(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka. Yrttitarha, josta tie vie linnaan.
(Kolme murhaajaa tulee.)
1 MURHAMIES.
Ken yhtymään sun käski meihin?
3 MURHAMIES.
Macbeth.
2 MURHAMIES.
Epäillä hänt' ei tarvis: tehtävämme
Hän tuntevan ja käsittävän näyttää
Vähästä tärkimpään.
1 MURHAMIES.
Siis auta meitä! --
Lännessä päivää vielä hiukan hohtaa;
Hevostaan myöhästynyt matkamiesi
Yömajaan jouduttaa; ja väijymämme
Jo lähenee.
3 MURHAMIES.
Vait! Hevosia kuulen.
BANQUO (ulkoa).
Hoi, tulta tänne!
2 MURHAMIES.
Hän se ompi. Toiset
Jo linnass' ovat, joita odotettiin.
1 MURHAMIES.
Hevoset ympäritse kiertävät.
3 MURHAMIES.
Noin virstan matkan; hänen, niinkuin kaikkein,
Tapana täst' on jalan käydä linnaan.
(Banquo tulee, ja Fleance, tulisoihtu kädessä.)
2 MURHAMIES.
Kah! tulta, tulta!
3 MURHAMIES
Hän se on.
1 MURHAMIES.
Käsin työhön!
BANQUO.
Tän' yönä sataa.
1 MURHAMIES.
Satakoot siis iskut!
(Karkaa Banquon päälle.)
BANQUO.
Petosta; Oo! -- Fleance, pakoon riennä, pakoon!
Sun täytyy kostaa tämä! -- Oo, sa konna!
(Banquo kuolee. Fleance pakenee)
3 MURHAMIES.
Ken soihdun sammutti?
1 MURHAMIES.
Se eikö oikein?
3 MURHAMIES.
Tass' on vaan yksi; poika pääsi pakoon.
2 MURHAMIES.
Siis tekemättä paras puoli työstä.
1 MURHAMIES.
Pois nyt, ja kertomahan mit' on tehty.
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Juhlahuone linnassa.
(Ruokapöytä valmiiksi katettuna. Macbeth, Lady Macbeth,
Rosse, Lenox, lordeja ja seuralaisia tulee.)
MACBETH.
Arvonne tunnetten te; istukaa.
Ja sydämmestä tervetulleet kaikki.
LORDIT.
Kiitämme, armollinen kuningas.
MACBETH.
Me itse nöyrän' isäntänä käymme
Nyt vierastemme seuraan. Arvo-istuin
Emännän olkohon; kun aika tulee,
Hält' odotamme tulotervehdystä.
LADY MACBETH.
Mun puolestani kaikillen se lausu:
Sydämmen' sanoo heidät tervetulleiks.
(Ensimmäinen murhaaja ilmestyy ovessa.)
MACBETH.
Sydänten kiitos sulle vastaa, katso; --
Molemmat sivut täydet! Käyn siis keskeen.
Nyt irti ilo! Pöytää kiertämään nyt
Pikari pankaa! -- (Syrjään murhaajalle.)
Poskellas on verta.
MURHAMIES.
Se Banquon on.
MACBETH.
Parempi sinun päälläs
Kuin hänen sisässään! Hän siis on poissa?
MURHAMIES.
Niin, kaula poikki; minulta hän sen sai.
MACBETH.
Kah, oiva kaulanleikkaaja! Mut hyvä
On hänkin, joka samoin teki Fleancen.
Jos sen teit sinä, ei sun vertojas.
MURHAMIES.
Fleance pakoon pääsi, herra kuningas.
MACBETH.
Taas kuume minuun karkaa; terve muuten
Olisin ollut: niinkuin marmor' ehjä,
Kuin vuori vahva; rajaton ja vapaa
Kuin ilman henki; vaan nyt salvass' olen,
Siteissä, raudoiss', epäilyyn ja kauhuun
Kahlittu kiinni. -- Säilyss' on siis Banquo?
MURHAMIES.
On, herra, säilyss' allikossa tuolla,
Ja päässä kaksikymment' aimo haavaa,
Joist' yksikin jo surmaks olis.
MACBETH.
Kiitos!
Siin' emäkäärme on; mut pakoon päässyt
Sikiö tuo, se myrkyllist' on juurta,
Vaan vielä hampaaton. -- Pois mene; lisää
Huomenna kuulen.
(Murhaaja menee.)
LADY MACBETH.
Kuningas, te ette
Kehoita iloon. Atria on kaupan,
Jos sit' ei mielin suoduks usein kuule.
Saa ruokaa kotonaankin, mutta vieraiss'
On kohtelu sen höystehenä: muuten
On pidot kolkot.
MACBETH.
Maire muistuttaja! --
Sulatus hyvä ruokahaluanne
Ja kumpaistakin terveys seuratkoon!
LENOX.
Suvaitkaa, kuningas, tok' istahtaa.
(Banquon haamu tulee ja istuu Macbethin sijalle.)
MACBETH.
Maan kunnia nyt olis koossa tässä,
Jos Banquo ystävämme olis läsnä.
Juroksi tahtoisin hänt' ennen syyttää
Kuin jotain tapaturmaa surkutella.
ROSSE.
Sanansa poissa-olollaan hän syö. --
Suvaitkaa toki seurahamme tulla.
MACBETH.
On pöytä täys.
LENOX.
Tass' yks on paikka.
MACBETH.
Missä?
LENOX.
Tass', armas herra. Miks noin kauhistutte?
MACBETH.
Ken tuon on tehnyt?
HERRAT.
Minkä, kuninkaamme?
MACBETH.
Sanoa voitko, että minä tein sen?
Veristä tukkaas älä mulle huiskaa!
ROSSE.
Hyvät herrat, nouskaa: kuningas voi pahoin.
LADY MACBETH.
Ei, hyvät herrat! Moinen on hän usein
Jo pienest' ollut. Istukaa ma pyydän.
Se hetken puuskaa on; hän koht' on terve.
Jos liiaks häntä tarkkaatte, hän suuttuu,
Ja kiihko yltyy. Syökää, hänest' älkää
Millänne olko. -- Mies oletko?
MACBETH.
Olen,
Ja rohkeakin, jok' en pelkää nähdä
Mit' itse piru kalpenis.
LADY MACBETH.
Sa hupsu!
Tuo pelkos luoma kuva on, se puukko,
Jonk' ilmass' ohjanneen sa sanoit tiesi
Luo Duncanin. Tuo säpsähdys ja säikky --
Nuo tosi pelvon ilveet -- takan ääress'
Ois paikallaan, miss' ämmät tarinoivat
Ja mummo heitä säistää. Häpeä!
Miks' irmastelet noin? Kun tarkoin katsot,
Se vaan on tuoli.
MACBETH.
Katsos! Näetkös, tuossa?
Haa! Mitä sanot? -- Mitä huolin siitä?
Jos nyökyttää sa saatat, puhu myöskin!
Jos kalmistot ja haudat hautaamamme
Takaisin luovat, hautapatsainamme
Sitt' olkoon haukkain kuvut!
(Haamu katoaa.)
LADY MACBETH.
Mitä? Viekö
Miehuutes hulluus?
MACBETH.
Hänet näin, niin totta
Kuin tässä seison!
LADY MACBETH.
Hyi, hyi, häpeä!
MACBETH.
Vert' ennenkin on juossut, muinaisaikaan,
Ennenkuin tavat perkas ihmisyys;
Ja sittenkin on monet murhat tehty,
Kamalat kuullakin. Jos siihen aikaan
Löit miehen päästä aivot, niin hän kuoli,
Ja siinä kaikki. Nyt hän nousee ylös,
Kakskymment' uhka verihaavaa päässä,
Ja viepi paikkamme. Tää kummempaa on
Kuin murha moinen.
LADY MACBETH.
Vierahanne, herra,
Te laiminlyötte.
MACBETH.
Ah! en muistanut --
Mua rakkaat vieraat, älkää ihmetelkö;
Mua vaivaa kumma heikkous, turha sille,
Ken tuntee mun. Nyt, kaikkein onnen malja;
Sitt' istuudun. -- Hoi! Viinisarkka täyteen!
Nyt koko seuran terveydeksi juon,
Ja ystävämme Banquon, jota kaipaan.
Josp' olis tässä hän! Niin, onneks olkoon
Hänen ja kaikkein!
HERRAT.
Alamainen kiitos!
(Haamu palajaa.)
MACBETH.
Pois! Silmistäni pois! Maan kätköön vaivu!
Luus ytimettömät on, veres kylmä;
Näköä silmissäs ei noissa, joilla
Sa tuijottelet.
LADY MACBETH.
Tämä, hyvät herrat,
Tavallist' ompi vaan, ei muuta mitään.
Mut illan ilon häiritsee se meiltä.
MACBETH.
Mit' uskaltaapi mies, min' uskallan.
Käy päälle niinkuin Venään villikarhu,
Hyrkanian tiiker', julma sarvikuono,
Muu muoto ota paitse tuo, ja hermon'
Ei vahvat järky. Tule henkiin jälleen
Ja korpehen mua vaadi miekkasille,
Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks
Mua silloin hauku. Pois, sa hirmuhaamu!
Pois, tyhjä ilve!
(Haamu katoaa.)
No, kas niin! Kun poistuit,
Mies olen taas. -- Ma pyydän, istukaa!
LADY MACBETH.
Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran
Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.
MACBETH.
Kuin näky moinen hämmästyttämättä
Vois ohi kiitää kesäpilven lailla?
Omalle itselleni teet mun vieraaks,
Kun aattelen sun nähnees moisen ilmeen
Ja luonnon puna sentään poskes peittää,
Kun minun kalpeat on pelvost' aivan.
ROSSE.
Mink' ilmeen, kuninkaani?
LADY MACBETH.
Pyydän, vaiti!
Pahemmaks yhä käy hän; kysymykset
Vihoittaa häntä. Hyvää yötä kaikki!
Nyt arvovuorost' älkää huoliko,
Vaan menkää kaikki kerrassaan.
LENOX.
Hyv' yötä!
Paremman voinnin kuninkaalle suomme.
LADY MACBETH.
Hyv' yötä kaikillen!
(Lordit ja seuralaiset menevät.)
MACBETH.
Se vaatii verta.[10]
"Veri verta vaatii", sanotaan. On nähty
Puun puhuvan ja kiven liikkuvan.
Älykkäät tietäjät ja poppamiehet
Harakan, korpin, naakan lennost' ilmi
Salaisimmatkin murhatyöt on saaneet. --
Mik' aika yöstä on?
LADY MACBETH.
Se aamun kanssa
Juur' riiteleepi, onko yö vai päivä.
MACBETH.
Mitäpä siitä sanot, kun ei Macduff
Pitoihin tullut?
LADY MACBETH.
Laitoitko sa sanan?
MACBETH.
Sen satuin kuulemaan: mut sanan laitan.
Jokaisen talon palvelijoissa mulla
On nuuskijoita. Huomenn' -- ani varhain --
Luo velhojen ma lähden: lisää heidän
Puhua pitää. Pahimmilla keinoin
Pahinta tietää halaan. Hyödyksen'
Saa kaikki väistää; olen verehen
Niin syvält' astunut, ett' yhtä näin,
Palaanko vaiko kaalaan eteenpäin.
Mun päässän' oudot tuumat työksi hautuu;
Ne tehtävät on, ennen kuin ne lautuu.
LADY MACBETH.
Sult' uni puuttuu, kaiken luonnon höyste.
MACBETH.
No, maata siis! Tää hairaus pelotusta
On alkajan: työ vaatii tottumusta.
Viel' ollaan toiminnassa liian nuoret.
(Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Nummi.
(Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat
ja kohtaavat Hekaten.)
1 NOITA. No, Hekate, te liette suutuksissa?
HEKATE.
Niin, eikö syytä, häijyt niskurit te
Ja riettaat velhot? Kuinka uskalsitte
Noin ongelmoilla Macbethin
Ajella murhan vehkeisin?
Ja mua, noitain emäntää,
Pahuuden salakeksijää,
Ei kutsuttuna neuvontaan,
Tekoa taian katsomaan!
Ja mikä pahin: vaivaanne
Tuo ilkimys ei palkitse;
Se häijy, rietas itseään
Vaan rakastaa ja hyötyään.
Parannus tehkää! Poistukaa!
Ja huomenna mua kohdatkaa
Varahin Acheronin suulla;
Siell' onnens' saa Macbethkin kuulla.
Mukana sauvat, kattilat
Ja muutkin taikatavarat!
Mun matkan' ilmaan on: tän' yönä
On hirmuhanke mulla työnä.
Suurt' ennen puoltapäivää teen:
Utuisen taikapisareen
Kuun sarvella näen riippumassa;
Ajoissa käyn sen noutamassa.
Kun tenhojuonin keitän tuon,
Siit' irmahenget moiset luon,
Ett', eksyttäen hurmallansa,
Ne vievät hänet suunniltansa.
Hän älyn, armon, kaikki hylkää,
Ei sallimaa, ei surmaa pelkää.
Suruttomuus se suorin tie,
Jok' ihmislapset katoon vie.
(Laulua ilmassa: "tule pois, tule pois", j.n.e.)
Vait! Utupilvell' istuu odottain
Ja mua kutsuu pikku haltijain.
(Katoaa.)
1 NOITA.
Pois rientäkäämme! Kohta palajaa hän.
(Noidat katoavat.)
Kuudes kohtaus.
Fores. Huone linnassa.
(Lenox ja toinen lordi tulevat.)
LENOX.
Mit' äsken lausuin, viittaust' oli vaan;
Sit' itse ajatelkaa. Kummat täällä
On seikat, sanon. Kelpo Duncania
Macbeth, näet, itki: -- niin, hän oli kuollut. --
Läks urho Banquo liian myöhään matkaan;
Sanoa voitte, jos niin tahdotten:
"Fleance hänet tappoi", sillä Fleance on poissa.
Ei pitäis liian myöhään matkustella.
Ken sit' ei pedon työksi arveleisi,
Noin hellän isän Donalbain ja Malcolm
Kun tappoivat? Kirottu työ! O, kuinka
Macbethiin koski tuo! Hän eikö oiti
Pyhässä vimmassansa noita kahta
Rikoksellista silponut, jotk' uni
Ja viina oli tehnyt orjiksensa?
Työ jalo, eikö niin? Ja viisas myöskin?
Jokaisen mielt' ois inhoittanut kuulla
Tekoaan heidän kieltävän. Sen sanon,
Kaikk' on hän hyvin hankkinut, ja luulen,
Jos pojat Duncanin hän valtaans' saisi --
Jot' älä, taivas, suo! -- niin tuta sais he
Mit' isänmurha maksaa; samoin Fleance.
Mut vait! Puheistaan rohkeista ja siitä,
Ett'ei tyrannin juhlaan tullut, Macduff
Nyt epäsuosioss' on. Tiedättenkö
Miss' ollee nyt hän?
LORDI.
Poika Duncanin,
Jolt' arvon perityn tuo julmus ryösti,
Hovissa Englannin on. Hurskas Edvard
Niin lempeästi otti hänet vastaan,
Ett' onnen vihat arvoa ei hältä
Vähääkään riistää voi. Siell' on myös Macduff;
Pyhältä kuninkaalta avuks pyytää
Northumberlandin hän ja Siward-urhon,
Niin että näiden avulla -- jos työmme
Pyhittää Hän tuoll' ylähällä -- taasen
Vois ruokaa pöytään saada, öisin unta,
Pidoissa murhaveitsist' erill' olla,
Vapaana elää, tehtävänsä tehdä,
Mi kaikki meiltä puuttuu nyt. Tää tieto
Niin kuningasta suututti, ett' oiti
Hän sotaa hankkii.
LENOX.
Sanan saiko Macduff?
LORDI.
Sai, mutta jyrkällä: "En tule, herra",
Takaisin synkkä sanantuoja kääntyi,
Jupisten itseksensä: "Kadut vielä,
Ett' annoit mulle taakaks moisen vastuun."
LENOX.
Se varoitukseks olkoon, että pysyy
Niin etähällä hän, kuin viisaus vaatii.
Englantiin lentäköön nyt pyhä enkel'
Ennalta sanaa viemään, jotta joutuun
Palaisi siunaus valtakuntahamme,
Kirotun käden alla huokaavaan.
LORDI.
Mun rukoukseni häntä seuratkoon!
(Lähtevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Pimeä luola. Keskellä kiehuva kattila.
(Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat.)
1 NOITA.
Kolmasti naukunut on kailo kissa.
2 NOITA.
Neljästi vinkunut on siilin poika.
3 NOITA.
Harpyia huutaa: "On aika, on aika!"
1 NOITA.
Padan ympär' astukaa,
Sisus siihen viskatkaa. -- Konna, joka päivää, yöt'
Yksikolmatt' imet, syöt
Kiven alla myrkkyjä,
Paistu padass' ensin sä!
KAIKKI.
Väsymättä liiku, liehu;
Pala, tuli, pata, kiehu!
2 NOITA.
Käärme, joka ryömit suossa,
Kärvenny ja haudu tuossa;
Konnan varvas, kieli iilin,
Yökön villat, silmä siilin,
Huuhkan siivet, liskon lihat,
Kähyt kyyn ja käärmeen vihat,
Tehokkaaksi taiaks kiehu,
Kiehu, lemmonliemi, liehu!
KAIKKI.
Väsymättä liiku, liehu!
Pala, tuli, pata, kiehu!
3 NOITA.
Suden hammas, ruumiin kuu,
Louhikäärmeen suomuluu,
Hotkan haijin kita suuri,
Yöllä saadun katkon juuri;
Kauriin sappi, kuusanpuu,
Pilkottu, kun pimeni kuu;
Maksa riettaan juutalaisen,
Turpa koirankuonolaisen;
Mustalaisen nenä laatta;
Sormi lapsen, jonka aatta
Ojaan loi ja kuristi;
Vetkäks kiehu, paksuksi!
Tiikeriltä totkut tuokaa,
Höysteheksi liemeen luokaa!
KAIKKI.
Väsymättä liiku, liehu!
Pala, tuli, pata, kiehu!
2 NOITA.
Verell' apinan se hyydä,
Niin ei taiass' ole syytä.
(Hekate tulee.)
HEKATE.
Kah, hyvin kaikki. Kiitos vaan!
Saa kukin palkan vaivastaan.
Kuin keijuiset nyt tanssikaa
Pa'an ympäri ja laulakaa
Ja hyväks keitto loihtikaa.
(Soittoa ja laulua.)
(Laulu;)
Mustat peikot, valkeat,
Punaiset ja harmaat,
Hämmennelkää, hämmennelkää,
Ett' on taiat varmat!
Ympäri, ympäri
Kaikki kiertäkäätte,
Pahat sisään päästäkää
Ja hyvät estäkäätte!
(Pikkuisia olentoja ilmestyy hämmentämään kattilaa.)
1 NOITA.
Mun kihelmöipi peukalon':
Jotakin pahaa tuloss' on. --
(Kolkutusta.)
Kuka olkoon,
Sisään tulkoon!
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
No, salaiset ja mustat kesk'yön velhot,
Te mitä teette?
KAIKKI.
Työtä nimetöntä.
MACBETH.
Mist' olkohonkin tietonne, -- ma vaadin
Nimessä valtiaanne: vastatkaa!
Vaikk' ilman tuulet kirkkojakin vastaan
Sotahan irroittaisitte; vaikk' aallot
Vaahtoiset kaiken laivakulun nielis,
Puut särkyis, tähkään tullut vilja lakois,
Kukistuis linnat vartijainsa päähän,
Palatsit, pyramiidit päänsä laskis
Perustuksiinsa asti, vaikka luonnon
Kaikk' ituvarat särkyis, kunnes itse
Tuhokin sairastuisi, -- vastatkaa,
Ma vaadin!
1 NOITA.
Puhu!
2 NOITA.
Kysy!
3 NOITA.
Vastuun saat.
1 NOITA.
Mieluumminko sen kuulet meidän suusta
Vai herrojemme!
MACBETH.
Heidät tahdon nähdä.
1 NOITA.
Vert' imisän luo kattilaan,
Jok' yhdeksän söi porsastaan;
Tuleen vala rosvon ihraa,
Jota hirsipuusta tihraa!
KAIKKI.
Suuret, pienet ilmi tulkaa,
Avulliset, nöyrät olkaa!
(Ukkosen jylinää. Kypäräpää[11] nousee kattilasta ilmi.)
MACBETH.
Sano, tuntematon valta, --
1 NOITA.
Vaiti, vaiti!
Sa kuule vaan! Hän miettees tuntee kaikki.
PÄÄ.
Macbeth, Macbeth, Macbeth! Macduff on sulle
Vaarallinen. -- Jo riittää. -- Rauha mulle!
(Katoaa.)
MACBETH.
Varoituksestas kiitän, kuka lietkin;
Sa pelkon' oikein tiesit. -- Sana vielä!
1 NOITA.
Hän käskemist' ei kärsi. Tässä toinen
Ja ensimmäistä vielä mahtavampi.
(Ukkosen jylinää. Verinen lapsi kohoaa kattilasta.)
LAPSI.
Macbeth, Macbeth, Macbeth!
MACBETH.
Sua kuulisin ma vaikka kolmin korvin.
LAPSI.
Verinen, uljas, luja ollos! Voittaa
Äl' ihmisvoiman anna: vahingoittaa
Ei Macbethia vaimon luoma voi.
(Katoaa.)
MACBETH.
Siis elä, Macduff! Miks sua pelkäisin ma?
Vaan jotta varmuus varmemp' ois, niin liittoon
Pakoitan salliman: sin' et saa elää;
Näin kalvaan pelkon' valheeks teen ja nukun
Jyrystä huolimatta. --
(Ukkosen jylinää. Kattilasta nousee lapsi,
kruunu päässä ja puu kädessä.)
Mikä tuo?
Kuin kuninkuuden taimi kohoaa se,
Ja majesteetin seppele ja kruunu
Sen lapsen päässä on.
NOIDAT.
Vait vaan, ja kuule!
Kruunupää lapsi. Ole ylväs, rohkea kuin jalopeura;
Ei vaino, ei kapina, ei salaseura
Sun mitään voi: Macbeth ei sorru ennen,
Kuin Dunsinanin vuorta ylös mennen
Birnamin metsä kulkee.
(Katoaa.)
MACBETH.
Sit' et nää.
Puun juurineen ken maasta hellittää?
Ken metsän pestaa? Hauska enne! Et sä,
Kapina, päätäs nosta, kunnes metsä
Birnamin nousee. Macbeth mahdissaan
Viel' elää eikä ennen aikojaan
Veroa tuoneen maksa. -- Mieli palaa
Tok' yhtä kuulla; tietonneko alaa
Se lie, niin sanokaatte: kuninkaiksi
Tuleeko täällä Banquon lapset koskaan?
NOIDAT.
Äl' enää kysy!
MACBETH.
Varmuutta ma tahdon.
Jos kiellätten sen multa, kirous teitä
Ikuinen kohdatkoon! Mun tietää suokaa --
(Soittoa kuuluu.)
Miks vajoaapi kattila? Mit' ääntä?
1 NOITA.
Esiin!
2 NOITA.
Esiin!
3 NOITA.
Esiin!
KAIKKI.
Ei! Häntä vaivatkaa,
Tulkaa, varjot, ja haihtukaa!
(Kahdeksan kuninkaan haamua kulkee perätysten ohi,
viimeisen kädessä peili; niiden jäljissä Banquo.)
MACBETH.
Sa liiaks olet Banquon haamun lainen.
Pois! Silmät multa kruunus syö! -- Ja tukkas,
Sa toinen kruunupää, on samanmoinen, --
Ja samanmoinen kolmas! -- Häijyt velhot,
Mit' on tää? -- Vielä neljäs! -- Sammu, silmä!
Haa! Tuomiopäivähänkö tätä kestää?
Viel' yksi? -- Seitsemäs? -- Oi, riittää, riittää! --
Ja vielä kahdeksas, ja sillä peili,
Joss' ompi monta vielä: muutamilla
Kaks omenaa ja kolme valtikkaa.
Hirmuinen näky -- Totta on se, näen mä:
Verinen Banquo hymyilee ja heitä
Osoittaa jälkeisikseen. -- Onko niin?
1 NOITA.
Niin aivan on. -- Mut mikä syy,
Kun Macbeth noin nyt ällistyy?
Hei, tulkaa, siskot: taiallamme
Iloiseks hänet saattakaamme!
Ma ilman loihdin soittamaan;
Hei, piirihin nyt tanssimaan!
Kuningas kiittänee, kun koimme
Hänt' ilahuttaa miten voimme.
(Soitantoa. Noidat tanssivat ja katoavat.)
MACBETH.
Miss' on he? Poissa? -- Kalenteriss' olkoon
Ijäti kirottu tää turman hetki! --
Sisähän sieltä!
(Lenox tulee.)
LENOX.
Mitä suvaitsette?
MACBETH.
Sa näitkö velhosiskot?
LENOX.
Enkä, herra.
MACBETH.
He ei sua sivunneet?
LENOX.
Ei, totta!
MACBETH.
Olkoon
Saastainen ilma, missä liikkuvat he!
Jokainen kirottu, ken heihin luottaa! --
Hevosten laukan kuulin: ken se kulki?
LENOX.
Kaks tahi kolme, jotka sanan toivat,
Ett' Englantiin on Macduff paennut.
MACBETH.
Paennut Englantiin?
LENOX.
Niin, hyvä herra.
MACBETH.
Käy julman urostyöni tielle, aika!
Ei teko lennost' aikomusta tapaa,
Jos ei sen rinnalla se käy. Täst' alkain
Mun olkoon sydämmeni esikko
Myös käteni esikoinen. Mietteen' oiti
Teolla kruunaan -- mietitty ja tehty!
Macduffin linnan ryntäämällä otan,
Valloitan Fifen, miekanterän omaks
Kaikk' annan, vaimot, lapset, kurjat kaikki
Sen heimon sielut. Min' en kerskaa turhaan:
Ennenkuin päätös jäähtyy, heidät murhaan.
Nyt kaikki näyt pois! -- Miss' on ne herrat?
Mua saata heidän luokseen.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Fife. Huone Macduffin linnassa.
(Lady Macduff, hänen poikansa ja Rosse tulevat.)
LADY MACDUFF.
Mit' oli syytä hällä jättää maansa?
ROSSE.
Oi, malttia!
LADY MACDUFF.
Häll' ei sit' ollut. Hulluutt'
On pako tuo. Jos meit' ei pettureiksi
Tekomme tee, niin tekee pelko siksi.
ROSSE.
Ei tiedä, viisausko vai pelko syynä.
LADY MACDUFF.
Vai viisaus! Jättää vaimon, jättää lapset
Ja kodin, konnun, arvot kaikki paikkaan,
Jost' itse pakenee! Hän meit' ei lemmi;
Hän luonnon äänt' ei kuule. Tiiti raukka,
Tuo lintusia pienin, tappeleepi
Pesänsä poikasista haukkaa vastaan.
Pelkoa kaikki, lempeä ei lainkaan!
Ja viisaan työt' ei pako, joka ryntää
Noin järkeäkin vastaan.
ROSSE.
Käly armas,
Ma pyydän, malttukaatte: puolisonne
On jalo, viisas, älykäs ja tuntee
Paraiten itse vuodenajan oikut.
Enempää puhua ma tuskin tohdin.
Mut julm' on aika, jos me tietämättä
Tulemme pettureiks ja peljästymme,
Vaikk' emme syytä pelkohomme tiedä,
Mut meren raivon myrskyiss' ajelemme
Vaan sinne tänne. -- Nyt mun mennä täytyy;
En kauan viivy, kohta palajan.
Pahinkin kerran lakkaa, taikka muuttuu
Kaikk' entiselleen taasen. -- Pikku serkku,
Jumala sua siunatkoon!
LADY MACDUFF.
Häll' isä on, ja isätön tok' on hän.
ROSSE.
Mua houkkaa! Pitemmältä, viipy täällä
Häpeän mulle tois ja murheen teille.
Hyvästi vaan nyt!
(Lähtee.)
LADY MACDUFF.
Isäs, laps, on kuollut.
Mit' aiot tehdä nyt ja miten elää?
POIKA.
Kuin linnut, äiti.
LADY MACDUFF.
Toukill', itikoilla?
POIKA.
Kuin nekin, sillä, mitä eteen sattuu.
LADY MACDUFF.
Oi, lintu-parka! Siis et liimasaittaa,
Sadinta, ansaa, verkkoa sa pelkää?
POIKA.
Miks, äiti? Kuka lintu-parkaa väijyis?
Ei isän' ole kuollut, niinkuin sanot.
LADY MACDUFF.
On, kuollut on hän! Mistä nyt saat isän?
POIKA.
No, mistä sinä miehen saat?
LADY MACDUFF.
Niit' ostaa
Voin kymmenittäin joka markkinoilta.
POIKA.
Niit' ostat, ehkä myydäksesi jälleen.
LADY MACDUFF.
Älysi mukaan haastelet, mut sentään
Ikäiseksesi älykkäästi kyllä.
POIKA.
Äiti, oliko isä petturi?
L. MACDUFF.
Oli kuin olikin.
POIKA.
Mikä on petturi?
L. MACDUFF.
Semmoinen, joka vannoo ja valhettelee.
POIKA. Ovatko kaikki semmoiset pettureita?
LADY MACDUFF.
Kaikki semmoiset ovat pettureita ja hirtettäviä.
POIKA. Ovatko kaikki hirtettävät, jotka vannovat ja valehtelevat?
LADY MACDUFF.
Ovat, joka ainoa.
POIKA.
Ken ne hirttää?
LADY MACDUFF.
Kunnon ihmiset, tiettävästi.
POIKA.
Sitten ovat kaikki vannojat ja valehtelijat aika houkkoja; sillä
vannojia ja valehtelijoita on yltäkyllin voittamaan kaikki kunnon
ihmiset, jopa hirttämäänkin heidät.
LADY MACDUFF.
Jumal' auttakoon sua, pikku hupsua! Mut mistä nyt saat isän?
POIKA.
Jos hän olisi kuollut, niin sinä itkisit häntä; ja jos et sitä tekisi,
niin varmaankin saisin pian toisen isän.
LADY MACDUFF.
Voi sinun puheitasi, pikku lörppä!
(Sanantuoja tulee.)
SANANTUOJA.
Jumalan siunaus teille, kaunis rouva!
En tuttu lie, mut arvonne ma tunnen.
Ma varon, ett' on vaara lähellänne:
Jos köyhän miehen neuvoon suostutten,
Tääll' älkää olko! Pois, pois lapsinenne!
Peloittaa teitä näin on kyllä julmaa,
Vaan vielä julmempaa, jos salaan vaaran,
Jok' uhkaa teitä. Herra teitä kaitkoon!
En jäädä tohdi.
(Lähtee.)
LADY MACDUFF.
Minne paeta?
En pahaa ole tehnyt. Vaan nyt muistan:
Maailmass' elän, jossa pahuutt' usein
Ylistetään, ja vaarallista hulluutt'
On joskus hyvä työ. Ah, miksi silloin
Ma käytän tuota naisen puolustusta:
"En ole pahaa tehnyt?"
(Murhaajia tulee.)
Mitä nuo on?
MURHAAJA.
Miss' ompi miehenne?
LADY MACDUFF.
Ei paikalla
Niin häväistyllä, toivon, mistä hänet
Sun kaltaisesi löytäis.
MURHAAJA.
Pettur' on hän.
POIKA.
Valehtelet, sa takkukarva roisto!
MURHAAJA.
Hää, mato!
(Pistää häntä.)
POIKA.
Hän murhannut mun on; pois pakoon, äiti!
(Lady Macduff pakenee, huutaen: "murhaa";
murhaajat hänen jäljissänsä.)
Kolmas kohtaus.
Englanti. Yrttitarha kuninkaan linnan luona,
(Malcolm ja Macduff tulevat.)
MALCOLM.
Menkäämme yksinäiseen varjopaikkaan
Povemme raskaat tyhjiks itkemään.
MACDUFF.
Ei, ennen miekkaan kiinni, urhon lailla
Sorrettua synnyinmaata puoltamaan.
Jok' aamu siellä uudet lesket parkuu
Ja uudet orvot itkee; uusi murhe
Lyö taivaan kanteen, joka kajahtaapi,
Kuin skottein surun tuntis se ja vastaan
Valittais yhteen ääneen.
MALCOLM.
Sitä säälin,
Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän.
Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää.
Se, mitä kerroitte, on kenties totta.
Tuo hirmulainen, jonka pelkkä nimi
Syö kieleen rakon, kelpo mieheks ennen
Ol' arvattu; te häntä rakastitte;
Hän viel' ei ole teille pahaa tehnyt.
Nuor' olen, mutta hänen luonaan jotain
Minusta voittaa voitte: viisast' antaa
Viaton, heikko lammasraukka uhriks
Vihaista Jumalata lepyttääkseen.
MACDUFF.
En ole halpa.
MALCOLM.
Mutta Macbeth on.
Siveäkin ja hurskas luonto taipuu,
Kun vaatii valtias. Mut anteeks suokaa!
Mun luulon' ei voi teitä muuttaa. Kirkkaat
Viel' enkelit on, vaikka kirkkain lankes.
Vaikk' olis kaikill' ilkeill' armon muoto,
On armo armon näköinen tok' aina.
MACDUFF.
Siis toivoni ma kadotin!
MALCOLM.
Siin' ehkä,
Miss' epäilyni minä juuri löysin.
Miks jätitte niin äkin vaimot, lapset --
Nuo kalliit lahjat, lujat lemmen paulat --
Hyvästi heittämättä? Älkää luulko,
Ei epäluulon' ole herjaks teille,
Vaan turvaks mulle. Saatattehan olla,
Minusta huolimatta, kunnon mies.
MACDUFF.
Siis vertas, vertas vuoda, maani kurja!
Luo vahvaan juures, vankka hirmuvalta,
Ei estää tohdi kunto! Näytä kauhus:
On valtuus sulla siihen! -- Hyvästi!
En luulemasi konna tahdo olla,
Vaikk' alan kaiken saisin, mikä kynsiss'
On hirmun tuon, ja idän aarteet lisäks.
MALCOLM.
Pois närkästys! En varo yksin teitä.
Ikeensä alla nääntyy maa, sen uskon;
Se itkee, vuotaa verta; uuden haavan
Lyö joka uusi päivä. Luulen lisäks,
Ett' oikeuteni puoltajia kyll' on,
Ja täältä jalost' Englannista tarjon'
On tuhansia. Mutta kuitenkin,
Tyrannin pään kun jalkan' alle poljen
Tai miekan kärkeen nostan, kurja maani
Kokea entist' enemmän saa vielä,
Enemmän monin puolin kärsiä
Saa hänen seuraajaltaan.
MACDUFF.
Ken se oisi?
MALCOLM.
Min' itse, johon, tiedän sen, niin pahett'
On kaikenlaista juurtunut, ett' ilmi
Jos puhkee se, niin musta Macbeth puhdas
Kuin lumi on, ja Skotland-parka häntä
Mun rajattoman ilkeyteni suhteen
Lampaana pitää.
MACDUFF.
Helvetinkään joukoss'
Ei kirotumpaa perkelettä löydy
Paheessa kuin Macbeth.
MALCOLM.
Verinen on hän,
Kavala, viekas, ahne, rietas, häijy,
Kiukkuinen, kaiken nimellisen synnin
Makuhun päässyt; mut mun hekkumani
On aivan pohjaton: ei eukot, immet,
Ei vaimot eikä tyttäret vois täyttää
Himoini merta. Haluni se murtaa
Kaikk' esteet, jotka tahtoani haittaa.
Tämmöistä valtiasta parempi
Macbethkin on.
MACDUFF.
Rajaton hekkumakin
Tyranni luonnoltaan on: varhain tyhjäks
Mont' onnellista istuint' on se tehnyt
Ja syössyt monen kuninkaan. Mut älkää
Omaanne toki ottaa peljätkö.
Himoille voitte laajan alan käyttää,
Ja mailmalle kylmält' aivan näyttää.
On naikkoj' yltäkyllin: ette moinen
Lie korppikotka, että syötte kaikki,
Jotk' ovat majesteetin mieliteon
Uhriksi alttiit.
MALCOLM.
Sitäpaitse itää
Mun turmellussa luonnossani moinen
Rajaton ahneus, että kuninkaana
Tuhoisin aatelin ja maat sen veisin,
Koristeet tuolta, taion tältä ryöstäin;
Ja joka lisätulo, niinkuin höyste,
Vaan nälkää kiihtäis. Rehellisten kanssa
Ja hyväin riitaa etsisin ja heidät
Surmaisin voiton tähden.
MACDUFF.
Syvemmällä
Sen vian juuret on ja tuhoisemmat
Kuin suvikukan, hekkuman. Se miekka
Se kuninkaamme kaatoi. Pois tok' pelko!
Omillannekin tyydyttämään teitä
On Skotland kyllin rikas. Korvannette
Nuo viat muilla ansioilla!
MALCOLM.
Niit' ei
Mull' ole lainkaan. Kuninkuuden avut:
Oikeudentunto, totuus, lujuus, kohtuus,
Vakavuus, nöyryys, armo, laupeus,
Miel' uljas, voima, hartaus, kärsiväisyys
Minulta perin puuttuu; mutta kyllin
Pahetta kaikkinaist' on, jota käytän
Monella lailla. Ei, jos voisin, hornaan
Valaisin sopuisuuden miedon maidon,
Maan rauhan mullistaisin, sovun kaiken
Pilaisin kerrassaan.
MACDUFF.
Voi, Skotland-parkaa!
MALCOLM.
Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi?
Te kuulitte mik' olen.
MACDUFF.
Kuninkaaksi?
Ei elämäänkään, ei. -- Voi, kurja kansa,
Jot' anastajan veriruoska sortaa,
Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs,
Kosk' oikeakin kruunus perijä,
Kirottun' oman tuomionsa kautta,
Häväisee syntyään? Sun suuri isäs
Pyhimys oli; kuningatar, äitis,
Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli
Ja joka päivän eli kuollaksensa.
Hyvästi! Nuo sun omistamas viat
Pois Skotlannist' on syösseet mun. -- Nyt sydän,
Sun loppui toivos!
MALCOLM.
Jalo vihas, Macduff,
Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon
Sielustan' karkoittaa ja mieleni
Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa.
Pirullinen Macbeth on moisin juonin
Kokenut valtaans' usein mua saada,
Mut äly tarkka herkän uskon voitti.
Jumala meidän välin ratkaiskoon!
Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni
Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks
Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka
Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä;
En ole koskaan väärää valaa tehnyt;
Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan
Sanaani syönyt; perkelett' en antais
Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp'
On henkeäni: ensi valheen' oli
Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki
Sun omaas on ja kurjan isänmaan;
Jo ennen tuloasi Siward-vanhus
On valmis miehin kymmentuhansin
Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme!
Yht' onnellinen olkoon taistelu,
Kuin on se oikeakin! Vait olette?
MACDUFF.
Näin mieleistä ja vastenmielistä
Het' yhteen sovittaa on vaikeata.
(Lääkäri tulee.)
MALCOLM.
No hyvä; toiste siitä. -- Lähteneekö
Kuningas tänään käymään?
LÄÄKÄRI.
Lähtee, herra.
Parannust' ihmisraukat hältä vartoo;
Ei parhain taito heidän tautiins' auta,
Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti:
Niin hänen kättään siunannut on taivas.
MALCOLM.
Ma kiitän, tohtori.
(Lääkäri lähtee.)
MACDUFF.
Mik' on se tauti?
MALCOLM.
Sanovat sitä riisiks. Olen usein
Tuon hyvän kuninkaan tääll' Englannissa
Tekevän nähnyt tuota ihmetyötä.
Ties miten taivasta hän suostuttaa;
Mut kovin koiteltuja, joita vaivaa
Ajokset, haavat, surkeoita nähdä,
Joit' ei voi lääkär' auttaa, parantaa hän,
Ripustain kultarahan sairaan kaulaan
Rukouksin hartahin. Sen lääkevoiman
Sanovat hänen jälkeläisilleenkin
Perinnöks jättävän. Tuon ihmeen lisäks
On hällä Herralt' ennustajalahja;
Ja armon todisteena runsas siunaus
Valt'istuimesta virtaa.
(Rosse tulee.)
MACDUFF.
Ken se tuossa?
MALCOLM.
Maanmiehiä, mut hänt' en vielä tunne.
MACDUFF.
Kah, terve, kunnon serkku!
MALCOLM.
Nyt ma tunnen.
Jumal' armas, torju kaikki, mikä meidät
Tekevi vieraiks toisillemme!
ROSSE.
Amen!
MACDUFF.
No, kuink' on Skotlannin?
ROSSE.
Voi, kurjaa maata!
Se itseään jo kauhistuu. Ei ole
Se enää äitimme, vaan hautamme.
Se, jok' ei mitään tiedä, saattaa siellä
Hymyillä joskus. Vaikerrus ja parku
Ja ilmaa viiltäväinen huuto kaikuu,
Mut sit' ei kenkään tarkkaa; hullutusta
On syvä murhe; kenen kellot soivat,
Ei kysy kenkään; kunnon miesten henki
Pikemmin lakastuu kuin hatun kukka:
He potematta kuolee.
MACDUFF.
Liian jyrkkää,
Mut liian totta!
MALCOLM.
Mikä uusin suru?
ROSSE.
Jo päivän vanha kertojaansa nauraa;
Jokainen hetki uuden tuo.
MACDUFF.
Mitenkä puolisoni voi?
ROSSE.
No, hyvin.
MACDUFF.
Ja kaikki lapsukaiset?
ROSSE.
Hyvin hekin.
MACDUFF.
Tyranni heidän rauhaans' eikö uhkaa?
ROSSE.
Ei; rauha oli heillä, kun ma läksin.
MACDUFF.
Sanojas älä säästä. Kuink' on laita?
ROSSE.
Kun tänne läksin sanaa tuomaan, jota
Niin raskas oli kantaa, huhu kulki.
Ett' asehiss' on monta kelpo miestä;
Jok' ompi sitä luultavampaa, koska
Tyrannin joukotkin näin liikkehellä.
Nyt apu tarpeen on. Te Skotlannissa
Uroja luokaa! naisten käteen miekka!
Tää kurjuus poistakaa!
MALCOLM.
Tuloa teemme:
Se lohduks olkoon. Siward-urhon meille
Ja miestä kymmentuhatt' England antaa:
Parempaa, taitavampaa sotamiestä
Ei kristikunnass' ole.
ROSSE.
Moinen lohtu
Jos olis mullakin! Mut sananipa
On ulvottavat erämaassa, missä
Ei korvaa kuulevaa.
MACDUFF.
Ne ketä koskee?
Yleistä tuskaako vai yksityistä
Ja yhden omaa?
ROSSE.
Joka kunnon sielu
Siit' ottaa osansa, mut suurin osa
Sun yksinomaas on.
MACDUFF.
Jos mun se on,
Sit' älä peitä; tuo se heti tänne.
ROSSE.
Äl' ijäks kieltä kammo, joka korvas
Nyt täyttää haikeimmilla sävelillä,
Mit' on ne koskaan kuulleet.
MACDUFF.
Haa! Min' arvaan.
ROSSE.
Linnanne vallattu on; vaimo, lapset
Tylysti murhatut; jos tavan kerron,
Niin lisään tuohon uhririistan röykköön
Teidänkin ruumihinne.
MALCOLM.
Armon Herra! --
Mies, älä silmiäsi hattuun peitä;
Tuo tuskas ilmi: suru, joll' ei kieltä,
Kiduttain kiusaa vaivattua mieltä!
MACDUFF.
Lapsetko myöskin?
ROSSE.
Vaimo, lapset, orjat,
Mitä vaan löyttiin.
MACDUFF.
Voi, ett' olin poissa!
Ja vaimonikin myös?
ROSSE.
Niin.
MALCOLM.
Lohtukaatte!
Tulinen kostomme se olkoon lääke,
Mi tämän kuolontuskan parantaa.
MACDUFF.
Häll' ei ole lasta! -- Kyyhkyseni kaikki?
Sanoitko: kaikki? -- Lemmon kotka! -- Kaikki?
Kuin? Kaikki poikaseni äitinensä
Ja yhdess' iskussa?
MALCOLM.
Se kestäkää kuin mies.
MACDUFF.
Sen kyllä teenkin;
Mut tuntea se täytyy myös kuin mies.
Mun täytyy muistaa, ett' on eloss' olleet
Nuo kalliit henget. -- Näkikö sen taivas
Eik' auttanut? O, syntinen Macduff!
Sun tähtes surmattiin he. Mua kurjaa!
Mun syntini eik' omiensa tähden
He teurastettiin. Herran rauha heille!
MALCOLM.
Hio sillä miekkas; harmiks muuta murhe;
Sydäntä älä hellytä, vaan kiihdä.
MACDUFF.
Voi, naisen lailla itkeä ma voisin
Ja kielin kerskata! -- Hyväinen taivas,
Pois viipy nyt! Tuo lempo Skotlannin
Eteeni saata, silmä vasten silmää;
Tuo liki miekkaa mies; jos pelastuu hän,
Niin anteeks myöskin taivas hälle suokoon!
MALCOLM.
Se miehen kielt' on. Nyt luo kuninkaan!
On väki valmis; hyvästit vaan puuttuu.
Macbeth on niittoon kypsä: taivaan vallat
Hiovat sirppiään. Hymyillä koita:
Niin pitk' ei yö, ett'ei sit' aamu voita.
(Lähtevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Dunsinan. Huone linnassa.
(Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)
LÄÄKÄRI.
Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata kertomustanne
todeksi huomata. Milloin hän viimeksi unissaan kulki?
ROUVA.
Sitten kun hänen majesteettinsa sotaan läksi, olen nähnyt hänen
vuoteeltaan nousevan, yönuttuun pukeuvan, menevän kamariinsa, ottavan
paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetillä sen
lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.
LÄÄKÄRI.
Suuri on häiriö luonnossa, kun yht'aikaa saattaa unen hyvyyttä nauttia
ja valvovan töitä toimitella. Mutta -- paitse kävelemistä ja muuta
toimimista -- oletteko kuullut hänen tuossa unen hyörinässä mitään
puhuvan?
ROUVA.
Olen, ja semmoista, jota en tahdo matkia hänen jälkeensä.
LÄÄKÄRI.
Minulle sen voitte sanoa; ja hyvä, jos sen tekisitte.
ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.
(Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)
Nähkääs, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaansa; ja sikeimmässä
unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!
LÄÄKÄRI.
Mistä hän on kynttilän saanut?
ROUVA. Se oli hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla
kynttilä palamassa: se on hänen käskynsä.
LÄÄKÄRI.
Näettekö, hänen silmänsä ovat auki.
ROUVA.
Niin, mutta näkö on ummessa.
LÄÄKÄRI.
Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.
ROUVA. Hänen tapansa on menetellä, ikäänkuin hän käsiänsä pesisi. Olen
nähnyt hänen sitä tekevän neljänneksen tuntia yhteen mittaan.
LADY MACBETH.
Vielä tuossa sittenkin on pilkku.
LÄÄKÄRI.
Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjaan panna mitä hän sanoo.
LADY MACBETH.
Pois, kirottu pilkku! Pois, sanon minä! -- Yks, kaks: nyt on aika
käsissä. -- Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko, ja
pelkuri? -- Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kelläkään
ole voimaa vaatia meitä tilille? -- Mutta kukapa olisi uskonut siinä
vanhuksessa niin paljon verta olevan?
LÄÄKÄRI.
Kuuletteko tuota?
LADY MACBETH.
Fifen thanilla oli vaimo: missä hän nyt on? -- Mitä? Eikö nämä kädet
koskaan tule puhtaiksi? -- Pois nuo, mylord, pois nuo! Te pilaatte
kaikki tuolla säikyllänne.
LÄÄKÄRI.
Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää
mitä teidän ei pitäisi.
ROUVA.
Hän on puhunut mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas tiesi,
mitä hän lie saanut tietää.
LADY MACBETH.
Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota
pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!
LÄÄKÄRI.
Sepä vasta huokaus? Hänellä on raskas paino sydämellänsä.
ROUVA.
En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka koko hänen korkean
arvonsa saisin.
LÄÄKÄRI.
Hyvä, hyvä!
ROUVA.
Suokoon Jumala, että niin olisi!
LÄÄKÄRI.
Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen toki ihmisiä nähnyt,
jotka ovat unissaan käyneet ja kuitenkin Herrassa nukkuneet omaan
vuoteeseensa.
LADY MACBETH.
Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto! -- Sanon
vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan päästä.
LÄÄKÄRI.
Todellakin?
LADY MACBETH.
Maata, maata! Portilla kolkutetaan. Pois, pois, pois, pois! Kätenne
mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata, maata!
(Lähtee.)
LÄÄKÄRI.
Meneekö hän maata nyt?
ROUVA. Suoraa päätä.
LÄÄKÄRI.
Käy huhut julmat. Teko luonnoton
Tuo luonnottoman tuskan. Salaisuuttaan
Miel' arka kuuroon pielukseensa purkaa.
Ei lääkäri, vaan pappi täss' ois tarpeen.
Suo, Jumal', anteeks meille kaikillen!
Silmäilkää häntä! Piiloon kaikki, mitä
Tuhokseen hän vois käyttää! Silmät auki! --
Nyt hyvää yötä! Mielen turmellut
Hän multa on ja näön hurmannut.
Mit' aattelen, en ilmoittaa ma tohdi.
ROUVA.
Hyv' yötä, herra tohtori!
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Tasanko lähellä Dunsinania.
(Menteth, Cathness, Angus, Lenox ja sotamiehiä
tulee rumpuinensa, lippuinensa.)
MENTETH.
Englantilaiset saapuu; heitä johtaa
Malcolm ja Siward, hänen setänsä,
Ja Macduff urho. Kosto heissä hehkuu;
Syy moinen hurjaan verileikkiin veisi
Pyhimyksenkin.
ANGUS.
Birnam-metsän luona
Tapaamme heidät; sieltä tulevat he.
CATHNESS.
Muassa onko Donalbain, ken tietää?
LENOX.
Ei varmaankaan. Mull' ylhäisist' on lista:
Siwardin poika siis' on, ynnä monta
Parrattomaa, jotk' ensi urostyötään
Nyt näyttävät.
MENTETH.
Tyranni mitä tehnee?
CATHNESS.
Varustaa vahvaks lujan Dunsinanin.
Sanovat toiset häntä hulluks; toiset,
Vähemmän vihaiset, sen nimittävät
Urouden raivoks. Varma vaan on, ett'ei
Hän järjestyksen vyöhön pingoittaa voi
Kipeät' asiaansa.
ANGUS.
Nyt hän tuntee,
Kuink' istuu käteen salamurha; nyt hänt'
Ainainen kapina pattoudesta soimaa;
Ei käskyläitä töissään johda lempi,
Vaan pelko. Nyt hän tuntee, kuinka arvo
On höllässä, kuin jättiläisen nuttu
On varas-kerin päällä.
MENTEITH.
Ei siis kummaa,
Jos sielu kurja säpsähtää ja säikkyy,
Kun kaikki siinä itseänsä kiroo
Siit' että ompi siinä.
CATHNESS.
Matkaan nyt,
Ja arvo sille, kelle arvo tulee.
Pois sairaan valtakunnan lääkärille;
Ja hänen kanssaan pelastukseks maamme
Veremme viime tilkkaan uhratkaamme!
LENOX.
Ei enempää, kuin että siitä kostuu
Kuninkaan kukka vaan, ja ruuhkat poistuu.
Nyt Birnamia kohti!
(Lähtevät, marssien.)
Kolmas kohtaus
Dunsian. Huone linnassa.
(Macbeth, lääkäri ja seuralaisia tulee.)
MACBETH.
Vie hiiteen tietos! Paetkoot vaan kaikki!
En pelkoon vaivu, kunnes Dunsinaniin
Birnamin metsä kulkee. Malcolm-nulkki,
Hän eikö vaimon luoma? Sanoivathan
Nuo henget, joille kaikk' on vaiheet tutut:
"Älä pelkää, Macbeth: sua ei vaimon luoma
Voi voittaa." -- Paetkaa siis, viekkaat thanit,
Englannin heinikkoihin yhtykää!
Mult' uljuutta ja mieltä valtavaa
Epäilys, pelko uupumaan ei saa.
(Palvelija tulee.)
Hiis mustatkoon sun, maidonkarva konna!
Tuon hanhennaaman mistä sen sait?
PALVELIJA.
Tuloss'
On kymmentuhat --
MACBETH.
Hanheako, lurjus?
PALVELIJA.
Ei, soturia.
MACBETH.
Mene, raavi silmäs
Ja punaa pelkos, maitomaksa hölmö!
Häh? Mitä sotureita? Hiiteen sielus!
Nuo liinahtavat poskes pelvon luovat.
Häh, mulkosilmä, mitä sotureita?
PALVELIJA.
Englannin sotajoukko, kuninkaani.
MACBETH.
Pois naamoinesi! -- Seyton! -- Sairaaks ihan
Tuo minut saattaa -- Seyton, hoi! -- Tää puusti
Ijäksi nostaa mun tai maahan paiskaa.
Elänyt olen kylläks; elon-aika
Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön;
Ja ijän seuralaiset -- kuuliaisuus,
Kunnia, rakkaus, ystävysten joukot --
Ne mennytt' on; sen sijaan kirousta
Salaista, syvää kuulen, mairett' inhaa,
Jot' epäis sydän-parka, jos vaan tohtis. --
Seyton!
(Seyton tulee)
SEYTON.
Mit', armollinen herra, suvaitsette?
MACBETH.
Mit' uutta muuta?
SEYTON.
Kaikki totta, herra,
Mit' ompi kerrottu.
MACBETH.
Ma tappelen,
Siks että liha luistani on vuoltu!
Tuo sotisopani!
SEYTON.
Ei vielä aika.
MACBETH.
Puen ylleni sen. Lisää ratsuja
Vakoomaan maata; hirteen joka miesi,
Ken pelvon mainii! Sotisopani! --
No, kuink' on sairaan?
LÄÄKÄRI.
Enemmän kuin sairaus
Kiduttaa häntä synkät mielihoureet,
Jotk' unen hältä vie.
MACBETH.
Hänt' auta. Taikaa
Sull' eikö mielen tautiin, taitoa
Nykiä surun juuret muistist' irti,
Aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa
Ja armaall' unheen vastamyrkyllä
Tuhota rinnasta se tuhon aine,
Mi jäytää sydäntä?
LÄÄKÄRI.
Siin' itseänsä
Potilaan itse auttaa täytyy.
MACBETH.
Koirille rohtos! Min' en siitä huoli.
Sopani kiinni! Savua tänne! -- Seyton,
Ne ratsut -- Thanit, tohtor', jättävät mun. --
No, joutuun! -- Tohtori, jos maani virtsaa
Sa voisit tarkastaa, sen taudin löytää
Ja terveyteensä entiseen sen saattaa,
Sua raikkaast' ylistäisin, että kaiku
Sua jälleen ylistäisi. -- Irti, sanon! --
Raparperiko, senna vai mik' aine
Nuo engelsmannit täältä pois vois huoltaa?
Oletko heistä kuullut?
LÄÄKÄRI.
Olen, herra
Kun sotaan hankkii kuningas, niin aina
Jotakin kuuluu.
MACBETH.
Jäljestäni tuo se. --
Ei ennen surma mua saavan näy,
Kuin Dunsinaniin Birnam-metsä käy.
(Lähtee.)
LÄÄKÄRI.
Jos Dunsinanist' arvon pääsis pois!
Ei hyötykään mua tänne vetää vois.
(Kaikki lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Tasanko Dnnsinanin lähellä. Loitompana metsä.
(Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin tulevat Malcolm,
Siward-vanhus ja hänen poikansa, Macduff, Menteth, Cathness,
Angus, Lenox, Rosse ja marssivia sotamiehiä.)
MALCOLM.
Lähellä, toivon ma, on päivä, joka
Tupiimme turvan tuo.
MENTETH.
Ei epäilystä.
SIWARD.
Mik' on se metsä tuossa?
MENTETH.
Birnam-metsä.
MALCOLM.
Siit' oksan joka miesi taittakoon
Ja kantakoon sit' edessään: näin voimme
Lukumme salata ja harhaan viedä
Vihollistemme silmät.
SOTAMIES.
Senpä teemme.
SIWARD.
Sanovat, että Dunsinaniss' yhä
Tyranni varman' on ja piiritystä
Siell' aikoo kestää.
MALCOLM.
Tuki viimeinen!
Kun tilaisuutta pienintäkin saavat,
Kapinan pienet, suuret nostattavat.
Pakosta häntä seuraa jotkut, nekin
Sydämmin pensein.
MACDUFF.
Jääköön tuomiomme,
Siks kunnes näemme päätöksen; nyt reippait'
Olkaamme sotureita.
SIWARD.
Läsn' on hetki,
Mi varmoill' osoittaapi perusteilla
Mit' omaa on ja mitä velkaa meillä.
Nuo tyhjät mietteet turhan toivon luovat,
Päätöksen varman miekan-iskut tuovat.
Me niihin turvatkaamme.
(Lähtevät, marssien.)
Viides kohtaus.
Dunsinanin linnassa.
(Macbeth, Seyton ja sotamiehiä tulee liehuvin lipuin
ja rumpujen pauhatessa.)
MACBETH.
Lippumme pystyyn muurin ulkopuolle!
"Tulevat", huudetaan jo. Linnan vahvuus
Ivaapi piiritystä. Siellä maatkoot,
Siks että heidät nälkä syö ja rutto!
Jos heit' ei meidän miehet auttais, uljas
Ois tehty vastus, parta vasten partaa,
Ja kotiin heidät piesty. Mikä melu?
(Naisten huutoa ulkona.)
SEYTON.
Se naisten huutoa on, hyvä herra.
(Menee.)
MACBETH.
Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu.
Ol' aika, jolloin väristys mun valtas,
Kun öisen huudon kuulin; satu julma
Sai tukan nousemaan, kuin olis henki
Siin' ollut. Kauhuist' olen saanut kyllän;
Ei hirmu, murhamielen suosituinen,
Mua enää peloita.
(Seyton palajaa.)
Mit' oli huuto?
SEYTON.
Kuningatar on kuollut, hyvä herra.
MACBETH.
Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll' olis ollut sille sanomalle. --
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.
Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
On narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!
Elämä vaan on varjo kulkevainen,
Näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä
Rajuupi aikansa ja katoo sitten;
Tarina on se, hupsun tarinoima,
Täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. --
(Sanantuoja tulee.)
Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun!
SANANTUOJA.
Kuningas armollinen!
Sanoisin mitä nähneheni luulen,
Mut enpä tiedä kuinka --
MACBETH.
No niin. Sano!
SANANTUOJA.
Kun vahtina ma kunnahalla seisoin
Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän
Minusta näytti.
MACBETH.
Valhettelet, orja!
(Lyö häntä.)
SANANTUOJA.
Vihanne kärsin, jos en puhu totta.
Sen nähdä voitte virstan parin päässä,
Ja niinkuin sanoin: metsä, joka käypi.
MACBETH.
Jos puhut valhetta, niin lähipuussa
Saat elävänä riippua sa, kunnes
Kutistaa nälkä sun. Jos puhut totta,
Voit mielist' aivan saman tehdä mulle.
Lujuuteni jo pettää: aavistan jo
Tuon paholaisen kaksikielisyyttä.
Totuuden varjolla hän valheit' ajaa:
"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee
Birnamin metsä." -- Ja nyt metsä kulkee
Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! --
Jos tott' on tuo, niin yhdentekevää,
Jos täältä pakenee tai tänne jää.
Jo kyllästyä alan aurinkoon;
Nyt mailma se vaikka hukkukoon!
Soi, jyry! Tule, hukka! Myrsky, myllää!
Ma kuolla toki tahdon pantsar' yllä.
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka. Kenttä linnan edustalla.
(Liehuvin lipuin ja rumpujen pauhatessa tulevat Malcolm,
Siward, Macduff y.m. ja sotamiehiä, lehvät kädessä.)
MALCOLM.
Nyt lähell' ollaan; lehväsuojat maahan
Ja tosi etehen! -- Te, kunnon setä,
Ja jalo poikanne, mun serkkuni,
Alatte leikin. Me ja kunnon Macduff,
Me teemme mit' on vielä tekemättä,
Sovitun käskyn mukaan.
SIWARD. Hyvästi! --
Jos tietäis vaan, miss' on tuon pedon säily,
Niin selkään tulkoon, jos ei miekat häily!
MACDUFF.
Nyt kaikki torvet soimaan! Soikahat,
Te veren, surman julkihuutajat!
(Lähtevät. Miekankalsketta kuuluu.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen osa sotakenttää.
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
Sidottu olen paaluun; en voi paeta,
Vaan täytyy mun, kuin karhun, härnyy kestää.
Miss' on se, jok' ei ole vaimon luoma?
Ma häntä pelkään, muut' en ketäkään.
(Nuori Siward tulee.)
NUORI SIWARD.
Nimesi?
MACBETH.
Kauhistut, jos saat sen kuulla.
NUORI SIWARD.
Sna. En, vaikka tulikuumempi se oisi
Kuin mikään helvetissä.
MACBETH.
Macbeth on se.
NUORI SIWARD.
Nimeä korvalleni ilkeämpää
Ei mainita vois perkelekään.
MACBETH.
Eikä
Peloittavampaa.
NUORI SIWARD.
Sen sa valhettelet,
Kirottu julmus! Miekallani valheeks
Sen todistan.
(Taistelevat ja nuori Siward kaatuu.)
MACBETH.
Sin' olit vaimon luoma. --
Aseille nauran vaan ja ilkun säilää,
Mi vaimon luoman miehen käessä häilää.
(Lähtee.)
(Miekankalsketta. Macduff tulee.)
MACDUFF.
Se tuoll' on melu. -- Näytä kasvos, julmus!
Jos muu kuin minun miekkani sun surmaa,
Niin vaimon, lasten haamuilt' en saa rauhaa.
Nuo kerni-raukat jääkööt: heillä keihäs
Kädessä palkast' on. Sua, Macbeth, etsin!
Ma muuten terin ehjin miekan kätken
Taas työttömänä tuppeen. -- Tuolla lienet:
Tuo kova kalske ilmaisee, ett' ompi
Siell' ylhäisiä. Voi, jos hänet saisin:
Muut' en sult', onni, pyydä!
(Lähtee. Miekankalsketta.)
(Malcolm ja Siward-vanhus tulevat.)
SIWARD.
Tänne, prinssi! --
Hyvällä linna antaunut on.
Tyrannin väki kahden puolin sotii,
Ja uljaast' ottelevat jalot thanit.
Jo päiv' on meidän puolellamme; vähän
On enää tehtävätä.
