MACBETH
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1885.
Näytelmän henkilöt:
DUNCAN, Skotlannin kuningas.
MALCOLM, | hänen poikansa.
DONALBAIN, |
MACBETH, | hänen sotaväkensä päälliköt.
BANQUO, |
MACDUFF, |
LENOX, |
ROSSE, |
MENTETH | Skotlannin ylimyksiä.
ANGUS, |
CATHNESS, |
FLEANCE, Banquon poika.
SIWARD, Northumberlandin kreivi, englantilaisen sotajoukon päällikkö.
Nuori SIWARD, hänen poikansa.
SEYTON, Macbethin adjutantti.
Macduffin poika.
Englantilainen lääkäri.
Skotlantilainen lääkäri.
Sotamies.
Portinvartija.
Vanhus.
Lady MACBETH.
Lady MACDUFF.
Lady Macbethin kamarirouva.
HEKATE ja kolme noitaa.
Lordeja, sotaherroja, sotamiehiä, murhamiehiä, seuralaisia ja
lähettiläitä. Banquon haamu ja muita näkyjä.
Neljännen näytöksen loppupuoli tapahtuu Englannissa, kaikki muut
tapaukset Skotlannissa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus
Aukea paikka.
(Ukkosen jylinää Ja leimauksia. Kolme noitaa tulee.)
1 NOITA.
Kons' yhdymme taas; mi merkki sen,
Rajuilmako, leimaus, ukkonen?
2 NOITA.
Häly taistelun kun laannut on
Ja voiton tuo tai tappion.
3 NOITA.
Siis ennen laskemist' auringon.
1 NOITA.
Ja paikka mikä?
2 NOITA.
Nummen rinne.
3 NOITA.
Macbethkin silloin saapuu sinne.
1 NOITA.
Tulen, harmio.[1]
2 NOITA.
Konna huutaa.
3 NOITA.
Heti, heti!
KAIKKI.
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.
(Katoavat.)
Toinen kohtaus.
Leiri Foresin lähellä.
(Miekankalsketta kuuluu. Duncan kuningas, Malcolm, Donalbain,
Lenox ja seuralaisia tulee. Soturi verissään kohtaa heidät.)
DUNCAN.
Ken tuossa verissään? On näkö hällä,
Kuin kapinasta uuden uutukaista
Hän tietäisi.
MALCOLM.
Se sama mies on, joka
Soturin oivan, karskin lailla iski
Mun kahleist' irti. -- Terve, urho veikko!
Nyt kuninkaalle kerro, kuinka sodan
Ol' lähtiessäs laita.
SOTURI.
Epävarma,
Kuin kahden uupunehen uijan, jotka,
Taidolleen haitaks, toisiins' iskevät.
Macdonwald julmus -- kapinoitsijaksi
Omansa aivan: kihistenpä versoo
Hänessä muukin konnuus -- länsisaarilt'
Avukseen kernit sai ja gallowglassit;
Ja onnetar, hymyillen kirotyölle,
Sai petturille portoks; mutta turhaan:
Macbeth, jot' urhoks syystä mainitaan,
Ilkkuillen onnetarta, maalla miekka,
Jok' yhä vielä veritöistään höyrys,
Miehuuden sankarina raivas tiensä
Tuon orjan luokse suoraan;
Ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt,
Vaan vatsan halkas leukapieliin saakka
Ja kallon nosti meidän muurillemme.
DUNCAN.
Oi urho serkku! Uros ansiosta!
SOTURI.
Kuin päivän koita julmat ukonilmat
Ja myrskyt haaksirikkojatkin seuraa,
Niin hurman lähde tääkin turmaa huokui.
Kuningas skottein, huomaa, huomaa! Tuskin
Miehuuden aseill' oli oikeus lyönyt
Käpälämäkehen nuo käppäät kernit,
Kun Norjan herra, etuansa käyttäin,
Aseilla kirkkailla ja virkein voimin
Jo täytti päälle.
DUNCAN.
Mut Macbeth ja Banquo?
Heit' eikö säikyttänyt tuo?
SOTURI. Heh, kyllä:
Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa.
Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit
Ladatut kaksin kerroin jyrinällä;
Niin he
Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan.
Veressä kylpeäkö teki mieli,
Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä,
En tiedä minä --
Apua huutaa haavani; ma voivun.
DUNCAN.
Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen
On maku kummassakin. -- Haavur' tuokaa.
(Soturi saatetaan ulos.)
(Rosse tulee.)
Ken tuossa tulee?
MALCOLM.
Jalo Rosse-thani.[2]
LENOX.
Mi kiire hänen silmistänsä vilkkuu?
Hoin katsoo se, ken jotain suurta tietää.
ROSSE.
Jumala kuningasta varjelkoon!
DUNCAN.
No, mistä matka, jalo thani?
ROSSE.
Fifestä, armollinen kuninkaani.
Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo
Väkemme viileäksi. Norja itse
Hirveillä joukoillaan, ja apunansa
Tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani,
Aloitti julman taistelun, siks että
Bellonan rautahame sulho,[3] hälle
Ruveten vertaiseksi, -- käsi kättä
Ja miekka kavaltajan miekkaa vasten --
Masensi korskan mielen. Lyhyesti:
Me voiton saimme.
DUNCAN.
Mikä suuri onni!
ROSSE.
Niin että nyt Sven, Norjan kuningas,
Meilt' anoo rauhaa. Mutta kaatuneitaan
Ei haudata hän saanut, ennenkuin hän
Saarella pyhän Columbanin maksoi
Viistuhat taaleria yhteiskassaan.
DUNCAN.
Tuo Cawdor luottoan' ei enää petä. --
Julista hälle surma. Macbeth nyt
On Cawdor-thanin arvon perinyt.
ROSSE.
Sen täyttää tahdon koittaa.
DUNCAN.
Hän minkä menetti, sen Macbeth voittaa.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Nummi.
(Ukkosen jylinää. Samat kolme noitaa tulevat.)
1 NOITA.
Miss' olet ollut, sisko?
2 NOITA.
Sian tapossa.
3 NOITA.
Entä sinä, sisko?
1 NOITA.
Helmastaan laivur'akka kastanjoita
Söi hotki hotkimistaan. "Annas", sanoin:
"Pois hiiteen, noita!" huus se ihrahaaso.
Mies Tiger-laivall' on Aleppoon mennyt;
Mut hännätönnäpä rottana
Perässä ma seilaan seulassa;
Sen ma teen, sen ma teen, sen ma teen.
2 NOITA.
Saat tuulen multa.
2 NOITA.
Oi, sisko kulta!
3 NOITA.
Ma toisen annan.
1 NOITA.
Muut kaikki ma luonani kannan.
Joka sataman ja sopen,
Kaikki ilmansuunnat lopen
Kiertäen ne kaartavat.
Heinäks hänet kuivatan,
Öin ja päivin karkoitan
Unen hänen silmistänsä,
Noidun hänen elämänsä.
Yhdeksästi yhdeksän
Raskaan viikon karsinnan
Hivuen saa kestää hän.
Vaikk' en laivaa hukkaan saiskaan,
Myrskyn piestäväks sen paiskaan.
Kas, mikä mulla!
2 NOITA.
Näytä, näytä!
1 NOITA.
Laivurin peukalo, näätkös vaan,
Hän hukkui kotimatkallaan.
(Rummun pärrytystä ulkona.)
3 NOITA.
Haa, rummut soi!
Se on Macbeth, oi!
Kaikki. Velhosiskot käsikkäin
Maat ja meret kiitää näin
Hyörin pyörin piirisillä:
Kolme sulle ja kolme mulle
Ja kolme vielä, siit' yheksän tullee.
Seis! -- Nyt taika on kohdallaan.
(Macbeth ja Banquo tulevat.)
MACBETH.
Näin julman kaunist' en ole päivää nähnyt.
BANQUO.
Etäälläkö on Fores? -- Keitä nuo
Noin kuihtuneet ja pukimeltaan jylhät?
Maan asukkailt' ei näytä he ja sentään
Maan päällä käyvät. Eloss' olettenko,
Ja olennoita, joilta vastuun saapi?
Mua ymmärtävän näytte: kaikin viette
Rosoille huulillenne kurtun sormen.
Näytätten naisilta, mut partanne
Mua kieltää teitä siksi päättämästä.
MACBETH.
Jos voitte, puhukaa! Keit' oletten?
1 NOITA.
Oi, terve, Macbeth! Terve, Glamis-thani!
2 NOITA.
Oi, terve, Macbeth! Terve, Cawdor-thani!
3 NOITA.
Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran.
BANQUO.
No, mitä tuijotatte? Säikyttenkö
Noin sulosointuisia uutisia? --
Nimessä totuuden, keit' oletten te?
Kuvitelmia vai tosi-olennoita!
Jalolle kumppanillen' ennustatte
Olevan onnen lisäks[4] suurta valtaa
Ja kruunun toiveita, ett' oikein siitä
Hän hurmaantuu; vaan mulle ette haasta.
Jos ajan kylvön tiedätten ja näette,
Mik' itu nousevi ja mik' ei nouse,
Niin vastatkaa! En kerjää enkä pelkää
En armoanne enkä vihaanne.
1 NOITA.
Terve!
2 NOITA.
Terve!
3 NOITA.
Terve!
1 NOITA.
Vähempi kuin Macbeth, ja suurempi.
2 NOITA.
Vähemmän onnekas, tok' onnekkaampi.
3 NOITA.
Et kuninkaaksi saa, mut niitä siität.
Macbeth ja Banquo, terve kumpikin!
1 NOITA.
Kumpikin terve, Banquo ja Macbeth!
MACBETH.
Seis, hämärät ennustajat! Selvän tahdon.
Kun Sinel kuoli, tulin Glamis-thaniks;
Vaan miten Cawdoriks? Viel' elää Cawdor,
Mies parhaillaan; ja kuninkaaksi pääsö
On luultavaa ja varmaa yhtä vähän
Kuin tulo Cawdoriksi. Mistä saitte
Tuon kumman tiedon? Miks täss' auhdoll' aholl'
Eteemme käytte, moista ennustellen
Profeettain lailla? -- Puhukaa, ma vaadin!
(Noidat häviävät.)
BANQUO.
Poreita maall' on niinkuin vesilläkin;
Nuo oli niitä. -- Mihin hävisivät?
MACBETH.
Pois ilmaan! Minkä ruumiiks luulit, haihtui
Kuin henki tuuleen. -- Voi, kun eivät jääneet!
BANQUO.
Tosi-olennoistako nyt haastelemme,
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?
MACBETH.
Lapsistanne tulee
Kuninkaita.
BANQUO.
Ja teistä kuningas.
MACBETH.
Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin?
BANQUO.
Niin aivan sanat kuuluivat. -- Ken tuossa?
(Rosse ja Angus tulevat.)
ROSSE.
Kuningas onnellisen tiedon saanut
On voitoistas, Macbeth; ja kuullen, kuinka
Kapinan liekiss' alttiiks panit henkes,
Hänessä ihmetys ja kehu kilvan
Sinusta kiistää. Tuosta vaienneena,
Ja päivätyötäs silmäten, hän huomaa
Sun pöyhkäin norjalaisten riviss' aivan
Kamoksumatta surman hirmukuvaa,
Jonk' itse loit. Kuin rakeet taajaan seuras
Sanoma sanomaa, jokainen tuoden
Sun ylistystäs kruunun puoltajana
Ja hänen eteensä sen kaatain.
ANGUS. Meillä
Kuningas sulle laittaa kiitoksensa;
Eteensä sua saattamaan vaan käskee,
Ei sua palkitsemaan.
ROSSE.
Ja vielä korkeamman arvon merkiks
Sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks.
Siis, terve, jalo thani! Se sun arvos.
BANQUO.
Haa! Puhuvatko perkeleetkin totta?
MACBETH.
Viel' elää Cawdor; miksi lainapukuun
Puette mun?
ANGUS.
Hänestä hylky elää;
Mut raskas tuomio painaa hänen päätään,
Jok' on jo surman oma. Norjan kanssa
Pitikö yhtä hän, vai salaa auttoi
Kapinamiestä, vaiko molempiin
Hän maansa turmaks yhtyi, sit' en tiedä;
Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu
Kukisti hänet.
MACBETH (syrjään).
Glamis ja Cawdor-thani!
Vaan suurin puuttuu. --
(Ääneen.)
Kiitos vaivastanne!
No, ettekö nyt usko lapsistanne
Tulevan kuninkaita, kun ne, jotka
Tekivät minut Cawdor-thaniksi.
Moist' ennustivat?
BANQUO.
Luottakaa vaan siihen,
Niin halu teissä pian kruunuun syttyy,
Ohitse Cawdor-arvon. Kummallista!
Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen,
Puhuvat hornan henget meille totta;
Rehellisiä pikku-seikoiss' ovat,
Pettääkseen suuremmissa. -- Serkut, kuulkaas!
MACBETH (syrjään).
Kaks tosi ennustusta! Oiva johto
Komeaan kuninkuuden näytelmään! --
Tuhansin kiitoksia, hyvät herrat! --
(Syrjään.) Yliluonnollinen kiusaus tuo, ei paha
Se olla voi, ei hyväkään: -- jos paha,
Miks onnen esimaun mulle soi se,
Aloittain totuudella? Cawdor olen.
Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos,
Min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn
Ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin
Sydäntän' jäykkää lyöttää? Tosi kauhu
On mielen hirmuluomain suhteen tyhjää.
Ja pelkkä murhan kuvitus jo jäytää
Olentoani niin, ett' elon kaiken
Tukeuttaa houre tuo, ja mitään muuta
Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole.[5]
BANQUO.
Kas kuink' on kumppanimme haltioissaan!
MACBETH (syrjään).
Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo,
Se kruunatkoon mun myös; en itse liiku.
BANQUO.
Uus arvo ompi niinkuin vieras puku;
Sopivaks vasta tottumus sen tekee.
MACBETH (syrjään).
No, tulkohon jos mitä! Kuluu hetki,
Vaikk' olis myrskyinenkin päivän retki.
BANQUO.
Me teitä odotamme, jalo Macbeth.
MACBETH.
Oi, anteeks! Unhotettuj' asioita
Ajuni raskas hautoo. Hyvät herrat,
Vaivanne kirjass' on, jot' aamuin illoin
Selaillen luen. -- Nyt kuninkahan luokse! --
Tapausta mieti, ja kun aika kypsyy
Ja muuten tilaisuutt' on, haastelkaamme
Siit' avomielin sitten.
BANQUO.
Mielist' aivan.
MACBETH.
Mut siksi vaiti! -- Tulkaa, ystävät!
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Fores. Huone kuninkaan linnassa.
(Torventoitauksia. Duncan, Malcolm,
Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN.
No, joko mestattu on Cawdor? Eikö
Palanneet ole toimittajat vielä?
MALCOLM.
Ei, herrani; mut puhuttelin miestä,
Jok' oli nähnyt hänen kuolevan.
Hän kertoi, että petoksensa suoraan
Hän tunnusti, teilt' armost' anteeks anoi
Ja syvää katumusta osoitti.
Niin kaunista ei mikään elämässään
Kuin elämästä lähtönsä: hän kuoli,
Kuin olis kuolemaa hän harjoitellut,
Pois heittäin kallehimman kalleutensa
Kuin kalun joutavan.
DUNCAN.
Ei mikään taito
Voi mielentilaa kasvoist' arvata.
Ylimys oli hän, ja häneen luotin
Ma ehdottomasti.
(Macbeth, Banquo, Rosse ja Angus tulevat.)
Oi jalo serkku!
Mua kiittämättömyyden synti raskas
Juur' rasitti. Niin kauas eelle ehdit,
Ett'ei sua palkintoni kerkein siipi
Tavoittaa voi. Jos vähemp' olis vaatees,
Ett' tasan kiitoksen ja palkan panna
Ma saattaisin! Nyt ken ne kaikki jaksaa
Sun ansiosi täysin määrin maksaa!
MACBETH.
Velvollisuus ja virka täyttäjänsä
Jo palkitseepi. Vastaan suvaitkaatte
Vaan ottaa työmme: kruununne ne ovat
Ja valtikkanne käskyläät ja lapset;
Ne tehtäväns' on tehneet, jos ne teille
On kunniaks ja mieliks.
DUNCAN.
Tervetullut!
Sua aloin istuttaa ja täyteen kukkaan
Sun tahdon saattaa. -- Jalo Banquo, sun ei
Vähemmät ansios, ja niit' ei tehdä
Vähemmän tiedoks. Annas, sua halaan!
Käy sydämmelleni!
BANQUO.
Jos siihen juurrun,
On laiho teidän.
DUNCAN.
Runsas riemuni,
Kyllyyttään huima, surun kyynelkätköön
Lymytä koittaa. -- Pojat, langot, thanit
Ja muut te meitä likeisimmät, kuulkaa:
Jälkeiseksemme Malcolm-esikkomme
Nyt nimitämme. Cumberlandin prinssi
Nimenä häll' on täst'edes. Mut yksin
Ei kunniaan hän nouse: tähden lailla
Jokaista ansiota arvomerkin
Kirkastaa pitää. -- (Macbethille) Ja nyt Invernessiin,
Ain' yhä velkaan teille jäädäksemme.
MACBETH.
On vaivaa lepo, mik' ei hyödyks teille.
Sanoman itse vien, ja tulollanne
Ma riemastutan puolisoni korvaa.
Nöyrimmät jäähyväiset!
DUNCAN.
Kunnon Cawdor!
MACBETH (syrjään).
Vai Cumberlandin prinssi![6] -- Siinä porras,
Johonka suistun, jos en yli hyppää;
Se tiellän' on. Te, tähdet, sammukaa!
Ei mieltän' mustaa valo nähdä saa.
Kamo kättä, silmä! Mut se tulkoon, se,
Mi tulleena on kauhu silmälle.
(Lähtee.)
DUNCAN.
Niin, kunnon Banquo; niin on uljas hän,
En kyllästy ma häntä kiittämään:
Se on herkkuani. Seuratkaamme häntä,
Mi huolien meitä vastaan ottamaan on
Edeltä mennyt. Serkku verraton!
(Torventoitauksia. Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Inverness. Huone Macbethin linnassa.
(Lady Macbeth tulee sisään, kirjettä lukien.)
LADY MACBETH.
"He kohtasivat minut voiton päivänä, ja olen täydellisimmästi
vakuutettu siitä, että heillä on enemmän kuin ihmisen tieto. Kun haluni
paloi heiltä enempää kyselemään, muuttuivat he ilmaksi ja haihtuivat.
Tuosta kun ihmeissäni siinä seisoin, tuli kuninkaalta lähettiläitä,
jotka minua tervehyttivät Cawdor-thaniksi, jolla nimellä sitä ennen
noitasiskot olivat minua tervehtineet ja tulevaan aikaan viitanneet,
lausuen: 'terve sulle, kuninkaaks saat kerran!' Tämän olen tahtonut
ilmoittaa sinulle, sinä rakkahin osakas kunniastani, ettet,
tietämättömänä siitä, mikä suuruus minulle on luvattu, jäisi
oikeutettua iloasi vaille. Pane se sydämmellesi, ja hyvästi jää!"
Glamis sa olet, Cawdor myös, ja onnen
Luvatun saat. -- Mut luontoas ma pelkään:
Siin' ihmistunnon maitoa on liiaks,
Ett' oikotien se löytäis. Suureks mielit,
Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus,
Sen kätyri, sulta puuttuu. Hartain halus
On hurskaan halua; et pettää tahtois,
Vaan vääryydellä voittaa. Suuri Glamis,
Sa sitä mielittelet, joka huutaa:
"Noin tulee tehdä sun, jos mua mielit",
Ja jota pikemmin sa pelkäät tehdä
Kuin tekemättä jättää. Tänne riennä,
Ett' oman henkeni ma korvaas valan,
Ja kielin uljain kaikki pieksen pois,
Mi sua tuosta kultarenkaast' estää,
Joll' onnetar ja henkimailma näyttää
Sun kruunanneen jo. --
(Palvelija tulee.)
Mitä kuuluu?
PALVELIJA.
Illall'
On täällä kuningas.
LADY MACBETH.
Oletko hullu?
Mukana eikö herras, ja hän eikö
Tuost' olis ennalt' ilmoittanut?
PALVELIJA.
Anteeks,
Mut totta on se. Tulossa on thani:
Yks kumppaneistani, jok' eeltä riensi,
Niin oli hengetön, ett' tuskin sanaa
Sai suustaan.
LADY MACBETH.
Häntä hoitakaa; hän suurta
Tuo sanomaa.
(Palvelija lähtee.)
Kähisten itse korppi[7]
Nyt Duncanin tuloa onnetonta
Mun katton' alle raakkuu. Tulkaa, henget,
Te murhamielen kätyrit, naisluontoni
Muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen
Julminta hirmuisuutta päästä jalkaan!
Vereni saentakaa, salvatkaa
Tie säälilt', ett'ei tunnonvaivan etsot
Mun päätöstäni julmaa järkyttäisi,
Rakentain sen ja teon väliin rauhaa!
Mun rinnoilleni tulkaa, maidon sijast'
Imemään sappea, te murhahenget,
Te näkymättömät, miss' ikänänsä
Tuhoa väijytte! Tule, synkkä yö,
Sakeimpaan hornan savuun peity, ett'ei
Terävä veitsen' haavaa näe, jonk' iskee,
Eik' alta mustan vaipan taivas pilku
Ja huuda: "seis, seis!"
(Macbeth tulee.)
Suuri Glamis! jalo Cawdor!
Suurempi kumpaakin: -- "sä, joka kerran" --
Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden
Mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen
Jo nykyhetkessä.
MACBETH.
Oi, armahani,
Yöks tänne Duncan saa.
LADY MACBETH.
Ja lähtee -- milloin?
MACBETH.
Aamulla -- niin on määrä.
LADY MACBETH.
Ei näe koskaan
Se aamu aurinkoa. Kasvos, armas,
On niinkuin kirja, josta kummia
Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa
Mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin
Jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka,
Viaton päältä, mutta käärme alla.
Pidettävä on tulijasta huolta;
Sa tään yön suuret toimet jätä mulle;
Tuleviks päiviksi ja öiksi nuo
Yliherruuden ja vallan meille tuo!
MACBETH.
Enemmän toiste.
LADY MACBETH.
Katse kirkas vaan!
Se pelkur' on, ken muuttaa muotoaan.
Muu kaikki jätä mulle.
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka. Linnan edusta.
(Torvensoittoa ja tulisoihtuja. Duncan, Malcolm, Donalbain,
Banquo, Lenox, Macduff, Rosse, Angus ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN.
On kaunis tämä linnan paikka; ilma
Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
Sukoillen kuihkoo.
BANQUO.
Kesävieraan pääskyn,
Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
Todistaa, että huokuu täällä taivaan
Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
On riippumajan kehdoks poikasilleen.
Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
Sen olen huomannut, on ilma lauha.
(Lady Macbeth tulee.)
DUNCAN.
Kah, itse armas emäntämme! -- Lempi,
Mi seuraa meit', on vaivaks usein, vaikka
Kiitämme siitä niinkuin lemmest' aina.
Täst' oppikaa, ja vaivoistanne meille
Kost'jumal' lausukaa ja puuhistanne
Kiitelkää meitä.
LADY MACBETH.
Vaikk' ois palvelumme
Vähimpään asti kaksin kerroin tehty
Ja vielä kahdistettu, pientä ois se
Ja turhaa verrattuna siihen suureen
Ja laajaan kunniaan, jot' oletten te
Kerännyt huoneellemme. Näiden uutten
Ja vanhain lahjain palkaks meill' ei muuta
Kuin esirukous.
DUNCAN.
Missä Cawdor? Häntä
Kannoilla seurasimme majaa hälle
Tilataksemme; vaan hän ajaa joutuun,
Ja lempi, tuima niinkuin kannus, auttoi
Hänt' ennen meitä kotiin. Vieraaksenne,
Ihana emäntä, nyt yöksi jäämme.
LADY MACBETH.
Mit' omaa alamaisell' on, hän itse
Ja kaikk', on lainaa, hyvä ruhtinaani;
Me vaadittaissa tilin teemme, jättäin
Omanne teille.
DUNCAN.
Käsi mulle! Nyt
Isännän luokse. Lemmittymme on hän,
Ja vastakaan näit' armomme ei puutu.
Suvaitsetteko, emäntäiseni?
(Lähtevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Sama paikka.
(Torventoitauksia ja tulisoihtuja. Edeskäypä ja useita
palvelijoita kulkee näyttämön poikitse, kantaen astioita
ja ruokia. Macbeth tulee.)
MACBETH.
Jos tehtynä se olis tehty, paras
Se olis oiti tehtynä. Jos välttää
Vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa
Vain menestystä, jotta tämä isku
Tääll' olis kaikki kerrassaan, vain täällä,
Täll' ajan katovalla kannikalla,
En tulevaisest' elämästä piittais.
Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä.
Verinen oppi, opittuna kerran,
Takaisin kääntyy omaan keksijäänsä.
Oikeuden tarkka käsi huulillemme
Sekoittamamme myrkkymaljan nostaa.
Tääll' ompi hällä kaksinainen turva:
Vasalli olen ensinkin ja lanko;
Se murhan kieltää jo. Sitt' isäntänä
Murhaajalt' ovi sulkea mun tulis
Eik' itse veistä käyttää. Lisäks Duncan
Niin hellä haltija on, valtatöissään
Niin puhdas, että hänen ansionsa
Pasuunakielill' enkelitten huutais
Julminta kirousta murhatyölle.
Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt
Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain
Tai taivaan keruubina ratsastain
Oroilla ilman näkymättömillä,
Tuon hirmuteon lietsois joka silmään,
Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. -- Kannust'
Ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa
Kuin huima kunnianhimo, joka hyppyyn
Yrittää, mutta ylenniskoin suistuu. --
(Lady Macbeth tulee.)
No, mitä nyt?
LADY MACBETH.
Hän koht' on atrioinnut.
Miks pois sa läksit?
MACBETH.
Kysyikö hän mua?
LADY MACBETH.
Tiedäthän sen.
MACBETH.
Tuo tuuma jättäkäämme.
Hän juur' mua kunnioitti; ja ma olen
Väeltä kaikenlaiselt' ostanunna
Kultaisen maineen, jota käyttää täytyy,
Kun on sen hohde kirkkain, eikä oiti
Pois heittää noin.
LADY MACBETH.
Oliko toivo, johon
Puit itses, päissään? Unestansako se
Nyt herää, silmät haljakkana katsoin
Äskeistä mielityötään? Rakkautes
Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä
Yht' uljas olla työssä, toiminnassa
Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot,
Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta
Omissa silmissäsi pelkur' olla
Ja sanoa kuin kissa tarinassa:
"Tekisin, jos vaan uskaltaisin."
MACBETH.
Vaiti!
Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen;
Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies.
LADY MACBETH.
Mik' elukka sun pani aikees mulle
Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit,
Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit
Enempää olla, kuin mit' olit, oisit
Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin,
Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit;
Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo
Masentaa sun. Imettäjänä tunnen,
Kuink' armas rakastaa on imulasta;
Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle
Sen hellist' ikenistä nännin oisin
Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt,
Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä.
MACBETH.
Jos ei se käy --
LADY MACBETH.
Ei käy! Sa täyteen määrään
Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se.
Kun Duncan nukkuvi (ja uneen hänet
Piankin matkan vaivat uuvuttavat),
Molemmat hänen passarinsa huumaan
Niin viinillä ja juomill', että muisti,
Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu
Ja höyrypannuks järjen tallepaikka.
Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet
Elukan-untaan, mitä emme silloin
Vois vartijattomalle Duncanille
Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää
Vois juopuneita passareita, joiden
Viaksi tämä suuri murha pannaan?
MACBETH.
Vain poikia sa siitä! Uljas luontos
Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. --
Kun hänen kamarissahan me verin
Punaamme nukkunehet passarit,
Omia heidän puukkojansa käyttäin,
Ken sit' ei uskois heidän työkseen?
LADY MACBETH.
Muuta
Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen
Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?
MACBETH.
Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon
Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan!
Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä
Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.
(Lähtevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Paikka sama. Linnan piha.
(Banquo ja Fleance tulevat,
jälkimmäinen tulisoihtu kädessä.)
BANQUO.
Mik' aika yöst' on, poika?
FLEANCE.
Kuu on maillaan;
En kuullut ole kelloa.
BANQUO.
Puol'yöstä
Se mailleen käy.
FLEANCE.
On myöhempi, ma luulen.
BANQUO.
He, miekkan' ota! -- Taivaass' ollaan tiukat:
Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. --
Tuoss', ota tuokin? -- Raskas niinkuin lyijy
Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan
En tahtois nukkua. Oi, armon vallat,
Aatokset häijyt torjukaatte, joilla
Leponi häirii luonto! -- Miekkan' anna!
(Macbeth tulee; ja palvelija, tulisoihtu kädessä.)
Ken siellä?
MACBETH.
Ystävä.
BANQUO.
Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu.
Hän oli harvinaisen iloinen
Ja väellenne jakoi runsaat lahjat.
Nyt tällä timantilla tervehtii hän
Suloista emäntäänsä, sulkein siihen
Kiitokset äärettömät.
MACBETH.
Äkkipäätä
Tahtomme joutui puutteen alamaiseks
Ja suurt' ei aikaan saanut.
BANQUO.
Hyvin kaikki. --
Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot:
Osaksi totta ennustivat teille.
MACBETH.
Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis,
Puhella sopis asiasta hiukan.
Määrätkää hetki.
BANQUO.
Milloin suvaitsette.
MACBETH.
Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, --
Keräätte kunniaa.
BANQUO.
Jos kerätess' en
Vaan sitä menetä; jos puhtahana
Valani säilyy, povi saastatonna,
Niin suostun kyllä.
MACBETH.
Hyvää yötä siksi.
BANQUO.
Ma kiitän; samaa teille.
(Banquo ja Fleance lähtevät.)
MACBETH.
Poika, käske,
Ett' emäntäs, kun juomani on valmis,
Kilistää kelloa. Käy maata sinä. --
(Palvelija lähtee.)
Tuo onko puukko, silmissäni tuossa,
Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! --
En sua saanut, ja tok' yhä näen sun.
Sa, turman ilmiö, sua eikö koura
Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö
Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu,
Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma?
Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana
Kuin tämän, jonka tässä paljastan.
Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;
Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. --
Muun aistimiston narriks silm' on tullut,
Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun,
Terä, kahva täynnä veripisaroita,
Joit' äsken niiss' ei ollut. -- Tyhjää kaikki;
Verinen teko vaan se silmissäni
Näin kuvastuu. -- Nyt toinen puoli maata
On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii
Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot
Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;
Ja laiha murha, vartijansa, suden,
Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,
Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän
Salaisin rosvoaskelin kuin haamu
Näin hiipivi. -- Sa luja, vankka maa,
Äl' askelteni astuntaa sa kuule,
Ett' eivät itse kivetkin ne kielis
Mun teistäni ja häiris tätä julmaa
Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! --
Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan
Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan.
(Kello kilisee.)
Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.
Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen
Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Lady Macbeth tulee.)
LADY MACBETH.
Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;
Mi heidät sammutti, mun tulistutti. --
Vaiti -- Hiljaa! -- Huuhkain vaan se siellä huikaa,
Se turman enne, joka huutaa julmaa
Hyv'yötänsä. -- Hän työss' on; ovi on auki;
Kuorsaillen juopunehet vartijat
Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,
Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,
Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.
MACBETH (sisältä).
Ken siellä?
LADY MACBETH.
Voi, heränneen heidän pelkään
Ja tekemättä jääneen työn; -- ei rikos,
Vaan yritys se meidät tuhoo. -- Vaiti! --
Asetin valmihiksi miesten puukot;
Ne huomasi hän kai. -- Jos ei hän olis
Isääni muistuttanut nukkuessaan,
Min' oisin tehnyt sen. -- Mun mieheni!
(Macbeth tulee.)
MACBETH.
Nyt on se tehty. -- Kuulitko sa mitä?
LADY MACBETH.
Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun.
Puhuitko sinä?
MACBETH.
Milloin?
LADY MACBETH.
Äsken.
MACBETH.
Alas
Kun astuinko?
LADY MACBETH.
Niin.
MACBETH.
Hiljaa!
Ken tuossa kamariss' on?
LADY MACBETH.
Donalbain.
MACBETH (katsellen käsiään).
Oi, näky surkea on tuo!
LADY MACBETH.
Sa hupsu!
Vai näky surkea!
MACBETH.
Siell' unissansa
Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että
Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;
Rukouksen sitten lukivat ja uneen
Taas vaipuivat.
LADY MACBETH.
Kaks siell' on nukkumassa.
MACBETH.
"Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"
Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet.
Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'"
En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"
LADY MACBETH.
Noin syvään älä tuota mielees paina!
MACBETH.
Mut miks en sanoa ma voinut "amen"?
Ma siunausta tarvitsin, ja "amen"
Kurkkuuni tarttui.
LADY MACBETH.
Noin ei tuommoisista
Saa tuskitella; voipi tulla hulluksi.
MACBETH.
Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
"Herätkää! Macbeth unen murhaa!" -- unen,
Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
Sekavat suorii, päivittäisen kuolon,
Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
Tuon luonnon toisen atrian ja parhaan
Elämän juhlaruoan.
LADY MACBETH.
Mitä puhut?
MACBETH.
"Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui.
Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor
Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.
LADY MACBETH.
Mut ken se huusi noin? Oi, armas thani,
Sun jalo pontes hervahtuu, jos moista
Noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä
Ja käsistäs nuo rumat merkit huuhdo! --
Miks tänne puukot kannoit? Siellä niiden
On paikka. Pois ne vie, ja verin tuhri
Makaavat vartijat.
MACBETH.
En sinne mene:
Aatella pelkään tekoani; nähdä
Sit' uudelleen en tohdi.
LADY MACBETH.
Arka raukka!
Tuo tänne puukot! Nukkuneet ja kuolleet
Kuvia vaan on; lasta peljättää voi
Kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa,
Niin sillä kultaan vartijoiden muodon,
Syyn muodon näin he saavat.
(Lähtee. Kolkutusta ulkoa.)
MACBETH.
Mikä kolke? --
Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne
Repivät silmät maalle! Voiko suuren
Neptunin koko valtameri pestä
Tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen
Tää käsi meret määrättömät punaa,
Viherjän muuttain ruskeaks.
(Lady Macbeth palajaa.)
LADY MACBETH.
Mun käten'
On samankarvaiset kuin sun, mut sydän
Noin vaalas mua hävettäis.
(Kolkutusta.)
Tuo kolke
Eteläportin' on. Pois kamariimme!
Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo;
Kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus
On luopunut.
(Kolkutusta.)
Haa! kuules, taasen kolke!
Yöpuku ylles, ett'ei kutsuttaissa
Havaittais meidän valvoneen. -- Äl' anna
Noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa.
MACBETH.
Tekoni tietäen mun paremp' oisi,
Ett' itseän' en tietäisi
(Kolkutusta.)
Kolkkehellas
Herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit!
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Portinvartija tulee.)
PORTINVARTIJA.
Sepä vasta kolkutusta, totta tosiaankin! Jos olisit helvetin porttien
vartija, kylläpä saisit avainta kiertää! (Kolkutusta.) Kolk, kolk,
kolk! Beelsebubin nimessä, ken siellä? -- Kas vaan, jyväsaksa, joka
hirtti itsensä pelätessään hyvää vuodentuloa. Aikanasi tulet! Onko vaan
hurstia tarpeeksi mukanasi, sillä täällä sitä hikoilla saat?
(Kolkutusta.) Kolk, kolk? Toisen perkeleen nimessä, kuka siellä? --
Lainvääntelijä, tottamaar, joka kummankin riitapuolen asian valallansa
vahvistaa, ja joka on Jumalan kunniaksi paljon konnankoukkuja
harjoitellut, vaan ei kuitenkaan ole voinut itseänsä taivaaseen
koukutella. Käy sisään, lainvääntelijä! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk!
Kuka siellä? -- Vai niin, englantilainen räätäli, tänne tullunna siitä,
että ranskalaisen housuista kaistaleen[8] varasti. Käy sisään, räätäli,
täällä kyllä saumarautasi kuumenee! (Kolkutusta.) Kolk, kolk! Ei
koskaan rauhaa. Ken olette? -- Mutta tämä paikka on helvetiksi liian
kylmä. Lempo sitä kauemmin olkoon pirun portinvartijana! Ajattelin
muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista
tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan. (Kolkutusta.) Kohta, kohta!
(Avaa.) Pyydän muistamaan portinvartijaa.
(Macduff ja Lenox tulevat.)
MACDUFF.
Niin myöhäänkö sä maata kävit, veikko,
Kun myöhään näin sä nukut?
PORTINVARTIJA.
Niin, nähkääs, ryyppäsimme toiseen kukonlauluun; ja juominen se
vaikuttaa tuntuvasti kolmea asiata.
MACDUFF.
Mitä kolmea asiaa se juominen sitten erittäin vaikuttaa?
PORTINVARTIJA.
Niin, nähkääs, punaisia neniä, unta ja kusta. Lemmenseikoissa se auttaa
ja kaataa: himoa se auttaa, mutta kyvyn se kaataa. Voipi sanoa, että
liika juominen pitää lemmen suhteen lainvääntelijän virkaa: se luo sen
ja tappaa sen; nostaa sen ja kaataa sen; yllyttää sitä ja kyllyttää
sitä; voimistuttaa ja laimistuttaa; sanalla sanoen: vääntää sen uneen,
pettää sen ja jättää sen.
MACDUFF.
Luulenpa, että viina sinut viime yönä petti.
PORTINVARTIJA.
Niin kylläkin, suut, silmät täyteen; mutta minäpä petoksen kostin; ja
luulenpa, että kylläkin puoltani pidin, sillä vaikka hän pari kertaa
sieppasi jalat altani, keksinpä keinon saada hänet maalle samaa tietä,
mitä oli tullutkin.
MACDUFF.
Hereillä onko herras? -- Kolkkeellamme
Me hänet herätimme: tuossa on hän.
(Macbeth tulee.)
LENOX.
Huomenta, jalo thani!
MACBETH.
Terve teille!
MACDUFF.
Kuningas joko noussut lie?
MACBETH.
Ei vielä.
MACDUFF.
Hän käski, että varhain herättäisin;
Lie myöhä jo.
MACBETH.
Vien teidät hänen luokseen.
MACDUFF.
Sen tiedän suloiseksi vaivaks teille;
Mut vaivaa on se kuitenkin.
MACBETH.
Työ mieleinen se meille vaivan korvaa.
Tuoss' ovi on.
MACDUFF.
Ma huutaa rohkenen;
Se työks on mulle pantu.
(Menee.)
LENOX.
Lähteneekö
Kuningas tänään?
MACBETH.
Lähtee -- niin on määrä.
LENOX.
Yö oli jylhä. Majassamme tuuli
Kukisti savutorvet; valitusta
Ilmassa kuultiin, julmaa kuolontuskaa
Ja hirmuäänin ennustelemista,
Paloa, murhaa, hävitystä hurjaa
Ajalle tuskaiselle syntyväksi.
Pimeyden lintu kaiken yötä huusi;
Sanovat maankin olleen kuumeissansa
Ja värisseen.
MACBETH.
Niin, jylhä oli yö.
LENOX.
Mun nuori muistini ei toista muista
Sen vertaista.
(Macduff palajaa.)
MACDUFF.
Oo, kauheata, kauheata, kauheata!
Ei kieli eikä sydän sua saata
Käsittää eikä nimittää!
MACBETH & LENOX.
Mik' ompi?
MACDUFF.
Nyt taitotekonsa on tuho tehnyt!
Kuin kirkonvaras murtanut on murha
Vihittyyn Herran huoneeseen ja hengen
Templistä ryöstänynnä.
MACBETH.
Kuinka? Hengen?
LENOX.
Kuninkahanko?
MACDUFF.
Menkää huoneeseen, ja
Sokaiskoon silmät teiltä toinen Gorgo; --
Mua älkää puhumahan vaatiko --
Nähkää, ja puhukaatte sitten itse. --
(Macbeth ja Lenox lähtevät.)
Hoi, hätäkello soimaan! -- Nouskaa, nouskaa! --
Petosta! Murhaa! Banquo, Donalbain!
Ja Malcolm! Nouskaa! Pois tuo veltto uni,
Tuo kuolon hahmo; itse kuoleman te
Nyt näette! -- Nouskaa katsomahan kuvaa
Sen suuren tuomion! -- Malcolm! Banquo! Nouskaa
Kuin haudasta ja aavein' ilmi tulkaa,
Ett' ois tää hirmu täysi! Kello soimaan!
(Hätäkelloa soitetaan.)
(Lady Macbeth tulee)
LADY MACBETH.
Miks talon nukkujia kokoon kutsuu
Noin jylhä torvi? Sanokaa!
MACDUFF.
Lady armas,
Mun kerrottavani ei sovi teille:
Sanani murhan tois, jos vaimon korvaan
Ne koskis.
(Banquo tulee.)
Banquo! Banquo! Murhattun' on
Kuninkaamme ja herramme!
LADY MACBETH.
Voih! voih!
Meilläkö?
BANQUO.
Hirveintä, miss' olkoonkin! --
Sanasi, Macduff, peruuta, ja sano,
Ett'ei niin ole.
(Macbeth ja Lenox palajavat.)
MACBETH.
Voi, jos oisin kuollut
Vaan tiimaa ennen tätä tapausta!
Olisin autuas silloin. Tästä lähtein
Ei totuutt' ole lainkaan maailmassa;
Petosta kaikki! Armot, arvot tyhjää!
Elämän viini maahan juossut on,
Ja kerskaks kellariin jäi pelkkä sakka.
(Malcolm ja Donalbain tulevat)
DONALBAIN.
Hukassa mikä?
MACBETH.
Te, vaikk' ette tiedä:
Verenne alku, synty, hetesuoni
Tukittu on, tukittu itse lähde!
MACDUFF.
Isänne on he murhanneet.
MALCOLM.
Voi! Ketkä?
LENOX.
Sen passarit on nähtävästi tehneet.
Verissä oli kädet, kasvot heillä,
Ja puukot heidän pieluksillaan vielä
Ol' aivan kosteat. He tuijottivat,
Tunnoiltaan ollen aivan. Moisten hoidoss'
Ei ole turvattuna ihmishenki.
MACBETH.
Voi, että vimmoissani tapoin heidät!
MACDUFF.
Miks teitte sen?
MACBETH.
Ken säikkynyt ja viisas
Voi samass' olla, lempeä ja hurja,
Kuninkaan mies ja puoleton? Ei kenkään.
Tulinen lempi kiihkoissansa voitti
Sävyisän järjen. Tässä makas Duncan.
Hopeapäässä veren kultareunus
Ja haavat ammottain kuin aukko, josta
Tuho sisään ryntää; tuossa murhamiehet,
Värihin ammattinsa tahrattuina,
Rivoina puukot hurmeen tahmass' aivan.
Ken, joll' on sydän lempivä, ja siinä
Rohkeutta näyttää tätä lempeänsä,
Vois mieltään malttaa?
LADY MACBETH (pyörtyvinään).
Auttakaa mua täältä!
MACDUFF.
Ladyä hoitakaa!
MALCOLM.
Me vait olemme,
Me, joill' on tässä suurin surun syy!
DONALBAIN.
Vait'-olo paras: täällä kova onni
Vois kairanreiän lymyst' äkkipäätä
Karata meihin. Pois! Ei kyyneleemme
Viel' ole kypsät.
MALCOLM.
Eikä valloillansa
Surumme suuri.
BANQUO.
Ladyä hoitakaa!
(Lady Macbeth kannetaan pois.)
Alastoman ja paljaan heikkoutemme
Kun saamme verhotuksi, yhtykäämme
Tät' inhaa verityötä tutkimaan.
Meit' epäilys ja kauhu värisyttää;
Kädessä Kaikkivallan seison tässä,
Ja luihun kavalluksen salajuonta
Ma sodin vastaan.
MACDUFF.
Minä myös.
KAIKKI.
Me kaikki.
MACBETH.
Nyt täysi miehen asu joutuun ylle!
Salissa sitten yhdytään.
KAIKKI.
Hyv' on!
(Kaikki lähtevät, paitse Malcolm ja Donalbain.)
MALCOLM.
Mit' aiot? Hyv' ei ole tänne jäädä.
Surua teeskellä on viekkaan helppo.
Ma lähden Englantiin.
DONALBAIN.
Min' Irlantiin.
On ero turvaks kummallenkin meille.
Tääll' ovat hymyt tikareita täynnä,
Ja verisin on veriheimolainen.
MALCOLM.
Tuo murhan nuoli, joka ammuttiin,
On vielä lennossansa. Paras meidän
On sitä karttaa. Ratsun selkään siis!
Vähemmälle nyt jäähyväiset jääkööt.
Pois varkain! Konsa turma tuloss' on,
Ei varas lie ken turvaa pakohon.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Linnan edustalla.
(Rosse ja eräs vanhus tulevat.)
VANHUS.
Vuoskymmeniä seitsemisen muistan;
Sill' ajall' olen monta kummaa nähnyt
Ja julmaa päivää; mutta kaikki leikiks
Tää hirmu-yö on tehnyt.
ROSSE.
Näet sä, isä:
Vihoissaan ihmistöistä taivas uhkaa
Veristä lavaa. Kello näyttää päivää,
Mut synkkä yö tukeuttaa taivaan lampun.
Yön kunniaksko vaiko päivän hävyks
Maan kasvot hautaa pimeys nyt, kun niitä
Elävän valon tulis suudella?
VANHUS.
Se luonnotont' on kuin tuo öinen työkin.
Tiistaina hiirensyöjä huuhka sieppas
Ja tappoi pilviss' ylvästävän haukan.
ROSSE.
Duncanin ratsut -- kumma, mutta totta --
Nuo somat, kauniit, rodun valiot,
Hurjistuneina pilttuuns' särkivät,
Kurista huolimatta maalle syösten
Ikäänkuin sotaan ihmiskuntaa vastaan.
VANHUS.
Sanotaan, että toisiaan he söivät.
ROSSE.
Niin tekivätkin; sen ma kummakseni
Näin omin silmin. -- Tuossa kunnon Macduff!
(Macduff tuke.)
No, miltä näyttää?
MACDUFF.
Ettekö te näe?
ROSSE.
Jo tiettyn' onko, ken on murhan tehnyt?
MACDUFF.
Ne, jotka Macbeth tappoi.
ROSSE.
Taivaan taatto!
Mik' etu heillä siitä?
MACDUFF.
Lahjotuita!
Kuninkaan pojat, Donalbain ja Malcolm,
Paenneet ovat, joka tekee heidät
Epäiltäviksi.
ROSSE.
Sekin luonnotonta!
Oo, kunnianhimo ahnas, joka ahmaat
Noin oman elinmehus! -- Luultavasti
Kuninkaaks nyt saa Macbeth.
MACDUFF.
Nimitetty
Hän on ja Sconiin kruunattavaks mennyt.
ROSSE.
Ja missä Duncanin on ruumis?
MACDUFF.
Colmes-killin pyhään kätköpaikkaan viety,
Miss' esi-isienkin lepää luut.
ROSSE.
Menettekö te Sconihin?
MACDUFF.
En, serkku;
Ma Fifeen lähden.
ROSSE.
Minä menen Sconiin.
MACDUFF.
Hyvästi! Ett'ei toteen vaan käy aate:
Parempi uutta oli vanha vaate!
ROSSE.
Hyvästi, isä!
VANHUS.
Herran siunaus teille
Ja niille, jotka pahan hyväks sääntää
Ja vihamiehet ystäviksi kääntää!
(Lähtevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Fores. Sali linnassa.
(Banquo tulee.)
BANQUO.
Nyt olet se: kuningas, Cawdor, Glamis
Ja kaikki, mitä ennustivat velhot.
Petosta vaan sun käyttäneesi pelkään.
Mut sanottiin tok', ett'ei sukuus jäis se,
Vaan että kuningasten kanta-isäks
Tulisin minä. Totuutta jos heiss' on --
Ja sinusta, Macbeth, se selvään nähdään --
Miks ei he minullenkin ennustajiks
Ruveta vois ja toivoani nostaa?
Mut vaiti siitä!
(Torventoitauksia. Macbeth kuninkaana, Lady Macbeth
kuningattarena, Lenox, Rosse, hoviherroja, hovinaisia
ja seuralaisia tulee.)
MACBETH.
Tuossapa se paras
On vieraamme!
LADY MACBETH.
Jos hän ois unhotettu,
Ois suureen juhlahamme aukko jäänyt,
Ja pilall' oisi kaikki.
MACBETH.
Tänä iltan'
On juhlapidot meillä, pyydän, että
Tulette tekin.
BANQUO.
Teidän korkeutenne
Vaan käskeköön, ja velvollisuus teihin
Mun sitoo siteill' ikikestävillä.
MACBETH.
Lähdetten iltapuolla?
BANQUO.
Lähden, herra.
MACBETH.
Tän päivän neuvotteluss' oisi muuten
Mieltänne kuultu, jok' on aina viisas
Ja onnekas; mut huomiseks se jääköön.
Kauasko matka on?
BANQUO.
Niin kauas, että
Se ajan täyttää tästä iltaan asti.
Paremmin jos ei hepo juokse, täytyy
Yölt' ottaa lainaks pari synkkää tiimaa.
MACBETH.
Pois älkää jääkö vaan!
BANQUO.
En, ruhtinaani.
MACBETH.
Veriset lankomme ne Englannissa,
Ma kuulen, piilevät ja Irlannissa.
Tunnustamatta julmaa isänmurhaans'
Valeita outoj' ajavat he kansaan.
Huomenna siitä, jolloin muutenkin
Kokohon meitä vaatii valtatoimet!
Ratsaille joutuun! Hyväst'! Illalla
Siis tavataan. Mukana onko Fleance?
BANQUO.
On, herra. Aika kiiruhtaapi.
MACBETH.
Olkoot
Heponne varmat jaloiltaan ja virmat!
Näin satulainne turviin jääkäätten!
Hyvästi! -- (Banquo lähtee.)
Jokaisella nyt kello seitsemään on
Vallassaan aika, että seurast' oisi
Sen suuremp' ilo. Iltaan asti yksin
Tahdomme jäädä. Siksi, Herran haltuun!
(Kaikki lähtevät, paitse Macbeth.)
(Palvelija tulee.)
Mies, kuules! Ovatko ne miehet täällä?
PALVELIJA.
He linnan portill' odottavat, herra.
MACBETH.
Tuo sisään heidät! -- (Palvelija lähtee.)
Tämä tila ei
Niin mitään ole, jos ei turvaa ole.
Tuon Banquon suhteen suuri mull' on pelko:
Sen miehen kuninkaallisessa luonteess'
On jotain hirveää. Hän uskaljas on;
Ja paitse tätä rohkeutt' on hällä
Älyä, joka varmast' uljaat tuumat
Vie määrän päähän. Muut' en ketään pelkää
Kuin häntä. Henken' alleen masentaa hän,
Niinkuin Antonion suhteen Caesarin
Sanotaan tehneen. Velhoja hän sätti,
Kuninkaan nimen kun he mulle soivat,
Ja käski heidän haastaa hälle. Silloin
Profeettain lailla tervehtivät häntä
Lukuisten kuningasten kanta-isäks.
Mun päähän' asettivat mahon kruunun
Ja kourahani kuivan valtikan,
Jonk' outo muukalainen siitä riistää,
Kun poikaa mull' ei ole. Niin jos on,
Ryvetin sieluni Banquon lapsen tähden,
Sen tähden hurskaan Duncanin ma tapoin,
Sen tähden tunnonrauhan' myrkytin
Ja autuuteni helmen ihmiskunnan
Viholliselle myin hänt' auttaakseni
Kuninkaaks, Banquon lasta kuninkaaksi!
Ei, ennen taisteluun sun haastan, onni,
Ja sodin kanssas henkeen, kuolemaan!
Ken siellä? --
(Palvelija palajaa kaksi murhaajaa seurassaan.)
Pois, ja varro, kunnes kutsun. --
(Palvelija lähtee.)
Teit' emmekö me eilen puhutelleet?
1 MURHAAJA.
Kyll', armollinen herra.
MACBETH.
Hyvä! No,
Olettenko sit' aprikoinneet? Tietkääs,
Se hän on, joka ennen muinen salpas
Teilt' onnen tien, vaikk' arvelitte siksi
Mua viatonta. Sen jo viime kerrall'
Osoitin teille; selväks tein, kuin teit' on
Petetty, peijattu; ma keinot näytin
Ja niiden käyttäjät ja kaikki, josta
Jo pöhkökin ja mielipuoli huomaa
Sen Banquon työksi.
1 MURHAAJA.
Sen te selvititte.
MACBETH.
Niin, mutta vielä muutakin, jok' aiheen'
On tähän yhdyntäämme. Olettenko
Niin kärsiväiset luonnostanne, että
Tuon siedätten? Niin laupiaatko, että
Mies-paran tuon ja hänen lastens' eestä
Rukoilette, tuon, jonka käsi raskas
Teit' alas hautaan painoi sekä saattoi
Ijäksi omaisenne mieron tielle?
1 MURHAAJA.
Kuningas, miehiä me olemme.
MACBETH.
Niin, miehistä te kirjoiss' ehkä käytte
Kuin lukki, hurtta, häkki, tiisti, rakki
Ja luppakorva, joilla koiran nimi
On kaikilla; mut arvolistass' ero
On talon-, lintukoiran, vilkkaan, laiskan
Ja viekkaan välillä, sen lahjan mukaan,
Jonk' aulis luonto kullenkin on suonut,
Ja josta kullakin on eri kölli
Muist' eroitteeksi, jotka lista merkkii
Samaksi kaikki. Niinpä ihmisenkin.
No, jos nyt listass' oletten ja ette
Alinta miehenluokkaa, ilmaiskaa se,
Niin povellenne uskon toimen, joka,
Jos teette sen, vihollisenne sortaa
Ja rakkauteeni kiinni teidät solmii.
Hän elämällään terveyteni tärvää;
Paranen, jos hän kuolee.
2 MURHAAJA.
Minä, herra,
Mies olen, jota mailman iskut, potkut
Niin härnänneet on, ett'en huoli mitä
Mailman kiusaks tehnen.
1 MURHAAJA.
Minä myöskin
Niin vaivattu, niin kovan onnen lyömä,
Ett' elämäni alttiiks annan, jos sen
Parantaa sillä voin tai päästä siitä.
MACBETH.
Ett' oli Banquo vihollinen teille,
Nyt tiedätten.
2 MURHAAJA.
Niin oli.
MACBETH.
Niin myös mulle,
Ja niinkin verivihaisesti, että
Jokainen hetki hänen elämästään
Mun sydänvertan' kysyy. Voisin kyllä
Hänestä päästä julkivaltaa käyttäin
Ja tunnustan sen suoraan, mut en saata
Eräiltä ystäviltä, jotka meille
On yhteiset ja joihin panen arvon;
Vaan täytyy mun hänt' itkeä, vaikk' itse
Ma hänet tapoin. Senpä vuoksi teiltä
Apua kosin nyt, näin ihmisiltä
Tekoni peittäin monestakin syystä.
2 MURHAAJA.
Me teemme, herra, mitä käskette.
1 MURHAAJA.
Niin, vaikka henki --
MACBETH.
Miehuutenne kuultaa
Jo silmistänne. Tunnin kuluessa
Osoitan teille paikkanne ja määrään
Sopivan ajan ihan piiramalleen.
Tän' iltan' on se tehtävä eik' aivan
Lähellä linnaa: minuun -- muistakaa se --
Syyn kaunaa ei saa jäädä. Hänen kanssaan --
Ett'ei jäisi puolitekoon työmme -- Fleancen,
Tuon hänen poikansa, jok' ompi myötä,
Jonk' ero täält' on yhtä tärkki mulle
Kuin isän, täytyy synkän hetken onnest'
Osansa saada. Tuumimaan nyt menkää;
Koht' etsin teitä.
2 MURHAAJA.
Valmiit' ollaan, herra.
MACBETH.
Teit' oiti kutsun; vartokaatte tuolla.
(Murhaajat menevät.)
Päätetty siis! -- Jos, Banquo, taivaasen
Sun pyrkii sielus, nyt se tehköön sen!
(Lähtee.)
Toinen kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Lady Macbeth tulee, palvelija jäljessä.)
LADY MACBETH.
Täält' onko Banquo lähtenyt?
PALVELIJA.
On, rouva,
Mut palaa yöksi.
LADY MACBETH.
Sano kuninkaalle,
Ett' olis puhuttavaa hiukan mulla,
Jos häll' on tilaisuutta.
PALVELIJA.
Kyllä, rouva.
(Lähtee.)
LADY MACBETH.
Kaikk' ompi turhaa, hukkatyötä vaan,
Jos kyllääns' ei saa halu saamastaan;
Parempi olla murhattujen mailla
Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla!
(Macbeth tulee.)
No, herrani, miks yksin noin te käytte,
Kamalat haaveet seurana, ja mieless'
Ain' ajatus, jonk' esineensä kanssa
Jo olis kuolla tullut? Miksi muistaa
Mit'ei voi auttaa? Tehty mikä tehty!
MACBETH.
Ei surmaans' saanut käärme, sai vaan haavan,
Ja paranee; ja kurja ilkeytemme
Sen kammoo hammast' aivan niinkuin ennen.
Hajotkoot taivaat, maat ja mailman pylväät,
Ennen kuin pelvoss' atriamme syömme
Ja nukahdamme mieless' unen hirmut,
Jotk' öisin meitä vaivaa! Paremp' olla
Tuon kuolleen luona, jonka lähetimme
Omaksi rauhaksemme ikirauhaan,
Kuin sielun piinapuilla lakkaamatta
Tuskissa olla. Haudassaan on Duncan
Ja elon kuumeen jälkeen hyvin nukkuu.
Pahintaan petos tek': ei teräs, myrkky,
Ei ulkosodat, kapinat, ei mikään
Hänt' enää saavuta.
LADY MACBETH.
Oi, miehen' armas,
Sulosta jylhä katsees, ole tänään
Iloinen, kirkas vierastesi kanssa.
MACBETH.
Niin kyllä, armahani; samoin sinä!
Sa koko huomiosi Banquoon käännä;
Hänt' ennen muita silmin, kielin etsi.
Viel' epävarmat ollen, täytyy meidän
Imarteen virrass' arvoamme pestä,
Sydämmen valhenaamaks tehdä kasvot,
Sen tosilaadun peittäin näin.
LADY MACBETH.
Nuo heitä!
MACBETH.
Oi, vaimo, skorpioneja on täynnä
Mun sieluni! Viel' elää Fleance ja Banquo.
LADY MACBETH.
Mut heill' ei ikuisuuden valtakirjaa.
MACBETH.
Se lohduttaa: he ovat saatavissa.
Iloitse siis! Ennenkuin yökkö päättää
Yölentonsa ja koppakuoriainen
Hekaten mustan käskyst' univirttään
Nukuttavalla hyrinällä soittaa,
On teko tehty lajiaan mitä julmin.
LADY MACBETH.
Mik' on se teko?
MACBETH.
Tietämättömyyttäs
Viaton ole, armas, kunnes teost'
Iloita saat. Yö umpisilmä, joudu,
Armeliaan päivän hellä katse peitä,
Ja verikäsin näkymättömin
Tuo suuri valtakirja revi rikki,[9]
Mi kalvaaks minut saa! -- Jo hämärtääpi,
Kotiinsa metsään vares lentää; päivän
Iloiset lapset nuokkuin nukkuvat,
Yön mustat henget ryöstöns' alkavat.
Sa kummastut; mut vaiti, kiinni suu!
Pahuuden kautta pahuus voimistuu.
Niin, armas, tule kanssani.
