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli
herttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja
runsassatoisen viljan tuoksua.

Rahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa
mahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet
Rankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko
kuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä
Forthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein
ylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu.

»Sodassa on pääsääntönä», selitti Alan, »kulkea sieltä, missä vähimmin
odotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun:
»Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.» No niin, jos koetamme kiertää
tämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin
kohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme
suoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi
siitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.»

Ensimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan
Maclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän
elokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän
makasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa,
tuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani
kymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut.
Seuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa
alaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko
Stirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä
vuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla
kimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa.

»En tiedä välittänetkö siitä sen enempää», lausui Alan, »mutta nyt olet
jälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan
rajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli,
voisimme heittää hattua ilmaan.»

Allan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen
saaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä
kasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme.
Tälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät
helposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa
varusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän
työtä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla
sirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin
erotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä
hiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme,
ruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi -- pelastus oli tuossa
edessämme.

Heti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi
laskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme
peltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti.

Silta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja
pitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että
katselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa
historiallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt
tie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut
sinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja
alempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli
pilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia.

Minä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi.

»Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta», lausui hän, »mutta
piiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta
varma selko.»

Noin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan
ratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat
sillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja
kainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme,
valitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja
läksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni
ja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme.
Kuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni
etenemistään.

»Nyt hän on päässyt yli», kuiskasin.

»Ei ole», vastasi Alan, »hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee
että hän on vielä sillalla.»

Samassa kuului ääni huutavan. »Kuka siellä?» ja me kuulimme musketin
perän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten
olisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme.
Mutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme.

»Tästä ei tule mitään», lausui Alan. »Tästä ei voi tulla mitään, David.»

Sen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois.
Päästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin
vievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja
vastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään
minua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr
Rankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt
olin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia.

»No mitä nyt?» tiuskasin.

»Niin, mitäs nyt?» vastasi Alan. »He eivät olekaan niin tuhmia kuin
luulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot
sateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri
tähän ohjasivat.»

»Mutta miksi kuljemme itäänpäin?»

»No, koettaaksemme vielä onneamme!» vastasi hän. »Kun emme joen yli
pääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.»

»Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden», huomautin.

»Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi», tuumi Alan,
»mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?»

»Mutta voihan joen yli uida.»

»Voi se, joka osaa», vastasi hän, »mutta kumpikaan meistä ei taida olla
siinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.»

»En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan», lausuin »mutta ymmärtääkseni
pahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta
selvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.»

»Mutta siellä on niinsanotuita venheitä», vastasi Alan, »jos vain en
kokonaan erehdy.»

»Ja siellä kysytään rahaa», kampesin vastaan, »mutta meille, joilla ei
ole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.»

»Niinkö luulet?» tuumi Alan.

»Niin luulen», vastasin.

»Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa.
Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä
pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen
sellaisen kapineen.»

»Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä:
jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos
kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä -- jonkun
on se täytynyt kuljettaa sinne -- pannaan toimeen tut...»

»No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen
miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua
lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle -- siihen olet näet tottunut -- ja
anna Alanin pitää huolta itsestäsi.»

Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin
korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat
Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla
saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä
on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka
haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari
laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen
pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä
voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä,
viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä
hääriviä ihmisiä.

Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua
epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon,
vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko
omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja
lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.

»Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa
minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet
kulkevat yli -- kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain
en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!»

Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä
vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme
panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka
huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin
herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli
mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.

»Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja
juustoon.

»Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.»

»Siihenkö päätökseen tulit?» huudahti hän. »Merkit ovat hyvät, David.»

»Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?» kysyin. »Mitä hyvää siitä voi
olla?»

»Minä tässä olen arvellut», vastasi hän, katsellen leikillisesti minua,
»että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.»

»Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua», lausuin.

»Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna», selitti Alan. »En minä
tahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua,
David, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun
katson», lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä
kantapäähän. »Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit
erinomaisesti siihen tarkoitukseen -- sinulla on tuollainen oikea luihu,
kerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut
takin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan
hankkimaan venhettämme.»

Seurasin häntä nauraen.

»David Balfour», lausui hän, »sinä olet tavallasi aika leikkisä mies, ja
tämä on sinulle epäilemättä leikkisä tehtävä. Siitä huolimatta pyydän
sinua ottamaan sen vakavalta kannalta, jos vain vähääkään välität minun
kaulastani -- omastasi puhumattakaan. Aion näet ryhtyä leikkiin, jonka
onnistumisesta riippuu, joudummeko hirsipuuhun vai pelastummeko. Tee
siis hyvin ja pidä se mielessäsi ja käyttäydy sen mukaan.»

Lähestyessämme kylää hän käski minun tarttumaan käsivarteensa ja
varautumaan siihen, aivankuin olisin väsymyksestä kokonaan uupunut.
Avatessamme ravintolan ovea hän oli minua puoleksi kantavinaan. Tyttö
näytti hämmästyvän pikaisesta takaisin tulostamme, mutta Alan ei
tuhlannut sanaakaan selitykseksi, auttoi vain minut tuolille, pyysi
pikarillisen paloviinaa, jonka hän pienin kulauksin juotti minulle ja
ottaen sitten esiin leivän ja juuston syötti niitä minulle kuin pikku
lapselle. Kaiken sen hän teki niin vakavan huolestuneen ja hellän
näköisenä, että tuomarinkin olisi siitä täytynyt heltyä. Ei siis ollut
mikään ihme, että meidän, köyhän, sairaan ja liiaksi rasittuneen pojan
ja hänen hellän hoitajansa, muodostama taulu teki tyttöön vaikutuksen.
Hän tuli lähemmäksi ja pysähtyi likellemme nojaten pöytää vasten.

»Onko hän sairas?» kysyi hän viimein.

Hämmästyksekseni Alan pyörähti vihaisen näköisenä häneen päin. »Sairas?»
tiuskasi hän. »Hän on astunut useampia satoja peninkulmia kuin hiuksia
on hänen päässään ja maannut useammin märässä kanervikossa kuin kuivilla
lakanoilla. Sairas, arvelee hän! Sairaspa kylläkin, luulen minä! Sairas
tosiaankin», murisi hän suuttuneena ja jatkoi ruokkimistani.

»Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään», lausui tyttö.

»Liian nuori», tuumi Alan kääntyneenä selin häneen.

»Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö.

»Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin», ärähti Alan pyörähtäen taas
kiukkuisesti tyttöön päin. »Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?»

Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa'asta käytöksestä närkästyneenä
olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta
toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin
teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.

»Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »-- te kuulutte
herrassäätyyn.»

»Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä
lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä -- vasten tahtoaan
luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta
taskut täyttyvät?»

Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta
perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.»

Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut
äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en
jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin
jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin
valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti
käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.

»Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti.