»On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme
-- ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin
kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä -- ja kuitenkin täytyy hänen
kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin
kerjäläisen.»

»Mutta miksi?» kysyi tyttö.

»Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen
sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen
kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia
säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»[1]

[1] Jakobiittien laulu. Suom. muist.

»Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.

»Siinä syy», lausui Alan.

»Ja noin nuori!» huudahti tyttö.

»Kyllin vanha tähän näin -- --», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan
niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.

»Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.

»Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme
onnistu.»

Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen
meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme
näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua
oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.

»Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.»

»Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä
pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.»

Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon
kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli
tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja
pullon voimakasta olutta.

»Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni
ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää
minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin
käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai
oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut
Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto
eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen
hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä,
tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan,
ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.

»Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein
Alanille.

»Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan.

»Niin, en minä voisi teitä pettää -- jos sitä tarkoittanette.»

»Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen
sijaan sinä voisit auttaa meitä.»

»En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.»

»Mutta jos voisit?»

Tyttö ei vastannut mitään.

»Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä
tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt
saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan,
vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana
tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu -- minun kaiken
todennäköisyyden mukaan -- hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa,
on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin
silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma
kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän
lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa
ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä
kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean
ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa
viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai
terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin
hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja
kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei
hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja
Jumala.»

Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi
tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi
siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja
hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.

»Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin.

»Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.»

»No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää
olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan
erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole
koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.»

Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.

»Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu
mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin
pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön.
»Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon
saadakseni teidät lahden yli.»

Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään.
Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä
metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä
kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia
saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä
ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt
maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja
hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli
menetteleminen.

Ainoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan
kiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän
oli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan
hänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja
vääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä
alkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut
oikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas
olivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi
epäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa
mitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä
tunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä
hetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut
vaiteliainta laatua.

Sää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia
ilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa
perään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme
jo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten.
Tähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti.
Hän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes
lemmitylleenkään -- jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä
nukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt
yksinään avuksemme.

En voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän
ei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään
äänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri
nopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin
Lothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja
samassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä
sanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän
kiitollisuudestamme.

Hänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista
hyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan
seisoi rannalla päätään puistellen.

»Siinä on rehti tyttö», lausui hän viimein, »David, siinä on rehti
tyttö.» Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren
rannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen
ylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään,
sillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti,
kadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään
hyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin
asemastamme johtuviin vaaroihin.




27 LUKU.

Tulen Mr Rankeillorin luo.


Seuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään
auringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä
lähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä
siellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin
hänelle esimerkiksi laulua »Suloinen Airlien talo», josta minä
erityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti
tunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää.
Sen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista
säveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani
saakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat
ajatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja
minä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia
sormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan.

Ennen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry
on sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet
niistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno
kuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli
siellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni.

Sitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita
availla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja
alakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut
minkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni
olemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David
Balfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella
surkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin
kuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat
todeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme
shillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun
saatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni
pettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni
katua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista
silmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja
huomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen
käyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi
asiani todenperäisyydestä.

En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista
porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna
lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr
Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten
naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt
koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä
epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello
yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein
pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen
edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja
näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut,
ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin
siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi
aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen
mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui
ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun
pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän
kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli
suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.

Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni
pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.

»Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen
vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.»

»Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.»

»En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.»

»Nimeni on David Balfour», lausuin.

»David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David
Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

»Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta
luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa
paikassa kuin tässä.»

Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja
silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.

»Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut
sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko
aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa
kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän
istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni
katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten
lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa,
niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi
ytimeen. *Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo*[1] -- ymmärrättekö
sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

[1] Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o.
Ledan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.

»Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir», vastasin hymyillen, »ja vien
teidät suoraan *in medias res*[1].» Hän nyökäytti päätään tyytyväisen
näköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä
huolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin
tulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: »Minulla on luullakseni vähän
oikeuksia Shawsin maatilaan.»

[1] Asiain keskelle. Suom. muist.

Hän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä
pöydälle. »No, entäs sitten?» virkkoi hän.

Mutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä.

»Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour», puhui hän, »teidän täytyy jatkaa.
Missä olette syntynyt?»

»Essendenissä, sir», vastasin, »12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.»

Hän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä
tarkoituksessa, sitä en käsittänyt. »Isänne ja äitinne?» jatkoi hän.

»Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa»,
vastasin, »ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.»

»Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi
henkilöksi?» jatkoi Mr Rankeillor.

»Ei, sir», vastasin, »mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin
hallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä
Mr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa
kieltävän.»

»Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?»

»Juuri häntä.»

»Jonka olette tavannut?»

»Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.»

»Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä», kysäsi Mr Rankeillor.

»Tapasin, sir -- syntieni tähden», vastasin. »Sillä juuri hänen avullaan
ja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin
merille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja
seison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.»

»Sanotte kärsineenne haaksirikon», virkkoi Mr Rankeillor. »Missä se
tapahtui?»

»Mull-saaren eteläisen kulman edustalla», vastasin. »Sen saaren nimi,
jolle ajauduin on Erraid.»

»Kas vain», tuumi Mr Rankeillor hymyillen, »tehän olette maantieteestä
paremmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne
täsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. --
Te mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?»

»Kuten tavallista, personallisista syistä, sir», vastasin. »Olin tulossa
teidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin
ja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin
olimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille
vietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.»

»Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta», puhui Mr Rankeillor
papereitaan selaillen, »ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on
melkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on
maksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten
ole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.»

»Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt», vastasin minä, »mutta
ennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko
ystävää?»

»Nyt ei kuljeta kiertoteitä», lakimies vastasi. »Minä en voi liittyä
kehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi
olla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän
pitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja
tiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat
aina arkoja.»

»Elkää unhoittako, sir», lausuin, »että minä olen jo saanut kärsiä
luottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka -- jos
olen oikein ymmärtänyt -- käyttää juuri teitä asianajajanaan.»

Minä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman
vaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän
luottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin
tein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun.

»Ei, ei», virkkoi hän, »niin hullusti eivät ole asiat. *Fui, non
sum*[1]. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa
kuin te (*imberbis juvenis custode remoto*[2]) olette lännessä
rakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos
teidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei
teistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne
tapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka
sillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta
isänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita
pian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer
tunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan
luultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan
lopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää.
Kysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr
Campbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki
siteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte,
hän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan
Leidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko
kukaan häntä, en varmaan tiedä», jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, »ja
erittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että
hän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen
etemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä
ollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle,
ja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut
muita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja
setänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt.
Nyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten
paljon voitte minuun luottaa.»

[1] Olin, mutta en ole enää.

[2] Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.

Oikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin
kuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta
hänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin
ystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet.
Huomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni
olisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti
tunnustavan minut oikeaksi henkilöksi.

»Sir», vastasin, »jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään
ystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa,
ja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä
takeena.»

Hän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. »Mutta», lausui
hän, »tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne
esiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen
lakimies, ja koettamaan välttää niitä.»

Senjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli
silmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin
hänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen
sanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen
nopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset
nimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti
minulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä
Alan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto.
Alanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut
tunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun
lakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä.

»Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour», lausui hän,
»etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.»

»Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut», vastasin, »mutta kun
nyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.»

»Ei suinkaan», selitti Mr Rankeillor. »Minun kuuloni ei ole oikein
luotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma,
kuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr
Thomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä
lähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden,
joita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.»

Tästä huomasin, että hän oli kuullut nimen liiankin selvästi ja oli jo
arvannut, että minä olisin murhastakin mainitseva. Jos hän katsoi
parhaaksi jäädä niistä asioista tietämättömäksi, ei se minua
liikuttanut. Huomautin siis vain myhäillen, ettei nimi tuntunut juuri
ylämaalaiselta ja suostuin hänen esitykseensä. Koko loppuosassa
kertomustani kulki Alan Mr Thomsonin nimellä. Se huvitti minua sitäkin
enemmän, kun uusi nimi oli ristiriidassa Alanin mielipiteiden kanssa.
Samaan tapaan nimitettiin James Stewartia Mr Thomsonin sukulaiseksi,
Colin Campbell kulki Mr Glenin nimellä, ja Clunylle, ehdittyäni
kertomuksessani niin pitkälle, annoin nimen »Mr Jameson,
ylämaalais-päällikkö.» Se oli mitä peittelemättömintä narripeliä, ja
minua ihmetytti, että lakimies menetteli sillä tavalla. Mutta sellainen
oli sen ajan henki. Valtakunnassa kiisteli kaksi vastakkaista puoluetta
keskenään, mutta löytyi maltillisiakin henkilöitä, jotka,
mielipiteiltään kun eivät olleet niin jyrkkiä, koettivat keinoilla millä
tahansa välttää kummankaan puolueen loukkaamista.

»Vai niin, vai niin», lausui Mr Rankeillor lopetettuani. »Tämä on
suurenmoinen taru, teidän Odysseianne. Teidän pitäisi, päästyänne opin
teillä pitemmälle, julaista se latinankielellä, taikka englanninkin, jos
niin haluatte, vaikka minä puolestani antaisin voimakkaammalle kielelle
etusijan. Paljon olette taivalta tehnyt, *quæ regio in terris* -- mitä
Skotlannin kolkkaa -- vapaasti kääntääkseni -- ette olekaan kuljeksinut
ristiin rastiin? Olette sitäpaitsi osoittanut erityistä taipumusta
vääriin asemiin ja, miksikäs en sitä tunnustaisi, yleensä näyttänyt
suoriutuvanne niistä hyvin. Tuo Mr Thomson tuntui minusta jotenkin
hienolta herrasmieheltä, vaikka ehkä vähän verenhimoiselta. En olisi
ollenkaan pahoillani, vaikka hän (kaikkine hyvine ominaisuuksineen)
joutuisikin Pohjanmeren saaliiksi, sillä siitä miehestä, Mr David, on
paljon vastusta. Mutta te olette kumminkin ollut aivan oikeassa
kiintyessänne häneen, epäilemättä hänkin on teihin kiintynyt. *It
comes*[1] -- niin voimme sanoa -- hän oli teidän uskollinen toverinne,
*paribus curis vestigia figit*[2] uskallan näet väittää. No niin, no
niin, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja minä luulen (puhuakseni
kohteliaasti), että kärsimyksenne ovat lähellä loppuansa.»

[1] Kulkee kumppalina.

[2] Vaeltaa vaivat tasaten. Suom. muist.

Tarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän
silmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä
tuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt
lainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan
alla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain
istua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti
puetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin
vaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor
huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski
palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen,
selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten
makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä,
saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni.
Järjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti
minut sinne pukeutumaan.




28 LUKU.

Menen vaatimaan perintöäni.


Parhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta
kun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David
Balfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua
hävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat
tapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia
kohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa.

»Istukaahan, Mr David», lausui hän, »nythän te olette vähän enemmän
näköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia
teille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on
hyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua.
Sillä», jatkoi hän todellakin hämillään, »sen pohjalla on rakkausjuttu.»

»Minusta se ei oikein sovi setääni», lausuin.

»Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David», vastasi hän, »ja mikä
teitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä
oli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos
huoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan
ratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen
suoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa
pojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli
paikallaan lause: *Odi te, qui bellus es, Sabelle*[1].

[1] Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.

»Tämähän on kuin unennäköä», huudahdin.

»Eikö mitä!» vastasi lakimies, »sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä
siinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria
tulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten
puolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta
ojasta ja toi takaisin *multum gementem*[1], koko seudun iloksi. Sattui
sitten niin, *majora canamus*[2], että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja
samaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu,
oli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi
mellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä.
Vuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät
omaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin
hän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien
Mattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen
kunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut
kävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän -- luopui neidosta. Tyttö
ei ollut kumminkaan niin ajattelematon -- häneltä kai olette perinyt
terävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat
veljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se,
että tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä
tapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus
mahtoi olla hullunkurinen.»

[1] Haikeasti huokailevana.

[2] Pää-asiasta puhuaksemme. Suom. muist.

Tuumailin itsekseni, että tämä oli ikävä juttu, mutta en voinut
unhoittaa, että isälläni oli siihen osaa. »Eikö se sentään vivahda vähän
murhenäytelmään?» lausuin.

»Ei sir, ei ollenkaan», vastasi lakimies. »Murhenäytelmän juonena on
näet joku selvä riitakysymys, joku *dignus vindice nodus*[1], ja tämä
oli vain nuoren, hemmotellun aasin oikkuja, jonka korkeimpana päämääränä
oli päästä naimisiin ja saada sormus sormeensa. Se ei ollut kuitenkaan
isänne tarkoitus, ja hänen tehtyään myönnytyksen toisensa perään ja
setänne esitettyä mitä itsekkäimpiä vaatimuksia, he joutuivat lopulta
jonkunlaiseen kaupankäyntiin, jonka seurauksista olette äskettäin saanut
kärsiä. Toinen otti tytön, toinen talon. Paljon puhutaan, Mr David,
armeliaisuudesta ja jalomielisyydestä, mutta monasti minä olen
huomannut, että tässä riidanhaluisessa maailmassa tullaan onnellisimpaan
lopputulokseen, kun turvaudutaan lakimieheen ja pidetään kiinni kaikesta
siitä minkä laki myöntää. Isänne Don Quixotemainen menettely, se kun
itsessään oli väärä, on joka tapauksessa antanut aihetta lukemattomiin
vääryyksiin. Isänne ja äitinne elivät ja kuolivat köyhinä ihmisinä,
teidän kasvatuksenne on surkealla tavalla laiminlyöty, ja, toiselta
puolen, minkälaista aikaa tämä on ollut Shawsin maatilan asukkaille! Ja
voinhan lisätä -- vaikka siitä vähät välitän -- minkälaista aikaa Mr
Ebenezerille!»

[1] Riitelemisen arvoinen solmu. Suom. muist.

»Ja kumminkin on tässä merkillisintä», lausuin, »miten miehen luonne on
voinut tällä tavalla muuttua.»

»Onhan se niinkin», vastasi Mr Rankeillor. »Mutta sittenkin minä pidän
sitä aivan luonnollisena. Hän ei voinut uskotella itselleen
menetelleensä oikein. Ne, jotka tunsivat asian oikean laidan, kohtelivat
häntä kylmästi, ne taas, jotka eivät siitä mitään tienneet, alkoivat
nähdessään toisen veljistä häviävän ja toisen ottavan maatilan
haltuunsa, puhua murhasta. Siten hän joutui kaikkien hylkimäksi. Rahat
olivat kaikki, mitä hän sopimuksen mukaan sai. Hänen ajatuksensa
kiintyivät siten yhä enemmän niihin. Itsekäs hän oli nuorena, itsekäs
hän on nyt vanhanakin, ja miksi asiat viime aikoina ovat kehittyneet,
sen olette itse nähnyt.»

»Mikä on nyt kaiken tämän jälkeen mielipiteenne asemastani?» kysyin.

»Maatila on epäilemättä teidän», lausui lakimies. »Isänne sopimuksilla
ei ole mitään merkitystä, te olette sukutilan perijä. Mutta setänne on
mies, joka puolustaa vääryyttä, ja luultavaa on, että hän väittää
ettette ole oikea henkilö. Mutta oikeudenkäynti maksaa ja oikeudenkäynti
perheasioissa on aina häpeällistä, ja jos sitäpaitsi suhteenne
ystäväänne Mr Thomsoniin tulisi vähänkin tunnetuksi, saisimme nähdä
pistäneemme sormemme tuleen. Teidän ryöstämisenne olisi kyllä meillä
hyvänä valttina, jos vain sen voisimme näyttää toteen. Mutta se taitaa
olla vaikea tehtävä, ja neuvoni yleensä on, että sovitte setänne kanssa,
ehkäpä annatte hänen pitää Shawsinkin, johon hän neljännesvuosisadan
kuluessa on juurtunut, ja tyydytte sen sijaan riittävään eläkkeeseen.»

Sanoin erittäin mielelläni olevani sovinnollinen, ja että perheasioiden
julkisuuteen saattaminen oli askel, jota ottamaan minulla ei vähääkään
ollut halua. Keskustelumme aikana oli minulle vähitellen pääpiirteissään
selvinnyt se menettelytapa, jota sittemmin noudatimme.

»Pahin pulma on siis siinä», kysyin, »miten saada ryöstetty takaisin
kotiinsa?»

»Aivan niin», vastasi Mr Rankeillor, »ja jos mahdollista, tuomiosalista.
Sillä katsokaa nyt, Mr David, epäilemättä voisimme löytää joitakuita
Covenantin miehiä, jotka valallaan vakuuttaisivat teidän ryöstämisenne
todeksi. Mutta kun he kerran olisivat tuomarin edessä, emme enää voisi
pitää heidän todistuksiaan tarpeellisten rajojen sisällä, ja silloin
tulisi varmasti jotain ystävästänne, Mr Thomsonista mainituksi. Ja se,
päättäen siitä mitä olette kertonut, ei mielestäni olisi meille
ollenkaan otollista.»

»Minun ehdotukseni, sir, olisi tämä», lausuin ja ilmaisin hänelle
tuumani.

»Minun pitäisi siis tavata tuo Thomson?» kysyi hän lopetettuani.

»Niin olen todellakin ajatellut», vastasin.

»Jopa jotakin!» huudahti hän otsaansa hieroen. »Ei, Mr David, minä
pelkään, että tuumanne on mahdoton. En sano mitään ystäväänne, Mr
Thomsonia vastaan, kun en tiedä mitään häntä vastaan, mutta jos
tietäisin, -- huomatkaa se, Mr David -- olisi velvollisuuteni vangita
hänet. Nyt kysyn teiltä: onko viisasta tavata häntä? Hän saattaa olla
rikoksellinen. Ei ole sanottu, että hän on puhunut teille suunsa
puhtaaksi. Mahdollista on, ettei hänen nimensä ole edes Thomson!»
toimesi lakimies silmiään vilkuttaen, »sillä sellaiset junkkarit voivat
poimia nimiä tienpuolesta sillä aikaa kuin toinen räpäyttää silmiään.»

»Teidän itsenne täytyy ratkaista se asia», vastasin.

Mutta selvään huomasi, että tuumani oli herättänyt hänessä huomiota,
sillä hän vaipui mietteisiinsä, siksi kun meidät kutsuttiin aamiaiselle.
Mutta tuskin oli Mrs Rankeillor, joka syödessämme piti meille seuraa,
jättänyt meidät kahden kesken viinipullon ääreen, kun hän jälleen otti
ehdotukseni puheeksi. Milloin ja miten tapaisin ystäväni Mr Thomsonin?
olinko varma Mr Thomsonin maltillisuudesta? suostuisinko, jos saisimme
vanhan ketun petetyksi, siihen ja siihen myönnytykseen? -- nämä ja muita
samanlaisia kysymyksiä hän teki minulle aina pitkän vaitiolon päästä
pyöritellen miettiväisenä viiniä kielellään. Vastattuani niihin
kaikkiin, nähtävästi hänen tyytyväisyydekseen, hän vaipui vielä
syvempiin ajatuksiin, unhottaen viininkin. Sitten hän otti paperiarkin
ja kynän, ja ryhtyi kirjoittamaan, punniten joka sanaa. Lopuksi hän
soitti kirjurinsa huoneeseen.

»Torrance», sanoi hän, »tämä pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ennen yötä, ja
kun olet saanut sen tehdyksi, tahtonet panna hatun päähäsi ja olla
valmis lähtemään tämän herran ja minun matkaan, sillä sinua tarvitaan
luultavasti todistajaksi.»

»Mitä, sir», huudahdin heti kirjurin mentyä, »te aiotte siis yrittää?»

»Se on aikomukseni», vastasi hän täyttäen lasinsa. »Mutta elkäämme enää
puhuko siitä asiasta. Torrancen näkeminen johtaa mieleeni muutaman
joitakuita vuosia sattuneen hassun tapauksen. Olimme tuon veitikan
kanssa päättäneet yhtyä Edinburgin kirkon luona. Kumpikin oli ollut
omilla asioillaan, ja kun päästiin kello neljään, oli Torrance ottanut
naukut, eikä tuntenut omaa isäntäänsä ja minä, unhotettuani silmälasini,
olin niin sokea ilman niitä, etten -- sen vakuutan sanallani -- tuntenut
omaa kirjuriani.» Jutulleen hän nauroi sitten sydämellisesti.

Myönsin sen olleen hassun sattuman ja nauroin kohteliaisuuden vuoksi,
mutta ihmeekseni hän toisteli ja jankutti koko iltapäivän samaa juttua
lisäten siihen aina uusia sivuseikkoja ja nauraen joka kerralla. Lopulta
aloin jo joutua hämilleni ja hävetä ystäväni houkkamaisuutta.

Kun alkoi joutua aika, jolloin Alanin kanssa olimme luvanneet yhtyä,
läksimme talosta. Mr Rankeillor ja minä astelimme käsikkäin ja Torrance
tuli jäljessämme. Asiapaperi oli hänellä taskussa ja kädessä kannellinen
vakka. Kaupungin läpi kulkiessamme lakimies kumarteli oikealle ja
vasemmalle, ja vähän väliä pysäytti joku herrasmies hänet puhelemaan
oikeus- tai yksityisasioista. Tulin huomaamaan, että häntä pidettiin
koko maakunnassa suuressa arvossa. Lopulta olimme sivuuttaneet talot ja
läksimme astumaan satamaa pitkin kohti Hawesin ravintolaa ja
lauttauslaituria, missä onnettomuus minua oli kohdannut. En voinut
liikutuksetta katsella tuota paikkaa, muistellessani kaikkia niitä,
jotka silloin olivat täällä kanssani, mutta joita ei enää ollut
olemassa: Ransomea, joka, kuten toivoin, oli pelastunut häntä
odottavasta kurjuudesta, Shuania, joka oli kuollut paikassa, mitä en
uskaltanut palauttaa mieleeni, ja niitä mies parkoja, jotka prikin
mukana olivat vaipuneet meren pohjaan. Näistä kaikista tapaturmista ja
prikistä itsestään olin onnellisesti päässyt. Tunteissani ei siis olisi
pitänyt olla sijaa muulle kuin kiitollisuudelle, mutta siitä huolimatta
valtasi minut surumielisyys toisten kohtalon tähden, ja kylmät,
uudistuneen pelon tunteen synnyttämät väreet karmivat ruumistani.

Minun näitä mietiskellessäni, Mr Rankeillor päästi äkkiä huudahduksen,
pisti kätensä taskuihinsa ja purskahti nauramaan.

»Mutta tämäpä on hassua!» lausui hän. »Kaikesta siitä huolimatta, mitä
olen jutellut, olen unhottanut silmälasini!»

Nyt ymmärsin hänen tarinansa tarkoituksen, ja käsitin, että jos hän oli
jättänyt silmälasinsa kotia, oli hän tehnyt sen siksi, että hän voi
käyttää Alanin apua hyväkseen tuntematta häntä. Se oli todellakin
nerokas keksintö, sillä miten saattoi Rankeillor nyt -- jos asiat
menivät hullusti -- todistaa Alan oikeaksi henkilöksi, tai kuinka voi
häneltä nyt vaatia mitään raskauttavia todistuksia minua vastaan?
Toisekseen hän oli jo hyvän aikaa tullut toimeen ilman silmälasejaan, ja
puhutellut ja tuntenut monen monta ihmistä kulkiessamme kaupungin läpi,
eikä minulla ollut ollenkaan epäilystä siitä, ettei hän olisi nähnyt
kyllin hyvästi.

Heti kun olimme sivuuttaneet Hawesin (siellä tunsin isännän, joka
piippuaan imien seisoi ovella, ja olin iloinen huomatessani, ettei hän
ollut vanhentunut) muutti Mr Rankeillor marssijärjestyksemme jääden
Torrancen kanssa jälelle ja lähettäen minut etukynteen vakoojaksi.
Astuskelin kummun rinnettä ylös viheltäen vähän väliä geeliläistä
säveltäni, ja lopulta kuulin ilokseni siihen vastattavan ja näin Alanin
kohottautuvan pensaan takaa. Hän näytti vähän masentuneelta, koko päivän
kun oli piileskellyt yksinään maakuopissa ja syönyt ainoastaan hiukan
muutamassa olutkapakassa lähellä Dundasia. Mutta nähtyään uuden pukuni
hän alkoi vähän elostua, ja kerrottuani, miten hyvästi asiamme
edistyivät, ja minkä osan loppuponnistuksessamme olin hänelle valinnut,
hänestä tuli kokonaan toinen mies.

»Tuumasi on erittäin hyvä», lausui hän, »ja uskallanpa väittää, ettet
sen toimeenpanijaksi olisi voinut löytää parempaa miestä kuin Alan Breck
on. Se on tehtävä, (huomaa se), johon ei joka mies kykene, mutta toisin
on teräväjärkisen kunnonmiehen laita. Mutta sinun lakimiehellesi taitaa
aika käydä pitkäksi odottaessa.»

Minä huusin ja huiskutin Mr Rankeillorille. Hän tuli luoksemme ja minä
esitin hänet ystävälleni Mr Thomsonille.

»Mr Thomson, olen iloinen tavatessani teidät», lausui hän. »Mutta minä
olen unhottanut silmälasini ja tämä Mr David ystävänne (selitti hän
lyöden minua olkapäälle), voi ilmoittaa teille, että olen melkein sokea,
ja ettei teidän tarvitse hämmästyä, jos huomenna en teitä tunne.»

Tämän hän sanoi luullen Alanin tulevan hyvilleen siitä, mutta
ylämaalaisen turhamielisyys olisi vähemmästäkin kiehahtanut.

»Vai niin, sir», lausui Alan jäykästi, »eihän se nyt paljoa merkitse,
kun olemme yhtyneet täällä erityisessä tarkoituksessa, pitääksemme
huolta Mr Davidin oikeuksista, ja kun meillä ymmärtääkseni ei mitään
muuta yhteyttä olekaan. Mutta minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne, se
oli aivan paikallaan.»

»Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson», lausui
Rankeillor sydämellisesti. »Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä
päähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä
senvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja
minulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja
mitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska
puhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla
enempää seikkailuistanne eikä -- -- hm -- -- Mr Thomsonin asioista.»

Lakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä
matkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon.

Oli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu
kymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen
henki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme
kuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta
vilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten
meidän aikeisiimme.

Viimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä
talosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja
kyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli
Alan ovelle ja alkoi koputtaa.




29 LUKU.

Tulen valtakuntaani.


Jonkun aikaa Alan ryskytti ovea, mutta ainoastaan kaiku talon sisästä ja
ympäristöstä vastasi hänen kolkutuksiinsa. Lopulta kuulin kumminkin
ikkunan varovaisesti avattavan ja arvasin setäni tulleen
tähystyspaikkaansa. Oli siksi valoisa, että hän saattoi nähdä Alanin
haamun rappusilla. Ja kun me kolme todistajaa olimme piilossa, ei
minkään olisi pitänyt herättää levottomuutta kunniallisessa miehessä,
joka oli turvassa omassa talossaan. Siitä huolimatta setäni tarkasteli
hetkisen äänettömänä vierastaan ja kun hän rupesi puhumaan, tuntui hänen
äänensä epäluuloiselta.

»Mitä tämä on», lausui hän. »Tämä ei ole sopiva aika säädyllisille
ihmisille, eikä minulla ole mitään tekemistä yökulkijain kanssa. Mitä
teillä täällä on tekemistä? Minulla on tuliluikku.»

»Tekö siellä olettekin, Mr Balfour?» vastasi Alan, ottaen askeleen
taaksepäin ja silmäillen ylös pimeyteen. »Pidelkää varovasti sitä
tuliluikkua, se on viekas paukahtamaan.»

»Mitä teillä täällä on tekemistä? ja kuka olette?» tiuskasi setäni
äkäisesti.

»Minulla ei ole ollenkaan halua ilmoitella nimeäni kyläkunnalle»,
vastasi Alan. »Mutta mitä minulla täällä on tekemistä, se on toinen
juttu, asiani kun koskee enemmän teitä kuin minua.»

»Mikä se sitten on?» kysyi setäni.

»David», vastasi Alan.

»Mitä se oli?» huudahti enoni kokonaan toisella äänellä.

»Sanonko koko nimen sitten?» kysyi Alan.

Syntyi hetken äänettömyys.

»Parasta taitaa olla, että lasken teidät sisään», tuumi sitten setäni
epäilevästi.

»Voi olla», vastasi Alan, »kysymys on vain siitä, tulenko minä? Sanon
nyt teille, mitä minä asiasta ajattelen. Tässä kynnyksellä tulee meidän
asiasta keskustella, tässä tai ei missään. Teidän tulee näet ymmärtää,
että minä olen yhtä jäykkäniskainen kuin tekin, mutta herrasmies
parempaa sukua.»

Tämä käänne saattoi setäni levottomaksi, ja hetkiseksi hän jäi
mietteisiinsä. Sitten hän tuumi: »No niin, no niin, minkäpä sille
sitte», ja sulki ikkunan. Mutta alas tuleminen vei häneltä paljon aikaa
ja salpojen päästeleminen vielä enemmän, sillä luullakseni hän katui
suostumustaan ja hänen pelkonsa yltyi joka toiselta askeleelta ja
jokaiselta pönkältä, jonka hän päästi. Lopulta kuulin kumminkin oven
narahtavan, setäni hiipi varovasti ulos ja nähtyään Alanin väistyneen
askeleen tai pari ulommaksi istuutui ylimmälle rapulle tuliluikku
valmiina kädessään.

»Muistakaa nyt», varoitti hän, »että minulla on pyssy, ja jos vain
astutte askeleenkaan lähemmäksi olette kuoleman oma.»

»Tuopa on toden totta kohteliasta puhetta», tuumi Alan.

»Oli mitä oli», vastasi setäni, »mutta teidän tulonne ei näytä juuri
satunnaiselta ja minun täytyy olla varuillani. Nyt kun ymmärrämme
toisiamme, voitte ilmoittaa asianne.»

»No niin», lausui Alan, »kun te olette niin älykäs mies, lienette jo
huomannut, että olen ylämaalainen herrasmies. Nimeni ei kuulu tähän,
mutta ystävieni asuinpaikat eivät ole kovinkaan kaukana Mull-saaresta,
josta kai olette kuullut. Niillä seuduin kärsi eräs laiva haaksirikon,
ja kun muuan sukuuni kuuluva kunnonmies seuraavana päivänä käveli pitkin
rannikkoa keräillen laivan sirpaleita polttopuikseen, tapasi hän
hukkumaisillaan olevan pojan. Hän veti pojan maalle ja vei hänet
muutamien toisten kunnonmiesten avulla erääseen vanhaan, rappeutuneeseen
linnaan, jossa hän siitä saakka tähän päivään asti on ollut ja
aiheuttanut ystävilleni suuria kulunkeja. Minun ystäväni ovat vähän
raakalaisten tapaisia eivätkä ole niin tarkkoja lakipykälien suhteen
kuin muutamat, joita voisin mainita, ja saatuaan tietää, että pojalla
oli jonkunmoisia sukulaisia ja että hän oli teidän veljenpoikanne, Mr
Balfour, he pyysivät minun käymään teidän luonanne keskustelemassa
asiasta. Ja sivumennen voin mainita, että jos emme ehdoista sovi, saatte
pojan luoksenne. Ystäväni eivät näet», lisäsi Alan mutkattomasti, »ole
oikein varakkaita.»

Setäni yskäisi kurkkuaan selvitellen ja vastasi: »Minä en ole hänestä
millänikään. Hän ei ollut ollenkaan hyvä poika, eikä minua haluta
sekaantua koko juttuun.»

»Vai niin», tuumi Alan. »Kyllä minä älyän, mikä teillä on mielessä, ette
ole hänestä välittävinänne saadaksenne lunnaat pienemmiksi.»

»Ei suinkaan», vastasi setäni, »olen puhunut täyttä totta. Minä en
välitä vähääkään pojasta enkä rupea maksamaan minkäänlaisia lunnaita.
Saatte tehdä hänestä kirkon tai myllyn, minulle se on samantekevä.

»Joutavia, sir!» tokasi Alan. »Veri on vettä sakeampi, kautta
paholaisen! Te ette voi hyljätä veljenpoikaanne, sellaisen menettelyn
häpeällisyyden tähden. Ja jos sen tekisitte ja se tulisi tunnetuksi,
ette olisi silloin seutunne suosittu, taikka olen minä surkeasti
erehtynyt.»

»En minä nytkään ole mikään erityinen suosikki», vastasi setäni, »enkä
käsitä miten se voisi tulla ihmisten tietoon. Minun kauttani ei
ainakaan, eikä teidän tai ystäviennekään kautta. Nämä ovat siis vain
joutavia verukkeita, herraseni.»

»Mutta David ilmaisisi silloin asian», lausui Alan.

»Miten se on mahdollista», kysäsi setäni tiukasti.

»Tällä tavalla», vastasi Alan. »Ystäväni pitävät luonnollisesti
veljenpoikaanne luonaan, niin kauan kuin on vähänkin toivoa ansaita
hänestä rahaa, mutta jos he sen huomaavat turhaksi, olen varma siitä,
että he antavat hänen mennä minne haluaa ja kiroavat hänet hyvästiksi.»

»Mutta en minäkään hänestä välitä», tuumi setäni. »Ehdotukseenne en
suostu.»

»Sen arvasinkin», lausui Alan.

»Miten niin?» kysäsi Ebenezer.

»Katsokaas, Mr Balfour», vastasi Alan, »kaikesta siitä mitä olen
kuullut, päätin tässä olevan kaksi mahdollisuutta: joko te pidätte
Davidista ja suostutte maksamaan saadaksenne hänet takaisin, taikka oli
teillä painavia syitä päästä hänestä erillenne ja maksaa meille siitä,
että pidämme hänet luonamme. Huomaan nyt, etteivät asiat ole
ensinmainitulla kannalla, niiden täytyy siis olla jälkimäisellä, ja se
on minulle mieleen, sillä siitä heruisi kauniit summat minun ja
ystävieni taskuihin.»

»Minä en suostu siihen», lausui setäni.

»Ettekö?» tuumi Alan. »Mutta kuulkaahan nyt, te ette halua poikaa
takaisin, mitä sitten tahdotte meidän hänelle tekevän, ja paljonko
maksatte?»

Setäni ei vastannut mitään, vääntelehti vain raskaasti istuimellaan.

»Vastatkaa, sir», tiuskasi Alan. »Tietäkää, että minä olen kunnonmies,
minä kannan kuninkaan nimeä, en minä ole mikään kauppamatkustaja, joka
rupeaisin pokkuroimaan teidän talorähjänne ovella. Joko vastaatte te
kohteliaasti ja paikalla, tai, kautta Glencoen huipun, minä tungen kolme
jalkaa terästä sisälmyksiinne.»

»So, so mies», huudahti setäni kompuroiden seisaalleen, »antakaa toki
minulle vähän ajatusaikaa. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Minä olen suora
mies enkä mikään tanssimestari, ja minä koetan olla niin kohtelias kuin
säädyllisyys sallii. Tuollainen puhuttelu on alentavaa. Sisälmyksiini,
sanotte te! Mutta mihinkä minut tuliluikkuineni jätätte?» murisi hän.

»Ruuti ja vanhat kätenne ovat kuin pisara meressä verrattuna Alanin
käden heiluttamaan miekkaan», vastasi toinen. »Ennenkuin vapisevat
sormenne löytäisivät liipasimen, törröttäisi kahva jo rinnassanne.»