(Menee.)
1 VAHTIMIES.
Jalo mies, sen takaan!
2 VAHTIMIES.
Paras on kuitenkin meidän päällikkömme; hän on kallio, tammi, joka ei
tuulessa järky.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Coriolanon teltta.
(Coriolanus, Aufidius ja muita tulee.)
CORIOLANUS.
Huomenna Rooman muurin edustalle
Sijoitumme. Te, sotaveikko, tehkää
Senaatillenne tiedoks, kuinka toimen'
On ollut suora.
AUFIDIUS.
Meidän parastamme
Vaan tarkoititte; Rooman rukouksille
Olitte kuuro; ette kuiskett' edes
Pitänyt ystäväinne kanssa, jotka
Niin varmat teistä olivat.
CORIOLANUS.
Tuo vanhus;
Jonk' ajoin täältä miellä murtuneella,
Mua enemmän kuin isä rakasti,
Ja jumaloikin. Viime neuvo oli
Lähettää hänet. Ystävyyden vuoksi
(Vaikk' yrmyltä ma näytin) samat ehdot
Ma tein, jotk' oli kerran hyljänneet he
Ja joit' ei enää voineet vastaan ottaa;
Mut mieliks hälle, joka toimestansa
Niin suurta toivoi, hiukan vaan ma tingin.
Vastaiset pyynnöt sekä rukoukset,
Niin valtion kuin ystäväin, on turhat. --
(Melua ulkoa.)
Haa! Mikä melu? Kiusaukseenko joudun
Valani rikkomaan, jonk' äskein vannoin?
En, sit' en tee!
(Virgilia, Volumnia, taluttaen kädestä nuorta Marciota,
Valeria ja seuralaisia tulee lisään, surupukuun puettuina.)
Kah, vaimon' etupäässä,
Ja sitten jalo muotti se, joss' ompi
Tää ruumis muodostettu, talutellen
Verensä lapsen lasta! Pois nyt, hellyys!
Hajotkaa, luonnon lait ja siteet kaikki!
Hyvettä olkoon tylyys nyt! -- Kah! Kelle
Tuo kumarrus? Ja kyyhkyn katse tuo,
Mi hurmata vois jumalat? -- Ma hellyn;
En maata ole kovempaa kuin muutkaan. --
Oi, äiti kumartaa, niinkuin Olympi
Rukoillen painuis myyränmättään eteen;
Ja poikani niin hellin silmin katsoo.
Kuin huutais koko luonto: »älä kiellä!» --
Mut, kyntäköhöt volskilaiset Rooman,
Äestäkööt Italian; en koskaan,
Elukan lailla, vaistoani seuraa.
Vaan seison niinkuin oma luojan' oisin,
Enk' alkuperää muuta tuntisi.
VIRGILIA.
Mun herrani ja puolisoni!
CORIOLANUS.
Samat
Ei ole silmäni kuin Roomassa.
VIRGILIA.
Niin luulet vaan, kun surun näet meidät
Näin muuttaneen.
CORIOLANUS.
Kuin huono näyttelijä
Osani unhotin ja häkellyin,
Ja hävetä nyt saan. -- Eloni aarre!
Tää tylyys anteeks suo; mut älä pyydä
Roomalle anteeks. -- Muisku, he, niin pitkä
Kuin maanpakoni, suloinen kuin kostoni!
Haa, kautta kateen Junon! Saman muiskun
Sult', armas, kerran sain, ja huulen' ovat
Sen säilyttäneet neitseen puhtaudella. --
Jumalat! Tässä pakisen, ja äiti.
Maan jaloin, vielä tervehtimätt' ompi!
Sa maahan vaivu, polvi,
(Polvistuu.)
siihen paina
Syvempään kunnioitukses kuin muut
Nuo arkilapset!
VOLUMNIA.
Nouse siunattuna.
Kun patjalle pii-kovalle sun etees
Nyt minä polvistun ja kunnioitust'
Osoitan uutta sekä näihin saakka
Tavatont' äidin välillä ja lapsen.
(Polvistuu.)
CORIOLANUS.
Mitä tää? Mun edessäni polvillanne,
Mun, hylkypojan? Tähtiin kimmahdelkoot
Nälkäisen merenrannan piit ja sorat!
Tuliseen aurinkohon vinhat tuulet
Nakelkoot uljaat setripuut, näin tehden
Luonnolliseksi luonnottomuudenkin,
Ja kaiken mahdottoman lastenleikiks!
VOLUMNIA.
Mun olet sotilaani; multa sinä
Tuon muotos sait. -- Tää nainen onko tuttu?
CORIOLANUS.
Jalo Publicolan sisar, Rooman kuutar,
Saasteeton kuin jääpuikko, joka, lumest'
Ani puhtahasta kiteyneenä, riippuu
Dianan templissä. Valeria armas!
VOLUMNIA.
Ja tässä itsestäsi halpa ote,
Jok' ajan vaurastuttamana saattaa
Sun kaltaisekses tulla.
CORIOLANUS.
Sodan jumala,
Luvalla suuren Zeun, sun sielus täyteen
Jaloutta luokoon, ettei haavoittaa sua
Häpeä voi, ja sodass' että seisot
Kuin merirasti, myrskyj' uhotellen,
Ja sinuun katsovaiset pelastat.
VOLUMNIA.
Polvilles, poika!
CORIOLANUS.
Uljas poikan' on se!
VOLUMNIA.
Niin, hän ja vaimos, nainen tuo ja minä
Sua rukoilemme nyt.
CORIOLANUS.
Ma pyydän, älkää!
Mut, jos sen teette, kuulkaa ensin tämä:
Mit' olla vannoin myöntämättä, älkää
Sit' ymmärtäkö kielloks. Vaiti siitä,
Väkeni että päästäisin, ja Rooman
Käs'työläisien kanssa sopisin;
Vait siitä, luonnottomalt' että näytän;
Vihaani, kostoani järjen jäillä
Te ette lauhduttaa voi.
VOLUMNIA.
Vaiti, vaiti!
Sa sanoit, ettet mitään meille myönnä;
Ja muut' ei meillä pyyntöä kuin minkä
Jo meiltä kielsit; kuitenkin ma pyydän,
Niin että tylyyteesi moite sattuis.
Jos sen sa kiellät; kuule siis.
CORIOLANUS.
Aufidius
Ja volskilaiset, huomatkaatte: Roomast'
En mitään kuule salaa. -- Pyyntönne?
VOLUMNIA.
Vaikk' oltais vaitikin, niin puku näyttäis
Ja ruumiin asu, mit' on elämämme
Maanpakos jälkeen ollut. Ajattele,
Maan päällä vaimojako kurjempia?
Sydämmen tulis riemust' ailahdella
Ja silmän ilost' itkeä, kun näen sun;
Mut nyt sen täyttää parku, tuska, kauhu,
Kun äidin, vaimon, lapsen täytyy nähdä.
Kuin poika, puoliso ja isä maansa
Sisukset repii maalle. Meihin kurjiin
Kipeimmin vihas koskee: jumaliinkin
Keit' estät kääntymästä, joka muilla
On lohtuna, pait meillä; sillä kuinka.
Ah! kuinka voimme voittoa rukoilla
Samassa maallemme ja sulle, -- jota
Kumpaakin meidän tulis tehdä? Voi!
Kadottaa meidän täytyy joko maamme,
Imettäjämme kallis tuo, tai sinut,
Maass' aino lohtumme. Me ilmi-tuhon
Olemme omat, kelle tulkohonkin
Rukoilemamme voitto; joko sua,
Kuin vierast' ilkiötä, talutellaan
Kahleissa Rooman kaduilla, tai astut
Sa voittoriemuin maasi raunioilla,
Kädessä palmu, siit' ett' uljahasti
Sa vaimos veren vuodatit ja lapses.
Ma, puolestan', en sodan loppupäätöst'
Odottaa aio; jos en sua saa ma
Kumpaakin puolta säästämään, vaan toisen
Tuhota tahdot, niin et maahas syöstä
Sa muuten voi, -- niin, usko pois, et muuten, --
Kuin että survot oman äitis kohdun,
Jok' ilmoillen sun kantoi.
VIRGILIA.
Niin, ja vaimos,
Jok' antoi sulle tämän pojan, joka
Nimesi jälkimaailmahan vie.
POIKA.
Mua survoa ei saa hän, pois ma juoksen;
Mut suureks kun ma kasvan, tappelen ma.
CORIOLANUS.
Ken naisen hempeytt' arastaa, ei saa
Se vaimon, lasten silmiin katsahtaa. --
Ma istuin liian kauan.
(Nousee.)
VOLUMNIA.
Älä mene!
Jos rukouksemme tarkoittaisi auttaa
Vaan Roomaa, murtamalla volskilaiset,
Nykyiset herras, voisit meitä syyttää
Maineesi murhaajiks. Ei, sovintoa
Pyydämme vaan, niin että volskilainen
Sanoa vois: »Me annoimme tän armon»,
Ja roomalainen: »Otimme sen vastaan»;
Ja kumpikin he sulle huutais: »Terve!
Siunattu sinä, rauhan tekijä!»
Sa tiedät, poikan' ylväs: epävarma
On sodan päätös; mutta varma, että
Jos Rooman voitat, palkaks siitä korjaat
Sa moisen nimen, jota mainitessa
Kiroja kuuluu, ja jost' aikakirjat
Näin kertovat: »Hän jalo oli mies,
Mut maineensa hän tahras viime työllään,
Hän maansa surmas, hänen nimens' inhaks
On jälkimaailmalle.» Puhu, poika!
Jalointa havittelit kunniaa,
Jumalten armotöitä tahdoit tehdä,
Halaista jyryll' ilman paksut posket,
Mut leimaukseesi käyttää nuolta, joka
Vaan tammen pirstaa. Miks et puhu? Sano,
Sopiiko jalon miehen vihaa pitää
Noin lakkaamatta? -- Tytär, puhu sinä!
Hän itkustas ei huoli. -- Poika, puhu!
Enemmän lapsen mieles ehkä voipi
Kuin meidän järki-syymme. -- Kuka toinen
Enemmän kiitost' äidilleen on velkaa?
Täss' antaa kuitenkin mun jaaritella
Kuin jalkapuussa. -- Ikänäs et ole
Sa äiti-hyvääs hellinyt, kun hän,
Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,
Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,
Kunniall' ahdattuna. Vääräks sano
Mun pyyntöni, ja työnnä minut luotas;
Mut, toisin ollen, sin' et ole rehti,
Ja jumalat sua vitsovat, kun multa
Pidätät kunnian, jot' äitin' olen
Ma saapa. -- Pois hän kääntyy. Maahan, vaimot!
Häväisköön häntä polvistumisemme!
Nimestään enemmän hän ylpeilee,
Kuin säälii pyyntöämme. Polvi maahan!
Tää kerta vielä! -- Sitten kotiin Roomaan,
Ja naapureimme kanssa kuolemaan! --
Oo, katsos tänne! Laps tää, jok' ei taida
Haluaan ilmaista, vaan polvistuupi
Ja muiden mukaan kätens' ylös nostaa,
Rukoustamme puoltaa voimakkaammin,
Kuin sull' on voimaa kieltää. -- Lähtekäämme!
Tuon miehen äiti ompi volskilainen,
Coriolissa vaimons' on, ja lapsens'
On sattumalta hänen näköisensä. --
No, aja meidät pois! Min' olen vaiti,
Siks kunnes ilmitulessa on Rooma,
Mut silloin sanon sanan.
CORIOLANUS (tarttuu Volumnian molempiin käsiin; hetken vaitiolo.)
Äiti, äiti!
Voi, mitä teit? Kas, avoinna on taivas,
Jumalat alas katsovat nyt, naurain
Tät' epäluonnollista näytelmää.
Oi, äiti, äiti! Kauniin voitit voiton
Sa Roomalle; mut poikasi, -- se usko,
Oi, usko pois! -- sa vaarallisest' olet,
Niin, ehkä kuoliaaksi lannistanut.
Mut, olkoon niin! -- Aufidius, pontevasti
En nyt voi sotaa käydä; kohtu-rauhan
Voin toki tehdä. Sano, vähemmänkö
Minuna oisit rukoust' äidin kuullut,
Ja vähemmänkö myöntänyt, Aufidius?
AUFIDIUS.
Niin, minä hellyin.
CORIOLANUS.
Niinpä niin, sen vannon.
Vähästä säälin pisaroit' ei heru
Minunkaan silmistäni. Sanokaa,
Millaisen tahdotte nyt rauhan? Minä
En Roomaan mene; teitä seuraan, teille
Nyt antaun kokonaan. -- Oi, äiti! Vaimo!
AUFIDIUS (syrjään).
Iloitsen, että kunnias ja säälis
Erotit toisistaan: näin onneni
Takaisin mulle hankit.
(Rouvat tekevät viittauksia Coriolanolle.)
CORIOLANUS (Volumnialle, Virgilialle, y.m.)
Heti kohta.
Mut' yhdess' ensin juomme; sitten kotiin
Todistus viekää, parempi kuin sanat,
Ja kahdenpuolisesti vahvistettu.
Sisähän nyt! Te, vaimot, muistoksenne
Olette templin ansainneet: ei kaikki
Italian ja sen liittolaisten miekat
Olisi tätä rauhaa aikaan saaneet.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius ja Sicinius tulevat.)
MENENIUS.
Näettekö tuota Capitolin kolkkaa, tuota ulkonemaa tuolla?
SICINIUS.
Kuinka niin?
MENENIUS.
Yhtä mahdollista kuin teidän on sitä paikoiltaan siirtää
pikkusormellanne, yhtä paljon on toivoa siitä, että Rooman rouvat,
hänen äitinsä etupäässä, saavat hänet taipumaan. Mutta minä sanon,
ettei siitä ole mitään toivoa. Kaulamme ovat tuomion omat ja odottavat
vaan teloittajata.
SICINIUS.
Onko mahdollista, että ihmisen mielenlaatu saattaa muuttua niin vähässä
ajassa?
MENENIUS.
Erotusta on koteron ja perhon välillä; kuitenkin on tuo perho kerran
ollut koterona. Tuo Marcius on miehestä kasvanut lohikäärmeeksi:
hänellä on siivet; hän on enemmän kuin matelias.
SICINIUS.
Hän rakasti hellästi äitiänsä.
MENENIUS.
Niin myöskin minua; ja nyt hän ei äitiänsä muistele enempää kuin
yhdeksättä rekeä vetävä hevonen. Hänen muikea näkönsä tekee kypsät
viinirypäleet happamiksi. Kävellessään hän liikkuu kuin muurinmurtaja,
ja maa vapisee hänen astunnastaan. Hän on mies lävistämään katseellaan
rautapaidan; hänen puheensa kajahtaa kuin hautakello; ja kun hän sanoo
»hm», on niinkuin jyrisisi tykistö. Hän istuu komeudessaan kuin
ilmi-elävä Aleksanteri. Mitä hän käskee, se silmänräpäyksessä
täytetään. Ollaksensa jumala, ei häneltä muuta puutu kuin
ijankaikkisuus ja taivas, missä hallita.
SICINIUS.
Niin ja sääli, jos oikein häntä kuvailette.
MENENIUS.
Kuvaan hänet sellaiseksi, kuin hän elämässään on. Saas nähdä, paljonko
sääliä äiti saa hänestä irti; hänessä ei ole sääliä enempää kuin maitoa
koirastiikerissä; sen kyllä kaupunki-parkamme saa tuta; ja tähän
kaikkeen te olette syypäät.
SICINIUS.
Jumalat meitä armahtakoot?
MENENIUS.
Älkää luulkokaan, tällaisessa kohdassa eivät jumalat meitä armahda. Kun
hänet karkoitimme, emme me pitäneet heistä lukua; ja nyt, kun hän
palajaa niskamme taittamaan, eivät he pidä lukua meistä.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Paetkaa, henkenne jos teille rakas.
Aputribuuninne vallannut on kansa,
Repivät häntä, vannoen nyt, että,
Jos lohtua ei rouvat tuo, niin hänet
Paloittavat he tuuma tuumalta.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
SICINIUS.
Mit' uutta?
SANANSAATTAJA.
Hyvää! Voittaneet on rouvat.
Ja tiessään Marcius on ja volskilaiset.
Iloisempaa ei päivää Roomall' ole
Tarquinion karkoituksest' asti ollut.
SICINIUS.
Mies, onko varma tietos, aivan varma?
SANANSAATTAJA.
Niin varma, kuin ett' aurinko on tulta.
Miss' olitte, kun sitä epäilette?
Sulusta niin ei tulvavirta syökse,
Kuin pelastuneet porteista. Haa! Kuulkaa!
(Rummut pärisevät, torvet ja hoboijat soivat, kaikki
yht'aikaa. Ilohuutoja kuuluu näyttämön takaa.)
Pasuunat, torvet, psalttarit ja huilut
Ja rummut, kilkat, kansan ilohuudot
Aurinkoakin tanssittavat. Kuulkaas!
(Ilohuutoja kuuluu taas.)
MENENIUS.
Hyvä uutinen! Käyn rouvia nyt vastaan.
Kaupungin täyden on Volumnia väärtti
Senaattoreita, patriiseja, konsuleita,
Ja tribuuneja teidän kaltaisia
Maan, meren täyden. Hyvin rukoilitte
Te tänään; tuhat moista päätä aamull'
Ei riunaa maksanut. Mik' ilo! Kuulkaas!
(Ilohuutoja ja soittoa.)
SICINIUS.
Kostjumal' ensinkin sun uutisestas;
Minulta lisäks kiitos!
SANANSAATTAJA.
Meillä kaikill'
On suureen kiitoksehen suuri syy,
SICINIUS.
Lähellä ovatko he?
SANANSAATTAJA.
Portill' aivan.
SICINIUS.
Nyt heitä vastaan, joukoss' ilakoimaan!
(Rouvat tulevat, senaattorien, patriisien ja kansan
saattamina. He kulkevat näyttämön poikitse.)
1 SENAATTORI.
Pelastajamme, Rooman turva, terve!
Kokohon ruodut! Kiitos jumalille!
Ilovalkeitä nyt! Kukkasia tielle!
Maanpako-huudon nielköön riemuhuuto!
Palauttakaa Marcius, tervehtien
Nyt hänen äitiään, ja huutakaa:
Terveeksi, rouvat, terveeks!
KAIKKI.
Terveeks, terveeks!
(Rummut ja torvet soivat. Kaikk' lähtevät.)
Viides kohtaus.
Antium. Julkinen paikka.
(Tullus Aufidius seuralaisineen tulee.)
AUFIDIUS.
Vie tieto senaattiin, ett' olen täällä;
Tuo heille anna;
(Antaa paperin.)
sen kun lukeneet on.
Torille heitä kutsu; siellä minä
Todistan, heidän sekä kansan kuullen,
Sanani todeks. Hän se, josta kannan,
On juuri tullut kaupunkiin ja aikoo
Nyt kansan eteen astua ja koittaa
Sanoilla puhdistaida. Menkää!
(Kolme tai neljä salaliittolaista tulee.)
Terveeks!
1 SALALIITTOLAINEN.
Kuin voitte, herramme?
AUFIDIUS.
Kuin miesi, jolle
On omat armolahjat myrkkyä
Ja sääli surmaks.
2 SALALIITTOLAINEN.
Herra, sama tuuma
Jos viel' on teillä, johon apuamme
Te pyysitte, niin pelastamme teidät
Täst' uhkavaarasta.
AUFIDIUS.
En tiedä minä;
Noudattaa meidän täytyy kansan mieltä.
3 SALALIITTOLAINEN.
Niin kauan kuin on riitaa välillänne.
Niin horjuu kansa, vaan jos toinen kaatuu.
Niin toinen saapi perinnön.
AUFIDIUS.
Sen tiedän.
Ja täysi syy on mulla hänet murtaa.
Ma hänet nostin, kunniallani ma
Takasin hänen uskollisuuttansa;
Näin noussehena, taimiins' uusiin valoi
Hän maireen vihmaa, viettel' ystäväni,
Ja siksi voitti luontonsa, jok' aina
Tylyksi, nurjaks, ynseäksi tiettiin.
3 SALALIITTOLAINEN.
Ja itsepäisyytensä, jolla tyhjäks
Hän teki konsuliksi pääsönsä,
Kun nöyryys puuttui --
AUFIDIUS.
Siitä aioin haastaa.
Maanpakoon tuosta tuomittuna, tuli
Hän liedellen' ja kurkkuns' oikoi mulle;
Ma otin hänet vastaan, päällikkyydest'
Osalliseksi tein, ja hänen mieltään
Kaikessa noudin; tarkoituksihinsa
Valita sai hän väestäni parhaat
Ja tuoreimmat; häntä palvelin ma;
Hänt' autoin saamaan mainetta; mut itse
Sen kaiken vei hän, vahingostanipa
Jo ylpeilikin; hänen palvelijaltaan
Lopulta näytin, enkä vertaiselta;
Ja armollaan mua palkitsi hän niinkuin
Mitäkin palkkalaista.
1 SALALIITTOLAINEN.
Aivan niin;
Sit' ihmetteli väkikin; ja vihdoin
Kun Rooman voitti hän, ja kunniata
Ja saalist' odotimme --
AUFIDIUS.
Niinpä niin;
Siks häneen jänteheni pingoitankin.
Parista naisen kyynelpisarasta.
Jok' yhtä halpaa on kuin valhe, myi hän
Sotamme suuren veret sekä vaivat.
Hän kuolkoon siis! Ma uuteen eloon nousen,
Kun kaatuu hän. Haa, kuulkaa!
(Torvensoittoa ja rummunpärrytystä. Kansan ilohuutoja.)
1 SALALIITTOLAINEN.
Huomaamatta,
Kuin postintuoja, kotikaupunkiinne
Te saavuitte, mut hän kun palajaa,
Niin ilmaa melu vihloo.
2 SALALIITTOLAINEN.
Tyhmät narrit
Nuo, joiden lapset hän on surmannut.
Kuluttavat nyt hänen kunniakseen
Katalat kurkkunsa.
3 SALALIITTOLAINEN.
Siis paras teille,
Ett', ennenkuin hän esiintyy ja kansan
Puheillaan voittaa, miekkaa saa hän maistaa;
Me apun' ollaan. Kun hän maassa makaa.
Niin voitte hälle ruumispuheen pitää
Ja hänet mahtisyineen haudata.
AUFIDIUS.
Vait! -- Senaattorit!
(Senaattorit tulevat.)
SENAATTORI.
Tervetullut kotiin!
AUFIDIUS.
Sit' en ma ansainnut. Mut, hyvät herrat,
Mun kirjeen' oletteko lukeneet te
Ja tarkkaan.
SENAATTORI.
Olemme.
1 SENAATTORI.
Ja haikeudella.
Tät' edelliset rikoksensa vois hän
Sovittaa helpolla; mut kun hän päättää.
Miss' alkaa tulis, saavutetut edut
Pois lahjoittaapi, omin rahoin meitä
Hyvittää tahtovi, ja rauhaa hieroo,
Vaikk' antautaan, -- sit' ei voi anteeks suoda.
AUFIDIUS.
Hän lähestyy: hänt' itseään nyt kuulkaa.
(Coriolanus tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.
Joukko kansalaisia seuraa häntä.)
CORIOLANUS.
Terve, herrat! Soturinanne ma palaan;
En maani lemmest' ole saastuneempi
Kuin lähteissäni; yhä noudatan ma
Suurt' ylivaltaanne. Siis tietäkää,
Ett' onnell' aloin sodan ja sen johdin
Veristä tietä Rooman porttiin saakka.
Kulunkejamme kolmannesta suuremp'
On sotasaalihimme. Rauhan teimme
Roomalle yhtä häpeällisen
Kuin meidän kansallemme kunniakkaan;
Ja tässä jätämme nyt patriisein
Ja konsulien allekirjoittaman,
Ja Rooman sinetillä vahvistetun
Sovintokirjan.
AUFIDIUS.
Hyvät herrat, älkää
Sitä lukeko; vaan tuolle petturille
Sanokaa, että valtaanne hän riettaast'
On väärin käyttänyt.
CORIOLANUS.
Kuin? Petturi!
AUFIDIUS.
Niin, pettur' olet, Marcius.
CORIOLANUS.
Marcius!
AUFIDIUS.
Niin, Marcius, Cajus Marcius. Luuletko sa
Mun suovan sulle Coriolanon nimen.
Min Corioliss' itsellesi ryöstit? --
Päämiehet te ja ylimykset, kuulkaa:
Hän pettänyt on viekkaast' asianne,
Ja teidän Rooman (teidän Rooman, sanon)
Hän muutamasta suolavesi-tilkast'
On äidilleen ja vaimollensa myynyt,
Valansa rikkoen ja päätöksensä
Kuin perstan silkin; neuvottelua
Ei pitänyt, vaan imettäjinensä
Ulisten vonkui voittomme hän hiiteen,
Ett' asepojatkin ne punastuivat,
Ja toisiins' urhomiehet katselivat
Ja ihmettelivät.
CORIOLANUS.
Mars, kuulitko sa?
AUFIDIUS.
Vait jumalista, poika itkusuu?
CORIOLANUS.
Haa!
AUFIDIUS.
Parempikaan et ole.
CORIOLANUS.
Hävytön parjaaja! Mun sydämmeni
On pakahtua kyllyyttään. Vai poika!
Oo, sinä orja! -- Anteeks! Ensi kerran
Mun haukkua on pakko. Hyvät herrat,
Tuo koira valheesta on rangaistava;
Hän hyvin tietää (iskuistani merkit
Hän kanssaan hautaan vie), ett' itse valheens'
Saa syödä hän.
1 SENAATTORI.
Vait, kumpikin, ja kuulkaa.
CORIOLANUS.
Paloiksi minut lyökää! Nuoret, vanhat
Punatkoot veressäni tikareitaan! --
Vai poika! Luihu koira! Kronikkanne
Jos totta puhuu, seisoo siinä näin:
Kuin kotka kyyhkyslakassa, niin teitä
Coriolissa minä säikyttelin.
Ja ihan yksin. -- Poika!
AUFIDIUS.
Jalot herrat,
Noin muistuttaako saa tuo kerskur' rietas
Sokeall' onnellansa häpeäänne,
Ja teidän kuultenne?
SALALIITTOLAINEN.
Hän siitä kuolkoon!
KANSALAINEN.
Paloiksi hänet repikää, ja heti! Hän tappoi
minun poikani; -- minun tyttäreni; -- hän tappoi minun
lankoni, Marcon; -- hän tappoi minun isäni. --
2 SENAATTORI.
Seis, seis! Ei mitään väkivaltaa! Hiljaa!
Hän jalo mies on, hänen mainehensa
Maanpiirin kiertää. Viime rikoksestaan
Hän laissa vastatkoon. -- Aufidius, seis!
Älä rauhaa häiri!
CORIOLANUS.
Oi, jos hänet saisin,
Ja kuusi moista, vaikka koko heimon,
Mun kelpo miekkan' eteen!
AUFIDIUS.
Rietas konna!
SALALIITTOLAINEN.
Surmatkaa, surmatkaa hän!
(Aufidius ja salaliittolaiset paljastavat miekkansa
ja surmaavat Coriolanon, joka kaatuu. Aufidius polkee
häntä jalallaan.)
SENAATTORI.
Seis, seis, seis!
AUFIDIUS.
Mua kuulkaa, hyvät herrat.
1 SENAATTORI.
Tullus, oi!
2 SENAATTORI.
Työn teit sä, jota itkevä on miehuus.
3 SENAATTORI.
Hänt' älä polje. -- Hiljaa kaikki olkaa.
Ja miekat tuppeen!
AUFIDIUS.
Hyvät herrat,
Kun tietää saatte (tässä kiihkon tilass'
On mahdotonta se), kuink' oli teille
Se miesi vaarallinen, iloitsette
Te hänen surmastaan. Senaatin eteen
Mua kutsukaa, niin rehelliseks työni
Ma tahdon näyttää taikka rangaistusta
Kovinta kärsiä.
1 SENAATTORI.
Pois ruumis viekää,
Ja surkaa häntä. Kunniata saakoon
Hän suurempaa kuin kukaan, jota airut
On hautaan saattanut!
2 SENAATTORI.
Aufidiota
Tuon miehen kiivaus osaks puolustaa.
Hyväksi kaikki kääntyy.
AUFIDIUS.
Viha jäähtyy;
Mun suru valtaa. -- Nostamahan tulkaa,
Päämiestä kolme, yhten' olen itse. --
Lyö rumpua; se suruvirttä soikoon;
Peitsenne laskekaa! -- Vaikk' on hän täällä
Isättömäks ja leskeks monen tehnyt.
Jok' yhä itkee hänen tekojaan.
Hän muistopatsaan saakoon arvokkaan, --
Avuksi tulkaa!
(Menevät, kantaen Coriolanon ruumista. Surumarssi soipi.)
