TIMON ATEENALAINEN

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1900.




Näytelmän henkilöt:

TIMON, ateenalainen ylimys.
LUCIUS,     |
LUCULLUS,   |  Timonin imartelijoita.
SEMPRONIUS, |
VENTIDIUS, muuan Timonin valheystäviä.
APEMANTUS, äreä filosofi.
ALCIBIADES, ateenalainen sotapäällikkö.
FLAVIUS, Timonin hovimestari.
FLAMINIUS,  |
LUCILIUS,   |  Timonin palvelijoita.
SERVILIUS,  |
CAPHIS,       |
PHILOTUS,     |
TITUS,        |  Timonin velkojain palvelijoita.
LUCIUS,       |
HORTENSIUS,   |
Kaksi Varron palvelijaa.
Isidorin palvelija.
CUPIDO ja muita naamioita.
Kolme muukalaista.
Runoilija, maalari, kauppias ja helmiseppä.
Vanha ateenalainen.
Paashi.
Narri.
PHRYNIA,   |  Alcibiadeen rakastajattaria.
TIMANDRA   |
Ylimyksiä, senaattoreja, sotamiehiä, varkaita ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Ateenan kaupunki ja läheinen metsä.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Ateena. Sali Timonin talossa.

    (Runoilija, maalari, helmiseppä, kauppias ynnä muita
    tulee eri haaroilla.)

RUNOILIJA.
Hyvää päivää!

MAALARI.
              Hauskaa, että voitte hyvin.

RUNOILIJA.
En kaukaan nähnyt teitä. Mitä kuuluu?

MAALARI.
Tapaansa menee.

RUNOILIJA.
                Niin, niin, tiettävästi.
Mut jotain erikoista? Jotain kummaa
Ja ennen kuulumatonta? -- Mut, nähkääs!
Rikkauden taika, tenhos tänne loihti
Nuo henget kaikki! Kauppiaan ma tunnen.

MAALARI.
Molemmat tunnen; helmiseppä toinen.

KAUPPIAS.
Oi, mikä kelpo herra!

HELMISEPPÄ.
                      Niinpä kyllä.

KAUPPIAS.
Mies verraton ja niinkuin harjoitettu
Hyvyyden juoksuun uupumattomaan:
Hän voiton vie --

HELMISEPPÄ.
                  Juveeli täss' on mulla.

KAUPPIAS.
Oi, näyttäkäähän! Timonille varmaan?

HELMISEPPÄ.
Jos maksamaan hän suostuu; vaan se seikka --

RUNOILIJA.
"Kun palkasta me halpuutt' ylistämme,
Niin tahraantuu sen oivan runon loisto,
Jonk' ylevyys on saapa."

KAUPPIAS (katsellen helmeä).
                         Varsin soma!

HELMISEPPÄ.
Ja kallis! Näettenkö tuota vettä?

MAALARI.
Teit' innostuttaa varmaan joku teos,
Jonk' omistatte hänen armollensa.

RUNOILIJA.
Niin, suustani kai pääsi jotain moista.
Runous on kuin pihka, joka tihkuu
Tuoreesta puusta. Piistä ei saa tulta,
Jos sit' ei iske; meidän jalo liekki
Itsestään syttyy ja, kuin virta, murtaa
Kaikk' esteet tieltään. -- Mitä teill' on tuossa?

MAALARI.
Vain maalaus. -- Milloin tulee kirja ulos?

RUNOILIJA.
Suorastaan tarjouksen kantapäillä. --
Ah, näyttäkäähän tuota!

MAALARI.
                        Kaunis taulu.

RUNOILIJA.
Niin on; tuo tuoss' on vallan verratonta.

MAALARI.
Jotenkin.

RUNOILIJA.
          Oivaa! Mikä sulon ilme
Tuoss' asennossa! Mitä sielun voimaa
Tuo silmä säihkyy! Mikä mielihaave
Huulilla noilla! Sanoin ihan voisi
Nuo mykät ruumiinliikkeet ilmituoda.

MAALARI.
Niin, elämää on hiukan jäljitelty.
Tuo ilme -- onko hyvä?

RUNOILIJA.
                      Toden totta,
Se voittaa luonnon; taiteen mahti tässä
Elävämp' on kuin itse elämässä.

    (Muutamia senaattoreja kulkee näyttämän poikki.)

MAALARI.
Oh, sillä herralla on ystäviä!

RUNOILIJA.
Ateenan senaattorit! -- Miekkoiset!

MAALARI.
Kah, vielä lisää!

RUNOILIJA.
Sit' ystävien tulvaa, sitä virtaa! --
Kyhäyksessä tässä kuvaan miestä,
Jot' on tää mainen mailma täysin sylin
Hyväillyt, halaillut. Vapaata juontan'
Ei yksityisyys häiri, se vaan kiitää
Avaraa vahamerta;[1] ilki-isku
Ei pilkkuakaan suunnassani tahri,
Jok' ylvää kotkan lentoaan vaan lentää,
Jälkeensä jättämättä jälkeä.

MAALARI.
En ymmärrä.

RUNOILIJA.
            Avaimen teille annan.
Niin, nähkääs, kaikki säädyt, kaikki luonteet, --
Niin hyvin liukkaat, taipuisat, kuin myöskin
Vakavat, jäykät, -- palvelustaan tuovat
Näin Timonille. Miehen suuri rikkaus,
Jalohon auliuteen yhtyneenä,
Vetää ja häneen lemmen sitein kiintää
Sydämmet kaikenlaiset, peilirakkaast'
Imartajasta Apemantukseen,
Jok' itsens' inhomista rakastaapi
Ylitse kaiken; hänkin polveansa
Hänelle notkistaa ja tyyten palaa,
Timonin nyökkäyksest' autuaana.

MAALARI.
Näin heidän puhelevan keskenään.

RUNOILIJA.
Kuvailen, ett' on onnettaren istuin
Sorea, suuri kunnas; kunnaan juurell'
On kaikenlaista luonnetta ja kansaa,
Mi tämän pallon parmaill' ahertaapi,
Tilaansa parantaakseen; niiden keskeen,
Jotk' ylös tuohon vallattareen katsoo,
Timonin muotoisen ma miehen kuvaan,
Jot' onnettaren elfenluinen käsi
Luoksensa viittaa; tämä äkkilempi
Äkisti kaikki kilpailijat muuttaa
Orjiksi, käskyläiksi.

MAALARI.
                      Niinkuin naulaan!
Tuo kunnas, onnetar ja istuin, jonne
Viittaillaan yhtä kansan joukosta,
Jok' ylös onnen jyrkännettä kiipee
Kumarapäin, -- tuo meidän taiteen alaan
Ois aivan omiaan.

RUNOILIJA.
                  Ei, kuulkaahan:
Nuo kaikki -- äskeiset nuo kumppaninsa,
Moni ylempikin häntä -- jäljiss' oiti
Hännystelevät, terveisillä käyvät,
Valavat korvaan pyhää kuiskutusta,
Siunaavat jalustintakin, ja ilmaa
Imevät hänen suustaan.

MAALARI.
                       Niin, ja sitten?

RUNOILIJA.
Kun onnetar, tuo häälyvä ja löyhä,
Pois työntää suosikin, niin koko liuta,
Jok' ylös vuoren huippuun käsin, polvin
Jälestä junnas, antaa miehen luistaa,
Hänt' yksikään ei sortumukseen seuraa.

MAALARI.
Tuo tavallista on. Voin esitellä
Sen seitsemänkin tapamaalausta,
Jotk' onnettaren äkkipuuskat kuvaa
Sanoja selvemmin. Mut hyvä oisi,
Jos Timon tietää sais, ett' ihmissilmä
On ennen nähnyt moisen kuperkeikan.

    (Timon tulee seurueineen. Ventidiuksen palvelija on
    puheissa hänen kanssaan.)

TIMON.
Vangittu, niinkö?

PALVELIJA.
                  Niin on, hyvä herra;
Ja velkomus on viisi talenttia.
Varat on heikot, velkamiehet tiukat.
Hän pyytää teiltä puoltokirjaa niille,
Jotk' ovat hänet vanginneet; on muuten
Hukassa toivo.

TIMON.
               Jalo Ventidius!
En ole niitä, jotka luotaan viskaa
Hädässä ystävänsä. Hänet tunnen,
Hän jalo mies on, avun ansaitseva,
Ja saakin sen: lunastan hänet irti.

PALVELIJA.
Ijäti on hän kiitollinen teille.

TIMON.
Vie terveiseni: oiti lunnaat laitan,
Kun vapaa on hän, pyydä hänet tänne. --
Ei riitä se, ett' autat pystyyn heikon,
Tukea myöskin kaipaa hän. -- Hyvästi!

PALVELIJA.
Oloinen onni teidän armollenne!

    (Palvelija menee.)
    (Vanha ateenalainen tulee.)

ATEENALAINEN.
Kuulehan, herra!

TIMON.
                 Puhu, hyvä vanhus.

ATEENALAINEN.
Lucilius on palvelija sulla.

TIMON.
Niin on, ja entä sitten?

ATEENALAINEN.
                         Jalo Timon,
Tykosi tänne kutsuta se mies.

TIMON.
Hän onko tässä saatossa? -- Lucilius!

    (Lucilius tulee.)

LUCILIUS.
Tass' olen, herra, nöyrin palvelijanne.

ATEENALAINEN.
Tuo mies, tuo passarisi, jalo Timon,
Talossain öisin liikkuu. Olen mies,
Jok' olen pienest' alkain ollut tarkka;
Paremman minä perillisen vaadin
Kuin kupinkantajan.

TIMON.
                    No, entä sitten?

ATEENALAINEN.
Yks mull' on tytär, heimoa ei muuta,
Kenelle tavarani luovuttaisin.
On tyttö soma, tuskin naitava,
Ja kalliist' olen häntä kasvattanut
Paraimman mukaan. Nyt tuo käskylääsi
Lempiinsä hänet kietoo. Jalo herra,
Apusi suo, nuo käynnit hältä kiellä;
Ma koitin turhaan.

TIMON.
                   Mies on rehellinen.

ATEENALAINEN.
Nyt häll' on tilaisuus se näyttää, Timon;
Rehellisyydell' oma palkkans' olkoon,
Se älköön tytärtäni voitekselko.

TIMON.
Lempiikö tyttö häntä?

ATEENALAINEN.
                      Hän on nuori
Ja herkkä; oman nuoruutemme kiihko
Osoittaa kyllin, kuinka häälyvä
Se nuoruus on.

TIMON (Luciliukselle).
               Sä lemmit tyttöä?

LUCILIUS.
Kyll', arvo herra, ja hän lempii mua.

ATEENALAINEN.
Jos luvattani naimisiin hän menee,
Niin -- jumalat sen kuulkoot! -- maantielt' otan
Ma perillisekseni mierolaisen,
Ja hänet hylkään.

TIMON.
                  Mitä annat hälle,
Jos vaimoksi hän menee vertaiselleen?

ATEENALAINEN.
Heti kolme talenttia; vasta kaikki.

TIMON.
Tuo sievä mies mua palvellut on kauan;
Hänelle onnen hankin, sitä vaatii
Jo ihmisrakkaus. Työnnä hälle tyttö;
Mink' annat sinä, saman minä annan,
Niin tasapainoss' ovat.

ATEENALAINEN.
                        Jalo herra,
Sanasi pidä, niin on tyttö hänen.

TIMON.
No, tuossa käteni ja miehen sana!

LUCILIUS.
Nöyrimmät kiitokseni, jalo herra!
Mik' onnen hyvyys osakseni tulkoon,
Niin teidän se on omaa.

    (Lucilius ja vanha ateenalainen menevät.)

RUNOILIJA.
                        Työni ottaa
Suvaitkaa; onnea ja pitkää ikää!

TIMON.
Suur' kiitos! Minust' oiti saatte kuulla:
Ei, jääkää. -- Mitä, ystävä, on sulla?

MAALARI.
Vain pikku kuva; pyydän, vastaan ottaa
Se suvaitkaa.

TIMON.
              On kuva tervetullut.
Kuva on milt'ei tosi ihminen;
Näet, ihmistä kun epäarvo peijaa,
Niin on hän kuorta vain; nuo kuvat ovat
Mit' ovat luonnostaan. Ihailen työtäs;
Kuink' ihailen, sen kohta näet; varro,
Saat pian kuulla.

MAALARI.
                  Taivas teitä kaitkoon!

TIMON.
Hyvästi, herrat! Kätenne! Mut yhdess'
On meidän ruokailtava. -- Juveelinne
On aivan pilattu.

HELMISEPPÄ.
                  Kuin? Hinnallako?

TIMON.
Pilattu ylenmäärin kiitoksilla.
Jos hinnan maksan ylistyksen mukaan,
Niin tulee matti taskuun.

HELMISEPPÄ.
                          Hinnan sille
On myyjä pannut; isäntää kun vaihtaa
Esineet yhdenarvoiset, niin arvo
Isännän mukaan on; te korotatte
Juveelin hinnan, sitä kantamalla.

TIMON.
Hyvinpä ivaat.

KAUPPIAS.
               Eikä. jalo herra,
Yleisen kansanäänen vain hän lausuu,
Hän puhuu, mitä kaikki muut.

TIMON.
Kas, kuka tulee! Nuhteitako mieli?

    (Apemantus tulee.)

HELMISEPPÄ.
Otamme niistä osamme.

KAUPPIAS.
                      Se mies
Ei ketään säästä.

TIMON.
                  Jalo Apemantus,
No, hyvää päivää!

APEMANTUS.
                  Säästä hyvä päivä
Siks, että minä jalo oon ja sinä
Timonin koira ja nuo konnat rehdit.

TIMON.
Sanotko: konnat? Sin' et heitä tunne.

APEMANTUS.
Eivätkö ole ateenalaisia?

TIMON.
Ovat oikein.

APEMANTUS.
Siis sanassani pysyn.

HELMISEPPÄ.
Tunnetteko minut, Apemantus?

APEMANTUS.
Sen tiedät: nimesi jo mainitsin.

TIMON.
Kopea olet, Apemantus.

APEMANTUS.
Varsinkin siitä, ett'en ole Timonin kaltainen.

TIMON.
Minne matka?

APEMANTUS.
Puhkaisemaan pääkalloa kunnon ateenalaiselta.

TIMON.
Siitä työstä olet kuoleman oma.

APEMANTUS.
Aivan oikein, jos laki tyhjästä määrää kuoleman.

TIMON.
Mitä pidät tästä kuvasta, Apemantus?

APEMANTUS.
Hyvää, sillä se ei tee mitään pahaa.

TIMON.
Eikö se ole hyvää työtä tehnyt, joka on sen maalannut?

APEMANTUS.
Parempaa on se tehnyt, joka maalarin on tehnyt, ja kuitenkin on hänkin
vain törkyistä porotyötä.

MAALARI.
Sinä olet koira.

APEMANTUS.
Äitisi on minun sukuani; mikä on hän, jos minä olen koira?

TIMON.
Tahdotko syödä päivällistä kanssani, Apemantus.

APEMANTUS.
En; minä en syö suuria herroja.

TIMON.
Jos sitä tekisit, niin pahoittaisit naiset.

APEMANTUS.
O! Nehän niitä suuria herroja syövät ja tulevat siitä suurimahaisiksi.

TIMON.
Sepä ruokoton käsitys!

APEMANTUS.
Niinkuin sinä sen käsität; pidä hyvänäsi.

TIMON.
Mitä pidät tästä juveelista, Apemantus?

APEMANTUS.
En niin paljon kuin rehellisyydestä, joka ei vie ihmiseltä ropoakaan.

TIMON.
Mitä ajattelet sen maksavan?

APEMANTUS.
Se ei maksa ajattelemista. -- Mitä kuuluu, runoseppä?

RUNOILIJA.
Mitä kuuluu, filosofi?

APEMANTUS.
Sinä valehtelet.

RUNOILIJA.
Etkö ole se?

APEMANTUS.
Olen.

RUNOILIJA.
Siis en valehtele.

APEMANTUS.
Etkö ole sinä runoseppä?

RUNOILIJA.
Olen.

APEMANTUS.
Siis sinä valehtelet; silmäilehän vain viimeistä teostasi, jossa häntä
kuvittelet arvoiseksi mieheksi.

RUNOILIJA.
Se ei ole kuvittelua; hän on se.

APEMANTUS.
Hän on sinun arvoisesi, ja maksaa sinulle työstäsi; joka imartelua
rakastaa, on imartelun arvoinen. Hyväinen taivas! Jospa olisin minä
suuri herra!

TIMON.
Mitä silloin tekisit, Apemantus?

APEMANTUS.
Samaa, mitä Apemantus nytkin tekee: vihaisin suurta herraa sydämmeni
pohjasta.

TIMON.
Mitä? Itseäsikö?

APEMANTUS.
Itseäni.

TIMON.
Miksi?

APEMANTUS.
Siksi, että koko vihainen mieleni olisi mennyttä, jos olisin suuri
herra. -- Olethan sinä kauppias?

KAUPPIAS.
Olen, Apemantus.

APEMANTUS.
Kauppa sinut hävittäköön, jos ei jumalat sitä tee.

KAUPPIAS.
Jos kauppa sen tekee, niin sen tekevät jumalat.

APEMANTUS.
Kauppa on jumalasi, ja jumalasi sinut hävittäköön!

    (Torven toitauksia; palvelija tulee.)

TIMON.
Ken siellä?

PALVELIJA.
            Alcibiades seurueineen:
Noin kaksikymmeninen ratsasjoukko.

TIMON.
On talo heille auki; menkää vastaan. --
    (Muutamia seurueesta menee.)
Nyt teidän täytyy jäädä puoliselle. --
Ei pois, ei, ennenkuin ma teitä kiitän;
Ja syötyämme näyttänette taulun. --
Iloista nähdä teitä. --
    (Alcibiades tulee seurueineen.)
                        Terve, terve!

APEMANTUS.
Kas niin, nyt alkaa! -- Kuivatkohon kihti
Ja rammatkoon nuo nöyrät jäsenenne!
Ne maireet konnat ystävyytt' ei tunne,
Kaikk' on vain imarretta! Apinoiksi
Ja babiaaneiks ihmissuku taantuu.

ALCIBIADES.
Kaipuuni viihdytitte; katsettanne
Himolla ahmin.

TIMON.
               Terve tuhannesti!
Suloista aikaa ennen eroamme
Kemuilla viettäkäämme. Sisään käykää!

    (Kaikki menevät, paitsi Apemantus.)
    (Kaksi ylimystä tulee.)

1 YLIMYS.
Mik' aika päiväst', Apemantus?

APEMANTUS.
                               Aika
Vakaaksi tulla.

1 YLIMYS.
                Siihen aina aikaa.

APEMANTUS.
Mut sinulla, sen vietävä, ei koskaan.

2 YLIMYS.
Timonin juhlaanko sa menet?

APEMANTUS.
                            Menen
Näkemään, kuinka ruoka täyttää konnat
Ja viini kiihtää narrit.

2 YLIMYS.
Hyvästi, hyvästi!

APEMANTUS.
                  Sin' olet narri,
Kun kahdesti tuon hyvästisi matkit.

2 YLIMYS.
Miksi niin, Apemantus?

APEMANTUS.
Olisit voinut toisen pitää itseäsi varten, sillä minä en aio sinulle
semmoista antaa.

2 YLIMYS.
Mene hirteen!

APEMANTUS.
Enkä, mitään en tee sinun käskystäsi; sen neuvon voit antaa
ystävillesi.

2 YLIMYS.
Pois, senkin hämmästelevä koira, taikka potkaisen sinut ulos!

APEMANTUS.
Pakenen, niinkuin koira, aasin kavioita.

    (Menee.)

1 YLIMYS.
Tuo ihmisyyden vastapuoli! Tulkaa;
Timonin antiutta maistelkaamme.
Hyvyyden sydämmenkin se mies voittaa.

2 YLIMYS.
Tyhjentää: Plutus, kullan jumala,
Vain hänen voutins' on; ei sitä hyvää,
Jot' ei hän maksa seitsenkertaisesti;
Ei lahjaa, jost' ei ylenmääräist' anna
Hän vastalahjaa.

1 YLIMYS.
                 Häll' on jaloin sydän,
Mik' ihmist' ikänä on hallinnut.

2 YLIMYS.
Eläköön onnessa ja kauan! Tulkaa.

1 YLIMYS.
Teen seuraa teille.

              (Menevät)


Toinen kohtaus.

    Juhlahuone Timonin talossa.

    (Meluavaa hoboijan soittoa. Suuret ruokapidot. Flavius ja
    muita palvelijoita. Sitten tulevat Timon, Alcibiades, Lucius,
    Lucullus, Sempronius ja muita Ateenan senaattoreja sekä
    Ventidius. Seuralaisia. Lopuksi kaikkien muiden jäljessä
    Apemantus, tyytymättömänä tapansa mukaan.)

VENTIDIUS.
Suurkunniainen Timon, jumalat on
Isäni ikää muistaneet ja hänet
Ikuiseen rauhaan vieneet. Autuaana
Hän erosi ja minut rikkaaks jätti.
Jaloa sydäntänne palkiten.
Nyt nöyrin kiitoksin ma kaksinkerroin
Talenttimäärän maksan, joka auttoi
Mun vapauteen.

TIMON.
               Ei, kelpo Ventidius!
Näin ystäväänne loukkaatte; ne annoin
Vapaasti lahjaks. Takaisin ken ottaa,
Hän todest' ei voi sanoa, ett' antoi.
En isoisien tapaa tohdi käyttää,
Vaikk' ihanalta rikkaan viat näyttää.

VENTIDIUS.
Mik' ylvä sydän!

    (Kaikki luovat kunnioittavan katseen Timoniin.)

TIMON.
                 Kursaus, hyvät herrat,
Keksittiin siksi, että siitä kiillon
Sais himmit teot, ontot tervehdykset
Ja hyvät työt, jotk' aikeeseen jo ehtyy;
Mut tosi ystävyys ei moista kaipaa.
No, istukashan; suodummat te ootte
Mun rikkaudelleni kuin rikkaus mulle.

    (Istuutuvat.)

1 YLIMYS.
Siit', arvo herra, yksi tunnustus, --

APEMANTUS.
Haa! Tunnustus, ja sitten hirteen, niinkö?

TIMON.
Ah, Apemantus! -- Ole tervetullut!

APEMANTUS.
En tuota tervetuletustas kaipaa;
Poisajettavaksi ma tulin tänne.

TIMON.
Hyi, raakalainen! Kovin moitittava
On luonteesi, ei miehellen se sovi.
Sanotaan: _ira furor brevis est_,
Mut tuopa mies on vihoissansa aina.
Hänelle valmistelkaa eri pöytä;
Ei seurasta hän huoli, eikä ole
Hän liioin sovelias ihmisseuraan.

APEMANTUS.
Omalla uhallasi jään siis tänne;
Teen huomioita; pidä varasi.

TIMON.
Vähät minä sinusta välitän; olet ateenalainen. Ja sen vuoksi olet
tervetullut. Minä en tahdo valtaani käyttää; toivon, että ruoka tukkii
suusi.

APEMANTUS.
Sun ruokaasi ma inhon; kurkkuuni
Se istuisi, sill' imartaa en taida. --
Hyväinen taivas, mikä ihmisliuta
Syö Timonia, ja hän sit' ei näe!
Mua kaivelee, ett' yhden miehen vereen
Noin moni kastaa leipänsä ja -- mikä
On hullumpaa -- hän vielä heitä käskee.
Ihmeeksi ihmiset viel' uskoo toistaan.
Ne oisi kutsuttavat ilman veistä,[2]
Niin ruoka säästyisi ja henki säilyis.
Esimerkiksi: tuo, joka häntä lähin
On pöydässä ja samaa leipää taittaa
Ja saastaa häntä samast' astiasta,
Murhaamaan hänt' on lähin. Moist' on nähty.
Jos suur'mies oisin, pitoloiss' en joisi;
Vois joku kurkunläppää sormitella;
Isoiset juokoot kaulavaruksella.

TIMON (eräälle vieraista).
Terveydeksenne! Kiertäköhön malja!

2 YLIMYS.
Tätä suuntaa juoskoon!

APEMANTUS.
                       Tätä suuntaa juoskoon!
Haa! Reima mies! Hän tuntee aika vedet.
Nuo terveysmaljat aivan potilaiksi
Ne saavat, Timon, sun ja omaisuutes.
Tää täss' on liian heikko syntityöhön:
Tää kunnon vesi miest' ei ojaan kaada.
Ei ruokaani se raiskaa. Pidot röyhkät
Jumalten kiitokseen on liian pöyhkät.
    (Apemantuksen ruokaluku.)
Jumalat, kultaa pyydä en,
Vain omaa hyvää anelen.
Niin tuhmaks älkää tehkö mua.
Ett' uskon valaa vannottua,
Ett' aatan luotan kyyneliin,
Tai koiran valhekuorsauksiin,
Tai tyrmäst' irti päästäjääni,
Tai ahdingossa ystävääni!
Aamen! Nyt alan työn:
Rikas syntiä tekee, minä juuria syön.
    (Syö ja juo.)
Hyväksi olkoon hyvän sydämmesi, Apemantus!

TIMON.
Päällikkö Alcibiades, nyt on sydämmenne sodassa.

ALCIBIADES.
Sydämmeni on alati teille altis, arvo herra.

TIMON.
Olisitte kai mieluummin vihollisten parissa aamiaisilla kuin
päivällispidoissa ystävien kanssa.

ALCIBIADES.
Jos ne ovat oikein verisen vereksiä, niin ei ole mikään herkku niiden
vertaista; toivoisinpa parhaan ystäväni semmoisiin pitoihin.

APEMANTUS.
Oi, jospa kaikki nämä imartelijat olisivat vihollisiasi, että voisit ne
teurastaa ja sitten pyytää minua niitä nautitsemaan.

1 YLIMYS.
Jos vain olisi meillä se onni, että kerrankin, armollinen herra,
tahtoisitte koetella sydämmiämme, jotta saisimme ainakin osaksi
osoittaa intoamme, niin pitäisimme itsemme iki-autuaallisina.

TIMON.
Epäilemättä, hyvät ystävät, ovat itse jumalat niin säätäneet, että
minulla on oleva paljon apua teistä. Kuinka olisitte muuten ystävikseni
tulleet? Mitä varten olisi teillä tämä armas nimitys ennen tuhansia
muita, jos ette olisi lähinnä sydäntäni? Olen itselleni teistä puhunut
enemmän, kuin mitä häveliäästi itse voisitte puolestanne puhua; ja sen
verran takaan teitä. Hyvät jumalat, ajattelen, miksi tarpeeksi meillä
olisi ystäviä, jos emme koskaan niitä tarvitseisi? Nehän olisivat
tarpeettomimpia olentoja maan päällä, jos emme milloinkaan niitä
käyttäisi; olisivat niinkuin suloiset soittokoneet, jotka riippuvat
seinässä koteloissaan ja itseensä kätkevät säveleensä. Olisinpa usein
suonut olevani köyhempi, että voisin teitä lähemmäksi lähestyä. Me
olemme luodut hyvää tekemään, ja mitä voimme paremmalla syyllä sanoa
omaksemme kuin ystäviemme rikkauksia? Oi, mikä kallisarvoinen lohdutus,
että on niin monta, jotka saattavat, niinkuin veljekset, vallita toinen
toisensa omaisuutta! Oi, iloa, joka kuolee pois jo ennen kuin
syntyikään! Silmäni eivät voi kyyneliään pidättää, näen ma;
unohduttaakseni niiden heikkouden, juon terveydeksenne.

APEMANTUS.
Sinä itket, Timon, heitä juottaaksesi.

2 YLIMYS.
Noin meidän silmiss' ikään sikisi ilo,
Ja heti saalas esiin pulppusi.

APEMANTUS.
Ha! ha! Se oli äpärä se saalas.

3 YLIMYS.
Todella, arvo herra, oikein hellyin.

APEMANTUS.
Oikeinko?

    (Torventoitausta.)

TIMON.
Haa! Mitä toittaa torvi?
    (Palvelija tulee.)
                         Mikä on?

PALVELIJA.
Anteeksi, armollinen herra: siellä on muutamia naisia, jotka kiihkeästi
pyytävät päästä sisään.

TIMON.
Vai naisia![3] He mitä haluavat?

PALVELIJA.
Heillä on mukana edeskäypä, jonka on toimena ilmoittaa heidän
toivomuksensa.

TIMON.
No hyvä, sisään tulkoot!

    (Cupido esiintyy.)

CUPIDO.
Arvoisa Timon, terve! Terve, kaikki
Hyvyytes nauttijat! -- Viis aistia,
Sua haltijakseen tunnustain, on tullut
Sydäntäs aulist' onnittelemaan.
Maku, kuulo, tunto, haisti tänne saavat
Ja silmillesi huvit valmistavat.

TIMON.
He ovat kaikki tervetulleet. Kohtelias olkoon vastaanotto. Soitto
julistakoon heidät tervetulleiksi!

    (Cupido poistuu.)

1 YLIMYS.
Näette, kuink' on rakkaus teihin suuri.

    (Soittoa. Cupido palaa, seurassaan amatsoneiksi puettuja naisia,
    jotka, kanteleet kädessä, tanssivat ja soittavat.)

APEMANTUS.
Hei, mikä turhuuden on saatto tuossa!
Ne tanssii! Hullupäitä naisia!
Vain pelkkää hulluutt' elämän on loisto,
Kun tuota vertaa öljyhyn ja juuriin.
Rupeemme narreiks ihan huviksemme;
Suu maireess', imeksimme ihmisiä,
Ja palkinnoksi heidän vanhuuteensa
Kateuden, vihan myrkyt oksennamme.
Ken eläissään ei sortunut, tai sorra?
Ken kuollessaan ei hautaan haavaa vie,
Jonk' ystäviltään sai? Varonpa, että
Tuo, joka edessäni tuossa tanssii,
Mua kerran polkee; moista tavataan;
Kun päivä laskee, ovi suljetaan.

    (Herrat nousevat pöydästä, osoittaen Timonille syvintä
    kunnioitustaan; rakkautensa merkiksi ottaa kukin amatsonin,
    ja kaikki tanssivat, miehet naisten kanssa, pari iloista
    tanssia hoboijain soidessa.)

TIMON.
Ilomme ihannoitte, somat naiset,
Suloisen leiman suoden juhlallemme,
Jok' ei ois puolinkaan näin hemmyt ollut;
Te sille loiston annoitte ja arvon,
Näin sulostuttain oman keksintöni;
Ma siitä teitä kiitän.

1 NAINEN.
                       Arvo herra,
Parasta puolta kosketatte vain.

APEMANTUS.
Niin kyllä, sillä huonoin puoli on likainen ja sietää tuskin
koskettamista, luulisin.

TIMON.
Mitätön eine täällä vartoo, naiset;
Eteenne itse ottaa suvainnette.

NAISET.
Nöyrimmät kiitoksemme, jalo herra.

    (Cupido ja naiset menevät.)

TIMON.
Flavius! --

FLAVIUS.
            Mit', armo!

TIMON.
                        Tuo se pikku lipas.

FLAVIUS.
Kyll', arvo herra. (Syrjään.) Taaskin helmilöitä!
En tohdi oikkujansa vastustaa;
Pitäisi -- mutta -- ah! kun kaikki ehtyy,
Hän kyllä sois, ett' oisi vastus tehty.
Jos hyvyydellä silmät seljäss' oisi,
Nujertaa noin ei kelpo miestä voisi.

    (Menee.)

1 YLIMYS.
Väkemme missä?

PALVELIJA.
               Valmiit ovat, herra.

2 YLIMYS.
Hevoiset esiin!

    (Flavius tuo lippaan.)

TIMON.
                Hyvät ystävät.
Sananen vielä! Pyydän, hyvä herra,
Minulle näyttäkää se kunnia,
Ett' arvoss' ylennätte tämän helmen.
Se viekää, pitäkää se, rakas herra.

1 YLIMYS.
Velassa liian suuress' olen teille.

KAIKKI.
Olemme kaikki.

    (Palvelija tulee.)

PALVELIJA.
Senaattoreita tuolla ratsailt' astuu;
Tulossa ovat tervehtimään teitä.

TIMON.
Erittäin tervetulleet!

FLAVIUS.
                       Suvaitkaatte,
Vain sana! Läheltä se koskee teihin.

TIMON.
Läheltäkö? Se säästä toiseen kertaan:
Nyt laita heille kelpo vastaanotto.

FLAVIUS (syrjään).
Tuskinpa tiedän, kuinka.

    (Toinen palvelija tiilet.)

2 PALVELIJA.
                         Arvo herra,
Sulimman ystävyyden osoitteeksi
Nyt Lucius neljä lumiratsua
Hopeavaljainensa laittaa teille.

TIMON.
Ne mielist' otan; katson, että lahja
Rehellisesti palkitaan.
    (Kolmas palvelija tulee.)
                        No, mitä?

3 PALVELIJA.
Anteeksi, teidän armonne: herra Lucullus pyytää, että suvaitsisitte
huomenna metsästää hänen kanssaan, ja lähettää teidän arvoisuudellenne
kaksi paria susikoiria.

TIMON.
Ma tulen. -- Ota vastaan ne, ja hyvin
Ne palkittakoon.

FLAVIUS.
                 Mihin tämä viekään!
Kestittää täytyy, rikkaat lahjat antaa.
Ja kaikki tyhjäst' arkusta! Ei tiedä
Hän koskaan varojansa, eikä siedä
Mun näyttää, kuink' on sydän hällä köyhä,
Kun sill' ei voimaa täyttää toiveitaan.
Niin yli varainsa hän lupaa, että
Puheensa kaikk' on velkaa; joka sana
On panttina; hyvyyttään vielä koron
Niist' antaa hän; maat kirjoissa on heillä.
Jos virastani hyväll' irti oisin,
Ennenkuin minut karkoitetaan vallan!
Parempi ilman ruokaystävää,
Kuin että ruokit henkes väijyjää.
Sydäntä särkee isäntäni tila.

    (Menee.)

TIMON.
Vääryyttä kovin teette itsellenne,
Jos arvoanne näin te alennatte.
Kas, tässä pikku ystävyyden lahja!

2 YLIMYS.
Suurempi tavallist' on kiitokseni.

3 YLIMYS.
Oi, hän on itse autiuden sielu!

TIMON.
Nyt muistan, herra, että tässä taannoin
Kehuitte raudikkoa ratsuani:
Se pitäkää, kosk' on se teille mieleen.

3 YLIMYS.
Ma pyydän, jalo herra, anteeks suokaa.

TIMON.
Sanani saitte; tiedän, ettei muuta
Kehua oikein voi, kuin mitä mielii;
Omistani arvaan ystäväini halut;
Vakaasti haastan. Kohta teillä käyn.

KAIKKI YLIMYKSET.
Oi, kenpä oisi tervetulleempi!

TIMON.
Nää käynnit, teidän varsinkin, on mulle
Niin rakkaat, ett' en saata antaa kyllin.
Kuningaskuntia ma ystäville
Jaella voisin. -- Alcibiades,
Sin' olet sotamies, siis harvoin rikas;
Mut hyvin se on tarpeen; kuolleissa
On elatuksesi ja sotakenttä
Maatiluksesi.

ALCIBIADES.
              Aika sottakenttä!

1 YLIMYS.
Velassa suuress' ollaan teille.

TIMON.
                                Samoin
Minäkin teille.

2 YLIMYS.
                Ikikiitolliset.

TIMON.
Samaten minä. -- Tulta, lisää tulta!

1 YLIMYS.
Oleva onni, kunnia ja rikkaus
Ain' olkoon osananne, jalo Timon!

TIMON.
Hyväksi ystäville.

    (Alcibiades ja ylimykset menevät.)

APEMANTUS.
                   Sitä hommaa!
Pään nyökkäystä ja hännän hieputusta!
Nuo koipitemput tokko kulungeitaan
Ne kannattavat? Ystävyys on rapaa;
Ei pitäis vilpill' olla jalka vapaa.
Nuo kunnon narrit maire kieli pettää.

TIMON.
No, Apemantus, jos et noin ois juro,
Niin saisit jotain.

APEMANTUS.
                    Min' en huoli mistään;
Jos lahjot minutkin, niin sulla yhtään
Ei soimaajaa, ja syntiin yhä vaivut
Niin kauan annat, varon, että kohta
Pois papereilla itsesikin annat.
Miks kemut, kestit nuo ja turhat loistot?

TIMON.
Jos noin sa moitit seuraelämää,
Niin, totta vieköön, sinusta en huoli.
Hyvästi! Toiste laula toista virttä!

    (Menee.)

APEMANTUS.
Et tahdo mua kuulla, -- etkä saakaan!
Taivaasi suljen. Kuink' on ihmis-parka
Neuvoille, vaan ei mairehelle arka!

                             (Menee.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone erään senaattorin talossa.
    (Senaattori tulee, paperi kädessä.)

SENAATTORI.
Tää viisituhat, -- yhdeksän on Varron
Ja Isidorin saatava, -- mun lisäks --
Siis viisikolmatta. -- Näin hurjistella
Ja tuhlata! Ei kestä tuo, ei miten.
Jos kultaa kaipaat, mierolt' ota koira
Ja Timonille vie; se poikii kultaa.
Jos tahdot ratsustasi kaksikymment'
Upeempaa saada, vie se Timonille,
Niin oiti oiva ratsuja se varsoo.
Ei vartijata portilla, ei muuta
Kuin muuan hymysuu, mi sisään kutsuu
Kaikk' ohikulkijat. Ei, tää ei kestä;
Ei tässä järki varmaa pohjaa keksi.
Hoi, Caphis! Caphis!

    (Caphis tulee.)

CAPHIS.
                     Mitä käskette?

SENAATTORI.
Käy vaippasi, ja Timonille riennä:
Kiristä saatavani; älä välty,
Jos estelee; äl' ällisty, jos sanoo:
"Terveiset herralles'" -- näin heilutellen
Kädessään lakkiaan; -- ei, virka hälle,
Ett' itse ahtaall' olen; velkojani
Hyvittää täytyy; määräaik' on mennyt,
Ja viipy tuo on luoton multa vienyt;
Rakastan häntä, kunnioitan häntä,
Mut sormestaan en päätäni voi antaa;
Pikainen tarve on; ei verukkeet,
Ei kiertelevät sanat mua auta,
Ei, rahat oiti käteen. Mene matkaan,
Ja näytä oikein tuiman tuimaa naamaa,
Kuin karhu ainakin; näet, pelkään, että,
Jos joka sulka omaan pannaan siipeen,
Vain alaston on linnunpoika Timon,
Vaikk' ylväs on kuin Phoenix nyt. Pois matkaan!

CAPHIS.
Ma menen, herra.

SENAATTORI.
Ma menen, herra? Velkakirjat mukaan,
Ja hoksaa päivänmäärä.

CAPHIS.
                       Kyllä.

SENAATTORI.
                              Mene!

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Sali Timonin asunnossa.
    (Flavius tulee, useita maksulaskuja kädessä.)

FLAVIUS.
Ei mielt', ei malttia, vaan aina hurja!
Ei tietää tahdo, miten varat riittää,
Ei humun tulvaa hillitä; ei kysy.
Mihinkä kaikki menee, eikä huoli
Hakea neuvoa! Ei ole moista
Niin hyvää ja niin mieletöntä toista.
Kuin käynee? Hän ei kuule, kunnes tuntee.
Luen hälle lain, kun metsältä hän palaa.
Hyi, hyi, hyi, hyi!

    (Caphia sekä Isidorin ja Varron palvelijat tulevat.)

CAPHIS.
                    Hei, Varro, hyvää iltaa!
Rahaako vaadit?

VARRON PALVELIJA.
                Sama sun lie toimes!

CAPHIS.
Niin on; -- ja sinun, Isidor?

ISIDORIN PALVELIJA.
                              Niin oikein.

CAPHIS.
Jos vaan ois rahat kourassa!

VARRON PALVELIJA.
                             Ma varon, --

CAPHIS.
Kas, tuossa tulee armollinen herra.

    (Timon, Alcibiades ja ylimyksiä tulee.)

TIMON.
Nyt syödään, Alcibiades, ja sitten
Lähdemme jälleen. -- Minulle? Ja mitä?

CAPHIS.
Tää velkakirja, herra. --

TIMON.
                          Velkakirja?
Mist' olet?

CAPHIS.
            Täältä Ateenasta, herra.

TIMON.
No, mene hovimestarini luokse.

CAPHIS.
Anteeksi, herra: kuukauden jo ajan
Lykännyt päiväst' on hän päivään maksun.
Tärkeistä syistä herrani on pakko
Omansa vaatia; siis nöyräst' anoo,
Ett', ylevänä tässä niinkuin muussa.
Velkanne suoritatte.

TIMON.
                     Ystäväni,
Ma pyydän, tule huomenaamulla.

CAPHIS.
Ei, herra, --

TIMON.
              Muista paikkas, ystäväni.

VARRON PALVELIJA.
Min' olen Varron mies, --

ISIDORIN PALVELIJA.
                          Ma Isidorin;
Pikaista maksua hän nöyräst' anoo.

CAPHIS.
Jos isäntäni puutteen tietäisitte, --

VARRON PALVELIJA.
Kuus viikkoa jo maksettaviss' ollut, --

ISIDORIN PALVELIJA.
Pois minut laittoi hovimestarinne;
Nyt käsky kääntyä on suoraan teihin.

TIMON.
Oi, antakaahan minun hengähtää! --
Edeltä menkää, herrat, olkaa hyvät;
Jälestä oiti tulen. --
    (Alcibiades ja ylimykset menevät.)
                       Tänne, Flavius!
Miks näin mua julkiääneen ahdistellaan
Sitoumusten laiminlyömisestä
Ja veloist' aikaa maksettavista?
Se kunniaani loukkaa.

FLAVIUS.
                      Kuulkaa, herrat.
Sopiva nyt ei aika moiseen toimeen.
Siks malttakaatte, ett' on ruokailtu,
Jott' ilmoittaa saan hänen armollensa
Syyn viivyntään.

TIMON.
                 Se tehkää, ystävät! --
Hyvästi heitä kestittäköön!

    (Menee.)

FLAVIUS.
                            Tänne!

    (Menee.)
    (Apemantus ja narri tulevat.)

CAPHIS.
Malttakaa, tuossa tulee narri Apemantuksen kanssa; ehkä laskemme pikku
pilaa heidän kanssaan.

VARRON PALVELIJA.
Hirteen koko mies! Hän meitä vain haukkuu.

ISIDORIN PALVELIJA.
Rutto sen koiran syököön!

VARRON PALVELIJA.
Mitä kuuluu, narri?

APEMANTUS.
Puheletko varjosi kanssa?

VARRON PALVELIJA.
En puhu sinulle.

APEMANTUS.
Et, vaan itsellesi. -- (Narrille.) Tule pois!

ISIDORIN PALVELIJA (Varron palvelijalle).
Siinä jo sait narrin niskoillesi.

APEMANTUS.
Vielä seisot yksinäsi; etpähän vielä häntä saanut.

CAPHIS.
Kuka on nyt narri?

APEMANTUS.
Se, joka teki viime kysymyksen. -- Katalat konnat ja korkurien
käskyläiset! Kullan ja puutteen yhteen parittajat!

KAIKKI PALVELIJAT.
Mitä olemme, Apemantus?

APEMANTUS.
Aaseja.

KAIKKI PALVELIJAT.
Miksi niin?

APEMANTUS.
Siksi, että kysytte minulta, mitä olette, ettekä itse tunne itseänne.
-- Puhuttele heitä, narri.

NARRI.
Kuinka voitte, hyvät herrat?

KAIKKI PALVELIJAT.
Suur' kiitos, hyvä narri. Kuinka voi sinun emäntäsi?

NARRI.
Hän paraikaa panee vettä tulelle, kaltatakseen teidän kaltaisia
kukonpoikia. Haluaisin nähdä teitä Korintissa.[4]

APEMANTUS.
Hyvä! Paljon kiitoksia!

    (Paashi tulee.)

NARRI.
Nähkääs, tuossa tulee emäntäni paashi.

PAASHI (narrille).
No, mitä kuuluu, kapteeni? Mitä sinä teet tässä viisaassa seurassa?
-- Kuinka sinä voit, Apemantus?

APEMANTUS.
Voi, jospa olisi minulla vitsa suussa, että voisin sinulle vastata
oikein tuntuvasti.

PAASHI.
Apemantus hyvä, lue minulle näiden kirjeiden päällekirjoitukset: en
tiedä, mikä on millekin.

APEMANTUS.
Etkö osaa lukea?

PAASHI.
En.

APEMANTUS.
Ei siis paljo oppia kuole sinä päivänä, jolloin sinut hirtetään. Tuo on
herra Timonille; tuo Alcibiadeelle. Mene! Äpäränä sinä synnyit, ja
parittajana sinä kuolet.

PAASHI.
Sinä olet koirana penikoittu, ja nälkään sinä kuolet kuin koira. Älä
vastaa; minä olen jo tiessäni.

    (Menee.)

APEMANTUS.
Ihan noin sinä armoa pakoon juokset. -- Narri, minä seuraan sinua
Timonille.

NARRI.
Jätätkö minut sinne?

APEMANTUS.
Jos Timon jää kotiin. -- Te kolme palvelette kolmea korkuria, niinkö?

KAIKKI PALVELIJAT.
Niin kyllä; vaan he voisivat paremmin palvella meitä.

APEMANTUS.
Sitä minäkin, -- ei voisi pyöveli koskaan paremmin palvella varasta.

NARRI.
Oletteko te kolmen korkurin käskyläisiä?

KAIKKI PALVELIJAT.
Olemme, narri.

NARRI.
Luulenpa, ettei ole sitä korkuria, jolla ei olisi narria käskyläisenä.
Minun emäntäni on hänkin niitä, ja minä olen hänen narrinsa. Kun teidän
herroiltanne halutaan lainaa, niin tullaan alakuloisina ja lähdetään
pois iloisina; vaan minun emäntäni taloon tullaan iloisina ja lähdetään
pois alakuloisina. Syy siihen?

VARRON PALVELIJA.
Voisin mainita yhden.

APEMANTUS.
No tee se, että saisimme oikein oppia tuntemaan huorimuksen ja konnan,
vaikka kyllä sinä et muutenkaan tule sen paremmasta käymään.

VARRON PALVELIJA.
Mitä on huorimus, narri?

NARRI.
Narri hyvissä vaatteissa ja hieman sinun näköisesi. Se on henki;
milloin se ilmestyy ylhäisenä herrana, milloin lainoppineena, milloin
filosofina, jolla, paitse sitä yhtä keinotekoista kiveä, on kaksi
lisää. Sangen usein se on ritarinkin näköinen, ja ylipäänsä kaikessa
asumuodoissa, missä ihminen kahdeksankymmenen ja kolmentoista ikävuoden
välillä liikkuu, tämä henki kummittelee.

VARRON PALVELIJA.
Sinä et ole kokonaan narri.

NARRI.
Etkä sinäkään kokonaan viisas; sinusta puuttuu älyä yhtä paljon, kuin
minussa on narriutta.

APEMANTUS.
Tuota vastausta ei olisi Apemantus hävennyt.

KAIKKI PALVELIJAT.
Tilaa, tilaa! Tässä tulee herra Timon.

    (Timon ja Flavius palaavat.)

APEMANTUS.
Tule kanssani, narri, tule!

NARRI.
Minä en aina seuraa rakastajaa, vanhinta veljeä ja vaimoa, mutta joskus
filosofia.

    (Apemantus ja narri menevät.)

FLAVIUS.
Edeltä menkää; kohta olen valmis.

    (Palvelijat menevät.)

TIMON.
Sinua kummastelen; miks et ennen
Tilaani täysin mulle selvitellyt,
Ett' oisin menot voinut sovittaa
Tulojen mukaan?

FLAVIUS.
                Ette mua kuullut,
Vaikk' usein kyllä yritin.

TIMON.
                           Niin, niin,
Kentiesi joskus tilaisuutta käytit,
Kun karkoitti sun pois mun paha pääni;
Ja nyreyden tään nyt tahdot panna
Tekosi kaunisteeksi.

FLAVIUS.
                     Rakas herra,
Monasti laskin etehenne laskut;
Te työnsitte ne pois ja sanoitte
Rehellisyyteheni luottavanne.
Kun käskitte mun pikku lahjast' antaa
Ties mitä, puistin päätäni ja itkin;
Pyysinpä, että vastoin valtatapaa
Visumpi oisitte; sain useinkin
Kovia nuhteita, kun huomauttaa
Ma tohdin rikkautenne luodetta
Ja velkojenne vuosta. Rakas herra,
Nyt kuulette, kun myöhäist' on; siis kuulkaa:
Kaikk' omaisuutenne ei puoliin riitä
Nykyisten velkojenne maksamiseen.

TIMON.
Tilani myytä.

FLAVIUS.
              Panttina on kaikki,
Kalua mennyttäkin useammat:
Ei loput riitä tukkimahan suuta
Nykyisten velkain; uutta tulee myötään.
Mitenkä loma täytetään? Ja mikä
Lopuksi meidät perii?

TIMON.
                      Tilukseni
Ain' ulottuivat Lacedaemoniin.

FLAVIUS.
Oi, herra, maailma on pelkkä sana
Jos teidän ois se, pois sen antaisitte,
Niin, hengenvedoss' ihan.

TIMON.
                          Totta puhut.

FLAVIUS.
Jos vilpist' epäilette hallintaani,
Niin ankarimpain tuomarien eteen
Tilille minut viekää. Taivas tietköön:
Kun kaikki aitat ahnast' oli syöjää
Täpöisen täynnä, juoppoin viiniuhrit
Kun juoksi holveissa, kun tulet loisti
Ja soitto helkkyi joka huoneessa,
Niin vuolaan hanan luona minä istuin
Ja silmän' annoin vuotaa.

TIMON.
                          Vaiti, vaiti!

FLAVIUS.
Oi, taivas, huusin, kuinka hän on hyvä!
Kuin monta makupalaa nytkin orjat
Ja norkot ahmi! Ket' ei omaa Timon?
Kenen ei sydän, miekka, pää ja kulta
Timonin omaa ole, Timonin,
Kuninkaallisen, suuren Timonin?
Kun poiss' on kulta, joka kehut osti,
Niin vait on suukin, joka kehut lauloi;
Kun pidot päättyy, ystävätkin häätyy;
Vain talvipäivä, niin ne sääsket turtuu.

TIMON.
Vait! Lopeta jo saarnasi! En ole
Ma konnamaiseen tuhlaukseen syypää;
Älytön lienen ollut, vaan en halpa.
Miks itket? Puutut tuntoa, jos luulet,
Ett' ystäviä minä puutun. Malta:
Jos avaan ystävyyden viinileilit
Ja koittelen sen voimaa lainaamalla,
Niin yhtä vapaast' ystävien varaa
Ma käyttää voin, kuin sinä tässä haastat.

FLAVIUS.
Kokemus uskoanne vahvistakoon!

TIMON.
On tavallaan tää puute ihanaakin
Ja siunaukseksi: sen kautta koittaa
Voin ystäviäni. Koht' erhees huomaat
Ja näet, ett' olen ystävistä rikas. --
Flaminius! Servilius! Hoi, tänne!

    (Flaminius, Servilius ja muita palvelijoita tulee.)

PALVELIJA.
Mit', armollinen herra!

TIMON.
Menkäätte, -- sinä Luciuksen luokse, --
Sa Luculluksen; olin hänen kanssaan
Metsällä eilen; -- sinä Semproniuksen.
Tervehtikää ja sanokaa, ett' ylväs
Ma olen, kun sain tilaisuutta pyytää
Vähäistä lainaa heiltä. Pyytää voitte
Noin viisikymment' ehkä talenttia.

FLAMINIUS.
Käskynne mukaan, armollinen herra.

FLAVIUS (syrjään).
Vai Luciusko ja Lucullus? Hm!

TIMON (toiselle palvelijalle).
Ja sinä senattorien luo ja pyydä --
Kosk' yhteishyvää autoin, niin he tuota
Ei kieltäne, -- ett' oiti lähettävät
Tuhannen talenttia.

FLAVIUS.
                    Rohkeninpa --
Kosk' on se yleistapaa, -- käyttää heillä
Sinettiänne sekä nimeänne;
Mut päätään he vain puistivat, ja tyhjin
Palasin toimin.

TIMON.
                Mitä? Tottako?

FLAVIUS.
He vastasivat niinkuin yhteen ääneen:
"Ei ole varaa" -- "matti kukkarossa" --
"Ei voi, jos tahtoisikin" -- "surku miestä" --
"On kunnon mies" -- "he soisivat" -- "ei varmaa" --
"Jotakin viall' on" -- "voi nyrjähtyä
Jalokin mies" -- "Jos kaikk' ois hyvin" -- "sääli!"
Näin kuivin katkelmin ja karsain katsein
Kävivät muihin toimiin, sain vain kuivan
Päännyökkäyksen ja kylmän hatunnoston,
Niin että sana kielelleni jäätyi.

TIMON.
Jumalat taivaan, heitä palkitkaa! --
Iloinen ollos, mies! Noill' ukkoräivill'
On kiittämättömyys vain luonnon vamma;
Verensä hyistä on, se virtaa tuskin,
Eik' ole hyvää; heiss' ei hyvyytt' ole;
Ja luonto maata kohden painuessaan,
On tylsä, raskas niinkuin matkan määrä. --
    (Toiselle palvelijalle.)
Käy Ventidiuksen luo. --
    (Flaviukselle.)
                         Oi, älä sure!
Sin' olet kunnon mies; sen sanon suoraan;
Ei tahraa sinussa. --
    (Palvelijalle.)
                      Ventidius hiljan
Isänsä hautasi ja perinnöksi
Sai varat suuret; kun hän oli köyhä
Ja velkavankina ja ystävittä,
Ma häntä viidell' autoin talentilla,
Vie terveiset ja pyydä huomauttaa,
Ett' tosi pakost' ystävänsä velkoo
Nyt noita talentteja. --
    (Flaviukselle.)
                         Niillä maksa
Pahimmat velkojat. Se aatos pois,
Ett' ystäviins' ei Timon luottaa vois!

FLAVIUS.
Se hyvyyden ois loukkausta syvää:
Ken itse hyvä, uskoo muista hyvää.

                         (Menevät.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone Luculluksen talossa.
    (Flaminius odottamassa; palvelija lähestyy häntä.)

PALVELIJA.
Olen tulosi herralleni ilmoittanut; hän tulee kohta tänne.

FLAMINIUS.
Kiitoksia!

    (Lucullus tulee.)

PALVELIJA.
Tässä on herrani.

LUCULLUS (syrjään).
Joku Timonin palvelijoita! Lahja varmaankin! Hm! se käy toteen: näin
viimeyönä unissani hopeisen vadin ja kannun. -- Flaminius kunnon
Flaminius, vallan erinomaisen tervetullut! -- Tuo meille viiniä!
(Palvelija menee.) -- Ja kuinka voi se kunnianarvoisa, ylevämielinen,
aimo Ateenan valio, sinun hyvä ja lempeä herrasi ja isäntäsi?

FLAMINIUS.
Hänen terveytensä on hyvä.

LUCULLUS.
Varsin hauskaa, että hänen terveytensä on hyvä. Ja mitä sinulla on
tuossa kaapusi alla, Flaminius poikaseni?

FLAMINIUS.
He, ei muuta mitään kuin tyhjä lipas, jonka herrani puolesta pyytäisin
teidän armoanne täyttämään; hän olisi kiireesti ja kipeästi
viidenkymmenen talentin tarpeessa, ja pyytäisi teidän armoanne hänelle
ne lainaamaan, täydesti luottaen pikaiseen apuunne.

LUCULLUS.
Niin, niin, niin, niin; -- täydesti luottaen, niinkö sanoo? Voi, sitä
hyvää herraa! Jalo ja kunnon mies hän on, jos vain ei eläisi niin
ylöllisesti. Tuon tuostakin olen hänen luonaan päivällisillä ollut ja
sanonut sen hänelle, ja tullut taas illalliselle, vain saadakseni häntä
säästäväisyyteen, mutta hän ei ole mitään neuvoa totellut eikä onkeensa
ottanut varoittavia käyntejäni. Joka ihmisellä on vikansa, ja
jalomielisyys on hänen vikansa: olen sen hänelle sanonut, vaan en ole
saanut häntä siitä luopumaan.

    (Palvelija palaa, tuoden viiniä.)

PALVELIJA.
Teidän armonne, tässä on viini.

LUCULLUS.
Flaminius, olen aina sinua pitänyt älykkäänä miehenä. Saas tästä!

FLAMINIUS.
Teidän armonne, suvaitsette vain niin sanoa.

LUCULLUS.
Olen aina huomannut, että sinulla on terävä ja sukkela pää -- sanon,
niinkuin asia on -- että älyät järkisyitä, voit mukautua aikaan, jos
aika mukaantuu sinuun; kaikki hyviä ominaisuuksia. -- (Palvelijalle.)
Mene tiehesi sinä! (Palvelija menee.) -- Tule lähemmäksi, kunnon
Flaminius! Herrasi on antelias mies; mutta sinä olet järkevä ja tiedät
varsin hyvin, vaikka tuletkin luokseni, että näinä aikoina ei sovi
rahalainoja antaa pelkän ystävyyden nojalla, ilman vakuutta varsinkaan.
Tuossa kolme kolikkoa sinulle; ummista silmäsi, poikaseni, ja sano,
ettet nähnyt minua. Hyvästi!

FLAMINIUS.
Mitä? Onko maailma niin muuttunut?
Me eläväiset elämmekö vielä?
Pois, musta halpuus, hempijäsi luo!

    (Viskaa rahat maahan.)

LUCULLUS.
Ha, ha! Nyt näen, että olet narri ja aivan omiasi herrallesi.

    (Menee.)

FLAMINIUS.
Ne nuokin rovot sua kärventäkööt!
Sulattu kulta kadotukses olkoon,
Sa ystävän vain paise, et hän itse!
Niin heikko, maidokasko ystävyyden
On sydän, että kahdess' yössä myrtyy?
Jumalat! Herrani nyt vihan tunnen!
Tuon kunnon konnan vatsan vielä täyttää
Timonin ruoka; hyödyttää se voiko
Ja ravita, kun myrkyks syöjä muuttui?
Oo! Tauti siitä hälle koitukoon!
Ne elinnesteet, jotka Timon maksoi,
Ne kuolintaudiss' älkööt hoivaa suoko,
Mut älkööt hälle kuolemaakaan tuoko!

                             (Menee.)


Toinen kohtaus.

    Katu.
    (Lucius tulee, seurassaan kolme muukalaista.)

LUCIUS.
Kuka? Jalo Timonko? Hän on erittäin hyvä ystäväni ja kunnioitettava
ylimys.

1 MUUKALAINEN.
Mekään emme hänestä muuta tiedä, vaikka emme häntä tunnekaan. Mutta
voin teille sanoa yhden asian, jonka olen yleisen huhun kautta kuullut:
Timonin onnelliset päivät ovat olleet ja menneet, ja hänen rikkautensa
rupeaa kutistumaan.

LUCIUS.
Joutavia! Älkää luulkokaan: häneltä ei koskaan raha puutu.

2 MUUKALAINEN.
Uskokaa pois, herra: äskettäin oli muuan hänen palvelijoistaan herra
Luculluksen luona ja pyysi lainaksi niin ja niin monta talenttia; hän
oikein kärttämällä kärtti ja osoitti mikä pakko häntä siihen vaati, ja
sai kuitenkin kiellon.

LUCIUS.
Mitä?

2 MUUKALAINEN.
Niinkuin sanoin: kiellon.

LUCIUS.
Sepä outoa ja kummaa! Jumalten nimessä, tuota oikein häpeän! Kiellon
tuolle kunnon miehelle! Se ei osoita suurta kunniantuntoa. Itse
puolestani täytyy minun tunnustaa, että olen häneltä ottanut vastaan
pieniä suosionosoituksia, niinkuin rahaa, hopeakatuja, jalokiviä ja
muuta joutavaa, joka ei ole verrattavakaan tuon toisen saamisiin;
kuitenkin, jos olisi hän sivuuttanut hänet ja kääntynyt minun puoleeni,
en olisi ikipäivinä noita talentteja häneltä kieltänyt.

    (Servilius tulee.)

SERVILIUS.
Kah, mikä onni, tuossapa hänen armonsa onkin! Olen hiki päästä juossut
häntä tavatakseni. -- (Luciukselle.) Armollinen herra, --

LUCIUS.
Servilius! Hauska tavata. Hyvästi! Tervehdä arvoisaa kunnon isäntääsi,
minun oivallisinta ystävääni.

SERVILIUS.
Teidän armonne luvalla, minun herrani lähetti, --

LUCIUS.
Mitä hän lähetti? Olen tuolle herrallesi jo niin suuressa kiitoksen
velassa; aina hän vaan lähettää. Kuinka voin häntä kiittääkään, sano
se. Ja mitä hän nyt taas lähettää?

SERVILIUS.
Hän nyt vain lähettää pienen kiireellisen pyynnön teidän armollenne,
että suvaitsisitte hetken tarpeeseen lainata hänelle noin viisikymmentä
talentttia.

LUCIUS.
Nyt hänen armonsa vain laskee pilaa;
Satoja, tuhansia hält' ei puutu.

SERVILIUS.
Nyt toki hältä vähempikin puuttuu;
Jos ehdoton ei tarve hällä ois,
En hetkinkään näin kiusaamalla kiusais.

LUCIUS.
Puhutko täyttä totta, Servilius?

SERVILIUS.
Niin, täyttä totta, kautta sieluni!

LUCIUS.
Minä senkin pahuksen otus, kun saatoin itseni rahasta tyhjäksi näin
otolliseen aikaan, jolloin olisin voinut ilmetä kunnon miehenä! Mikä
onneton sattumus, että juuri eilispäivänä tulin ostaneeksi pientä
joutavaa ja näin menettäneeksi suuren osan kunniaani! Servilius,
jumalien edessä vannon, että nyt en voi auttaa; senkin tyhmä otus,
sanon vieläkin! Olin ihan aikeissa itse kääntyä Timonin puoleen, sen
nämä herrat tässä voivat todistaa; mutta nyt en soisi, en koko Ateenan
aarteista, että olisin sen tehnyt. Monet monituiset terveiset hyvälle
armolliselle herrallesi! Toivon, että hänen armonsa suvaitsee ajatella
mitä parahinta minusta, vaikka en voikaan nyt kiitollisuuttani osottaa.
-- Ja sano hänelle minun puolestani, että katson mitä suurimmaksi
onnettomuudekseni, etten voi tehdä mieliksi näin kunnianarvoiselle
ylimykselle. Servilius hyvä, tahdotko osoittaa minulle sen verran
ystävyyttä, että kerrot hänelle minun omat sanani?

SERVILIUS.
Kyllä, herra, sen teen.

LUCIUS.
Hyvän saat palkinnon, siitä pidän huolta, Servilius. --
    (Servilius menee.)
Sanoitte totta: Timon kutistuu;
Mies mennyt on, kun luotto kukistuu.

    (Menee.)

1 MUUKALAINEN.
Hostilius, huomasitko!

2 MUUKALAINEN.
                       Liian hyvin.

1 MUUKALAINEN.
Se maailman on henki: samaa maata
On kaikki mairijat. Sit' ystäväkses
Sanoa voitko, joka samaan kuppiin
Palaansa kastaa? Timon, tiedän mä,
Miehelle tuolle oli niinkuin isä.
Sen luottoa hän tuki kukkarollaan,
Taloutt' auttoi, palkollisten palkat
Varoistaan maksoi; jos hän joi, niin aina
Timonin hopeihin hän huulin koski;
Ja sentään -- mikä julmus ihminen,
Kun kiittämättömyys sen otsall' asuu! --
Nyt hältä kieltää, varoihinsa nähden,
Mit' armelias antaa kerjääjälle.

2 MUUKALAINEN.
Oi, tuosta hurskaus huokailee.

1 MUUKALAINEN.
                               En itse
Timonilt' ole koskaan mitään saanut,
En hänen hyvyyksiään maistanutkaan,
Ett' olla voisin ystävä. Mut vannon:
Sen miehen jalouden ja ylvään kunnon
Ja kunniakkaan vaelluksen tähden,
Jos puutteessaan hän kääntynyt ois minuun.
Omani kaiken alttiiks oisin pannut
Ja hälle paluuttanut osan parhaan;
Niin hellin hänen sydäntään. Mut huomaan:
Ei muodissa nyt ole sääliväisyys,
Kun omantunnon polkee itsekkäisyys.

                         (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Semproniuksen talossa.
    (Sempronius ja muuan Timonin palvelijoista tulevat.)

SEMPRONIUS.
Miks minua hän kiusaa? Onhan muita:
Hänt' auttaa voisi Lucius tai Lucullus;
Ja rikas mies on nyt Ventidiuskin,
Jonk' osti vankeudesta hän. Nuo kaikki
Hyvänsä hältä saivat.

PALVELIJA.
                      Näitä kyllä
On koiteltu, mut ne on valhekultaa:
He kiellon antoivat.

SEMPRONIUS.
                     Kuin? Kiellon hälle?
Ventidius ja Lucullus kiellon hälle?
Ja nytkö minuun turvaa? Kolme? Hm!
Vähääpä älyä ja ystävyyttä
Se todistaa. Mua viimeisenä käyttää!
Kuin lääkärit, on ystävät jo kolmin
Hylänneet hänet; mun nyt pitää auttaa!
Se mua loukkaa! häneen oikein suutun,
Kun näin mua huonoksii. En näe syytä,
Miks ei hän ensin minuun kääntynyt:
Min' olen, toden totta ensimmäinen,
Jok' olen hältä antimia saanut;
Nyt niinkö kurjaks luulee mun, ett' aion
Viimeinen olla kiitoksessa? Enkä;
Näin oisin muille naurun aineena
Ja ylhäisissä narrin nimen saisin.
Ei, ensikädess' oisin kolminkerroin
Sen summan antanut, vain hellyydestä,
Niin hälle hyvää suon. Nyt kotiin vain,
Ja muiden kieltoon tämä vastuu liitä:
Ei solvaajalle multa rahaa riitä.

    (Menee.)

PALVELIJA.
Verratonta! Hänen armonsa on oikein kunnon konna. Paholainen ei
tiennyt, mitä teki, kun teki ihmisen ovelaksi; hän sen kautta joutui
itse petinkoon; enkä voi muuta luulla, kuin että ihminen konnuuksillaan
vihdoin tekee hänestä puhtaan. Kuinka kauniisti tuokin herra ponnisteli
näyttääkseen rumalta! Tavoittelee hurskautta, tehdäkseen kirotun töitä,
aivan niiden tapaan, jotka kiihkeästä, palavasta uskoninnosta
tahtoisivat tuleen sytyttää kokonaiset valtakunnat.[5]