RYÖSTÖLAPSI

KERTOMUS DAVID BALFOURIN SEIKKAILUISTA

hänen ryöstöstään, haaksirikostaan, kärsimyksistään autiolla saarella,
harhailuistaan Highlandin länsiosissa, tuttavuudestansa _Alan Breck
Stevart_in ja muiden kuuluisien highlantilaisten jakobiittien kanssa;
käsittäen kaiken mitä hän, _Ebenexer Balfour of Shaws_iksi väärin
nimitetyn enonsa käsissä sai kärsiä; jonka kertomuksen on kirjoittanut
hän itse ja nyt julaissut

Robert Louis Stevenson


Englanninkielestä suomentanut
O. E. Lampén


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1910.




1 LUKU.

Lähtö Shawsin kartanoon.


Kertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta
kesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen
isäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa
astellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät
jo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa
oli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä.

Mr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän
kysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään
halunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi
kainaloonsa.

»Nyt, David poikaseni», lausui hän, »lähden minä saattamaan sinua
kaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.»

Läksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin.

»Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Jos tietäisin, sir», vastasin, »minne minun on mentävä tai mikä minusta
on tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka
ja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun
isäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin
Unkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi
siellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.»

»Niinkö?» lausui Mr Campbell. »Aivan oikein, David. Nyt on minun vain
ilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli
kuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa
olevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen
olevan sinun perintösi. 'Heti kun minä olen kuollut', lausui hän, 'ja
pesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä
kirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on
Cramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on
järkevä poika', lopetti isäsi, 'ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen
pääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi
vastaanotetuksi.'»

»Shawsin kartanoon!» huudahdin minä. »Mitä yhteyttä isä paralla oli
Shawsin kartanon kanssa?»

»Ei mitään», vastasi Mr Campbell. »Kuka sen on sanonut? Mutta sen
perheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat --
Shawsin Balfour -- vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä
jo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen
asemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä
hänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse
muistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten
kanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin
y. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen
seurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä
sinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti
allekirjoittanut.»

Hän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: »Shawsin herran
Ebenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin
kartanossa.» Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden
koittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän
maalaisopettajan pojalle.

»Mr Campbell», änkytin, »menisittekö te minun sijassani?»

»Varmasti», vastasi hän, »hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas
poika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa
päivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi -- olen näet vakuutettu että
he ovat sinun heimolaisiasi -- käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi
sinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan
ovelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin
vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun
kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni,
vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä
varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.»

Hän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien
vieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko
nyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän
nenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten
etusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en
ollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja
lukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta
kartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä
pitäisi käyttäytyä.

»Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä», sanoi hän. »Pidä mielessäsi»
sanoi hän, »että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla
kasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä
siellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä
viisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee
-- huomaa, hän on kartanonisäntä, -- niin kunnia sille, jolle kunnia
tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, -- ainakin nuorukainen.»

»Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin.

»Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt, aineellisista
asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä
esinettä.»

Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa
hännystaskusta.

»Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi:
pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen
ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle
opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja
me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan.
Ensimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty
alkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa
sinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen,
joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee
hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja
pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava
sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.»

Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen
ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta.
Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa
vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun
surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen
minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä,
jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt
naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin
kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia
eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä
suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua
ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen
päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan
kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.

»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin
kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden
ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!»

Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin
käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli
nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli
taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja
kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että
sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella
musteella oli kirjoitettu seuraavaa:

_"Miten kielon nestettä valmistetaan._

Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja
nauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät
puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet
kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden
kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka
sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja
terveille, miehille ja naisille."

Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty:

"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja
vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa."

Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin
surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja
lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle.
Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi,
silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa,
hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät.




2 LUKU.

Perille.


Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko
edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä
rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin
kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja
ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin
selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky
sydämeni sykähtelemään.

Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän
tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin
matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin
Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin
sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa,
vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja
toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita
punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut
elämänhalu.

Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja
aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti
hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että
yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri
vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani
parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä,
että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.

Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani
muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa
pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta,
jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.

Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin
toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.

»No, miksi niin!» sanoi hän.

»Onko se suuri kartano?» utelin.

»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»

»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»

»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään,
jota talonväeksi voisi sanoa!»

»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä
tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?»

»Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää
niin rohkealta kuin mahdollista.

»Mitä?» huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.
»No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta
sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi
Shawsista.»

Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea
tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että
parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä
Shawsin Balfour oli miehiään.

»Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä
mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa.
Mutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana
kuin oli tullutkin.

En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä
syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat
omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo
oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja
jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine
saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain
tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr
Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo
yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä
oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin,
ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja
niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja
vaelsin eteenpäin.

Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen
naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle
tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut
samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle
erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä
lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän
siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät
minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei
minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä
merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.

»Tuoko!» huudahdin.

Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha.

»Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on
rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion
tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon
sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro
hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista
sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja
vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, -- synkkä, synkkä olkoon
heidän perikatonsa!»

Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi
laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset
pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset
vielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä,
ilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen
minua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.

Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin
katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia
orapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä
laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti
suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus
keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.

Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta
minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen,
ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena
kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin
kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli
tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli
sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.

Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli
heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie
ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä
hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli.
Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi
oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli
pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun
ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku,
jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.

Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti
puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä
päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se
näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken.
Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja
sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.

Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista
ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi
sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.

Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava?
Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava
onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa
loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin
kolkuttaessa!

Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun
sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei
kuulunut eikä koiran haukuntaa.

Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta
puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran
ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä
hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin
uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin
äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen
sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi
hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.

Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan.
Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin
juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä.
Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä
ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja
pyssyn piipun.

»Tämä on latingissa», sanoi ääni.

»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko
hän täällä?»

»Keneltä?» kysyi pyssymies.

»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.

»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi
sieltä.»

»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten
minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»

»On mikä?» kysyi ääni terävästi.

Minä toistin sanani.

»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden
jälkeen.

»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»

Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin
pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan
hän kysyi omituisella äänenpainolla:

»Onko isäsi kuollut?»

Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan
jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.

»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis
tullut oveani jyskyttämään.»

Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:

»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»

Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.




3 LUKU.

Tutustun setääni.


Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin
varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.

»Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin
talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä
pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.

Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä
koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä
oli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja
kuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo
mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa
ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja
munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.

Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli
keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan
savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja
seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja
liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle.
Partaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua
kuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään
jättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini.
Hänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt
ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta
palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan
elämään.

»Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai
syödä tuon vadillisen kauravelliä?»

Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.

»Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä
pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.»

Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella
silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se
kirje tänne.»

Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.

»Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna Aleksanderin
kirje minulle!»

»Tiedätte isäni nimen?»

»Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen
isäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta,
talostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David
poikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja
rupea aterioimaan.»

Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena
ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani
sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin
vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi
olla syömään käydessään.

Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja
toisin.

»Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä.

»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»

»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»

»Kirjettä tuomaan.»

»Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi
hän viekkaasti.

»Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla
kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole.
Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei
vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on
minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.»

»So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää!
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut
kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän
illalliseni täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään
tuolin ja lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, -- tämä on
erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja
jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka
syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa
ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän
velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on
tuolla oven takana.»

Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin
vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies,
jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin
kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa
ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on
yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä
kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian
pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua
ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.

Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.

»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.

»Kolme viikkoa.»

»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, -- salaperäinen ja vaitelias
mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei
kai hän koskaan kertonut minusta?»

»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli
veli.»

»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»

»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.

»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!

Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä,
minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle
arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja
ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä
hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.

»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo
iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»

Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan
pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä
portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen
kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi
minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin
hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin
tulta voidakseni käydä nukkumaan.

»Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»

»Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa»,
koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»

»Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään
pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»

Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja
minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun
nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta
löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan
myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin
suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.

Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka
seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu.
Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi
parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä
makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä
hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni
ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella
sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa
vihastuneiden naapuriensa piirittämänä -- mahdollisesti Jennet
Cloustonin piiritystä johtaessa.

Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli
tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani
tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen
takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen
tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen
ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia
ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen.
Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni
huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini,
tekikö minun mieleni olutta -- siksi hän kaljaansa nimitti.

Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä
välittää.

»No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään
tarpeellista.»

Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi
täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet
toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai
minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän
niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.

Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin
savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki
takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan
imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi
harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän
virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti
hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä
ystäviä sinulla sitten on?»

Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen
jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta
silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja
kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän
minua turvattomana.

Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua
hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan
tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen
ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin
minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi -- lakimiehen, papin
vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät -- en kärsi Balfourien
alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden
sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista
viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka -- tuossa on oveni.»

»Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä
epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä
huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta
tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos,
lähden empimättä.»

Hän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan.

»So, so, poika», virkkoi hän. »Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En
minä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta
annahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään,
niin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.»

»Hyvä juttu», vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa
minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.»

Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni
nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja
makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen,
sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.

»Sinunko vai minun taloni tämä on?» tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni
sitten äkkiä. »Ei, ei», jatkoi hän hetken perästä, »en minä sitä
tarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun
on minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä
olennoita kuin sinä ja minä.»

Ja sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja
isästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti
rakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta.

Silloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli _käskenyt
sanomaan_.

»Se roisto!» huudahti hän. »Kaksitoistasataa ja viisitoista -- sehän on
juuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin
vararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä
ennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka -- ilmeinen noita-akka! Minä
lähden lakimiesten puheille.»

Näin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin
säilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin
ilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä,
kun joku ajatus juolahti hänelle päähän.

»Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon», sanoi hän. »Minun
täytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.»

Veri syöksähti päähäni.

»Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen
kerran teille ystävällisenä.»

Kalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin.

»Ei tällä tavoin», virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan,
»ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.»

»Hyvä herra», lausuin minä, »ikänne ja sukulaisuutemme tähden en tahdo
halveksua suosiotanne. Mutta minua on opetettu pitämään huolta
itsestäni, ja vaikka te kuinkakin olisitte setäni ja sukulaiseni, en
tahdo sellaisesta hinnasta ostaa teidän ystävyyttänne.»

Setä Ebenezer meni ikkunan luo ja katseli hetken aikaa ulos. Minä näin
hänen vapisevan kuin iäkkään vanhuksen. Mutta kääntyessään minuun päin,
väikkyi hymy hänen kasvoillaan.

»Hyvä», sanoi hän, »meidän täytyy antaa myöten ja hillitä itseämme. Minä
en mene minnekään, siinä kaikki!»

»Setä Ebenezer», sanoin minä, »tämä ei mielestäni selvitä asiaa. Te
kohtelette minua kuin varasta. Te ette kärsi minua täällä talossanne,
sen osoitatte minulle joka sanallanne, joka hetki. Ei voi olla
mahdollista, että te pidätte minusta. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin
olen puhunut teille tavalla, jolla en luullut kellekään joutuvani
puhumaan. Miksi tahdotte pidättää minua. Päästäkää minut pois. Antakaa
minun mennä ystävieni luo, jotka pitävät minusta.»

»Ei, ei, ei, ei», sanoi hän kiihkeästi. »Minä pidän sinusta paljon.
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja taloni maineen takia en voi päästää
sinua takaisin. Jää vain tänne ja ole ääneti, niin olet hyvä poika. Pysy
vain täällä hiljaa jonkun aikaa, niin saat nähdä että me tulemme toimeen
toistemme kanssa.

»Hyvä», sanoin minä hetken asiaa ajateltuani. »Minä jään tänne joksikin
ajaksi. Onhan luonnollisempaa, että minua auttavat sukulaiseni eikä
vieraat. Ja jollemme sovi yhdessä elämään, koetan parhaani mukaan
katsoa, ettei syy siihen olisi minun.»




4 LUKU.

Joudun suureen vaaraan Shawsin kartanossa.


Vaikka päivä olikin alkanut niin huonosti, kului se siitä huolimatta
jotenkin rauhallisesti. Päivälliseksi söimme taas kauravelliä kylmänä ja
illalliseksi kuumana. Kauravelli ja kalja oli setäni ainoa ruoka. Hän
puheli vähän ja senkin entiseen tapaansa, tehden yksikantaisen
kysymyksen aina pitkän äänettömyyden perästä. Ja koettaessani saada
hänet puhumaan tulevaisuudestani, vaikeni hän jälleen. Hän salli minun
mennä huoneeseen, jonka ovi oli keittiön oven vieressä, ja sieltä löysin
suuren joukon sekä latinan- että englanninkielisiä kirjoja, joiden
parissa kului koko iltapuoli päivää erittäin hauskasti. Aika kului
todellakin niin nopeasti kirjojen ääressä, että aloin jo melkein tyytyä
Shawsin luona olooni, eikä mikään muu kuin setäni näkeminen ja hänen
vilkkuilevat silmänsä herättänyt minussa epäluuloja.

Eräs tekemäni löytö pani minut ajattelemaan. Se oli muuan kirjoitus
erään Patrick Walkerin julkaiseman lentolehden päällyksessä. Kirjoitus
oli selvästi isäni käsialaa ja kuului: »Veljelleni Ebenezerille, hänen
viidentenä syntymäpäivänään.» Tämä oli minulle vaikea arvoitus siksi,
että isäni olisi täytynyt, nuorempi veli kun luonnollisesti oli, joko
suuresti erehtyä, tahi osata kirjoittaa komeata, selvää ja miehekästä
käsialaa jo nuorempana kuin viisivuotiaana.

Koetin haihduttaa näitä mietteitä mielestäni, mutta vaikka otin esiin
monta mieltäkiinnittävää teosta, vanhaa ja uutta, historiallisia, runo-
ja kertomuskirjoja, oli aina tuo isäni käsiala silmäini edessä. Ja kun
viimein menin keittiöön takaisin, kysyin ensi sanoikseni setä
Ebenezeriltä oliko isäni ollut hyvin teräväoppinen.

»Aleksanderko? Ei ollenkaan!» kuului vastaus. »Minä opin paljoa
helpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä,
minä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!»

Tämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus
päähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset.

Hän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään
lattialle.

»Miksi sinä sitä kysyt?» tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen
tiukasti silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun
ja vilkkuivat omituisesti.

»Mitäs nyt?» kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa
voimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. »Kätenne pois rinnastani!
Tällainen kohtelu ei kelpaa.»

Setäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä.

»David, poikaseni», sanoi hän, »sinun ei pitäisi puhua kanssani
isästäsi. Siinä syy.»

Hän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen.

»Hän oli minun ainoa veljeni», lisäsi hän -- ei kuitenkaan lämpimästi --
otti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä
syöntiään, mutta yhä vain tutisten.

Se, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden
ilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti
käsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen
aloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti
vaarallinenkin, toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni
eräs kansansuussa kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta
köyhästä pojasta, suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja
hänen ilkeästä sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa.
Tarina ei mielestäni oikeastaan minuun sopinut, sillä mitäpä setäni
olisi tahtonut sukulaisesta, joka melkein kerjäläisenä oli tullut hänen
ovelleen koputtamaan, etenkin kun hänellä oli syytä pelätä tätä.

Näiden mietteiden johdosta, jotka kyllä minusta olivat kaikkea perää
vailla, mutta jotka kuitenkin juurtuivat mieleeni, aloin nyt minäkin
puolestani silmäillä häntä salakavalasti, ja niin istuimme pöydän
ääressä kuin kissa ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä.
Hänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa,
mietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me istuimme
ja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi tulin, että tuo
jokin oli minulle vihamielistä.

Korjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin
aamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa
selin minuun piippuansa imien.

»David», sanoi hän viimein, »minä olen tässä mietiskellyt --.»

Hän oli taas hetken ääneti ja kertoi sitten sanansa

»Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen
summan rahaa», jatkoi hän. »Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä
ollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No
niin. Minä erotin rahat omistani -- se oli suuri uhraus, mutta lupaus
kuin lupaus -- ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen -- aivan
penssilleen --», siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten --
»penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!» Tämän sanottuaan
hän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja lisäsi
seuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti: »Skotlantilaisen
punnan!»

Kun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki[1], oli tuon
muutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri. Huomasin
sitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty jossakin
tarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin sentähden
leikillisellä äänellä:

[1] Engl. punta (noin 25 Smk.) = 20 shillinkiä, 1 shillinki = 12 pensiä.

»Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!»

»Juuri niin sanoinkin», selvitti setäni. »Englannin puntaa! Ja jos
tahdot mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on,
haen rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.»

Tein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille,
että hän luuli minut niin helposti pettävänsä.

Yö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta.
Ja seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan
kaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan ukkosta,
ollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva minulle,
ennenkuin ilta oli kulunut.

Kun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani
kolmekymmentä seitsemän kultaista guinean[1] rahaa. Loput, pientä kulta-
ja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa petti
ja hän pistikin ne omaan taskuunsa.

[1] 1 guinea = 21 shillinkiä.

»Siinä on», sanoi hän. »Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja
omituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä
on siitä todistus.»

Setäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä
äkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt
sanallakaan kiittämään häntä.

»Ei sanaakaan!» sanoi hän. »Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla
kiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että
jokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen
(vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta
myöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään yhdessä
kuten hyvät ystävät ainakin.»

Minä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko ajan
ihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt itselleen
osan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta antamaansa
selitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt.

Seuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä.

»Ja nyt» sanoi hän, »palvelus palveluksesta.»

Sanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen
määrään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta
pyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä vain
sanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että hän alkoi jo vanheta
ja lamautua ja että hän pyytäisi minua auttamaan häntä talon ja pienen
puutarhan laittamisessa.

Lausuin olevani valmis auttamaan häntä.

»Hyvä», sanoi hän, »alota siis.»

Hän kaivoi taskustaan ruostuneen avaimen.

»Tässä on», sanoi hän, »avain porrastorniin rakennuksen tuonnimmaisessa
päässä. Sinä pääset sinne ainoastaan ulkoapäin, sillä se osa taloa on
keskeneräinen. Mene ovesta sisään, nouse sitten portaita ylös ja tuo
tänne alas se laatikko, joka on portaiden päässä. Siinä on papereja»,
lisäsi hän.

»Saanko ottaa tulen mukaani, sir?» kysäisin minä.

»Ei, ei», vastasi hän nokkelasti. »Ei mitään valoa minun talossani.»

»Vai niin», sanoin. »Ovatko portaat hyvät?»

»Mainiot», vastasi hän, ja lisäsi, kun jo olin menossa: »Pysy likellä
seinää. Portaissa ei ole käsipuita, mutta astuimet ovat varmat.»

Menin ulos synkkään yöhön. Tuuli yhä valitteli kaukana, vaikka Shawsin
kartanolle ei päässyt henkäystäkään. Oli tavattoman pimeä ja minusta
tuntui turvallisemmalta kulkea seinän viertä siksi kuin saavuin
porrastornin oven kohdalle talon keskeneräiseen päähän. Minä olin juuri
saanut avaimen reikään ja vääntänyt sitä, kun yhtäkkiä ilman tuulen
henkäystä tai ukkosen jyrinää, koko taivas leimahti häikäisevän
kirkkaaksi pimitäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä yhtä synkäksi kuin
ennenkin. Minun täytyi peittää kädellä silmäni tottuakseni uudelleen
pimeään ja torniin astuessani olin vielä puolisokea.

Sisällä oli niin pimeä että tuskinpa näki hengittääkään. Minä haparoin
käsilläni ja jaloillani ympärilleni ja pian löysinkin seinän ja portaat.
Seinä tuntui olevan sileäksi hakatusta kivestä. Portaatkin, vaikka
olivatkin melkein liian jyrkät ja kaidat, olivat muuratut ja
kiilloitetut. Astuimet olivat säännölliset ja vakavat jalan alla.
Muistaen mitä setäni oli kaidepuista sanonut, pysyttäydyin likellä
seinää ja läksin pilkkosen pimeässä, pamppailevin sydämin, nousemaan
ylös.

Shawsin kartano oli viisikerroksinen, ullakkoa lukuunottamatta. Minusta
tuntui kuin raput ylempänä olisivat käyneet ilmakkaammiksi ja hiukan
valoisammiksi. Mietiskellessäni syytä siihen leimahti toinen salama.
Etten silloin huudahtanut ääneen, johtui siitä, että pelko kuristi
kurkkuani, ja etten pudonnut alas, riippui enemmän taivaan armosta kuin
omasta voimastani. Tunkeutuessaan seinän raoista sisään valasi salama
joka sopukan ja minä huomasin kiipeäväni korkealla avonaisten
rakennustelineitten päällä. Mutta tuo sama salama näytti myöskin
minulle, että portaat olivat tavattoman kapeat ja että toinen jalkani
sillä hetkellä oli ainoastaan parin tuuman päässä kuilun partaalta.

Nämä olivat siis nuo mainiot portaat, ajattelin, ja se ajatus sai
minussa jonkunlaisen raivokkaan rohkeuden leimahtamaan. Setäni oli
varmasti lähettänyt minut tänne joutuakseni suureen vaaraan, ehkä
kuolemaankin. Minä vannoin ottavani selon siitä, mikä tuo »ehkä» oli,
vaikka taittaisin niskani sen takia, ja läksin nelin kontin ryömien
jatkamaan nousuani niin hitaasti kuin mahdollista, tunnustellen joka
tuuman edessäni ja koettaen jok'ainoan kiven kestävyyttä. Pimeys näytti
salaman jälkeen tulleen kahta synkemmäksi. Eikä siinä kaikki, sillä
yölepakkojen äänekäs surina ylhäällä tornissa kiusasi korviani ja
hämmensi ajatukseni. Ja alas lentäessään nuo ilkeät siivekkäät
tupsahtelivat tuon tuostakin vasten kasvojani ja ruumistani.

Torni oli luullakseni kuusikulmainen ja jokaiseen rappujen käänteeseen
oli asetettu erilainen suuri kivi, joka yhdisti eri porrasjaksot
toisiinsa. Kerran olin juuri pääsemässä sellaiseen nurkkaukseen, kun
tapani mukaan tietä eteenpäin tunnustellessani, käteni luiskahtikin
kivenkulman yli eikä sen takana tavannut muuta kuin tyhjyyttä. Portaat
loppuivat siihen. Lähettää tottumaton kapuamaan niitä ylös pilkkoisen
pimeässä oli sama kuin lähettää hänet varmaan kuolemaan, ja vaikka minä
olinkin turvassa, -- siitä kiitos salamoille ja omalle varovaisuudelleni
-- sai jo paljas ajatuskin siitä perikadosta, johon olin joutumaisillani
ja siitä kammottavasta korkeudesta, josta olisin pudonnut alas, minut
kauhusta hikoilemaan ja herpasi minun jäseneni.

Mutta nyt tiesin mitä minun oli tekeminen. Minä käännyin takaisin ja
läksin kopeloiden laskeutumaan alas vihasta kirvelevin sydämin.
Puolimatkaan päästyäni tuli äkillinen ja ankara tuulenpuuska, joka
tornia hetkisen puisteltuaan kuoli pois. Alkoi sataa ja ennenkuin pääsin
maahan, tuli vettä taivaan täydeltä. Minä pistin pääni ovesta ulos ja
katsoin pitkin seinää keittiöön päin. Ovi, jonka minä lähtiessäni olin
sulkenut, oli nyt auki ja heikko valon kajastus virtasi siitä ulos. Minä
olin näkevinäni miehen haamun seisovan sateessa ikäänkuin kuuntelemassa.
Silloin leimahti häikäisevä salama, ja sen valossa näin selvään setäni
seisovan juuri siinä missä olin otaksunutkin. Salamaa seurasi
tärisyttävä jyrinä.

Arveliko nyt setäni jyrinän syntyneen minun putoamisestani vai kuuliko
hän siinä Jumalan äänen huutavan murhaa, jätän lukijan arvattavaksi.
Varmaa vain on, että hänet valtasi kamala pelko ja että hän syöksyi
sisään huoneeseen jättäen oven auki. Minä kiiruhdin niin hiljaa kuin
mahdollista hänen jälkeensä ja päästyäni huomaamatta keittiöön,
seisahduin tarkastelemaan häntä.

Hän oli jo ehtinyt avaamaan nurkkakaapin, ottanut sieltä suuren
taskumatin paloviinaa ja istui nyt pulloineen pöydän ääressä selin
minuun. Tuontuostakin puistatti väristys hänen ruumistaan ja hän ähki
raskaasti. Vähänväliä hän vei pullon huulilleen ja joi raakaa väkijuomaa
pitkin siemauksin.

Minä astuin likemmäksi, menin ihan hänen taakseen ja lyöden häntä
olkapäille huudahdin. »Aha!»