CASSIO.
Hän on todellakin täydellisyys.

JAGO.
Onnea morsius-yölle! Tulkaa, luutnantti; mulla on pullollinen viiniä,
ja täällä ulkona on pari reipasta Kypron poikaa, jotka mielellään
kilistelisivät maljaa mustan Othellon muistoksi.

CASSIO.
Ei, hyvä Jago, ei tänä iltana; minulla on vallan heikko ja onneton
viinapää. Soisin mielelläni, että kohteliaisuus keksisi jonkun toisen
kunnioittamistavan.

JAGO.
Oo, nehän ovat ystäviämme! Pikarillinen vaan! Minä juon teidän
puolestanne.

CASSIO.
En ole tänä iltana muuta maistanut kuin yhden pikarillisen ja senkin
vedellä taitavasti sekoitettuna, -- mutta kas, minkä mullistuksen se on
tehnyt! Olen niin heikko, ikävä kyllä, enkä tohdi nyt enää huonoja
voimiani koetukselle panna.

JAGO.
Kah, ystävä, tänä yönä pitää hummata. Niin tahtovat nuo reippaat pojat.

CASSIO.
Missä he ovat?

JAGO.
Tuolla ulkona. Kutsupas heitä sisään, ole niin hyvä.

CASSIO.
Kyllä sen teen, mutta vastenmielistä se on.

    (Lähtee.)

JAGO.
Jos vaan saan hänet juomaan lasin verran
Sen lisäks', mit' on hän jo ennen juonut.
Niin tulee hän niin riitaiseks ja ärjäks
Kuin armon rakki. Tuo Rodrigo hölmö,
Jonk' aivan nurin kääntänyt on lempi,
On Desdemonan muistoks tyhjentännä
Mont' uhka maljaa, ja nyt vahdiss' on hän.
Kolm' oivaa kyprolaista -- tuittupäitä,
Jotk' ovat arkamaiset kunniastaan:
Tän urhollisen saaren tosi kuvat, --
Ma vaahtomaljoin päihdytin; he vahdiss'
On hekin. Tuossa juopposeurassa
Hytytän Cassiomme tekoon, joka
Vihoittaa koko saaren. -- Kah, tuoss' ovat
Jos toteen käy vaan mitä uneksin,
Niin myötä virran, tuulen purjehdin.

    (Cassio palajaa, Montano ja muita ylimyksiä hänen seurassaan.)

CASSIO.
No, jumal'auta, ovatkin jo saaneet minut hiivaan.

MONTANO.
Herrainen aika, mitäpä tuosta! Tuskinhan jyvänkään vertaa joit, niin
totta kuin soturi olen.

JAGO.
Hoi! Viiniä tänne!

    (Laulaa:)

    Hei, malja tänne, saas, saas!
    Hei, malja tänne, saas!
    Sotamies sepä mies on puolestaan,
    Vaikk' elämätä vaaksan verta on vaan.
    Sotamiehet, juodahan taas!

Viiniä tänne, pojat!

    (Viiniä tuodaan.)

CASSIO.
Saakeli soikoon, oivallinen laulu!

JAGO.
Sen opin Englannissa; siellä sitä, totta toisen kerran, vasta juoda
osataan. Ei Tanskan mies, ei saksalainen eikä tuo ihramaha
hollantilainen -- saas tästä! -- ole mitään englantilaisen rinnalla.

CASSIO.
Onko se englantilainen niin verraton juomari?

JAGO.
On kuin onkin; helposti hän juo tanskalaisen kumoon; hänellä ei vielä
ole hikikarpaloa otsalla, kun jo saksalainen on pöydän alla; ja
hollantilainen se jo kukertuu, ennenkuin maljaa toistamiseen täytetään.

CASSIO.
Päällikkömme terveydeksi!

MONTANO.
Siihen, luutnantti, minä yhdyn ja vastaan maljaanne.

JAGO.
O, sitä ihanata Englantia!

    (Laulaa:)

    Kuningas Staffan oli kunnon mies,
    Hän housuista plootun jätti;
    Mut kallihiks katsoi tuon kenties
    Ja räätäliään nyt sätti.
    Hän mies oli korkea arvoltaan,
    Sinä vaan olet köyhä rakki;
    Se ylpeys on, joka kaataa maan,
    Siis yllesi vanha takki.

Viiniä tänne, hoi!

CASSIO.
Kah, sepä vielä ihanampi laulu kuin äskeinen.

JAGO.
Tahdotteko sen kuulla toistamiseen?

CASSIO.
En, sillä sen pidän kelvottomana virkaansa, joka tuommoista tekee. --
Niin, taivas on yli meidän kaikkien, ja sieluja on, jotka autuaiksi
tulevat, ja sieluja on, jotka eivät tule autuaiksi.

JAGO.
Aivan totta, rakas luutnantti.

CASSIO.
Itse puolestani, -- loukkaamatta sillä päällikköämme tai ketään muuta
ylhäistä herraa -- toivon minä tulevani autuaaksi.

JAGO.
Niin minäkin, luutnantti hyvä.

CASSIO.
Niin; vaan -- suokaa anteeksi -- ennen minua ette suinkaan: luutnantti
tulee ennen autuaaksi kuin vänrikki. Vaan mitäpä siitä sen enempää!
Toimihimme nyt! -- Anna meille meidän syntimme anteeksi! -- Hyvät
herrat, tehkäämme nyt tehtävämme. Älkää luulko, herrat, että olen
päissäni; tuo tuossa on vänrikkini; -- tuossa on oikea käsi, ja
tuossa on vasen käsi. -- Päissäni en ole: voin sangen hyvin
seisoa ja sangen hyvin puhua.

KAIKKI.
Erinomaisen hyvin.

CASSIO.
Vai niin, sepä hyvä; älkää siis luulko, että olen päissäni.

    (Lähtee.)

MONTANO.
Nyt vallille ja vahdit asemilleen!

JAGO.
Tuon miehen tuossa näitte: sotur' on hän
Ja kelpais vaikka Caesarinkin luona
Komentajaks. Te näette miehen viat;
Hyveisin ne on päiväntasoiss' aivan:
Molemmat yhtä pitkät. Sääli hänt' on!
Ma pelkään, ett' Othellon luotto häneen
Saartanne haittaa, jos saa pahaan aikaan
Tuo heikkous vallan.

MONTANO.
                     Juoko noin hän usein?

JAGO.
Se häll' on aina johdantona uneen;
Hän kellon kahdest' ympärinsä valvois,
Jos hiiva hänt' ei uneen tuutisi.

MONTANO.
Hyv' ois, jos päällikkönne sais sen tietää;
Ehk'ei hän sitä näe; tai Cassion hyveet
Vaan hyväntahtoisuudessaan hän huomaa
Ja virheet peittoon jättää. Eikö totta?

    (Rodrigo tulee.)

JAGO (syrjään hänelle).
Rodrigo, mitä nyt?
Luutnantin jäljest' oiti lähde, -- joutuun!

    (Rodrigo lähtee.)

MONTANO.
Vahinko suuri, että jalo mauri
Semmoiseen virkaan -- omaks sijaisekseen --
Noin paheisiinsa piinttyneen on pannut.
Se tekis kelpo työn, ken ilmoittais sen
Hänelle.

JAGO.
         Min' en, vaikka Kypron saisin.
Rakastan Cassiota, kaikki annan
Parantaakseni häntä. Vait! Mit' ääntä?

    (Ulkona huudetaan: apua, apua!)
    (Cassio palajaa, ajaen Rodrigoa takaa.)

CASSIO.
Sa, roisto! Konna!

MONTANO.
                   Luutnantti, mik' on?

CASSIO.
Opettaa, lurjus, tehtäväni mulle!
Ma moisen konnan vasupulloon pieksen.

RODRIGO.
Mua piekset?

CASSIO.
             Mutisetko?

    (Lyö Rodrigoa.)

MONTANO.
                         Luutnantt', älkää!
    (Pidättää häntä.)
Ma pyydän, hiljaa!

CASSIO.
                   Antakaa mun mennä,
Tai kalloon teitä isken.

MONTANO.
                         Mitä, mitä?
Olette humalassa.

CASSIO.
                  Humalassa!

    (Taistelevat.)

JAGO (syrjään Rodrigolle).
Pois, sanon! Riennä, huuda -- kapinaa!
    (Rodrigo lähtee.)
Luutnantti hyvä, seis! -- Voi, hyvät herrat! --
Apua! -- Luutnantti! -- Montano! -- Herra! --
Avuksi, herrat! -- Kyll' on kelpo vahti!
    (Kello soi.)
Ken soittaa? -- O, diavolo! Kaupunki
On noussut! -- Herran tähden, luutnantti!
Ikuisen saatte häpeän.

    (Othello seuralaisineen tulee.)

OTHELLO.
                        No, mitä?

MONTANO.
Ma verta vuodan: kuolinhaavan sain ma.
Hän kuolkoon!

OTHELLO.
              Seis, jos henki teille rakas!

JAGO.
Seis, luutnantti! -- Montano! -- Hyvät herrat,
Arvonne, tehtävänne unhotatte.
Kenraali puhuu, vait! Seis! Hävetkää!

OTHELLO.
No, mitä? Mistä tämä? Turkkilaisiks
Nyt muutummeko, tehden toisillemme
Mit' ottomanneiltakin taivas kieltää.
Pois, kristityt, tuo pakanainen riita!
Ken liikahtaa ja vimmaans' ei nyt hilli,
Se henkens' uskaltaa: pää poikki oiti!
Tuo kello julma vaietkoon! Se saaren
Levoltaan säikyttää. -- Mist' ompi riita?
Sa kunnon Jago, surust' aivan kalme,
Ken alkoi, sano, nimess' ystävyyden!

JAGO.
En tiedä. Ystäviä kaikk' ol' äsken
Ja rakkaita kuin morsio ja ylkä
Makuulle mennessään. Ja sitten heti --
Kuin mikä tähti heilt' ois järjen vienyt --
Asehet maalle, rinta vasten rintaa
Verisess' ottelussa! Min en tiedä,
Mist' alkoi tämä kummallinen riita.
Jos menettänyt kunnon sodass' oisin
Nuo raajat, jotka tähän melskaan toi mun!

OTHELLO.
Kuink' itses, Michael, unhotit sa noin!

CASSIO.
Anteeksi, pyydän; puhua en saata.

OTHELLO.
Jalo Montano, tunnettu niin siivoks;
Nuoruutennehan tyyntä vakavuutta
Mailma kiittää; maineenne on suuri
Viisasten suussa; mikä nyt on tullut,
Kun hyvän kuulunne noin tahraatte,
Nimenne jalon haaskaten ja myyden
Yötappelijan nimeen? Vastatkaa.

MONTANO.
Jalo Othello, kuolinhaavoiss' olen;
Ilmoittaa vänrikkinne Jago saattaa --
Puhettani ma säästän, se mua vaivaa --
Mit' itse tiedän. Kuitenkaan en tiedä,
Mit' oisin pahaa sanonut tai tehnyt,
Jos itsensäilytys ei ole rikos
Ja syntiä ei itsepuolustus,
Kun väkivalta uhkaa.

OTHELLO.
                     Jumal'auta,
Jo veri alkaa varman oppaan voittaa!
Ja kiukku, hämmentäen älyn kirkkaan,
Nyt ohjiin tarttuu. Jos vaan liikahdan,
Jos kättäni vaan nostan, maahan sortuu
Paraskin teistä. Kertokaa, kuink' alkoi
Katala riita tuo, ja ken sen alkoi?
Ken tähän rikoksehen syypääks nähdään --
Vaikk' oma kaksoisveljeni se oisi --
Sen hylkään pois. Kuin? Sodan keskell' aivan,
Kun hurja kauhu mielet vielä täyttää,
Torahan, käsikähmään käydä yöllä
Ja henkivartiona vahdiss' ollen! --
Se hirveää on. -- Jago, ken sen alkoi?

MONTANO.
Jos virkainnosta tai puoltomiellä
Muut' ilmaiset kuin suoran totuuden,
Et sotur' ole.

JAGO.
               Liki älä astu!
Ma ennen kielen suustan' annan viedä,
Kuin Michael Cassiota loukkaisin;
Mut luulen toki, ett'ei totuus hälle
Lie vahingoks. -- Näin, kenraal', oli laita:
Montanon kanssa kun ma puhelin,
Niin tuli mies, jok' ääneen huusi apua,
Ja jäljest' oiti Cassio, miekka maalla,
Valmiina iskemään. Montano silloin
Käy Cassion tielle ja hänt' estää koittaa.
Jäljestä huutajan ma itse juoksin,
Ett'ei hän parullaan -- niin kävi toki --
Peloittais kansaa. Ollen nopsa juoksuun.
Hän pakoon pääsi. Heti nyt ma käännyin,
Kun miekan hälinän ja kalskeen kuulin
Ja Cassion ääneen noituvan, jot' ennen
En ollut koskaan kuullut. Tullessani
Se kävi joutuun -- yhdess' oli miehet
Ja iskivät ja löivät niin kuin äsken,
Kun itse heidät eroititte.
Muut' en ma tästä tiedä; -- ihminenhän
On ihminen: paraskin joskus eksyy.
Vaikk' ehkä Cassio häntä loukkas hiukan --
Vihoissaan saattaa ystävääkin lyödä --
Niin Cassiota, luulen, pakenija
Niin herjas, ett'ei sitä mikään kärsi.

OTHELLO.
Jaloutes ja ystävyytes, Jago,
Asian kaunistaa vaan, helpoks tehden
Sen Cassiolle. -- Rakastan sua, Cassio;
Mut luutnanttin' et enää saata olla. --
    (Desdemona seuralaisineen tulee.)
Kas, eikö herännyt jo vaimonikin! --
Sinussa esimerkin näytän. --

DESDEMONA.
                              Mik' on?

OTHELLO.
Kaikk', armas, hyvin taas on. Tule maata! --
Montano, haavanne ma itse sidon. --
Kotihin hänet viekää. --
    (Montano viedään pois.)
                         Silmää, Jago,
Tarkasti kaupunkia; tyynnä niitä,
Joit' on tää inha melu säikyttännä. --
Tule, Desdemona; näin on sotilaan:
Meluhun herää parhaast' unestaan.

    (Kaikki lähtevät, paitse Jago ja Cassio.)

JAGO.
Mitä, luutnantti, saitteko haavan?

CASSIO.
Sain ja parantumattoman.

JAGO.
Varjelkoon Jumala!

CASSIO.
Nimeni, nimeni, nimeni! Oi, nimeni olen menettänyt! Kuolemattoman osan
itsestäni olen menettänyt, jäljellä on vaan eläimellinen. -- Nimeni,
Jago, nimeni!

JAGO.
Luulin, niin totta kuin olen kunnon mies, teidän saaneen haavan
ruumiiseenne; siinä se lovi pahemmalta tuntuisi kuin nimessä. Nimi on
vaan tyhjä ja petollinen mielenkuvitelma; usein sen ansiotta saapi ja
usein sen syyttä kadottaa. Ette ole laisinkaan nimeänne kadottanut, jos
ette itse usko sitä kadottaneenne. Rohkeutta, ystävä! Keinoja on,
joilla voi kenraalin voittaa. Hän on vaan kiivaudessaan teidät
eroittanut; rangaistus on enemmän valtioviisaudesta kuin kiukusta
lähtenyttä; aivan niin kuin jos joku viatonta koiraansa löisi siten
säikyttääkseen röyhkeätä jalopeuraa. Rukoilkaa häntä vaan, niin hän on
vallassanne.

CASSIO.
Mieluummin häntä rukoilen hylkäämään minut, kuin niin kelpo päällikköä
pettäisin näin arvottomalla, malttamattomalla ja viinaanmenevällä
sotaherralla. Olla päissään, puhua kuin papukaija, riidellä,
ylvästellä, kiroilla, pauhata ja mässätä oman varjonsa kanssa! Oo, sinä
näkymätön viinan henki, jos sinulla ei vielä nimeä ole, josta sinut
tuntisi, niin ota sitten nimeksesi -- perkele!

JAGO.
Ken se oli, jota miekka kädessä takaa ajoitte? Mitä hän oli teille
tehnyt?

CASSIO.
En tiedä.

JAGO.
Onko se mahdollista?

CASSIO.
Muistan koko joukon asioita, mutta en mitään selvästi; riidan muistan,
vaan en sen syytä. -- Voi sentään, että ihminen suuhunsa ottaa
vihollisen, joka varastaa ajut hänen päästään! Voi, että ilolla,
huvilla, humulla ja huudolla itsemme elukoiksi muunnamme!

JAGO.
No, mutta nythän te olette vallan terve. Kuinka te niin pian
toinnuitte?

CASSIO.
Tuo viina-piru suvaitsi tehdä tilaa toiselle pirulle: kiukulle. Toinen
heikkous paljastaa toisen saadakseen minut perin pohjin halveksimaan
itseäni.

JAGO.
No, mutta nyt te liian ankarasti siveyttä saarnaatte. Mitä aikaan,
paikkaan ja maan tilaan tulee, olisin sydämestäni suonut tämän työn
tekemättömäksi; mutta kun se nyt kerran on tapahtunut, niin koettakaa
saada se hyväksi taas.

CASSIO.
Pyydän häneltä saada takaisin virkani; silloin hän minulle vastaa, että
olen juomari. Vaikka olisi mulla suuta yhtä monta kuin louhikäärmeellä,
ne kaikki tuommoinen vastaus tukkisi. Tällä haavaa järki ihminen,
hetken päästä narri, ja yht'äkkiä elukka! Oi, ihmeellistä! Kirottu
jokainen liikamalja; sen pohjalla asuu perkele!

JAGO.
No, no! Hyvä viina on hauska seurakappale, jos sitä oikein käytämme;
älkää sitä nyt enää sättikö. -- Kuulkaas, luutnantti hyvä, luulen, että
te luulette minun pitävän teistä.

CASSIO.
Sit' olen kyllä kokenut, ystävä hyvä. -- Minä päissäni!

JAGO.
Teidän, niinkuin kaikkein eläväisten, sallittaneen jonkun kerran
päihtyä, arvaan ma. Sanon teille, mitä teidän tulee tehdä. Päällikkömme
vaimo on nyt päällikkönä; sanon sen siinä katsannossa, että kenraalimme
on itsensä pyhittänyt ja kokonaan antaunut katselemaan, huomaamaan ja
tarkastamaan vaimonsa ihaa ja suloa. Tälle syntinne suoraan
tunnustakaa; ahdistakaa häntä; hän teidät jälleen virkaanne toimittaa.
Niin avonainen, lempeä, myöntyvä ja armahtavainen on hän luonteeltaan,
että katsoo sen puutteeksi hyvyydessään, jos ei hän tee enempää, kuin
mitä pyydetään. Tuota taittunutta niveltä teidän ja hänen puolisonsa
välillä pyytäkää häntä lastoittamaan; ja kaiken omaisuuteni panen
vaikka mitä vastaan vedolle, että tämä ystävyyden rikko kasvaa kokoon
ja tulee lujemmaksi, kuin se ennen olikaan.

CASSIO.
Neuvonne on hyvä.

JAGO.
Vilpittömästä ystävyydestä ja rehellisestä hyväntahtoisuudesta vakuutan
sen lähteneeksi.

CASSIO.
Sen kyllä uskon; ja heti huomenaamulla pyydän tuota siveätä Desdemonaa
puolestani puhumaan. Koko onneni on mennyttä, jos tämäkin pettää.

JAGO.
Oikeassa olette. Hyvää yötä, luutnantti! Minulla on vahdinpito.

CASSIO.
Hyvää yötä, kunnon Jago!

    (Lähtee.)

JAGO.
Ken on se, joka nyt mua konnaks väittää,
Kun neuvoni on vilpitön ja suora
Ja mahdollisest' ainoo keino, millä
Voi maurin voittaa? Sillä helppo työ on
Pakoittaa taipuvaista Desdemonaa
Sävyisään pyyntöön: antelias on hän
Kuin aulis emo luonto. Hän se maurin
Saa kaikkeen, vaikka kieltämähän kasteen
Ja synninpäästön välikappaleet.
Niin lemmen pauloiss' on sen miehen sielu,
Ett' eukko häntä kääntää miten mielii,
Kun maurin heikkouden kanssa tahtoo
Leikitä Luojaa. Olenko siis konna,
Näin Cassiolle oikotien kun neuvon
Juur' onnen helmaan? Oppi helvetin!
Kun perkeleill' on mieless' ilkein hanke,
He hahmoss' enkelin meit' ensin kiusaa!
Niin minäkin. Kun, näet, tuo kunnon hupsu
Hädässään avuks Desdemonaa vaatii,
Ja tämä kiusaa pyynnöllänsä miestään,
Niin maurin korvaan valan tämän myrkyn:
Ett' anomukseen syyn' on lihan himo.
Jos kuinka Cassion hyväksi hän puuhaa,
Kadottaa hän vaan maurin luottamuksen.
Näin vaimon avut pikimustiks muutan
Ja hänen hyvyydestään kudon verkon,
Mi kietoo heidät kaikki. --
    (Rodrigo palajaa.)
                            No, Rodrigo?

RODRIGO.
Minä seuraan ajoa täällä koirana, joka ei aja, vaan auttaa muita
haukkumaan. Rahani ovat menneet melkein kaikki; tänä yönä olen saanut
kelpo selkäsaunan, ja se kokemus lienee ainoa tulos, minkä vaivoistani
saan; tyhjällä kukkarolla ja hiukkasen viisaampana saan nyt palata
takaisin Venetiaan.

JAGO.
Kuink' on se köyhä, jolta puuttuu maltti!
Mikäpä haava hetkess' ummistuu?
Me teemme työtä taidoin eikä taioin;
Ja taito, niinkuin tiedät, vaatii aikaa.
Hyvinhän kaikk' on. Selkääs sait, mut Cassion
Viralta pois sait selkäsaunallas.
Monikin kasvi auringossa viihtyy.
Mut ensin kypsyy se, jok' ensin kukkii.
Siis, malttia! -- Jo, peijakas, on aamu!
Huveissa sekä toimiss' aika kuluu.
Nyt poistu pois ja majapaikkaas lähde.
Pois, sanon! Kohta enemmin saat kuulla.
Pois, tiehes!
    (Rodrigo lähtee)
              Kaksi asiata vielä:
Mun vaimon' emäntänsä suosioon
Nyt täytyy Cassio sulkea, sen vaadin.
Sill' aikaa itse syrjään maurin vien.
Ja, juur' kun Cassio ahdistaapi rouvaa,
Sisähän suoraa päätä! -- Oiva tuuma!
Takoa pitää, kun on rauta kuuma.

                       (Lähtee.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Linnan edustalla.

    (Cassio ja muutamia soittoniekkoja tulee.)

CASSIO.
Täss' soittakaatte, hyvät herrat; työnne
Ma palkitsen; vaan joku pieni kappal'
Nyt aamutervehdykseks kenraalille.

    (Soittoa. Narri tulee.)

NARRI.
Mitä, miehet? Ovatko soittoneuvonne Neapelissa olleet, koska noin
honottavat?

1 SOITTONIEKKA.
Mitä? Mitä sanotte?

NARRI.
Ovatko ne puhallussoittimia, saanko luvan kysyä?

1 SOITTONIEKKA.
Ovat, mitenkäs.

NARRI.
Ovat siis puhalluksissa.

1 SOITTONIEKKA.
Puhalluksissa?

NARRI.
Niin, niitä on soittimia, jotka ovat puhalluksissa joskus. -- Mutta,
tuossa on palkkanne, hyvät herrat; kenraali on niin soittoonne
ihastunut, että, ystävyyden nimessä, toivoo, ett'ette enää sillä melua
herätä.

1 SOITTONIEKKA.
Hyvä, hyvä; kyllä ollaan vaiti.

NARRI.
Jos teillä on soittoa, jota ei voi kuulla, niin antakaa soida; sillä
soittoa kuulla, niinkuin sanotaan, ei kenraali suuresti huoli.

1 SOITTONIEKKA.
Semmoista meillä ei ole.

NARRI.
No, pillit pussiin siis, ja tiehenne! Menkää; ilmaan haihtukaa! Pois!

    (Soittoniekat lähtevät.)

CASSIO.
Kuuleppas, kelpo ystäväni!

NARRI.
En, en kuule kelpo ystäväänne; teitä kuulen.

CASSIO.
Säästä sukkeluutesi. Tuossa sulle pieni kultakolikko. Jos kenraalin
rouvan seuranainen jo on jalkeilla, niin sano hänelle, että täällä on
eräs Cassio niminen mies, joka nöyrimmästi pyytää saada hiukan häntä
puhutella. Teetkö sen?

NARRI.
Kyllä hän on jalkeilla. Jos hän suvaitsee tänne jalkailla, niin kyllä
hänelle sen asian niinkuin esitän.

    (Narri lähtee.)
    (Jago tulee.)

CASSIO.
Mies hyvä, tee se. -- Parahiksi, Jago!

JAGO.
Tän' yönä ette maannut ole? Niinkö?

CASSIO.
En; päivä koitti jo, kun erosimme.
Ma vaimollenne, Jago, rohkenin
Lähettää sanan; pyyntön' oisi, että
Siveän Desdemonan luokse pääsön
Hän mulle hankkis.

JAGO.
                   Oiti hänet tänne laitan.
Ja keinon keksin saada maurin tiekseen,
Niin että vapaamp' olis haastelunne.

CASSIO.
Sydämen kiitos! --
    (Jago lähtee.)
                   Florensissakaan en
Parempaa, suorempata miestä tunne.

    (Emilia tulee.)

EMILIA.
Huomenta, hyvä luutnantti! Mun sääliks
Osanne käy; mut hyväks kaikki kääntyy.
Kenraalin kanssa puhuu teistä rouva,
Teit' innokkaasti puoltain. Mauri vastaa:
Ett' täällä suuress' arvoss' on Montano
Ja suuri suvullaan; siis viisast' oli
Teit' eroittaa. Mut lempivänsä teitä sanoo
Ja muut' ei välittäjää kaipaavansa
Kuin ystävyyttään antaaksensa teille
Taas virkanne, kun sopii.

CASSIO.
                          Pyydän sentään --
Jos päinsä käy se tai on mahdollista --
Teit' auttamaan, ett' Desdemonaa yksin
Saan hiukan puhutella.

EMILIA.
                       Sisään tulkaa,
Niin toimitan ma, että sydämenne
Puhua puhtaaks saatte.

CASSIO.
                       Nöyrin kiitos!

                          (Lähtevät.)



Toinen kohtaus.

    Huone linnassa.

    (Othello, Jago ja ylimyksiä tulee.)

OTHELLO.
Nuo kirjeet anna laivurille, Jago;
Senaatille hän tervehdyksen' vieköön.
Nyt linnoitusta silmäämässä käyn;
Mua siellä kohtaa.

JAGO.
                   Kyllä, hyvä herra.

OTHELLO.
No, herrat, haluttaako linnaa nähdä?

YLIMYS.
Teit', armollinen herra, seuraamme.

                         (Menevät.)



Kolmas kohtaus.

    Linnan puisto.

    (Desdemona, Cassio ja Emilia tulevat.)

DESDEMONA.
Siit' ole varma, Cassio hyvä, että
Sun edukses teen kaiken minkä voin.

EMILIA.
Se tehkää, rouva; Jagokin hän suree,
Kuin koskis häntä tuo.

DESDEMONA.
                       Se kunnon miesi! --
Huoletta, Cassio! Mieheni ja teidät
Teen yhtä hyviks ystäviks kuin ennen.

CASSIO.
Oi, hyvä rouva, kuinka käykin Cassion,
Ijäti on hän nöyrä palvelijanne.

DESDEMONA.
Sen tiedän: kiitos! Rakastatte miestän';
Olette vanhat tutut; varma olkaa.
Hän kylmäkiskoisemp ei ole teille
Kuin valtataito vaatii.

CASSIO.
                        Mutta, rouva,
Tuo valtataito kestää voi niin kauan,
Niin niukka, laiha voi sen muona olla,
Niin tyhjät syyt sen venyttää voi, että,
Kun olen pois ja täytetty on paikka,
Unohtaa kenraal' ystävyydet kaikki.

DESDEMONA.
Sit' älä luule. Täss' Emilian kuullen
Ma sulle paikkas takaan. Ole varma,
Kun ystävyyttä vannon, niin sen täytän
Viimeiseen tippaan. En suo rauhaa hälle;
Maseeksi häntä valvotan ja puhun
Siks, että loppuu hältä kärsimys;
Teen vuoteen kouluks, rippituoliks pöydän;
Jos mitä tekee hän, niin Cassion pyynnön
Sekoitan kaikkeen. Riemuitse siis, Cassio;
Sun puoltajasi henkens' ennen heittää
Kuin asiasi.

    (Othello ja Jago tulevat etäältä.)

EMILIA.
             Kenraali jo tulee.

CASSIO.
Jäähyväiset ma lausun.

DESDEMONA.
                       Ei; mua kuulkaa

CASSIO.
Nyt, rouva, en; levoton olen aivan
Ja asiani ajoon kelvoton.

DESDEMONA.
No, tehkää tahtonne.

    (Cassio lähtee.)

JAGO.
Haa! Tuo ei mieleen mulle.

OTHELLO.
                           Mitä sanot?

JAGO.
En mitään. Taikka jos -- en tiedä mitä.

OTHELLO.
Cassioko niin joutuun täältä läksi?

JAGO.
Kuin? Cassio? Ei suinkaan, sit' en usko;
Rikollisena hän ei pakoon hiipis,
Kun teidät näkee.

OTHELLO.
                  Hän se oli, luulen.

DESDEMONA.
No, puolisoni, mitä nyt?
Anojan kanssa tässä haastoin, miehen,
Jot' epäsuosiosi maahan sortaa. --

OTHELLO.
Sa ketä tarkoitat?

DESDEMONA.
                   He, Cassiota,
Luutnanttiasi. Puolisoni armas,
Jos voimaa lemmell' on sua hellyttää,
Niin pyydän, sovi oiti hänen kanssaan.
Jos hän ei tosi-ystäv' ole sulle,
Jok' ehdost' ei, vaan heikkoudesta rikkoi,
En tiedä, kell' on rehelliset kasvot.
Suo hälle virka.

OTHELLO.
                 Hänkö täältä läksi?

DESDEMONA.
Hän, ja niin murtuneena, että täytyi
Mun tuskist' osaa ottaa kärsimään
Hänt' auttaakseni. -- Armas, anteeks hälle!

OTHELLO.
Ei, Desdemonani, ei nyt, vaan toiste.

DESDEMONA.
Pianko?

OTHELLO.
        Pikaisimmin, sinun tähtes.

DESDEMONA.
Tänäänkö, iltasella?

OTHELLO.
                     Ei, ei tänään.

DESDEMONA.
Huomenna, lounas-aikaan?

OTHELLO.
                         Lounaall' olen
Linnassa silloin sotaherrain kanssa.

DESDEMONA.
Mut illalla, tai tiistain aamulla
Tai päiväll', ehtoolla tai keskiviikkona.
Sano aika vaan; mut yli kolmen päivän
Äl' anna mennä. Tottakin, hän katuu!
Tuo rikos, tavallisen järjen mukaan, --
Jos kohta parhaimmissaan sodan täytyy
Es'merkki näyttää, -- tuskin muuta sietää
Kuin pienen nuhteen. Milloin saa hän tulla?
Othello, vastaa! Mitä kummaa voisit
Sa multa pyytää, jot' en antais sulle,
Vaan epäröisin noin! Kuin? Michael Cassio,
Mi kosi puolestas ja monta kertaa,
Kun sinua ma moitin, piti puoltas,
Hänenkö kanss' on sopimus niin raskas?
Tekisin paljon varmaan --

OTHELLO.
                           Jätä tuo. --
Hän tulkoon milloin tahtoo; sult' en mitään
Ma kiellä.

DESDEMONA.
           Uhraust' ei se ole; onpa
Kuin pyytäisin sua käymään sormikkaissa,
Pukeumaan hyvin, syömään vahvaa ruokaa
Tai erityistä huolta pitämään
Sun ruumiistas. Ei, kun on mulla pyyntö,
Joll' oikein tahdon rakkauttas koittaa,
Niinpä sitäpä on vaikea ja työläs
Ja vaarallinen myöntää.

OTHELLO.
                        Sult' en mitään
Ma kiellä; mutta mull' on pyyntö sulle,
Se täytä: jätä minut hetkeks yksin.

DESDEMONA.
Ma kieltäisinkö? En. Hyvästi, armas!

OTHELLO.
Hyvästi, Desdemona! Oiti tulen.

DESDEMONA.
Emilia, lähde. --
    (Othellolle). Tee mit' oikkus käskee;
Mlk' olletkin, min' olen kuuliainen.

    (Lähtee Emilian kanssa.)

OTHELLO.
Olento armas! Hukka sielulleni.
Jos en sua lemmi! Ja kun en sua lemmi,
Palatkoon alkutyhjyys!

JAGO.
Mun herrani --

OTHELLO.
                No, mitä, Jago? Sano!

JAGO.
Kun kositten te, tieskö Michael Cassio
Mitäkään lemmestänne?

OTHELLO.
Alusta loppuun. Miksi tuota kysyt?

JAGO.
Vaan vahvikkeeksi arvelulleni;
Ei mitään pahaa.

OTHELLO.
                 Mille arvelulle?

JAGO.
En luullut, että Cassio häntä tunsi.

OTHELLO.
Oo, hän se väliämme usein kulki.

JAGO.
Todella?

OTHELLO.
         Todella! Niin todella.
Mik' ihme tuo? Hän eikö kunnon mies?

JAGO.
Kunnonko?

OTHELLO.
          Kunnonko! Niin, kunnon mies.

JAGO.
En minä muuta tiedä.

OTHELLO.
                     Mitä luulet?

JAGO.
Mitäkö luulen?

OTHELLO.
               Mitäkö luulen! Haa!
Hän, jumal'aut', on kaikuni! Kuin häll' ois
Mielessä hirmu, joka nähtäväksi
On liian julma. -- Jotakin sa tahdot;
Sa sanoit äsken: "tuo ei mieleen mulle",
Kun Cassio läksi. Mik' ei mieleen sulle?
Ja kun ma kerroin, että tyynni tunsi
Hän kosintani, huusit: "todella?"
Rypistäen ja vetäin kurttuun otsas,
Kuin oisit jonkun hirvittävän aatteen
Ajuhus kätkenyt. Tuo aattees ilmi.
Jos rakastat mua.

JAGO.
                  Tiedättenhän, herra,
Ett' teitä rakastan.

OTHELLO.
                     Sen uskonkin.
Ja, -- kun sun suopeaks ja suoraks tunnen,
Jok' arvaat sanas, ennenkuin ne lausut, --
Senvuoks mua peloittaa nuo katkolausees.
Viekasten, kavalien konnain ainaist'
On juonta tuo; mut kunnon miehess' on se
Salainen viittaus, joka hillitönnä
Sydämest' ilmi puhkee.

JAGO.
                       Michael Cassion --
Sen vaikka vannon -- kunnon mieheks luulen.

OTHELLO.
Mä myöskin.

JAGO.
            Tulis olla, miltä näyttäi,
Ja mit' ei ole, silt' ei näyttääkään.

OTHELLO.
Niin kyllä, miltä näyttää, tulis olla.

JAGO.
No niin, ma Cassion kunnon mieheks luulen.

OTHELLO.
Ei, siinä piilee muuta. Puhu mulle
Kuin itsellesi aivan mitä mietit,
Ja pahimmille aatoksilles anna
Pahimmat nimet.

JAGO.
                Anteeks, hyvä herra.
Kyll' olen paljohonkin velkapää,
En toki siihen, jost' on orja vapaa:
Ilm' antamahan ajatuksiani.
Mitäpä, jos ne halvat ois ja väärät --
Sit' onko linnaa, johon riettaus koskaan
Ei tunkisi? Niin puhdast' onko rintaa,
Ett' epäluulot likaiset ei joskus
Siin' istuis oikeutta ja tuomitsis
Laillisten ajatusten kanssa rinnan?

OTHELLO.
Kavallat, Jago, ystävääs, jos häntä
Petetyks luulet, mutta pidät luulos
Salassa hänen korviltaan.

JAGO.
                          Ma pyydän --
Jos arvelussan' ehkä erhetyn:
On luonteheni kirous, sen myönnän,
Paheita urkkia, ja luulon' usein
Luo vian tyhjästä, -- ett', älyvänä,
Näin vajavia mietteit' ette tarkkais
Ja murheit' ette itsellenne loisi
Näin joutavista sekahuomioista.
Se teiltä rauhan, onnen veis ja multa
Alentais älyn, miehuuden ja arvon,
Jos mietteen' ilmaisen.

OTHELLO.
                        Mik' ajatukses?

JAGO.
Hyvä nimi, nähkääs, miehessä ja vaimoss'
On kallein sielun kalleus. Jos viet rahani,
Vie pois! Viis' siitä! Äsken mun, nyt sun,
Ja tuhansien orja sitä ennen!
Vaan hyvän nimeni jos viet, niin ryöstät
Semmoista, jok' ei rikkaaksi sua saata,
Vaan köyhän köyhäks minut.

OTHELLO.
                           Aattees tietää
Ma tahdon, jumal'aut'!

JAGO.
                       Sit' ette voi,
Vaikk' oisi sydämeni kourassanne,
Ja ette saa, niin kauan kuin se mull' on.

OTHELLO.
Haa!

JAGO.
     Luulevaisuutta, oi, varokaa!
Viherjäsilmä peto tuo se huviks
Apettaan kiusaa. Autuutt' aisaa kantaa,
Kun tietää kohtans' eikä väärää lemmi;
Mut voi! sen hetket julmat on, ken lempii
Ja luulee, epäilee ja sentään lempii!

OTHELLO.
Oo, kurjan kurjaa!

JAGO.
Köyhä ja tyytyvä on rikas kyllin,
Mut runsain rikkaus on kuin talvi köyhä,
Jos pelkää joka hetki köyhtyvänsä. --
Oi taivas, luulevaisuudesta säästä
Kaikk' ihmissielut!

OTHELLO.
                    Mitä? Luuletkos sä,
Ett' elinkautta mustin sukin käyn
Ja uusin epäluuloin yhä noudan
Kuun vaiheita? Ei, epäilys kun syntyy,
Niin syntyy päätöskin. Myy minut vuoneen,
Jos huomioni kiinnän moiseen tyhjään
Ja löyhään luuloon, kuin sun juttus vaatis.
En luulostu, jos sanot, että vaimon'
On kaunis, pulska, seuramielinen,
Puhelias, laulaa, soittaa, tanssii hyvin: --
Hyvettä, miss' on hyve, tuo vaan lisää.
Enk' omastakaan heikkoudesta päättäin
Luo häneen pienint' epäluulon kaunaa;
Häll' oli silmät, kun mun otti hän.
Ei, tahdon nähdä, ennenkuin epäilen,
Ja kun epäilen, tahdon näytteen saada;
Ja se kun mull' on, muut' ei silloin kuin:
Pois kerrassansa lempi taikka luulo!

JAGO.
No, sepä hauskaa! Nythän mull' on syytä
Uskollisuuttani ja rakkauttani
Vapaasti näyttää. Velvollisuudeksi
Käsittäkää se. Todistukset säästän.
Varokaa vaimoanne, kun hän kahden
On Cassion kanssa; valppahana silmä,
Ei luulevana eikä luottavaisna!
Vapahan, suoran luonteenne en soisi
Jaloudessaan pettyvän. Silm' auki!
Venetian naisten taipumukset tunnen:
Saa taivas paljon nähdä, jot' ei tohdi
He näyttää miehilleen; ja tunnon käsky
Ei kuulu: "heitä se", vaan: "peitä se".

OTHELLO.
Sanotko sinä sen?

JAGO.
                  Hän isän petti,
Kun teille läksi; ja kun katseitanne
Vavisten näytti pelkäävän, niin niitä
Rakasti hän.

OTHELLO.
             Niin kyllä.

JAGO.
                         Siinä näette:
Noin nuorena kun niin voi teeskennellä,
Ett' isän silmät sokaisee ja kääntää, --
Hän luuli taiaks sen; -- mut nyt teen väärin;
Nöyrästi anteeks! Pidän liiaks teistä.

OTHELLO.
Ijäti olen kiitollinen sulle.

JAGO.
Tää, näen mä, hämmentänyt teit' on hiukan.

OTHELLO.
Ei millään tapaa!

JAGO.
                  Onpa, pelkään mä!
Te muistanette, että rakkaudesta
Ma puhun nyt. -- Mut mielenne se kuohuu!
Rukoilen, älkää puheeseeni panko
Suurempaa arvoa ja merkitystä
Kuin pelkkään luuloon.

OTHELLO.
                       En.

JAGO.
                           Jos sen te teette,
Pahemmat seuraukset on puheellani,
Kuin tarkoitinkaan. Ystävän' on Cassio --
Mielenne kuohuu; näen sen!

OTHELLO.
                           Ei, ei haittaa!
Tok' uskolliseks Desdemonan luulen.

JAGO.
Ain' olkoon niin hän, aina te niin luulkaa!

OTHELLO.
Mut entä jos niin luonto hairahtuisi --

JAGO.
Niin, siinä mutka! Rohkenenko sanoa:
Hylätä niin mont' oiva kosijaa
Ja samaa luokkaa, ilm'alaa ja karvaa,
Jot' ihan kaikkialla luonto katsoo:
Hyi! siitä niinkuin löyhkää irstas himo,
Miel' yletön ja suunnattomat halut! --
Mut anteeks! Täll' en suoraan tarkoita
Ma häntä, vaikka pelkään, että hänkin,
Älyynsä tultuaan, vois halun saada
Vertaamaan teitä omiin maalaisiinsa
Ja kenties katua.

OTHELLO.
                  Hyvästi, hyvästi!
Tuo lisätietoja, jos lisää huomaat;
Niit' urki vaimos kautta. Jätä minut.

JAGO.
Hyvästi jääkää, armollinen herra!

    (Lähtee.)

OTHELLO.
Miks nain? -- Tuo kunnon mies hän näkee, tietää
Enemmän, paljon enemmän kuin näyttää.

JAGO (palajaa).
Rukoilen, herra hyvä, älkää enää
Tuot' aatelko; se ajan huoleks jääköön.
Ja vaikka Cassion täytyy virkans' saada, --
Johonka täysin kelpaava hän onkin, --
Suvaitkaa odotuttaa häntä hiukan,
Ett' oivallatte miehen ja sen vehkeet.
Huomatkaa: vaimonne jos kiihkein innoin
Ja tulisesti hänen puoltaan pitää,
Se todistaa jo paljon. Siihen saakka
Mua liian kiivaaks pelossani luulkaa --
Jot' olevani pelkäänkin ja syystä --
Ja syyttömäks' hänt' uskokaa, ma pyydän.

OTHELLO.
Kyll' osaan itseäni hallita.


JAGO.
Jäähyväiset ma lausun vielä kerran.

    (Lähtee.)

OTHELLO.
Tuo sepä tavattoman kelpo mies on,
Kokenut äly, joka tuntee kaikki
Elämän mutkat. Villiks jos käy haukka,
Vaikk' olis sydänsyissäni sen kytkyt,
Vihellän pois sen, ilman tuulten valtaan
Ja onnens' ohjaan. Sikskö, ett' olen musta
Enk' osaa mielin kielin laverrella
Kuin teikarit, tai siks ett' ikä iltaan
Jo alkaa painua -- ei paljon sentään --
Hän mennyt on? ma pettynyt? Nyt inho
On lohtuni! Oi, avion kirousta,
Ett' olennot nuo vienot ovat meidän,
Mut niiden sulot ei! Oi, paremp' olla
Sammakkona ja tyrmän tunkast' elää
Kuin muiden käytettäväks antaa soppi
Rakastetustaan! Se on suurten tuskaa;
Heill' etuus huonomp' on kuin alhaisolla;
Se välttämätönt' on kuin kuolema;
Tuo kirous sarvikas jo äidinkohduss'
On meille pantu. Tuoss' on hän. Hän viekas?
Oi, silloin taivas itseänsä pilkkaa!
Sit' en ma usko.

    (Desdemona ja Emilia tulevat.)

DESDEMONA.
                 No, Othello armas!
Sun atrias ja jalot kyprolaiset,
Joit' olet kutsunut, sua odottavat.

OTHELLO.
Ma vääräss' olen.

DESDEMONA.
Niin raukea on äänes. Voitko pahoin?

OTHELLO.
Ma otsassani tuossa vaivan tunnen.

DESDEMONA.
Se valvonnast' on; kyllä siitä pääset,
Kun lujast' otsas sidon; tunnin päästä
On vaiva pois.

OTHELLO.
               On liinas liian pieni.
Sa jätä tuo.
    (Desdemona pudottaa nenäliinansa.)
             Pois, sisään lähden kanssas.

DESDEMONA.
Mua kovin huolettaa sun huono vointis.

    (Othello ja Desdemona lähtevät.)

EMILIA.
Sep' oivaa, että liinan tuon ma löysin;
Se oli maurin ensi lemmenlahja.
Tuo kumma Jago sadasti mua käski
Varastamaan sen; rouva siitä pitää --
Mies vaatii, että hän sit' aina varois --
Ja hän sit' yhä varjelee kuin silmää,
Puhuttelee ja muiskaa sitä. Mallin
Siit' otan ja sen Jagolle ma annan.
Ties taivas, mitä sillä aikoo hän;
Ma noudatan vaan hänen mieltähän.

    (Jago tulee)

JAGO.
Mit' yksin teet sa täällä?

EMILIA.
                           Älä toru;
Mull' ompi jotain sulle.

JAGO.
                         Jotain mulle?
Ei uutta mitään.

EMILIA.
                 Mikä?

JAGO.
                       Houkka vaimo.

EMILIA.
Ei muuta siis? Mit' annat nyt, jos saat
Tän liinan?

JAGO.
            Minkä liinan?

EMILIA.
                          Minkä liinan!
He, maurin ensi lahjan vaimollensa,
Jot' usein minut varastamaan käskit.

JAGO.
Varastanutko olet sen?

EMILIA.
                       En suinkaan,
Vahingossa hän pudotti sen; minä
Täss' olin onneks ja sen maasta löysin.
Täss' on se.

JAGO.
             Kelpo luuska! Tuo se tänne!

EMILIA.
Mit' aiot sillä, kun niin kiihkeästi
Mua varkaaks tahdoit?

JAGO.
                      Se ei sinuun koske!

    (Tempaa häneltä nenäliinan.)

EMILIA.
Jos sit' et tärkkiin toimeen tarvitse,
Niin takaisin se anna. Rouva parka,
Hän tulee hulluks, jos sen kadottaa hän.

JAGO.
Äl' ole milläskään; sen tarvitsen ma.
Pois! Jätä minut.
    (Emilia lähtee.)
                  Cassion asuntoon
Tuon liinan lasken; hän sen siellä löytköön.
Mitätön, löyhä pila luulokkaalle
On yhtä tenhollinen todistus
Kuin lause raamatusta. Tuo se tepsii.
Mun myrkkyni jo muuttanut on maurin;
Näet, epäluulolla on myrkyn luonto:
Alussa tuskin pahalta se maistaa,
Mut, vereen hiukan vaikutettuaan,
Kuin rikki-alho suitsee. -- Aivan oikein! --
    (Othello tulee.)
Tuoss' on hän! -- Nyt ei katkojuuret, valmut,
Ei kaiken maailmankaan unijuomat
Niin makeata unta sulle anna,
Kuin mit' ol' eilen.

OTHELLO.
                     Ha, ha! Viekas mulle?

JAGO.
No, herra kenraal', enempää ei siitä!

OTHELLO.
Pois! tiehes! Piinapenkkiin minut kytkit;
Parempi suurin pettymys, sen vannon,
Kuin pienin tieto.

JAGO.
                   Kuin?

OTHELLO.
                         Nuo salanautteet
Mua mitä koski ne? En nähnyt mitään,
En luullut mitään, tuskat vältin, nukuin yön,
Söin hyvin, pidin hauskaa, Cassion muiskuj'
En hänen huulillansa tuntenut.
Ken sit' ei kaipaa, mik' on hältä poissa,
Vait siitä vaan, ja hält' ei mitään poissa.

JAGO.
Tuo huolettaa mua.

OTHELLO.
                   Onnellinen oisin,
Vaikk' koko leiri, kuormamiehet, kaikki
Ois hänen sulojansa nauttineet,
Kun min' en tietäis siitä! Nyt, oi, ijäks
Hyvästi, mielenrauha! Hyväst', auvo!
Hyvästi, sulkatöyhdöt, sodat uljaat,
Jotk' avuks kunniankin himon teette!
Hyvästi, orhin hirnu, torven toitto,
Mielt' yllyttävät rummut, räikät pillit,
Kuninkaallinen lippu, kaikki, kaikki
Maineikkaan sodan prameus ja loisto!
Ja tekin, kuolon hirmusuiset aseet,
Elämän-herran jyryn matkijat,
Hyvästi! Tehtyn' on Othellon työ.

JAGO.
Ma mitä kuulen! -- Herra hyvä, --

OTHELLO.
                                  Konna,
Todista, ett' on armahani portto,
Todista se, tuo mulle selvät näytteet,
Tai, kautta sielun' ijankaikkisen,
Parempi koirana sun olis olla
Kuin vihani uhrina!

JAGO.
                    Niiks' onko tullut?

OTHELLO.
Se näytä, ainakin tuo todisteita,
Ett' epäilykselle ei hakaa, hankaa
Jää kannatteeksi. Muuten voi sua, voi!

JAGO.
Arvoisa herra, --

OTHELLO.
Jos parjaat häntä ja mua kiusaat, älä
Rukoile koskaan; heitä sääli pois;
Luo kauhu kauhun päälle; te'e töitä,
Joit' ällistyypi maa ja taivas itkee:
Lisätä kadotust' et suuremmaksi
Voi millään.

JAGO.
             Armoa! Oi, auta, taivas!
Mies olettenko? Missä järki, tunto? --
Hyvästi! Viekää virkani. -- Mua houkkaa,
Rehellisyyteni kun virheeks tehdään! --
Oo, inha mailma! Huomaa, mailma, huomaa!
Rehellisyys ja suoruus vaarallist' on. --
Opista tuosta kiitän: tästä puolin,
Jos moist' on rakkaus, vähät siitä huolin.

OTHELLO.
Ei, viivy! -- Rehellinen sinä lienet.

JAGO.
Ei, älykäs. Rehellisyys on narri:
Tavoittaa, vaan ei tapaa.

OTHELLO.
                          Jumal'auta!
Vaimoni puhtaaks luulen, enkä luule;
Sun rehelliseks luulen, enkä luule.
Tuo näyttees! Hänen nimens', äsken kirkas
Kuin otsa Dianan, nyt nokimusta
Kuin oma muoton' on. -- Jos köytt' on, veistä,
Myrkkyä, tulta, hukuttavaa virtaa,
En tuota kärsi. -- Varmuutta jos saisin!

JAGO.
Ma näen, kuink' aivan teitä kalvaa kiihko;
Kadun, ett' ilmi toin sen. Varmuuttako
Te tahtoisitte?

OTHELLO.
                Tahtoisin? En, tahdon.

JAGO.
Ja saatte. Mutta kuin? Kuin saada varmuus?
Suu auki tuijotella tahdottenko,
Mitenkä toimi käy?

OTHELLO.
                   Kirous ja surma!

JAGO.
Ja luullakseni sangen työläst' oiskin
Moist' aikaan saada. Piru heitä riivais,
Jos näkis muut kuin omat silmät heidän
Venyvän patjalla! No, mitä tehdä?
Kuin saada varmuus? Mistä? Tuota nähdä
On teidän mahdoton, vaikk' oisivatkin
Kuin vuohet irstaat, kiimaiset kuin sudet,
Kuin marakatit karjaat taikka riettaat
Kuin hölmöt viinapäissään. Sanon toki:
Jos viittaukset ja selvät suhteet, jotka
Totuuden kynnykselle suoraan vievät,
Voi varmuutt' antaa, niin sen kyllä saatte.

OTHELLO.
Tuo julkinäyte, ett' on uskoton hän!

JAGO.
En moista tointa rakasta; mut koska
Näin pitkälle jo olen mennyt tässä,
Noudattain rakkauttani tyhmän suoraa,
Niin jatkan. Taannoin Cassion luo ma yödyin,
Ja hampaan kolotus kun mua vaivas,
En saanut unta silmääni.
Niin löyhä monell' ihmisell' on sielu,
Ett' uness' asioitaan hokevat he;
Ja niit' on Cassio. Unissaan hän huusi:
"Oi, armas Desdemona, varull' ollaan,
Lempemme salatkaamme!" Käteen' iski,
Puristi, huus: "oi, armas laps!" ja sitten
Mua suutel' innokkaasti, niinkuin oisi
Repinyt juurin huuliltani muiskut.
Hän jalkans' sitten reidelleni laski
Ja huokasi ja suuteli ja kiljas:
"Kirottu onni, että sai sun mauri!"

OTHELLO.
Hirmuista, hirmuista!

JAGO.
                      Se vaan ol' unta.

OTHELLO.
Edellä-käypää tointa todistaa se;
Se paha merkki on, vaikk' onkin unta.

JAGO.
Se muita heikompia todisteita
Voi vahvistaa.

OTHELLO.
               Paloiksi hänet raastan!

JAGO.
Ei, malttakaa; salassa teko viel' on.
Ehk' on hän uskollinen. Sanokaapas:
Häll' olettenko joskus liinan nähnyt,
Joss' ompi mansikkaiset kirjaukset?

OTHELLO.
Semmoisen hälle ensi lahjaks annoin.

JAGO.
Sit' en ma tiennyt; mutta semmoisella --
Se hänen oli varmaan -- partaansa
Näin Cassion pyyhkivän.

OTHELLO.
                        Jos se on se, --

JAGO.
Jos se on se, tai jos se vaan on hänen,
Siin' uusi todistus on muiden lisäks.

OTHELLO.
Jos tuhat henkeä sill' orjall' oisi!
Yks liian pien' on, heikko kostolleni.
Nyt näen, ett' on se totta! -- Katsos, Jago:
Näin tyhmän lempen' ilmaan puhallan:
Tuoss' on se mennyt!
Nyt hornan ontost' ilmi, musta kosto!
Oi, lempi, valtaistuimes ja kruunus
Pois anna vihan hirmuvaltiaalle!
Poveni, paisu kantamuksestas,
Se käärmeen kieltä on!

JAGO.
                       Mut malttukaahan!

OTHELLO.
Oi, verta, verta, verta!

JAGO.
He, tyyntykää; viel' ehkä muuttuu mieli.

OTHELLO.
Ei koskaan, Jago. Niinkuin Ponton meri,
Jonk' ikikylmä virta määrätieltään
Ei koskaan pakene, vaan suoraa suuntaa
Propontihin ja Hellespontoon syöksee,
Niin veri-aatosteni tuima kuohu
Ei katso taa, ei pakoo lemmen tyyneen,
Ennenkuin valtava ja laaja kosto
Sen niellyt on.
    (Polvistuu.)
                Tuon kirjalaen kautta,
Syvästi pyhää valaa kunnioittain,
Sanani vahvistan.

JAGO.
                  Viel' älkää nousko. --
    (Polvistuu..)
Se kuulkaatten, te ikikirkkaat tähdet!
Meit' ympäröivät ilman vallat kaikki!
Todistakaa, ett' uhraa tässä Jago
Älynsä, sydämensä, kätten tarmon
Othellon kostotyölle. Käskeköön hän,
Ja tunnon-asia on häntä kuulla,
Vaikk' olis kuinka verinenkin toimi.

OTHELLO.
Tervehdin avosylin ystävyyttäs,
En tyhjin kiitoksin. Sua koitan oiti:
Tuo kolmen päivän kuluessa tieto,
Ett' elossa ei ole Cassio enää.

JAGO.
On kuollut ystäväni: se on tehty,
Kun käskette. Mut elää vaimon suokaa.

OTHELLO.
Kirottu, kirottu, se rietas narttu!
Mua seuraa tänne; käyn ja hankin jotain
Tehoisaa ainetta, jok' oiti surmaa
Tuon kauniin perkeleen. Nyt olet sinä
Mun luutnanttini.

JAGO.
                  Teidän ikipäiviksi!

                          (Lähtevät.)



Neljäs kohtaus. --

    Linnan edustalla.

    (Desdemona, Emilia ja narri tulevat.)

DESDEMONA.
Tiedätkö, poikaseni, missä luutnantti Cassion on asunmaja.

NARRI.
Cassion asunko maja? En julkene sanoa.

DESDEMONA.
Miks'et?

NARRI.
Hän on soturi; jos sanoisin, missä soturin asun on maja, puhuisin pääni
poikki.

DESDEMONA.
Älä hulluttele. Missä asuu hän?

NARRI.
Jos sanoisin missä hän asuu, en tekisi asun mukaan.

DESDEMONA.
Voiko kukaan tuosta viisastua?

NARRI.
En tiedä, missä hän asuu; ja jos hänelle majan keksisinkin, ja
sanoisin: tässä on Cassion asun maja, tai: tuossa on Cassion asun maja,
niin saisin siitä asun omaan selkääni.

DESDEMONA.
Voitko kuulustella häntä ja ottaa oppia muiden neuvoista?

NARRI.
Kylläpä häntä tutkaisen koko maailmalta: kysyn niinkuin katkismuksessa:
"mikä se on? vastaus".

DESDEMONA.
Etsi häntä ja käske häntä tänne. Sano, että olen puolisoni häneen
suostuttanut, ja toivon, että kaikki käy hyvin.

NARRI.
No, se tehtävä ei käy ihmisymmärryksen yli, ja senvuoks; koetan sen
täyttää.

    (Lähtee.)

DESDEMONA.
Emilia, mihin jäi se liina multa?

EMILIA.
En tiedä minä.

DESDEMONA.
               Ennen kukkaroni
Kadottanut ma oisin täynnä kultaa.
Jos mauri ei niin jalo miesi oisi
Ja vapaa luulevaisten halpuudesta,
Vois tästä pahan aatoksen hän saada.

EMILIA.
Hän eikö ole luuleva?

DESDEMONA.
                      Ken? Hänkö?
Aurinko hänen kotimaassaan, luulen,
Ne huurut hänest' imi.

EMILIA.
                       Kah, tuoss' on hän!

DESDEMONA.
En häntä päästä ennen kuin hän Cassion
Takaisin kutsuu. --
    (Othello tulee.)
                    Kuinka voit sa, armas?
OTHELLO.
Kyll', armas, hyvin. -- (Syrjään.) Raskas teeskennellä! --
Ja sinä, Desdemona?

DESDEMONA.
                    Hyvin, armas.

OTHELLO.
Kätesi! -- Kostea on kätes!

DESDEMONA.
                            Sit' ei
Viel' ikä kuivannut ja huolet.

OTHELLO.
                               Auliin
Ja riettaan mielen merkki! Kuuma, kuuma,
Ja kostea! Niin, tarpeen olis sille
Rukous, paasto, lihan kidutukset,
Himosta luopumus ja menot hurskaat;
Siin' asuu perkel' ihveinen ja nuori,
Jok' usein kapinoipi. Hyvä käsi,
Ja aulis käsi!

DESDEMONA.
               Kyllä tosiaankin:
Se käsi pois mun sydämeni antoi.

OTHELLO.
Käs' aulis! Muinoin sydän käden antoi;
Nyt kilvessä on -- käsi eikä sydän.

DESDEMONA.
Tuot' en ma ymmärrä. -- Nyt lupauksees.

OTHELLO.
Mihinkä lupaukseen, kultaseni?

DESDEMONA.
Puheilles olen kutsuttanut Cassion.

OTHELLO.
Mua ilkeä ja häijy nuha vaivaa;
Tuo tänne nenäliinas.

DESDEMONA.
                      Tässä, armas.

OTHELLO.
Se, jonka annoin.

DESDEMONA.
                  Sit' ei myötän' ole.

OTHELLO.
Vai ei?

DESDEMONA.
        Ei, kultani, ei tosiaankaan.

OTHELLO.
Sep' oli vahinko. Sen liinan antoi
Mun äidillen' egyptiläinen vaimo,
Lumooja, joka sydämetkin tutki.
Niin kauan kuin se säilyis, sanoi vaimo,
Suloa tois se äidille ja häneen
Isäni kiinnittäis. Mut jos se hukkuis
Tai pois hän antais sen, niin isä alkais
Hänt' inhota, ja uutta lemmen riistaa
Sen silmä tavoittais. Sen mulle antoi
Hän kuollessaan ja pyys, jos onni vaimon
Minulle sois, ett' antaisin sen hälle.
Sen olen tehnyt; sitä vartioi
Kuin silmäterääs; katsos, jos sen hukkaat
Tai annat pois, niin syntyy turma moinen,
Ett'ei sen vertaa.

DESDEMONA.
                   Onko mahdollista?

OTHELLO.
On varmaan; sen kudonnassa tenho.
Sibylla, jok' ol' eläissänsä nähnyt
Kakssataa aurinkoisen kiertoa,
Pyhissä haltioissahan sen neuloi.
Sen silkin pyhät madot kutoneet on;
Sen paine mumian nestett' on, mi taidoll'
On immen-sydämistä valmistettu.

DESDEMONA.
Tottako?

OTHELLO.
         Totta; varo sitä tarkoin.

DESDEMONA.
Voi, ett'en olis koskaan sitä nähnyt!

OTHELLO.
Haa! Kuinka niin?

DESDEMONA.
Miks on niin hyökkäävä ja kiivas haastis?

OTHELLO.
Hukassa? Poissako? Miss' on se? Sano.

DESDEMONA.
Jumala varjelkoon mua!

OTHELLO.
                       Sanotko?

DESDEMONA.
Hukassa ei; mut entä jos niin olis?

OTHELLO.
Haa! Kuin?

DESDEMONA.
           Ma sanon: hukass' ei se ole.

OTHELLO.
Tuo tänne, että näen sen.

DESDEMONA.
Sen tehdä voisin, vaan sit' en nyt tahdo.
Tuo juont' on, jolla päästä minust' aiot;
Ma pyydän, ota Cassio armoon jälleen.

OTHELLO.
Tuo tänne liina; pahaa aavistan ma.

DESDEMONA.
Kas niin!
Kunnollisempaa miest' et mistään löydä.

OTHELLO.
Tuo liina!

DESDEMONA.
           Puhutaan nyt Cassiosta.

OTHELLO.
Tuo liina!

DESDEMONA.
           Miehestä, jok' ystävyytees
On kaiken onnens' aina perustanut
Ja kanssas kaikki vaarat kärsinyt.

OTHELLO.
Tuo liina!

DESDEMONA.
           Kuules, nyt sä vääräss' olet.

OTHELLO.
Pois!

    (Lähtee.)

EMILIA.
      Eikö tuo mies ole luulevainen?

DESDEMONA.
Tuot' en ma koskaan ennen ole nähnyt.
On varmaan tuossa liinass' ilmitaika;
Mua onnetonta, kun sen kadotin!

EMILIA.
Ei miehest' ota selvää vuoteen, kahteen.
He vatsoj' ovat kaikki, me vaan ruoka.
Meit' ahmivat he, ja kun kyllän saavat,
Niin maalle meidät oksentavat he. --
Kah, Cassio ja mieheni!

    (Jago ja Cassio tulevat.)

JAGO.
                        Se keino
On ainoa; se hänen tehdä täytyy.
Kah, ihan parhaiks! Kiusatkaa nyt häntä.

DESDEMONA.
No, Cassio hyvä, mitä uutta teillä?

CASSIO.
Tuo vanha pyyntö. Anon, rouva, ett'
Tehokkaast' avustanne taas saan elon
Ja jäsenyyden hänen suosiossaan,
Jot' aina sydämeni pohjukasta
Ma kunnioitan. Älkää viivytelkö.
Jos vikani niin kuolettavan suur'
Ett' entiset ei työt, ei nyky-tuskat,
Ei vastaisuuden hyvät aikomukset
Voi mulle hänen ystävyyttään voitta,
Niin olis jo se tieto lohdutusta.
Hyvillän' olen silloin väkisinkin,
Ja toisell' urall' onnen armoleipää
Käyn etsimään.

DESDEMONA.
               Oi, kelpo, kelpo Cassio,
Mun puoltoni ei soinnu nyt; mun miehen'
Ei ole mieheni; ma hänt' en tuntis,
Jos niin ois muoto muuttunut kuin mieli.
Niin totta auttakoot mua pyhät kaikki,
Kuin minä teitä kaikin voimin puolsin,
Vapaista puheistani joutuin pilkaks
Othellon kiukulle. Mut malttukaa;
Min voin, sen teen, teen enemmän, kuin, sallis
Mun oma etuni; siis tyytykäätte.

CASSIO.
Vihoissaan onko hän?

DESDEMONA.
                     Täält' äsken läksi
Ja todellakin ihmeen raivokkaana.

JAGO.
Vihoissaan hänkö? Tykin olen nähnyt
Hält' ilmaan sotajoukot lietsovan,
Ja, niinkuin perkel', oman veljen hältä
Käsistä riistävän; -- hän vihoissaanko?
Jotakin tärkeää siis! Etsin häntä;
Kun suuttuu hän, on leikki kaukana.

DESDEMONA.
Ma pyydän, tee se. --
    (Jago lähtee.)
                      Valtatoimi varmaan
Venetiast' ilmoitus, tai salahanke,
Kyprossa ilmi saatu -- kirkkaan järjen
On hältä hämmentännä. Miehet usein
Vihaansa halpaan esineesen purkaa,
Kun syy on suuremmissa. Niin on aina;
Jos särkee sormeas, niin terveissäkin
On ruumiin jäsenissä tuskan tunne.
Ei, jumalia ei ne miehet ole;
Heilt' emme aina sulhon hempeyttä
Saa vaatia. Emilia, mua moiti;
Soturi olen huono: tunnossani
Valitin hänen kylmyyttään: nyt huomaan,
Ett' olen todistajan lahjonut ma
Ja väärin häntä syytän.

EMILIA.
                        Suokoon taivas
Todeksi sen, ett' on se valtatointa
Eik' oikkaa vaan ja epäluulon puuskaa,
Mi koskis teitä.

DESDEMONA.
Voi mua! Milloin siihen syytä annoin?

EMILIA.
Ei luulevainen henki siitä huoli;
Hän syyst' ei ole luuleva; hän luulee
Vaan senvuoks, että luulee. Se on peto,
Jok' itsestänsä sikiää ja syntyy.

DESDEMONA.
Pedosta tuost' Othelloa varjele,
Hyväinen taivas!

EMILIA.
                 Amen!

DESDEMONA.
                        Etsin häntä.
Tääll' olkaa, Cassio; hyvillään jos on hän,
Esitän hälle anomuksenne
Ja äärimmilleen sitä ajaa koitan.

CASSIO.
Nöyrästi kiitän, armollinen rouva!

    (Desdemona ja Emilia lähtevät.)
    (Bianca tulee.)