KAIKKI.
Jumala varjelkoon!
EMILIA.
Ja sinä juorullas sait murhan aikaan.
OTHELLO.
Se tott' on, herrat; älkää tuijotelko.
GRATIANO.
Kamala totuus!
MONTANO.
Teko hirmuinen!
EMILIA.
Konnuutta, konnuutta, oo, konnuutta!
Ma mietin -- niin -- nyt huomaan: -- konnuutt' oi!
Sit' oiti luulin; -- suru murhaan vie mun. --
Oo, konnuutta! Oo, konnuutta!
JAGO.
Oletko hullu? Kotiin oiti! Pois!
EMILIA.
Puhua minun suokaa, hyvät herrat.
Mun kuulla häntä tulee, mut ei nyt. --
Ehk' en käy enää koskaan kotiin, Jago.
OTHELLO.
Oo, Oo, Oo!
(Kaatuu vuoteelle.)
EMILIA.
Makaa siinä vaan ja mylvi;
Puhtaimman kukan taitoit, mik' on koskaan
Teränsä auaissut.
OTHELLO (nousten).
Hän oli rietas! --
Kah, setä, tuskin teidät tunsin. Tuossa
On sisarenne tytär nyt, jolt' äsken
Tää käsi hengen tukautti. Ma tiedän,
Ett' työni julmalt', ilkeältä näyttää.
GRATIANO.
Hyv' että kuoli isäs, lapsi rukka!
Avios hänet surmas; tuskast' aivan
Hält' ikälanka katkes. Jos nyt eläis
Ja näkis tään, hän epätoivoon lankeis,
Kiroispa luotaan hyvän enkelinsä
Ja kadotukseen syöksis.
OTHELLO.
Surkeaa!
Mut Jago tietää, että sadat kerrat
Hän Cassion kanss' on irstaast' elänyt.
Sen Cassio tunnustanut on; ja palkaks
Kosiotöistään vaimoltani sai hän
Sen lemmenvakuuden, sen lahjan, jonka
Min' annoin hälle; Cassion kädessä
Sen näin. Se liina oli, vanha muisto
Isältän' äidilleni.
EMILIA.
Taivaan taatto!
Kaikk' ilman vallat!
JAGO.
Vaimo, vait!
EMILIA.
Sen täytyy,
Sen täytyy ilmi tulla! -- Vait en ole,
En, en; vapaasti niinkuin tuuli puhun.
Ihmiset, pirut, taivaat, kaikki, kaikki
Häpeäks huutakoot sen; puhun sentään!
JAGO.
Kotihin kauniisti!
EMILIA.
En, sit' en tee.
(Jago yrittää pistää häntä miekalla.)
GRATIANO.
Hyi! Naista miekall' uhkaa!
Em.
Tyhmä mauri!
Sen liinan, josta puhuit, minä löysin
Satunnalta ja miehelleni annoin;
Hän juhlallisen vakaana mua usein --
Useemmin, kuin noin turha kalu sieti --
Pyys sitä varastamaan.
JAGO.
Hiiden huora!
EMILIA.
Hän Cassiolle tuon! Ei, minä löysin
Ja Jagolle sen annoin.
JAGO.
Valhettelet, hylky!
EMILIA.
En, jumal'auta! Hyvät herrat, en!
Sa, verta himoava narri! Miksi
Moiselle hölmölle noin kelpo vaimo?
(Jago lävistää miekallaan Emilian ja juoksee pois.)
OTHELLO.
Haa! Onko taivaan kaikki tulinuolet
Vaan pauannetta varten? -- Ilmi-konna!
GRATIANO.
Hän kaatuu, kah! Oi, vaimonsa hän murhas!
EMILIA.
Niin, niin. Oi, rouvan viereen minut pankaa!
GRATIANO.
Hän tiessään on, mut murhattuna vaimo.
MONTANO.
Sep' aika konna! Talteen miekka tuo,
Sen maurilt otin juur'. Ovelle vahti!
Hänt' ei saa päästää; ennen surmatkaa hän.
Tuon konnan jälkeen lähden; hän on itse
Pää-ilkiö!
(Lähtee.)
OTHELLO.
En ole enää urho:
Mult' ottaa miekan voipi poika-nulkki. --
Kun meni kunto, mitä kunniasta?
Pois kaikki!
EMILIA.
Mitä tiesi laulus, rouva?
Mua kuule! Kuulla voitko? Teen kuin joutsen
Ja sointuun kuolen. --
(Laulaa:)
"Raita, raita, raita" --
Hän oli puhdas; hän sua lempi, julmus!
Nimessä autuuteni, totta puhun!
Puhuen mitä mietin, kuolen -- kuolen.
(Kuolee.)
OTHELLO.
Huoneessa tääll' on toinen miekka mulla;
Se Spaniast' on ja jäissä karkaistu.
Täss' on se, tässä! -- Ulos tahdon, setä.
GRATIANO (ulkona).
Yritäs vaan! saat kalliisti sen maksaa.
Asetta sull' ei ole, alle joudut.
OTHELLO.
Käy sisään sitten, että saan ma haastaa;
Tai miekatta kun olen, päälles karkaan.
GRATIANO (tullen sisään).
No, mitä tahdot?
OTHELLO.
Näät sä, mull' on miekka!
Soturin kupehell' ei ole koskaan
Parempaa nähty. Muistan päivän, jolloin
Käs'varsi pieni tää ja tämä miekka
Sata kertaa suuremmatkin esteet voitti
Kuin tuo sun vastukses. -- Vaan turhaa kehun!
Ken kohtalonsa määrää? Nyt ei niin. --
Vaikk' aseiss' olen, älkää peljätkö;
Täss' ompi matkan pää ja tässä määrä
Ja purjehduksen äärimmäinen viitta.
Pelosta taannutteko? Turha pelko!
Othellon rintaa vastaan ruoko pankaa,
Niin väistyy hän. -- Ja mihinkä hän menis? --
Oi, miltä näytät nyt? Sa onneton!
Kuin pukus kalvas! Tilillen kun tullaan,
Tuo katsees taivaasta mun sielun' ajaa
Ja perkeleet sen sieppaa. Tyttöseni,
Kylmäkö, kylmä? Niinkuin siveyteskin!
Kirottu konna! -- Perkeleet, mua pieskää
Tuot' ihanuutta taivaan näkemästä!
Ajelkaa tuulispäissä! Paahtakaa mua
Rikissä! Tulikuumass' alhossa
Mua virutelkaa! Desdemona kuollut!
Oo, Desdemona! Kuollut! Oo, oo, oo!
(Lodovico, Montano, Cassio kantotuolissa,
Jago vankina, ja sotaherroja tulee.)
LODOVICO.
Miss' on se kiivas, perin kurja mies?
OTHELLO.
Se, jok' Othello oli; tässä olen.
LODOVICO.
Miss' on se käärme? Esihin se konna!
OTHELLO.
Sen jalkaa katson -- tarua tok' on se --
Jos olet perkele, en voi sua tappaa.
(Haavoittaa Jagoa.)
LODOVICO.
Pois hältä miekka!
JAGO.
Verta vuodatan,
Mut surmattu en ole.
OTHELLO.
Sepä hauskaa!
Sun eloon jäämään tahdon, sillä kuolo
Minusta onni on.
LODOVICO.
Oi, sua, Othello,
Niin hyvä olit ennen sä ja nyt
Kirotun konnan verkkoon kiedottu!
Miks sua nimittäisin?
OTHELLO.
Miksi tahdot:
Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt
Vihasta mitään, kaikki kunniasta.
LODOVICO.
Tuo konna syyns' on osaks tunnustanna;
Te Cassion surmaa yhdess' etsitten?
OTHELLO.
Niin.
CASSIO.
Aihett' antanut en teille koskaan.
OTHELLO.
Sen uskon; anteeks pyydän. Kysykäähän
Nyt tuolta puoliperkeleeltä, miksi
Näin ruumiini ja sieluni hän kietoi.
JAGO.
Mult' älkää kyselkö. Te tiedätte
Min tiedätte; täst' edes en ma suutan'
Avaja koskaan.
LODOVICO.
Etkö rukoukseenkaan?
GRATIANO.
Kidutuskone kieles kirvoittaapi.
OTHELLO.
Parempaa et voi tehdä.
LODOVICO.
Nyt kuulla saatte, kuinka kaikk' on käynyt;
Sit' ette tunne kai. Täss' ompi kirje,
Rodrigon kuolleen taskusta se löyttiin;
Ja toinen tässä. Näistä toinen näyttää,
Ett' oli Cassion murhaaminen pantu
Rodrigon tehtäväksi.
OTHELLO.
Oo. se konna!
CASSIO.
Niin pakanallinen ja paatunut!
LODOVICO.
Täss' ompi toinen kärty kirje; sekin
Rodrigon taskuss' oli; nähtävästi
Sen tuolle konnalle hän laittaa aikoi,
Mut sillä aikaa tuli Jago häntä
Lepyttämään kai.
OTHELLO.
Oo, suas, häijy konna! --
Kuin sait tuon liinan vaimoltani, Cassio?
CASSIO.
Sen huoneestani löysin; ja tuo itse
Juur' tunnustanut on, ett' ehdollaan hän
Sen oli sinne pannut edistääkseen
Näin hankkeitaan.
OTHELLO.
Ma, narri, narri, narri!
CASSIO.
Rodrigo kirjeessänsä lisäks moittii,
Ett' yllytti hän häntä härsyttämään
Minua vahdin päälle; siitä syystä
Menetin virkani. Hän juuri kertoi
Heräten valekuolleist' -- että Jago
Hänt' yllytti ja häneen miekan pisti.
LODOVICO.
Pois täältä nyt ja meitä seuratkaa.
Teilt' otettuna virka on ja valta;
Nyt saarta Cassio hallitsee. Tuo konna, --
Jos piinaa älykäst' on, jolla häntä
Kiduttaa kauan voi ja ankarasti,
Se hälle keksitään. -- Te vangiks jäätte,
Siks kun Venetian neuvoskunta tiedoks
Saa rikoksenne luonnon. -- Pois hän viekää.
OTHELLO.
Seis! Sanaa pari ennen lähtöänne.
Tein jonkun palveluksen valtiolle.
Se tiedetään; ei mitään siitä. -- Mutta
Kun kirjeessänne kerrotten nää tuhot,
Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen,
Rumentamatta, kaunistelematta.
Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi,
Mut älyll' ei; mies, jok' ei luulevaiseks
Vähillä tullut, mutta yltyneenä
Rajusi julmasti; mies, jonka käsi,
Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs
Arvokkaamman kuin miehen koko heimo;
Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan
Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä
Hereitä vuodatti kuin lääkepihkaans'
Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks:
Venetialaist' Aleppossa kun kerran
Löi häijy, käärelakki turkkilainen
Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin
Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun
Ja tapoin hänet -- näin!
(Syöksee miekan rintaansa.)
LODOVICO.
Verinen loppu!
GRATIANO.
Puheemme kaikk' on turhat.
OTHELLO (kaatuen Desdemonan yli).
Suuta annoin,
Kun sulta hengen vein; nyt itseltäin
Ma hengen vien, suun-antoon kuollen näin!
(Kuolee.)
CASSIO.
Ma tuota varoin, -- mut en luullut häntä
Aseelliseks, -- häll' oli suuri henki.
LODOVICO (Jagolle).
Oo, sinä spartalainen verikoira!
Sa tuskaa, nälkää, merta kiukkuisempi!
Tuon vuoteen surullista taakkaa katso:
Sun työs se on. Oo, näön myrkyttää se!
Se peittäkää. -- Gratiano, tänne jääkää;
Tavarat maurin ottakaa: te hänet
Nyt peritte. -- Te, herra kuvernööri,
Tuon lemmon konnan tuomio määrätkää,
Rangaistus, aika, paikka, -- ankar' olkaa!
Venetiaan oiti lähden; kerron siellä
Tän synkän teon synkeällä miellä.
(Lähtevät.)
