BIANCA.
No, Cassio, terve!
CASSIO.
Mitä täällä teet?
Kuin voit sä, ihanaiseni Bianca?
Juur' aioin luokses tulla, armas kulta.
BIANCA.
Ja minä sinun. Mitä! Viikon poissa?
Se seitsemän on päivää sekä yötä.
Kakstoista tiimaa neljätoista kertaa!
Ja kellon aikaa neljätoista kertaa
On hitaamp' armaan poissaolon aika!
Väsyttävätä laskua!
CASSIO.
Oi, anteeks!
Mua painaneet on mietteet lyijynraskaat.
Kun joutoaikaa saan, tuon pitkän laskun
Ma suoritan. Tuost' ota mulle malli,
(Antaa hänelle Desdemonan nenäliinan.)
Bianca hyvä.
BIANCA.
Mistä tämä, Cassio?
Kai joku uuden ystävyyden lahja!
Nyt tiettyyn poissaoloon syynkin tiedän.
Vai niin? No, hyvä, hyvä!
CASSIO.
Vaiti, vaimo!
Nuo hiiden epäilykses heitä hornaan,
Jost' ovat tulleetkin. Nyt luulet mua,
Ett' immelt' olen tämän lahjaks saanut.
Ei, Bianca, usko mua.
BIANCA.
Kelt' on se sitten?
CASSIO.
En tiedä, en; sen huoneestani löysin.
Mua miellyttää se, mukailluks sen tahdon,
Ennenkuin pois se -- ehkä pian -- viedään.
Tee se, ja jätä minut yksin nyt.
BIANCA.
Kuin? Yksin? Miksi niin?
CASSIO.
Ma kenraalia varron, enkä luulis
Sit' arvokkaaksi enkä suotavaksi,
Jos naisen kanssa hän mun näkis.
BIANCA.
Miks ei?
CASSIO.
Ei siksi, ett'en lempis sua.
BIANCA.
Vaan siksi, ett'et lemmi mua.
Ma pyydän: saata mua hiukan matkaa;
Ja sano, käytkö luonan' iltasella.
CASSIO.
Vaan hiukan matkaa saatan sua saattaa;
Mun täytyy odottaa. Mut kohta saat mun.
BIANCA.
No, hyvä; kaikissapa niissä ollaan!
(Lähtevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Linnan edustalla.
(Othello ja Jago tulevat.)
JAGO.
No, miltä näyttää?
OTHELLO.
Näyttää? Jago, mikä?
JAGO.
Suut' antaa salaa?
OTHELLO.
Laiton suutelo!
JAGO.
Tai tunnin pari ystävänsä kanssa
Alasti maata, puhtaudess' aivan?
OTHELLO.
Alastiko ja puhtaudess' aivan?
Pirua kohtaan tekopyhyytt' on se!
Jos moiseen ryhtyy viaton, niin perkel'
Se häntä kiusaa, ja hän kiusaa Herraa.
JAGO.
Jos eivät mitään tee, se pien' on hairaus.
Mut jos ma vaimolleni liinan annan --
OTHELLO.
No, mitä sitten?
JAGO.
Se silloin hänen on, ja, ollen hänen,
Hän kai voi kelle hyvänsä sen antaa.
OTHELLO.
Hän kunniansakin on vartija;
Hän voiko senkin antaa pois?
JAGO.
Niin, kunnia on aine, jok' ei näy;
Se usein niill' on, joilla sit' ei ole.
Mut mitä liinaan tulee --
OTHELLO.
Mielelläni
Sen, totta Jumal', oisin unhottanna!
Sa sanoit -- O! se muistissani pyörii
Kuin ruttohisen talon päällä korppi,
Tuo tuhon enne, -- ett' on liina hällä.
JAGO.
No, mitä sitten?
OTHELLO.
Se ei hyvä.
JAGO.
Mitä,
Jos sanoisin ma, että itse miehen
Näin teitä solvaavan, tai kuulin hältä --
Semmoisiakin konnia on, jotka,
Kun kiihkeillä pyyteillään tai naisen
Omasta ehdost' ansaan hänet saavat,
Vait eivät olla voi, vaan lörpöttävät.
OTHELLO.
Hän onko mitä virkkanut?
JAGO.
On kyllä;
Mut, olkaa varma, muuta ei, kuin minkä
Valalla kieltää voi hän.
OTHELLO.
Mitä virkkoi?
JAGO.
Ett' on hän -- min' en tiedä, mitä on hän --
OTHELLO.
Haa! Mitä? mitä?
JAGO.
Maannut --
OTHELLO.
Hänen kanssaan?
JAGO.
Niin, kanssa, päällä, miten suvaitsette.
OTHELLO.
Kanssa! Päällä! Hyi inhoittavaa! -- Liina, -- tunnustuksia, -- liina!
-- Tunnustaa ja joutua hirteen vaivastaan! -- Ensin hirteen, sitten
tunnustus; -- se minua värisyttää. -- Luonto ei näin mustaan tuskan
pilveen itseänsä peittäisi, jos ei se jotakin ennustaisi. Ne eivät ole
sanat, jotka näin minua vavistuttavat. -- Huu! -- nenät, korvat ja
huulet! -- Onko tuo mahdollista? -- Tunnustus! -- Liina! -- Oi,
perkele!
(Kaatuu tainnoksiin.)
JAGO.
Tee työtäs, myrkkyni, tee työtäs!
Näin uskovaiset narrit ansaan saadaan;
Näin moni arvoisa ja siivo nainen
Häpeään syyttä joutuu. -- Nouskaa, herra!
Hoi, herra! Hoi, Othello! --
(Cassio tulee.)
Mitä, Cassio?
CASSIO.
Mik' ompi täällä?
JAGO.
Kenraalilla on kaatuvaisen kohtaus;
Tää toinen on; häll' oli yksi eilen.
CASSIO.
Ohauksia siis hierokaa.
JAGO.
Ei, älkää!
Hänt' ei saa tainnoksissaan häiritä;
Hän silloin suustaan vaahtoaa ja oiti
Raivokkaan hurjaks yltyy. Kah, hän liikkuu.
Vetäykää hetkeks pois; hän kohta tointuu.
Kun mennyt on hän, tärkeätä mull' on
Puhuttavaa.
(Cassio lähtee.)
No, herra, kuink' on laita?
Satutitteko päänne?
OTHELLO.
Ivaatkos?
JAGO.
Minäkö ivaisin! En, jumal'auta!
Osanne kestäkäätte niinkuin mies.
OTHELLO.
Mies sarvekas on hirviö ja peto.
JAGO.
Isoissa kaupungeissa sitten monta
Petoa on ja sievää hirviötä.
OTHELLO.
Hän tunnustiko?
JAGO.
Herra, olkaa mies;
Mon' ikeellinen partaniekka vetää
Kanssanne yhtä köyttä. Tuhansittain
Niit' öisin makaa toisten sijalla,
Sen luullen omakseen; niin ei käy teidän.
Se hiton hauska lemmon sutkaus on
Suudella vihkivuoteessansa kurvaa
Ja puhtaaks häntä luulla! Tieto paras!
Kun tiedän oman, tiedän vaimon osan.
OTHELLO.
Oo, sinä olet viisas! Aivan niin!
JAGO.
Nyt syrjään hetkeks käykää.
Rajoissa maltin pysykää. Kas, tässä
Kun tuskan voittamana makasitte,
Jok' ei niin suuren miehen arvoon sovi, --
Sai Cassio tänne. Hänet pois ma laitoin,
Tilaanne syillä puolustain ja käskin,
Ett' oiti puheilleni palajais hän:
Hän lupasikin sen. Nyt lymyyn käykää,
Ja huomatkaa, mik' iva, ilkku, nauru
Sen miehen joka kasvoinjuonteess' asuu.
Hän kertoa saa jälleen, kuinka, missä,
Kuink' usein, kuinka kauan vaimoanne
Halannut on hän ja sit' aikoo vielä
Tarkatkaa häntä, sanon olkaa tyyni!
Tai luulen, että teiss' on pernatauti
Ja hiukkaakaan ei miestä.
OTHELLO.
Kuules, Jago,
Min' osaan oikein viekkaan tyyni olla;
Mut -- kuuletkos? -- myös verinen.
JAGO.
Ei haittaa;
Mut kaikki aikanaan! Nyt piiloon menkää.
(Othello piiloutuu.)
Biancan puheeks otan Cassion kanssa,
Tuon tytön, joka vaatteensa ja ruokans'
Ihallaan ansaitsee; se eläin häntä
Rakastaa; hutsun rangaistust' on tuo:
Hän monta pettää, ja yks hänet pettää.
Kun häntä mainittavan kuulee Cassio,
Hän suuren naurun päästää. -- Kah,
(Cassio palajaa.)
Kun nyt hän nauraa, raivoaa Othello.
Ja Cassio raukan hymyt, naljat, liikkeet
Sokeessa epäluulossaan hän väärin
Käsittää aivan. -- Mitä kuuluu, luutnantti?
CASSIO.
Pahinta, kun tuon arvonimen kuulen,
Jonk' osattuus mun surmaa.
JAGO.
Käy Desdemonan päälle vaan, niin saat sen.
(Matalammalla äänellä.)
Jos tähän pyyntöön mitään vois Bianca,
Kyll' avun pian saisit.
CASSIO.
Kurja raukka!
OTHELLO (syrjään).
Kas, kuinka hän jo nauraa!
JAGO.
Min' en koskaan
Noin rakastunutt' ole naista nähnyt.
CASSIO.
Mua, luulen ma, se hupsu raukka lempii.
OTHELLO (syrjään).
Hän miedosti sen kieltää, salaa naurain.
JAGO.
Mut kuules, Cassio --
OTHELLO (syrjään).
Nyt hän tunnustukseen
Pakoittaa häntä. Hyvä, hyvä! Joutuun!
JAGO.
Hän tekee kuuluks, että nait sa hänet;
Se onko aikomukses?
CASSIO.
Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään).
Riemuitsetko, roomalainen, riemuitsetko?
CASSIO.
Minäkö hänet naisin? -- Mitä! Julki-porton? Ma pyydän; sääli hiukan
järkeäni; älä sitä niin sairaaksi luule. Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään).
Kas, kas, kas, kas! Kyllä vielä naurusi maksan!
JAGO.
Käy huhu moinen, että nait sa hänet.
CASSIO.
Todellakin?
JAGO.
Jos ei, niin sano mua konnaks.
OTHELLO (syrjään).
Oletko multa luvan saanut? Hyvä!
CASSIO.
Sen on se marakatti itse levittänyt. Hän on liehakoitsevasta rakkauden
kiihkosta päähänsä saanut, että aion hänet naida, vaikk'en minä mitään
lupausta ole antanut.
OTHELLO (syrjään).
Jago viittaa mulle; nyt alkaa kertomus.
CASSIO.
Hän oli äsken tässä; kaikkialla hän on mulle vaivana. Taannoin
haastelin rannalla muutamien venetialaisten kanssa, ja sinnekin se
hemppu löysi ja, niin totta kuin elän, karkasi kaulaani näin; --
OTHELLO (syrjään).
Huutaen: "armas Cassio!" tai jotakin senkaltaista; hänen liikkeensä
sitä osoittavat.
CASSIO.
Ja riippuu siinä ja laahaa ja itkee ja nykii mua ja vetää. Ha, ha, ha!
OTHELLO (syrjään).
Nyt hän kertoo, kuinka vaimoni veti häntä kamariini. O, kyllä nokkasi
näen, mutta en sitä koiraa, jonka eteen sen viskaisin!
CASSIO.
Minun pitää todellakin luopua hänen seurastaan.
JAGO.
Totta, Jumala! Tuossa hän tulee.
(Bianca tulee.)
CASSIO.
Hän se on ihkainen hilleri ja lemuava lisäksi. -- Miksi noin aina
perässäni kiilit?
BIANCA.
Piru äitineen perässäsi kiiliköön! Mitä tiesi se liina, jonka äsken
mulle annoit? Ja minä hupsu, kun otin sen! Minunko pitäisi se mukailla
kokonansa? Kylläpä kaiketi sen huoneestasi löysit, etkä tiedä, kuka sen
sinne jätti! Lahja varmaan joltakin hempukalta, ja minunko sitä sitten
pitäisi mukailla? Tuossa on se; anna se keppihevosellesi. Mistä tahansa
sen saitkaan, minä en sitä mukaile.
CASSIO.
Oo, no, Biancaseni! Älähän nyt!
OTHELLO (syrjään).
Totta tosiaan onkin se minun nenäliinani, luulen ma!
BIANCA.
Jos haluat tänään luonani illastella, niin tule; jos et, niin tule
toiste, milloin haluat.
(Lähtee.)
JAGO.
Riennä, riennä jäljestä!
CASSIO.
Täytynee se tehdä: muuten hän vielä kadulla sadattelee.
JAGO.
Aiotko hänen luonaan illastella?
CASSIO.
Luulenpa niin.
JAGO.
Hyvä; sitten kai tapaan sinut; tahtoisin niin mielelläni haastella
kanssasi.
CASSIO.
Tule, ma pyydän. Tuletko?
JAGO.
No niin; pidä suus nyt!
(Cassio lähtee.)
OTHELLO (tulee esiin).
Mitenkä ma hänet murhaan, Jago?
JAGO.
Huomasitteko, kuinka hän nauroi pahalla työllään?
OTHELLO.
Oi, Jago!
JAGO.
Ja näittekö nenäliinan?
OTHELLO.
Oliko se minun?
JAGO.
Oli, niin totta kuin tuo käsi on mun! Ja te näitte, minkä verran arvoa
hän panee tuohon hupsuun naiseen, teidän vaimoonne! Tämä sen hänelle
antoi, ja hän antaa sen jalkavaimolleen.
OTHELLO.
Oi, jos saisin yhdeksän vuotta häntä murhatakseni! -- Soma vaimo!
Kaunis vaimo! Ihana vaimo!
JAGO.
Tuo teidän nyt täytyy unhottaa.
OTHELLO.
Mädätköön hän, hukkukoon ja menköön helvettiin tänä iltana; sillä elää
hän ei saa! Ei, sydämeni on kiveksi muuttunut: kun siihen lyön, niin
haavoittaa se käteni. Oi, ihanampaa olentoa ei koko maailmassa ole; hän
olisi saattanut keisarinkin kupeella maata ja tätä orjantöihin määrätä!
JAGO.
Nyt olette väärällä tolalla taas.
OTHELLO.
Hirteen koko vaimo! Sanon vaan mikä hän on. Niin näppärä neuloja! --
Ihmeteltävän soitannollinen! Oi, hän saattaisi laulullaan raivokkaan
karhunkin kesyttää! -- Ja niin valtava ja rikas älyltään ja neroltaan!
JAGO.
Sitä huonompi hän on.
OTHELLO.
Oo, tuhat, tuhat kertaa! -- Ja sitten niin helläluontoinen!
JAGO.
Niin, liiaksikin hellä.
OTHELLO.
Se on totta! -- Mutta sääli tuota on sentään. Jago -- Oo, Jago,
sääli on, Jago!
JAGO.
Jos olette niin hänen rikoksiinsa rakastunut, niin antakaa hänelle
valtakirja syntiä tehdä; sillä jos se ei teitä koske, ei kenenkään
toisenkaan siihen mitään tule.
OTHELLO.
Kappaleiksi hänet paloittelen. -- Tehdä minusta aisankannattaja!
JAGO.
Ruma työ!
OTHELLO.
Luutnanttini kanssa!
JAGO.
Sitä rumempi!
OTHELLO.
Hanki myrkkyä mulle, Jago; tänä iltana: -- en tahdo sanasotaan ruveta
hänen kanssaan, ettei hänen vartalonsa ja kauneutensa taas minua
hurmaisi. -- Tänä iltana, Jago!
JAGO.
Älkää myrkkyä käyttäkö; kuristakaa hänet vuoteessaan, samassa
vuoteessa, jonka hän on saastuttanut.
OTHELLO.
Hyvä! Sepä on paikallaan se rangaistus. Sangen hyvä!
JAGO.
Ja mitä Cassioon tulee, kyllä minä pidän huolta hänestä: lisää saatte
kuulla keskiyön aikana.
(Torventoitaus kuuluu.)
OTHELLO.
Sep' oivallista! -- Mikä toitaus tuo?
JAGO.
Venetiasta sana varmaankin.
Se dogin lähetti on Lodovico;
Ja vaimonne on, nähkääs, hänen kanssaan.
(Lodovico, Desdemona ja seuralaisia tulee.)
LODOVICO.
Jumalan rauha, kenraal'!
OTHELLO.
Tervetullut!
LODOVICO.
Terveiset dogilta ja senaatilta!
(Antaa hänelle kirjeen.)
OTHELLO.
Suut' annan heidän tahtons' ilmituojan.
(Avaa kirjeen ja lukee.)
DESDEMONA.
Mit' uut', hyvä Lodovico serkku?
JAGO.
Iloista, signor, nähdä teitä täällä;
No, tervetultuanne Kyproon!
LODOVICO.
Kiitos!
Luutnantti Cassio, kuin voi hän?
JAGO.
Hän elää.
DESDEMONA.
Mun mieheni ja hänen välins' aivan
On rikkunut; mut te sen ehjäks teette.
OTHELLO.
Oletko varma siitä?
DESDEMONA.
Mitä sanot?
OTHELLO (lukee).
"Se tehkää viipymättä, jos on mieli."
LODOVICO.
Ei mitään; kirjeeseen hän kiintynyt on.
Vai huono miehesi ja Cassion väli?
DESDEMONA.
Niin, vallan onneton. Oi, sointuun saada
Jos heidät voisin! Pidän Cassiosta.
OTHELLO.
Haa! Tulikiveä ja tulta!
DESDEMONA.
Mitä?
OTHELLO.
Oletko viisas?
DESDEMONA.
Onko vihoissaan hän?
LODOVICO.
Kenties kirje häntä suututtaa:
Kotihin häntä käsketään, ma luulen,
Ja saaren hallitus jää Cassiolle.
DESDEMONA.
No, sepä oivaa!
OTHELLO.
Todellako?
DESDEMONA.
Mitä?
OTHELLO.
Sep' oivaa, ettäs olet hulluks tullut.
DESDEMONA.
Kuin niin, Othello armas?
OTHELLO.
Perkele!
(Lyö häntä.)
DESDEMONA.
En ansainnut ma tuota.
LODOVICO.
Hyvä herra,
Tuot' ei Venetiass' uskottaisi, vaikka
Todeksi vannoisin sen. Tuo on liikaa.
Hän itkee! Lohdutelkaa!
OTHELLO.
Perkel', perkel'!
Jos maan vois naisen itkut hedelmöittää,
Niin joka tilkka krokotiilin siittäis.
Pois silmistäni!
DESDEMONA.
Ett'en sua loukkais,
Niin lähden.
(Aikoo lähteä.)
LODOVICO.
Tosiaankin nöyrä vaimo!
Takaisin, herra, kutsukaa hän.
OTHELLO.
Rouva!
DESDEMONA.
Mun herrani?
OTHELLO.
No, mitä tahdotten?
LODOVICO.
Ken? Minäkö?
OTHELLO.
Niin, tahdottehan häntä
Takaisin kääntymään. Hän kyllä kääntyy,
Niin, kääntyy, eespäin kulkee, kääntyy taasen;
Ja itkeä hän osaa, itkeä;
Ja, niinkuin sanoitte, hän nöyr' on -- nöyrä, --
Erittäin nöyrä! -- Itkemistäs jatka! --
On seikka se -- Oo, oiva tekotunne! --
Ett' olen kotiin käsketty. -- Pois, tiehes!
Sun oiti tuotan. -- Käskyä ma kuulen
Ja palajan Venetiaan. -- Pois täältä! --
(Desdemona lähtee.)
Saa Cassio paikkani. Ja -- -- saanko pyytää
Teit' iltaiselle? Tervetullut Kyproon! --
Apinat ja vuohet!
LODOVICO.
Tuoko nyt se mauri,
Mi senaattimme kaikki kaikess' on?
Se jalo henki, jot' ei hurmaa kiihko?
Jonk' uljait' avuja ei onnen keihäs
Voi murtaa eikä sattumuksen nuoli
Lävistää voi?
JAGO.
Hän muuttunut on paljon.
LODOVICO.
Hän onko viisas! Onko järjiltään hän?
JAGO.
Hän on mik' on; en tohdi häntä laittaa.
Suo Jumal', että ois hän mitä vois hän,
Jos sit' ei ole!
LODOVICO.
Lyödä vaimoansa!
JAGO.
Pahasti kyllä. Soisin, että oisi
Se lyönti pahin.
LODOVICO.
Tuoko tapa hällä?
Vai kiihoittiko kirje hänen vertaan
Näin outoon rikokseen?
JAGO.
Ah voi, ah voi!
Ois kunnotonta kertoa min nähnyt
Ja kuullut olen. Tarkatkaatte häntä:
Niin häntä kuvaa oma käytös, että
Puheeni säästää voin ma. Seuratkaa vaan
Ja huomatkaatte, miten jatkaa hän.
LODOVICO.
Voi, että näin ma hänest' erehdyin!
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Othello ja Emilia tulevat.)
OTHELLO.
Te ette mitään ole nähnyt siis?
EMILIA.
En kuullutkaan enk' epäillytkään koskaan.
OTHELLO.
Olette nähnyt hänet Cassion kanssa.
EMILIA.
Mut pahaa min' en nähnyt; joka sanan
Ma silloin kuulin, joka hengähdyksen.
OTHELLO.
He eikö koskaan kuiskailleet?
EMILIA.
Ei koskaan.
OTHELLO.
Ja teitä pois ei laittaneet?
EMILIA.
Ei koskaan.
OTHELLO.
Huntua, viuhkaa, sormikkaita tuomaan?
EMILIA.
Ei, herra, koskaan.
OTHELLO.
Sepä kummallista!
EMILIA.
Vetoa sielustani lyön, ett' on hän
Uskollinen; jos toista luuletten,
Se luulo pois! se pettää sydämenne!
Jos sen on teihin joku konna pannut,
Kirotkoon niinkuin käärmeen hänet taivas!
Siveetön, uskoton jos vaimo tuo on,
Miest' onnellist' ei silloin; puhtain vaimo
On musta niinkuin parjaus.
OTHELLO.
Kutsukaa
Hän tänne. --
(Emilia lähtee.)
Kylläks kuulin; mutta mikä
Parittaja ei tuota vakuuttaisi!
Kavala portto, salasyntien
Likaisen säilyn lukko! Kuitenkin hän
Rukoilee, polvistuu, sen olen nähnyt.
(Emilia ja Desdemona tulevat.)
DESDEMONA.
Täss' olen, herrani!
OTHELLO.
Käy tänne, hemppu!
DESDEMONA.
Mik' on sun tahtos?
OTHELLO.
Näytä mulle silmäs;
Mua silmiin katso!
DESDEMONA.
Mikä julma oikku!
OTHELLO (Emilialle).
Toimeenne, rouva! Yksin jättäkäätte
Rakastavaiset; ovi sulkekaa;
Rykikää, yskikää, jos joku tulee!
Toimeenne, toimeenne! -- no, rientäkää!
(Emilia lähtee.)
DESDEMONA.
Mit' aiot? Sano; polvillani pyydän.
Sanoissasi ma raivon tajuan,
Mut sanoj' en.
OTHELLO.
Mik' olet sinä?
DESDEMONA.
Vaimos,
Mun puolisoni! Uskollinen vaimos!
OTHELLO.
No, vanno, kiroo itses, muuton pelkää
Sun perkel' ottaa, luullen enkeliks sun!
Kirottu kahdesti! -- no, vanno itses
Nyt puhtaaks!
DESDEMONA.
Taivas tietää sen.
OTHELLO.
Niin, tietää
Sun valheelliseks niinkuin helvetin.
DESDEMONA.
Kuin? Valheelliseks? Kelle? Ketä kohtaan?
OTHELLO.
Oi, Desdemona, -- poistu, poistu, poistu!
DESDEMONA.
Voi, päivää onnetonta! -- Miksi itket?
Minäkö syypää kyyneliis? Jos kenties
Isäni syyksi kotiinkutsumises
Sa luulet, älä vihaas minuun pura;
Jos hänet kadotit sa, myöskin minä
Kadotin hänet.
OTHELLO.
Jos mua taivas tahtois
Surulla koitella ja pilkat, tuskat,
Kaikk' antais sataa paljaan pääni päälle,
Upottais kurjuuteen mun huuliin asti,
Toivottomahan orjuuteen mun syöksis,
Pisaran kärsimystä jossain sielun
Sopessa löytäisin. Mut voi! kun luopi
Mun kuvapatsaaks, jolle aika ilkkuin
Hitaasti sormeansa osoittaa, --
Oo, oo!
Vaan senkin kestää voisin, hyvin kyllä.
Mut sieltä, miss' on sydämeni säily,
Jost' elää täytyy mun tai elo jättää,
Lähteestä, josta elinvirta vuotaa
Tai muuten kuivuu, -- karkoittua sieltä
Tai kuljuna se nähdä, jossa kutee
Ja poikii inhat konnat! -- muuta muotos,
Sa maltti, nuori, punasuu keruubi,
Ja näytä julmalta kuin horna!
DESDEMONA.
Toivon,
Ett' uskoo jalo mieheni mun puhtaaks.
OTHELLO.
Niin kyllä, niinkuin teurashuonehessa
Itikat, jotka syntyissään jo huorii!
Oo, ruuhka sinä, hurmaavaisen kaunis,
Jonk' armas tuoksu aivuj' oikein särkee, --
Voi, ett'et olis koskaan syntynytkään!
DESDEMONA.
Mink' olen synnin tietämättä tehnyt?
OTHELLO.
Tuo kaunis, puhdas kirja onko tehty
Vaan porton leimaa varten! Mitä tehnyt?
Mitäkö tehnyt? -- Oo, sa julki-luuska!
Sulaks ahjoks poskeni ma saisin,
Jok' ihan hiiliks hävyn kaiken polttais,
Jos tekos julki toisin. -- Mitä tehnyt!
Nenänsä taivas tukkii, kuukin torkkuu
Ja tuuli luuska, kaikkein suutelija,
Maan ontelossa luolassa on vaiti
Ja kammoo sitä kuulla. Mitä tehnyt!
Hävytön portto!
DESDEMONA.
Totta, Jumala,
Mua loukkaat.
OTHELLO.
Sinä etkö portto?
DESDEMONA.
En.
Niin totta kuin ma olen kristitty!
Jos tätä astiata kaitseminen
Luvattomasta, inhast' yhteydestä
Ei porton työtä lie, niin min' en portto.
OTHELLO.
Sin' etkö huora?
DESDEMONA.
En, kautt' autuuteni!
OTHELLO.
Se onko mahdollista?
DESDEMONA.
O, Jumal' armahda!
OTHELLO.
Suo anteetta! Sinut
Venetian viekkaaks huoraks luulin, jonka
Othello nai. --
(Emilia palajaa.)
Te, vaimo, jonka toimi
Päinvastainen kuin pyhän Pietarin on,
Te hornan ovenvahti! Te, niin, te!
Nyt työ on tehty; tuossa vaivastanne!
Ov' auaiskaa; meit' älkää ilmi tuoko.
(Lähtee.)
EMILIA.
Voi, herra tuo hän mitä miettineekään?
Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?
DESDEMONA.
Kuin oisin puoleks unessa.
EMILIA.
Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?
DESDEMONA.
Kenenkä?
EMILIA.
Herrani.
DESDEMONA.
Ken on sun herras?
EMILIA.
Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.
DESDEMONA.
Ei herraa mulla. Mulle älä puhu:
En itkeä ma voi; en vastata
Pait kyynelillä. Ensi yöksi pane
Vuoteelleni häälakanat, -- se muista, --
Ja kutsu miehes tänne.
EMILIA.
Sepä muutos!
(Lähtee.)
DESDEMONA.
Näin kohdella mua tulee, aivan niin!
Mutta mitä tein ma, jotta pienin virhe
Syyt' antaa pienimpään vois epäluuloon?
(Emilia ja Jago tulevat.)
JAGO.
Mit', armas rouva, tahdotten? Kuin voitte?
DESDEMONA.
En tiedä. Joka nuorta lasta neuvoo,
Sen tekee säisysti ja vähin töin.
Niin olis mua nuhdella hän voinut:
Laps olen nuhdeltaissa.
JAGO.
Mik' on, rouva?
EMILIA.
Voi, Jago, mauri häntä huoraks haukkui
Ja viskas häneen moista herjan saastaa,
Jot' ei voi uskollinen sydän kestää.
DESDEMONA.
Sen nimen ansaitsenko, Jago?
JAGO.
Minkä nimen?
DESDEMONA.
Jonk' antaneen hän sanoi maurin mulle.
EMILIA.
Hän huoraks häntä sätti. Loismies päissään
Noin törkeäst' ei hutsuansa haukkuis.
JAGO.
Mut miksi niin?
DESDEMONA.
En tiedä; varma vaan,
Ett'en se ole.
JAGO.
Älkää itkekö,
Oi älkää itkekö! Voi tuskan päivää!
EMILIA.
Siks hylkäskö hän monet jalot tatjot,
Isänsä, synnyinmaansa, ystävänsä,
Saadakseen huoran nimen? Ken ei itkis?
DESDEMONA.
Se on mun kova onneni.
JAGO.
Se lempo, --
Mist' oikun moisen sai hän?
DESDEMONA.
Taivas tiesi!
EMILIA.
Käyn hirteen, jos ei joku ilkimys
Jokuinen liukas, liehakoiva konna,
Siloinen, virkaa mateleva orja
Tuon valheen isä lie; käyn siitä hirteen.
JAGO.
Hyi! Moist' ei ole, se on mahdotonta.
DESDEMONA.
Jos on, niin anteeks suokoon hälle taivas!
EMILIA.
Ei, köysi sille! Luut sen syököön horna!
Vai huora hän! Ken sitten etsi häntä?
Kuin? Missä? Milloin? Mitä syytä luuloon!
Ei. Maurin pettänyt on kurja konna,
Katala julki-konna, halpa hylky.
Luo, taivas, peite moisilt' ilkiöiltä
Ja joka aimo käteen pane ruoska,
Joll' alaston se konna halki mailman
Idästä länteen piestäis!
JAGO.
Älä huuda!
EMILIA.
Hyi, moista! Samanlainen veitikka
Se sinun järkeskin kai nurin käänsi
Ja sai sun mua mauriin luulemaan.
JAGO.
Sin' olet hupsu; vait!
DESDEMONA.
Oi, hyvä Jago,
Kuin taas Othelloni ma voittaa voisin?
Käy hänen luokseen. Kautta auringon,
En tiedä, kuinka hänet kadotin ma!
Ma tässä polvistun: -- jos ehdollani
Vihoitin koskaan hänen rakkauttaan
Sanoilla, ajatuksilla tai töillä; --
Jos silmä, korva taikka muukaan aisti
Ihastunut on jonkun toisen muotoon;
Jos en ma nyt -- kuin ennenkin ja aina --
Vaikk' ajais hän mun luotaan mierontielle --
Suuresti lemmi häntä, menköön autuus!
Voi tylyys paljon; hänen tylyytensä
Voi multa hengen viedä, mut ei mustaa
Se lempeäni. Huora! Mitä sanon?
Mua kauhistaa jo, kun sen sanan lausun;
Ja tekoon, joka moisen nimen sietää,
Ei koko mailman turhuus mua saa!
JAGO.
Oi, huolet' olkaa; se vaan pien' on oikku.
Hän valtatoimihin on suuttunut
Ja näin nyt teitä toruu.
DESDEMONA.
Jos muut' ei olis --
JAGO.
Muuta ei, sen vannon.
(Torventoitauksia kuuluu.)
Haa! Kuulkaa, torvet iltaiselle kutsuu!
Venetian airutkunta vartoo; sisään,
Ja itku pois! Hyväksi muuttuu kaikki.
(Desdemona ja Emilia lähtevät.)
(Rodrigo tulee.)
No, mitä nyt, Rodrigo?
RODRIGO.
En huomaa, ettäs kohtelet mua oikein.
JAGO.
Kuinka niin?
RODRIGO.
Päivittäin minua uusilla verukkeilla viivyttelet, ja minusta näyttää,
että pikemmin minulta estät kaikki tilaisuudet, kuin hankit toiveilleni
vähääkään etua. Tätä en, totisesti, kauemmin kestä enkä enää taivu
tyynenä noudattamaan mitä tähän saakka olen hupsun lailla sietänyt.
JAGO.
Rodrigo, tahdotko minua kuulla?
RODRIGO.
Olen, maarin, jo kuullut liiaksikin; sillä teidän sananne ja työnne
eivät ole keskenään sukua.
JAGO.
Te soimaatte minua sangen syyttömästi.
RODRIGO.
Se on kirkasta totuutta. Olen kaiken omaisuuteni tuhlannut. Niistä
kalleista kivistä, jotka multa saitte, Desdemonalle annettaviksi, olisi
jo puolet voineet nunnankin pettää. Kerroitte minulle, että hän on ne
vastaan ottanut ja herätitte minussa pikaisen suosion ja palkinnon
suloisia toiveita; mutta siitä ei näy niin mitään.
JAGO.
Hyvä! Jatkakaa! Hyvin hyvä!
RODRIGO.
Hyvin hyvä! Jatkakaa! En voi enää jatkaa, mies; eikä se hyvin hyväkään
ole. Kautta tuon käden, se on hyvin sikamaista; sen sanon, ja alan jo
luulla, että minua pilkkana pidätte.
JAGO.
Hyvin hyvä!
RODRIGO.
Se ei ole ollenkaan hyvä, sanon sen vieläkin. Esittelen itse itseni
Desdemonalle. Jos hän antaa mulle takaisin kalleuteni, niin heitän
pyyteeni sikseen, katuen luvatonta tarjoustani; vaan jos ei, niin
vaadin teitä tilille, olkaa varma siitä.
JAGO.
No, nytpä te vasta puhutte!
RODRIGO.
Niin, mutta en mitään, jota en vannoisi aikovani toimeen panna.
JAGO.
No, nythän näen, että sinussa on miehuutta, ja tästä hetkestä alkaen
saan sinusta paremman luulon kuin koskaan ennen. Kätesi mulle, Rodrigo!
Olet esiin tuonut sangen oikeutettuja muistutuksia minua kohtaan, ja
kuitenkin olen, sen vannon, aika lailla puolestasi puuhannut.
RODRIGO.
Ei ole juuri siltä näyttänyt.
JAGO.
Sen kyllä myönnän, ett'ei ole siltä näyttänyt, ja epäluulosi ei ole
älyä ja sukkeluutta vailla. Mutta, Rodrigo, jos sinussa todellakin on
sitä, jota minulla nyt on suurempi syy sinusta uskoa kuin koskaan
ennen, -- tarkoitan jäntevyyttä, miehuutta ja urhoollisuutta, -- niin
osoita sitä tänä yönä. Jos et ensi yönä Desdemonaa haltuusi saa, niin
laita minut petoksella maailmasta pois ja viritä pauloja hengelleni.
RODRIGO.
Hyvä! Mitä se on? Onko se järjen ja mahdollisuuden piirissä?
JAGO.
Kuules: Venetiasta on tullut jyrkkä käsky, joka määrää Cassiolle
Othellon paikan.
RODRIGO.
Todellakin? No, sitten kai Othello ja Desdemona palajavat Venetiaan.
JAGO.
Ei maarin: hän lähtee Mauritaniaan ja ottaa kauniin Desdemonan
mukanansa, jos ei hänen oloansa täällä joku sattumus pitkitä; ja sitä
asiaa ei saata mitenkään paremmin ratkaista kuin siten, että Cassio
poistetaan tieltä.
RODRIGO.
Mitä tarkoitat? Poistetaan tieltä?
JAGO.
Niin, tehdään hänet Othellon virkaan kelvottomaksi: napautetaan miestä
päähän.
RODRIGO.
Ja minunko toimekseni sen aiot?
JAGO.
Niin, jos rohkenet itsellesi etua ja oikeutta hankkia. Hän on tänään
illallisella erään luuskan luona, missä minun on määrä häntä tavata;
hän ei vielä tiedä kunniarikkaasta virkaylennyksestään mitään. Jos
pidät varasi, kun hän sieltä lähtee, jonka minä toimitan tapahtuvaksi
kahdentoista ja yhden välillä, niin voit häneen karata milloin tahdot.
Minä olen lähellä hyökkäystäsi auttamassa, ja näin hän joutuu meidän
kummankin kynsiin. Kas niin, älä ällistele, vaan lähde mukaan. Minä
näytän sinulle hänen kuolemansa niin välttämättömäksi, että pidät
velvollisuutenasi auttaa häntä siihen. Nyt on paras illallisen aika, ja
yö kuluu kulumistaan. Toimeen siis!
RODRIGO.
Haluan ensin kuulla enemmän syitä.
JAGO.
Ja saatkin halusi tyydytetyksi.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Othello, Lodovico, Desdemona, Emilia ja seuralaisia tulee.)
LODOVICO.
Ma pyydän, älkää suotta vaivaa nähkö.
OTHELLO.
Suvaitkaa, -- kävely mun tekee hyvää.
LODOVICO.
Hyv' yötä, rouva! Nöyrin kiitos teille!
DESDEMONA.
Olitte tervetullut.
OTHELLO.
Lähdetäänkö?
Oi! -- Desdemona --
DESDEMONA.
Mitä, herrani?
OTHELLO.
Käy heti maata; paikalla ma palaan.
Tuo seurakumppanisi laita pois.
Tee niin, kuin käsken.
DESDEMONA.
Kyllä, puolisoni.
(Othello, Lodovico ja seuralaiset lähtevät.)
EMILIA.
No, mitä nyt? Hän lauhemp' on kuin äsken.
DESDEMONA.
Hän sanoi palaavansa heti kohta;
Levolle käski mennä mun ja sinut
Lähettää pois.
EMILIA.
Lähettää minut pois?
DESDEMONA.
Niin käski hän. Senvuoksi, Emilia hyvä.
Yöpuku mulle tuo, ja hyvää yötä!
Hänt' emme nyt saa suututtaa.
EMILIA.
Oi, jos hänt' ette olis koskaan nähnyt!
DESDEMONA.
Sit' en ma sois: niin lemmin häntä, että
Sen miehen viha, karsauskin ja nuhteet --
Pois neulat ota -- mieleiset on mulle.
EMILIA.
Häälakanat ma panin vuoteellenne,
Kuin käskitte.
DESDEMONA.
Ykskaikki! -- Hyvä isä,
Kuin hupsut voimme olla! -- Ennen sua
Jos minä kuolen, toinen lakanoista
Mun pue ylleni.
EMILIA.
Mit' aattelette?
DESDEMONA.
Mun äidilläni piika oli, Pirjo;
Hän lempi; kulta hurjistui ja läksi
Pois tiekseen. Raidast' oli hällä laulu,
Pahainen pätkä, vaan se sopi hälle.
Hän kuollessaan sen lauloi: mielestäni
Tuo laulu nyt ei mene; muut' en voi ma
Kuin istua pää kallellaan ja laulaa
Kuin Pirjo-raukka tuo. Ma pyydän: joudu!
EMILIA.
Yöpuvun tuonko?
DESDEMONA.
Älä; päästä neulat --
Tuo Lodovico se on sievä mies.
EMILIA.
Ja vallan kaunis mies.
DESDEMONA.
Hän puhuu hyvin.
EMILIA.
Tunnen Venetiassa naisen, joka avojaloin olisi Palestinaan vaeltanut
saadakseen muiskata hänen alahuultaan.
DESDEMONA (laulaa:)
"Sykomori-puun alla tyttö hyräjää,
Soi, raita, vihreä raita!
Povella on käsi ja polvella pää,
Soi, raita, raita, raita!
Tytön huokauksia puro säestää,
Soi, raita, vihreä raita!
Ja kyynelevirta se kiven pehmittää,
Soi, raita, raita, raita!"
Tuo laske syrjään. --
"Soi, raita, raita, raita!"
Tee joutua, hän koht' on täällä. --
"Ja raidasta nyt minä sidon seppelen, --
Oi, hänt' älä moiti; hän kaunis vihass' on --"
Ei, se on toisin. -- Kuule, mikä kolke?
EMILIA.
Se vaan on tuuli.
DESDEMONA.
"Ma sanoin: sinä viekas! Hän vastata ties:
Soi, raita, vihreä raita!
Min' otan toisen immen, sin' ota toinen mies."
No, lähde nyt; hyv' yötä! Silmän' syhyy,
Se itkuako tietää?
EMILIA.
Mitä vielä!
DESDEMONA.
Niin sanotaan. -- Nuo miehet, oi, nuo miehet! --
Emilia, tuntos päälle: uskotkos sa,
Ett' on noin törkeästi koskaan vaimo
Miestänsä pettänyt?
EMILIA.
Sen varmaan luulen.
DESDEMONA.
Sen tekisitkö, maailman jos saisit?
EMILIA.
Ja te?
DESDEMONA.
En, päivän nähden: sen ma vannon!
EMILIA.
En minäkään päivän nähden, mutta kenties pimeydessä.
DESDEMONA.
Sen tekisitkö, maailman jos saisit?
EMILIA.
Avara mailma ompi: palkka vieno
Ja rikos hieno!
DESDEMONA.
Sit' et maarin tekis!
EMILIA.
Tekisin maarinkin; ja tehtyäni tekisin sen taas tekemättömäksi. En sitä
sentään, luulen ma, sormuksesta tekisi enkä muutamasta harsokyynärästä
enkä vaipoista, hameista, myssyistä enkä pienestä vuosieläkkeestä.
Mutta jos maailman saisin, -- hei, ken ei siitä hinnasta miestään
tekisi aisankannattajaksi, kun hän siten saa kruunun päähänsä.
Kiirastulenkin uhalla sen tekisin.
DESDEMONA.
Kirottu ma, jos moisen vääryyden
Tekisin, vaikka koko mailman saisin!
EMILIA.
Oh, tuohan vääryys on vaan maailmassa vääryys, ja jos koko maailman
saatte vaivastanne, niin on se vääryys omassa maailmassanne, ja
helposti sen silloin voitte oikeaksi tehdä.
DESDEMONA.
En luule moista naista olevan.
EMILIA.
On, tusina täyteen, ja päälliseksi vielä niin paljon, että sillä vois
kansoittaa sen maailman, josta leikkiä lyövät.
Mut naisten lankeemukseen miehet luulen
Ma syyksi. Jos he meitä laiminlyövät,
Valaen aartehemme vieraan helmaan;
Tai tyhmän epäluulons' ilmi tuoden
Sitovat vapautemme, lyövät meitä,
Uhalla tuhlaavat mit' omistimme,
Kyll' yltyy sappi. Vaikka hurskait' ollaan,
On kostonhalu meissä. Miehet tietkööt,
Ett' aistit vaimollakin on: hän näkee
Ja haistaa, makean ja karvaan maistaa
Kuin mieskin. Mit' aikovat, kun meitä
He toisiin vaihtavat? Huvinko vuoksi?
Ma luulen sen. Vai himoko sen tekee?
Ma luulen sen. Vai eksyttääkö heikkous?
Sen luulen myös. Mut himoj' eikö meillä?
Heikkoutta, huvimieltä niinkuin heillä?
Pidelkööt hyvin meitä, ett'ei vaan
He meissä näkis seuraust' opistaan.
DESDEMONA.
Hyv' yötä! -- Herra, älä pahentua
Mun paheest' anna, mutta parantua!
(Lähtevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Katu.
(Jago ja Rodrigo tulevat.)
JAGO.
Vajassa tuossa piile; tulen kohta;
Paljasta miekkas, iske niinkuin mies.
No, joutuun! Älä pelkää, olen läsnä.
Tää nostaa taikka kaataa; muista se,
Ja luja, vankka ole päätöksessäs.
RODRIGO.
Täss' ole läsnä: ehk' en onnistukaan.
JAGO.
Täss' aivan; ole mies ja miekkaas tartu.
RODRIGO.
Halua suurt' ei tekoon ole mulla,
Mut hän on esiin tuonut kelpo syitä.
Yks henki vaan! -- Hän kuolkoon! Miekka maalle!
(Vetäytyy syrjään.)
JAGO.
Tuon näpyn nuoren verisille hiersin;
Se äityy jo. Jos Cassio hänet surmaa
Tai Cassion hän tai kumpikin he kaatuu,
Mull' ain' on voitto. Jos Rodrigo elää,
Mua korvaamahan täydesti hän vaatii
Kaikk' kullat, helmet, joita peijannut ma
Hält' olen lahjaks Desdemonalle.
Se ei käy päinsä. Jos jää Cassio eloon,
Hän joka päivä tekee kauneudellaan
Rumaksi mun; ja lisäks hälle mauri
Kaikk' ilmoittaa voi; suuri siin' on vaara.
Ei. Kuolkoon hän! -- Vait! Tulevan hän kuuluu.
(Cassio tulee.)
RODRIGO.
Se hän on; käynnin tunnen. -- Kuole, konna!
(Karkaa esiin ja iskee Cassiota miekallaan.)
CASSIO.
Sep' olis, totta, ollut surma-isku,
Mut paremp' on, kuin luulet, tämä takki;
Sun koitan takkias.
(Paljastaa miekkansa ja haavoittaa Rodrigoa.)
RODRIGO.
Oo, surman sain ma!
(Jago karkaa esiin, iskee Cassiota takaapäin sääreen
ja hiipii pois.)
CASSIO.
Ijäksi rampa! -- Avuks! Murhaa! Murhaa!
(Othello tulee etäällä.)
OTHELLO.
Haa! Cassion ääni! -- Sanaans' ei syö Jago.
RODRIGO.
Oi, mua konnaa!
OTHELLO.
Hiljaa! -- Aivan niin.
CASSIO.
Apua! Tulta! Haavuri!
OTHELLO.
Se hän on. --
Sa uljas Jago, kelpo, kunnon mies,
Noin helläst' ystävän kun herjan tunnet!
Mua opetat. -- On kultas kuollut, hemppu,
Ja sunkin loppus joutuu. -- Tulen, luuska!
Pois povestani silmäis tenhon heitän,
Ja syntiverees syntivuotees peitän.
(Lähtee.)
(Lodovico ja Gratiano tulevat etäällä.)
CASSIO.
Ei vartijaa? Ei ketään? Murhaa! murhaa!
GRATIANO.
Tuhoa varmaan! Hirveä on huuto.
CASSIO.
Apua!
LODOVICO.
Kuule!
RODRIGO.
Oo, suas, kurja konna!
LODOVICO.
Parikin voihkausta! -- Yö on synkkä;
Petosta ehkä! Vaarallist' on käydä
Päin huutoa, jos apua ei saada.
RODRIGO.
Avuksi tulkaa, verihini kuolen!
(Jago tulee yöpuvussa, kynttilä kädessä.)
LODOVICO.
Vait! Kuule!
GRATIANO.
Yksi tuossa paitasillaan,
Kädessä kynttilä ja miekka, saapuu.
JAGO.
Ken siellä? Ken se kirkuu, murhaa huutaa?
LODOVICO.
Me emme tiedä.
JAGO.
Kuulittenhan huudon?
CASSIO.
Oi, tänne, tänne; avuks, Herran tähden!
JAGO.
Mik' on?
GRATIANO.
Othellon vänrikki, ma luulen.
LODOVICO.
Niin onkin; uljas mies!
JAGO.
Ken oletten te,
Kun huudatte niin haikeasti?
CASSIO.
Jago?
Mun aivan ruhjoks ruhjoneet on konnat,
Oi, auta mua!
JAGO.
Voi! Tekö luutnantti?
Ken konna tään on tehnyt?
CASSIO.
Tuoss' on, luulen,
Lähellä yksi, jok' ei pakoon päässyt.
JAGO.
Kavalat konnat! --
(Lodovicolle ja Gratianolle.)
Keitä te, te siellä?
Avuksi tänne!
RODRIGO.
Auttakaa mua tässä!
CASSIO.
Siin' yks on.
JAGO.
Salamurhaaja! Sa konna!
(Pistää Rodrigoa miekallaan.)
RODRIGO.
Kirottu Jago! Verikoira! Oo, oo, oo!
JAGO.
Vai pimeässä ihmisiä murhaat! --
Miss' on ne verirosvot? -- Voi, kuin hiljaist'
On kaikki kaupungissa! -- Murhaa! Murhaa! --
Mitk' aikeet teillä? Hyvätkö vai pahat?
LODOVICO.
Sen näette, kun meitä koittelette.
JAGO.
Signor Lodovico?
LODOVICO.
Niin.
JAGO.
Ma pyydän anteeks.
Täss' ompi Cassio, rosvoin haavaamana.
GRATIANO.
Cassio? Kuin?
JAGO.
Kuink' on sun laitas, veikko?
CASSIO.
Mun poikki jalkan' on.
JAGO.
Heresta auta!
Hoi, tulta, hoi! Sen paidallani sidon.
(Bianca tulee.)
BIANCA.
Mit' ompi täällä? Ken se täällä huusi?
JAGO.
Ken täällä huusi?
BIANCA.
Oi, rakas Cassioni! Armas Cassio!
Oi, Cassio, Cassio, Cassio!
JAGO.
Oo, julki-portto! -- Arvaatteko, Cassio,
Ketk' on ne teitä ruhjonehet noin?
CASSIO.
En.
GRATIANO.
Tilaanne säälin; teitä juurin etsin.
JAGO.
Minulle polus lainatkaa. -- Kas niin! --
Ja paaret tuokaa, joilla kannetaan hän.
BIANCA.
Hän pyörtyy! Ah! -- Oi, Cassio, Cassio, Cassio!
JAGO.
Epäilen, hyvät herrat, tuota luuskaa
Osalliseksi tähän rikokseen. --
Oi, Cassio, malta hetki! -- Tulkaa, tulkaa:
Valoa hoi! -- Nää kasvot tuntenenko?
Rodrigo? Ystäväni? Rakas maanmies?
Ei: -- on, on. Hyvä Jumala! Rodrigo!
GRATIANO.
Venetiastako?
JAGO.
Niin, sama mies.
Tunnette hänet?
GRATIANO.
Tunnenko ma? Kyllä.
JAGO.
Signor Gratiano? Nöyräst' anteeks pyydän!
Verinen seikka tää tek', ett'en teitä
Ma huomannut.
GRATIANO.
Hupaista teitä nähdä.
JAGO.
Kuin voitte, Cassio? -- Joutuun paaret tänne!
GRATIANO.
Rodrigo!
JAGO.
Hän, hän se on. --
(Paaret tuodaan.)
Kah, tuessapa on paaret! --
Pois täältä jotkut teistä hänet viekää, --
Varoen. Maurin haavurin ma noudan. --
(Biancalle.) Te, neiti, säästäkäätte vaivojanne. --
Tää murhattu on, Cassio, ystäväni;
Mit' oli riitaa teillä keskenänne?
CASSIO.
Ei mitään laisinkaan. En tunne miestä.
JAGO (Biancalle.)
Kuin? Kalvas? -- Viekää hänet katon alle. --
(Cassio ja Rodrigo kannetaan pois.)
Seis, herrat! -- Neiti, vaalenetteko?
Kah, mikä kauhu hänen silmissänsä!
Niin, tuijotelkaa vaan! Kyll' oiti nähdään. --
Tarkastakaatte, katsokaapa häntä;
Kah, nähkääs, herrat! Syyllisyys se puhuu,
Vaikk' olis kaikki kielet puhumatta.
(Emilia tulee.)
EMILIA.
Haa! Mitä tääll' on? Mitä tääll' on, Jago?
JAGO.
Pimeessä Cassiot' ahdisti Rodrigo
Ja joukko muita, jotk' on pakoon päässeet.
Hän kuolon kieliss' on, Rodrigo kuollut.
EMILIA.
Voi sitä hyvää herraa! Cassio parkaa!
JAGO.
Niin riettaus palkitaan. -- Emilia, kuule!
Kysypäs, miss' ol' iltaisella Cassio. --
(Biancalle). Haa! Vapisetteko?
BIANCA.
Mun luonani
Hän illasti; mut siit' en vapise ma.
JAGO.
Vai teillä? Mua seuratkaa, ma käsken.
EMILIA.
Hyi, hyi suas, portto!
BIANCA.
Min' en mikään portto:
Yht' olen siivo kuin mun parjaajani.
EMILIA.
Kuin minäkö? Hyi suas!
JAGO.
Hyvät herrat,
Sidotuiks laittakaamme Cassion haavat. --
Mukahan, neiti! Kaukan' on nyt leikki. --
Emilia, juokse linnaan, kerro maurin
Ja rouvan kuullen mit' on tapahtunna. --
Edellä menkää. -- (Syrjään.) Tää yö nostattaa
Mun pilvihin, tai hornaan kukistaa.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Makuuhuone.
(Desdemona nukkuu vuoteessa. Kynttilä palamassa.)
(Othello tulee.)
OTHELLO.
Hän syyss' on, sieluni, hän syyss' on! Missä?
Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! --
Hän syyss' on. -- Hänen vertaan tok' en haaskaa!
Ei naarmaa saa tuo iho lumipuhdas
Ja niinkuin alabasterkuva hieno.
(Laskee miekan pois kädestään.)
Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita.
Nyt sammu, tuli; sitten -- sammu, tuli!
Sun, liekki läikkivä, jos sammutan,
Takaisin taas voin valos sulle antaa,
Jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu,
Ihanan luonnon kaunein taideteos,
Mikäpä Prometheon panu voisi
Sytyttää valos taas? Jos ruusun taitan,
Palauttaa en voi sen elinvoimaa,
Sen täytyy kuihtua. -- Ma varttas maistan, --
(Suutelee häntä.)
Suloinen tuokse, oikeuden melkein
Saat taittamahan miekkansa! -- Yks vielä,
Viel' yksi! -- Tuommoinen jos kuolleen' olet,
Niin surmaan sun ja sitten sua lemmin. --
Viel' yksi! -- viimeinen! Noin maire kuinka
Noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy:
Mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska
On taivaallista: rakkaudesta lyö se. --
Hän herää.
DESDEMONA.
Kuka siell'? Othelloko?
OTHELLO.
Niin, Desdemona.
DESDEMONA.
Tuletko maata, puolisoni?
OTHELLO.
Luitko
Jo iltarukoukses, Desdemona?
DESDEMONA.
Luin, armas. --
OTHELLO.
Synnin jos sa muistat, joka
Viel' armoluojan sovitusta kaipaa,
Sit' oiti rukoile.
DESDEMONA.
Voi, puolisoni,
Mik' aikees?
OTHELLO.
Tee se joutuun; syrjään käyn mä.
En valmistumatonna sieluasi
Ma tahtois murhata; en, jumal'auta,
Ma sieluasi tahtois murhata!
DESDEMONA.
Sa puhut murhasta?
OTHELLO.
Niin puhun.
DESDEMONA.
Sitten
Mua, Jumal', armahda!
OTHELLO.
Sydämest' amen!
DESDEMONA.
Jos sanot niin, et kaiketi mua murhaa.
OTHELLO.
Hm!
DESDEMONA.
Mut sentään sua pelkään: olet julma,
Kun silmäs pyörii noin. Vaan min' en tiedä,
Miks pelkäisin, kun syyllisyytt' en tiedä.
Mut sentään tunnen, että pelkään.
OTHELLO.
Muista
Nyt syntis.
DESDEMONA.
Se on rakkaus sinuhun.
OTHELLO.
Ja senvuoks kuolet.
DESDEMONA.
Luonnoton se kuolo,
Jok' etsii meitä rakkautemme tähden! --
Ah! miks noin alahuultasi sa puret?
Verisest' innost' ihan järkkyy ruumiis;
Se tietää pahaa. Toivon sentään, toivon,
Ett'ei mua tarkoita se.
OTHELLO.
Vait ja hiljaa!
DESDEMONA.
Vait olen. Mitä tahdot?
OTHELLO.
Liinan, josta
Niin pidin ja jonk' annoin sulle, annoit
Sa Cassiolle.
DESDEMONA.
En, kautt' autuuteni!
Mies tänne noudata ja kysy hältä.
OTHELLO.
Oi, armas, karta, väärää valaa karta!
Sin' olet kuolinvuoteellasi nyt.
DESDEMONA.
Niin, mut en nyt kai kuole?
OTHELLO.
Kuolet oiti:
Siis suoraan syntis tunnusta. Ja vaikka
Valallas joka kohdan kieltäisitkin,
Ei siltä muutu eikä poistu varmuus,
Jonk' alla vaikeroin. Sun täytyy kuolla.
DESDEMONA.
No, Jumal', armahda mua sitten!
OTHELLO.
Amen!
DESDEMONA.
Ja sinäkin mua armahda! En koskaan
Sua pettänyt, en Cassiot' armastanut
Enemmän, kuin mit' itse taivas salli;
En koskaan antanut ma lahjaa hälle.
OTHELLO.
Näin liinani ma hällä, jumal'auta!
Valapatto! Sydämeni kiveks muutat.
Mink' aion tehdä, murhaks sen nyt huomaan,
Vaikk' uhriks luulin sen. Ma näin sen liinan.
DESDEMONA.
Sen sitten löysi hän; en koskaan hälle
Sit' antanut. -- Mies tänne kutsu; toden
Tunnustakoon hän.
OTHELLO.
Tunnustanut on hän.
DESDEMONA.
Mit', armas?
OTHELLO.
Ett' on käyttänyt hän sua.
DESDEMONA.
Luvattomasti?
OTHELLO.
Niin.
DESDEMONA.
Sit' ei hän saata
Sanoa.
OTHELLO.
Ei, suu hält' on tukittu;
Siit' oiva Jago pitänyt on huolta.
DESDEMONA.
Oo, pelkoni sen sanoo! -- Hänkö kuollut?
OTHELLO.
Vaikk' olis joka hiuksess' ollut henki,
Nälkäinen kostoni ne kaikki ois niellyt.
DESDEMONA.
Petetty on hän! Oi, ma hukass' olen!
OTHELLO.
Haa! Luuska! Nähtenikö itket häntä?
DESDEMONA.
Oi, hylkää minut, oi, mut älä murhaa!
OTHELLO.
Haa! Kuole, luuska!
DESDEMONA.
Murhaa huomenna,
Suo tämä yö mun elää.
OTHELLO.
Jos sa tenäät, --
DESDEMONA.
Vaan puolen tiimaa!
OTHELLO.
Kun on alku tehty,
Ei auta viipy.
DESDEMONA.
Rukoilla mun suo vaan.
OTHELLO.
Se liian myöhäist' on.
(Tukeuttaa hänet.)
EMILIA (ulkona).
Hoi! Hollaa, herra!
Hoi, herra! Kuulkaa, herra!
OTHELLO.
Mikä melu?
Ei kuollut? Eikö ihan kuollut? Minä,
Vaikk' olen julma, armias tok' olen:
En tuskiasi tahdo pitkittää.
Kas noin!
(Lävistää hänet tikarilla.)
EMILIA (ulkona).
Hoi, herra, herra, hoi!
OTHELLO.
Ken siellä?
EMILIA (ulkona).
Oi, hyvä herra, sana teille vaan.
OTHELLO.
Vai niin! Emilia! -- Oiti! -- Kuollut on hän.
Hän Cassion surmast' ehkä tiedon tuopi;
Suur' oli melu. -- Haa! Ei liikahdusta?
Kuin hauta vait! -- Avaanko? Mikä paras? --
Hän, luulen, liikahtaa: -- ei. -- Mikä paras?
Jos avaan hälle, puhuttelee varmaan
Hän vaimoani. -- Vaimoani! Ketä?
Mun vaimoni! -- Vaimoa ei mulla!
Oo, tuskallista! Mikä tuhon hetki!
On niinkuin olis auringossa, kuussa
Pimennys ääretön, ja säikäyksestä
Maa ammoittais ja koko mailma muuttuis.
EMILIA (ulkona).
Ma pyydän, sana lausua mun suokaa,
Oi, hyvä herrani!
OTHELLO.
Sun unhotin;
Käy sisähän, Emilia! -- Hiljaa! -- Oiti! --
Etehen vedän uutimet. -- Miss' olet?
Mik' on sun asiasi?
(Avaa oven.)
(Emilia tulee.)
EMILIA.
Hyvä herra,
Tuoll' ulkona on julma murha tehty.
OTHELLO.
Kuin? Nytkö?
EMILIA.
Niin, nyt aivan, hyvä herra.
OTHELLO.
Hairahdus kuussa varmaan; lähemmäks,
Kuin tapa on sen, pyrkii se nyt maata
Ja riivaa ihmiset.
EMILIA.
Oi, kuulkaa, Cassio
Surmannut nuoren on venetialaisen,
Rodrigo nimisen.
OTHELLO.
Rodrigo kuollut!
Ja Cassio kuollut!
EMILIA.
Ei, ei Cassio kuollut.
OTHELLO.
Ei Cassio kuollut! Soinnuton siis murha,
Ja rämeäks on koston sulo käynyt.
DESDEMONA.
Ah! voi! Viattomasti murhattu!
EMILIA.
Voi! Mikä huuto tuo?
OTHELLO.
Tuo! Mikä?
EMILIA.
Hyväinen taivas! Emäntäni ääni, --
Apuhun, apuun! -- Puhukaatte vielä!
Oi, rouva, armas rouva, puhukaa!
DESDEMONA.
Syytönnä kuolen.
EMILIA.
Oo, ken on sen tehnyt?
DESDEMONA.
Ei kenkään; minä itse. Hyvästi!
Terveiset puolisolleni! Hyvästi!
(Kuolee.)
OTHELLO.
Haa! Oisko murhattu hän!
EMILIA.
Ah, kentiesi!
OTHELLO.
Se min' en ollut, sen hän sanoi itse.
EMILIA.
Sen sanoi hän, se todistaa mun täytyy.
OTHELLO.
Hän valhe suussa hornan liekkiin läksi:
Se hänen murhaajansa olin minä.
EMILIA.
Oo, enkel' on hän sitä ihanampi,
Ja perkel' sitä mustemp' olet sinä!
OTHELLO..
Hän riettaaks rupesi ja oli huora.
EMILIA.
Sen valhettelet, sinä perkele!
OTHELLO.
Kuin vesi viekas oli hän.
EMILIA.
Ja sinä
Kuin tuli hillitön, jos häntä viekkaaks
Sa sanot. Hän kuin enkel' oli puhdas!
OTHELLO.
Hänet Cassio raiskas; kysy mieheltäs.
Syvimpään helvettiin sa minut noidu,
Jos tähän tuhotyöhön täydet syyt
Ei johtaneet mua. Miehes tietää kaikki.
EMILIA.
Mun mieheni?
OTHELLO.
Sun miehes.
EMILIA.
Ettäkö
Hän oli uskoton?
OTHELLO.
Niin, Cassion kanssa.
Oi, jos hän olis uskollinen ollut,
Vaikk' ainoost' ihka chrysoliitist' oisi
Minulle taivas uuden mailman luonut,
En siihen olis häntä vaihtanut!
EMILIA.
Mun mieheni?
OTHELLO.
Niin, hän sit' ensin kertoi;
Hän kunnon mies on eikä kärsi saastaa,
Jot' inhaan työhön tarttuu.
EMILIA.
Miehenikö?
OTHELLO.
Miks sitä matkit? Kuulethan sen: miehes.
EMILIA.
Oi, rouva! Rakkautt' ivannut on konnuus! --
Hänt' uskottomaks miehenikö sanoi?
OTHELLO.
Niin, miehes, miehes, kuulethan, sun miehes,
Mun ystäväni, kunnon, kunnon Jago.
EMILIA.
Mädätköön puolen drakmaa joka päivä
Kirottu sielunsa, jos sen hän sanoi!
Sydäntä syöpä valhe! Liiaks vaimos
Likaiseen kauppaans' oli kiintynyt.
OTHELLO.
Haa!
EMILIA.
Pahintasi tee vaan. Tuo sun tekos
Se enemmän ei taivast' ansaitse
Kuin sinä häntä.
OTHELLO.
Vait! -- se paras sulle!
EMILIA.
Ei puolta sitä voimaa sulla lyödä
Kuin mulla kärsiä. Oo, tyhmä pöllö!
Älytön loka! Työn sa teit, -- en pelkää
Ma miekkaas -- julki julistan sen, vaikka
Satakin henkeä ma kadottaisin. --
Apuhun! Apuun! Mauri murhannut
On armollisen rouvan! Murhaa! Murhaa!
(Montano, Gratiano ja Jago tulevat.)
MONTANO.
No, mit' on täällä? Mitä, kenraali?
EMILIA.
Oo, tuossa Jago! -- Kauniist' olet tehnyt,
Kun murhans' ihmiset sun päähäs ajaa!
GRATIANO.
Mik' ompi?
EMILIA.
Kumoa tuon konnan puhe,
Jos olet mies. Sun syyttäneen hän väittää
Irstaaksi vaimoaan. Sit' et sa tehnyt,
Sen tiedän: sin' et ole moinen konna.
Oi, puhu! Sydämeni pakahtuu.
JAGO.
Ma sanoin minkä luulin, enkä muuta,
Kuin minkä todeksi hän itse uskoi.
EMILIA.
Oletko koskaan hälle sanonut,
Ett' uskoton on Desdemona?
JAGO.
Olen.
EMILIA.
Se valhe on, kirottu, häijy valhe;
Niin, valhe, jumal'auta, musta valhe!
Hän uskotonko Cassion kanssa? Cassion?
Sanoitko niin?
JAGO.
Niin sanoin, vaimo. Vaiti
Ja pidä suus!
EMILIA.
En, suutani en pidä;
Puhua minun täytyy: murhattuna
Tuoss' emäntäni makaa vuoteellaan.
