CORIOLANUS

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1887.



Näytelmän henkilöt:

CAJUS MARCIUS, myöhemmin Cajus Marcius Coriolanus, roomalainen ylimys.
TITUS LARTIUS,  |  päälliköitä sodassa volskilaisia vastaan.
COMINIUS,       |
MENENIUS AGRIPPA, Coriolanon ystävä.
SICINIUS VELUTUS,  |  kansantribuuneja.
JUNIUS BRUTUS,     |
Nuori MARCIUS, Coriolanon poika.
Roomalainen airut.
TULLUS AUFIDIUS. volskilaisten sotapäällikkö.
Aufidion alapäällikkö.
Aufidion salaliittolaisia.
Antiumin kansalainen.
Kaksi volskilaista vahtimiestä.
VOLUMNIA, Coriolanon äiti.
VIRGILIA, Coriolanon puoliso.
VALERIA, Virgilian ystävä.
Virgilian kamarirouva.

Roomalaisia ja volskilaisia senaattoreja, patriiseja, aediileja.
liktoreita, sotamiehiä, kansalaisia, sanansaattajia, Aufidion
palvelijoita ja muita seuralaisia.

Tapahtuu osaksi Roomassa, osaksi volskilaisten ja antiaattein
alueilla.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Katu Roomassa.

    (Joukko kapinoivin kansalaisia tulee sisään, sauvoilla,
    kangilla ja muilla aseilla varustettuina.)

1 KANSALAINEN.
Kuulkaa mitä sanon, ennenkuin eteenpäin mennään.

KAIKKI.
Puhukaa, puhukaa!

1 KANSALAINEN.
Oletteko kaikki päättäneet ennemmin kuolla kuin nälkään nääntyä.

KAIKKI.
Olemme, olemme.

1 KANSALAINEN.
Ensinnäkin, niinkuin tiedätte, on Cajus Marcius kansan päävihollinen.

KAIKKI.
Tiedämme, tiedämme.

1 KANSALAINEN.
Tappakaamme hänet, niin saamme itse määrätä viljan hinnan. Onko se
päätös?

KAIKKI.
On kuin onkin. Sen teemme. Pois matkaan.

2 KANSALAINEN.
Vielä sananen, hyvät kansalaiset!

1 KANSALAINEN.
Huonojahan kansalaisia me olemme, mutta patriisit muka hyviä. Meille
voisi pelastukseksi olla se, minkä isoiset ylellisyyteensä tuhlaavat.
Jos he vaan tähteensä meille antaisivat, niiden vielä kelvatessa, niin
saattaisimme pitää heidän apuansa ihmismäisenä. Mutta me olemme heille,
heidän mielestään, liian kalleita; kiduttava kälpeytemme, kurjuutemme
näky on ikäänkuin erityisluettelo, jossa näkevät oman ylellisyytensä.
Meidän kärsimyksemme on heille voitoksi. -- Kostakaamme seipäillämme,
ennenkuin he meidät seivästävät, sillä jumalat sen tietäkööt, että
tässä puhun enemmän leivän nälästä kuin koston janosta.

2 KANSALAINEN.
Cajus Marciotako etenkin kostonne tarkoittaa?

KAIKKI.
Häntä etupäässä; hän kohtelee rahvasta kuin ilmeinen koira.

2 KANSALAINEN.
Ettekö muista, mitä hyvää hän on isänmaallensa tehnyt?

1 KANSALAINEN.
Kyllä, ja olisimme valmiit hänelle siitä kiitostakin antamaan, jos ei
hän itse hankkisi itselleen korvausta ylpeydellään.

2 KANSALAINEN.
No, mutta älkää noin herjaten puhuko.

1 KANSALAINEN.
Minä sanon teille, että mitä hän on erinomaista tehnyt, sen hän on
siinä mielessä tehnyt. Herkkätuntoiset ihmiset sanokoot sen tapahtuneen
isänmaan hyväksi, mutta sen hän on tehnyt vaan äitinsä mieliksi ja
osaksi tyydyttääkseen ylpeyttänsä; sillä hän on ihan yhtä ylpeä kuin
urhoollinenkin.

2 KANSALAINEN.
Te panette viaksi hänelle mitä hän ei voi luonteessaan muuttaa. Ettehän
ainakaan sanone häntä ahneeksi.

1 KANSALAINEN.
Vaikka sitä en sanoisikaan, en kuitenkaan ole syytöksien puutteessa;
hänessä on vikoja niin runsaasti, että väsyy niitä luetellessaan.
(Ilohuutoja ulkoa.) Mitä ilohuutoja siellä? Toinen puoli kaupunkia on
liikkeellä. Miksi tässä jaarittelemme? Pois Capitoliin!

KAIKKI.
Tulkaa, tulkaa!

1 KANSALAINEN.
Vait! Ken tuossa tulee?

    (Menenius Agrippa tulee.)

2 KANSALAINEN.
Menenius Agrippa, se kunnon mies, joka aina on kansaa rakastanut.

1 KANSALAINEN.
Hän se on jotenkin kelpo mies; kunhan vaan kaikki muut olisivat
samanlaisia.

MENENIUS.
Mik' ompi, kansalaiset? Minne matka.
Kädessä seipäät, kanget? Mikä nyt on?

1 KANSALAINEN.
Asiamme ei ole senaatille tuntematon, he ovat jo kahden viikon ajan
kuulleet hoettavan mitä aiomme tehdä ja minkä nyt tahdomme heille
työssä näyttää. Sanotaan köyhillä armon-anojilla olevan vahvat keuhkot,
mutta nyt saavat tuta, että meillä on vahvat kouratkin.

MENENIUS.
Mut, hyvät ystävät ja naapurukset,
Näin hukka teidät perii.

1 KANSALAINEN.
                         Mahdotonta;
Hukassa tässä ilmankin jo ollaan.

MENENIUS.
Mut, ystäväni, tietkääs, patriiseilla
On hellin huoli teistä. Tänä puutteen
Ja hädän aikana te yhtä hyvin
Taivasta sauvoillanne piestä voitte
Kuin Rooman valtaa, joka tietään kulkee.
Tuhannet suitsivitjat katkaisten,
Vahvempirenkaiset, kuin millä häntä
Sitoa voitte te. Tää kallis aik' on
Jumalten työt', ei patriisein. Täss' auttaa
Vain polven notkistus, ei käsivarret.
Ah! kurjuutenne ajaa teitä sinne,
Miss' isompi on kurjuus tarjona.
Ja vallanpitäjiä soimaatten te,
Joill' isällinen teist' on huoli, vaikka
Kirootte heitä niinkuin vihamiestä.

1 KANSALAINEN.
Huoliko meistä? -- Vieläkö mitä! -- He eivät milloinkaan ole meistä
huolineet. Antaneet meidän nälkään nääntyä, ja omat aittansa viljaa
täyteen ahtaneet; säätäneet kiellon koron kiskomiselle, auttaakseen
koronkiskureita; päivittäin peruuttaneet terveellisiä lakeja, rikkaita
vastaan säädettyjä, ja päivittäin keksineet yhä ankarampia asetuksia,
kahlehtiakseen ja sortaakseen köyhää, jos ei sota meitä niele, niin he
meidät nielevät, ja siinä se on heidän rakkautensa meitä kohtaan.

MENENIUS.
Nyt teidän myöntää täytyy, että joko
Olette merkillisen ilkeät
Tai tyhmäpäiset pöllöt. Sievän sadun
Nyt kerron teille; tunnette sen ehkä,
Mut koska tarkoitukseeni se sopii,
Niin ehkä juttelen sen vielä kerran.

1 KANSALAINEN.
Antakaa kuulla; vaan älkää luulkokaan, että voitte herjamme suittaa
tuolla tarinallanne. Antakaa kuulla, olkaa niin hyvä!

MENENIUS.
Kerranpa kaikki ruumiin-osat nousit
Kapinaan vatsaa vastaan, tehden kanteen,
Ett' tämä yksin keskiruumiin valtas.
Kuin kuilu laiskana ja toimetonna,
Ja, toisten haltuun jättäin työt ja vaivat.
Vaan ruuan ahmi; muut kun sitä vastoin
Näit, kuulit, kävit, aattelit ja tunsit.
Jakaen keskenään kaikk' askareet,
Joist' oli koko ruumihille ilo
Ja yhteishyöty. Siihen vatsa vastas, --

1 KANSALAINEN.
No niin, mitä vatsa siihen vastasi?

MENENIUS.
Sen heti sanon. -- Naurun tapaisella --
Ei keuhkoista se tullut, mut näin ihan --
(Voin antaa vatsan yhtähyvin nauraa
Kuin puhua,) se ilkkuin vastas noille
Kapinannostajille nurkujille,
Jotk' eivät sille mitään sois, juur' niinkuin
Te senaattia morkkaatten, siit' ett'ei
Se ole teidänmoinen.

1 KANSALAINEN.
                     Vatsan vastaus?
Pää kuninkaamme, vartijamme silmä.
Sydän neuvojamme, käsi soturimme,
Hepomme sääri, kieli räikkämme.
Ja muutkin tämän pajastomme tuet
Ja pienet pönkät, nuo jos --

MENENIUS.
                             Mitä, mitä? --
No tuolla vasta suu on! -- Mitä, mitä?

1 KANSALAINEN.
Tuon ahman vatsan sorron alle joutuis,
Tuon ruumiin likaviemärin, --

MENENIUS.
                              No entä?

1 KANSALAINEN.
Sanotut jäsenet jos kanteen nostais.
Mitäpä vatsa vastais?

MENENIUS.
                      Sen mä sanon;
Vaan vähän malttia (ei paljon teillä
Sit' ole juur'), niin kerron vatsan vastuun.

1 KANSALAINEN.
No tuota kestää!

MENENIUS.
                 Ystäväni, huomaa:
Tuo kunnon vatsa oli miettiväinen,
Ei kärkäs niinkuin syyttäjä, ja vastas:
»Mun helmaystäväni, tosin kyllä
Ma ensin nautin kaiken ravinnon,
Jost' elantonne saatte te; ja syystä,
Kosk' olen, nähkääs, koko ruumiin aitta
Ja varahuone; minä, muistakaahan,
Verenne virtaa myöten lähetän sen
Sydämmen hoviin, aivon istuimelle;
Ja ruumiin solien ja soppein kautta
Väkevin hermo saa ja pienin suoni
Minulta luonnolliset tarpehensa,
Joist' elää se. Ja vaikka ette kaikki,
Mun ystäväin,» -- näin, nähkääs, puhuu vatsa, --

1 KANSALAINEN.
No niin, ja sitten?

MENENIUS.
                    »Vaikka ette kaikki
Voi nähdä, mitä kullenkin ma annan,
Niin saatan toteen näyttää, miten multa
Te saatte mehun kaikesta, mut mulle
Jätätte perkeet vaan.» Mit' arvelette?

1 KANSALAINEN.
Sep' oli vastaus. Entä sovitelma?

MENENIUS.
Senaatti Rooman on tuo hyvä vatsa.
Ja kapinoivat raajat te; sen huolta
Nyt aatelkaa ja miettikäätte tarkoin,
Mit' yhteis-etu vaatii, niin te näätte,
Ett'ei se, mitä saatte, yhteist' ole,
Vaan heistä lähtee se ja teille tulee,
Eik' itsestänne suinkaan. -- Mitä sanot,
Sä, tämän kokouksen isovarvas?

1 KANSALAINEN.
Minäkö isovarvas? Miksikä isovarvas?

MENENIUS.
Kun, vaikka halvin, matalin ja kurjin,
Tät' älykästä kapinata johdat.
Sa raukka, vaikka ajoon olet kehnoin,
Edellä käyt, kun hyötyä sä vainut. --
Esille kanget, seipäät vaan! Nyt Rooma
Rottainsa kanssa ottelee, ja myrkyn
Syö heistä toinen. -- Terve, jalo Marcius!

    (Cajus Marcius tulee.)

MARCIUS.
                                           Kiitos! --
Mik' on sun, sinä jäyhä roskajoukko,
Jok' älyparkaas syyhyvätä kynsit,
Kunnes se rohtuu?

1 KANSALAINEN.
                  Kohtelias aina!
MARCIUS.
Ken kohtelias teille on, se häijyst'
Imartelee. Mitä tahdotte te, koirat?
Ei sota hyvä, eikä rauha; toinen
Peloittaa teitä, toinen röykkeiks saattaa.
Ken teihin luottaa, jalopeuran sijaan
Jäniksen saa, ja ketun sijaan hanhen.
Olette yhtä taattavat kuin jäällä
Tulihiili on tai rae päiväsessä.
Rikollist' ylistämään teiss' on miestä
Ja rankaisijaa parjaamaan. Ken mainett'
On ansainnut, teilt' ansainnut on vihaa.
Halunne on kuin sairaan ruokahalu,
Sit' enin himoo se, mist' enin haittaa.
Ken suosioonne luottaa, lyijy-evin
Se ui ja ruovolla se tammen kaataa.
Te hirtehiset! Hiis teit' uskokoon!
Te mieltä joka hetki muuttelette:
Nyt halpa äskeinen on suosikkinne,
Ja jalo se, jot' äsken vihasitte.
Mi hätänä, kun kautta kaupungin te
Rääkytte reimaa senaattia vastaan,
Mi jumalia likinn' ohjaa teitä
Ja toisianne syömäst' estää? -- Mikä
On tarkoitus?

MENENIUS.
              Asettaa viljan hinta.
Sanovat: viljaa kaupungiss' on kyllin.

MARCIUS.
Ne hirtehiset! Niin vain? Takan luona
He istuvat ja Capitolin toimet
He tietävänsä luulevat, ken nousee
Ja kuka sortuu; puolueita luovat
Ja avioita; puoltaan vahvistavat.
Ja kenkärajains' alle sortavat
He vastenmielisensä. Kyllin viljaa!
Jos aateli vaan hiiteen heittäis säälin
Ja mun sois miekkaa käyttää, tuhansittain
Noit' orjia ma löisin, luoden röykyn
Niin korkean kuin keihääni on pitkä.

MENENIUS.
Ei, nää jo ovat tyynni malttuneet.
He, nähkääs, julmia on pelkureita,
Vaikk' älyn puute heiss' on suuri. Entä
Tuo toinen joukko?

MARCIUS.
                   Hajan. Hirteen kaikki!
He nälkää huusivat ja sananlaskuj'
Ynisivät, sen kaltaisia kuin:
»Suu särjelläkin», »nälkä kova vieras»,
»Ei vatsa nuollen täyty», »herrain kanssa
Ei marjaan menemistä», moisin pätkin
He nurkuns' ilmi toivat, ja kun pyyntö,
Tuo kumma, myönnettiin, -- jok' aatelilta
Masensi mielen, kalvaaks tehden vallan.
Niin vimman ilosta he kiljuivat
Ja lakkins' ilmaan heittivät, ikäänkuin
Kuun sarviin tahtoen ne kiinnittää.

MENENIUS.
No, mitä sitten heille myönnettiin?

MARCIUS.
Viis kansan valitsemaa tribuunia,
Sen roskaviisautt' edustamaan; -- Brutus,
Sicinius, ja -- hitto heitä muisti!
Hajoittaa sais nuo roistot Rooman ennen
Kuin moiseen minä taipuisin; näin valtaa
He yhä saavat, lisää vaatien
Kapinan uhalla.

MENENIUS.
                Se kummallist' on.

MARCIUS.
Pois, kuotukset, pois kotihinne!

    (Sanansaattaja tulee kiireesti.)

SANANSAATTAJA.
                                Miss' on
Se Cajus Marcius?

MARCIUS.
                  Tässä. Mitä tahdot?

SANANSAATTAJA.
Ilmoittaa: aseissa on volskilaiset.

MARCIUS.
Sep' oivaa! Näinpä suoriks päästään noista
Mädistä perkeistä. -- Kas, tuossa isät!

    (Cominius, Titus Lartius ja muita senaattoreja,
    Junius Brutus ja Sicinius Velutus tulevat.)

1 SENAATTORI.
Mit' äsken, Marcius, kerroitte, on totta:
Aseiss' on volskilaiset.

MARCIUS.
                         Kuuman teille
Aufidius, heidän johtajansa, antaa.
En kadehdi ma hänen suuruuttaan,
Mut jos en ois mik' olen, tahtoisin ma
Hänenä olla.

COMINIUS.
             Yhdess' ottelitte.

MARCIUS.
Jos sotis mailma, puoli puolta vastaan,
Ja hän mun puoltan' oisi, luopuisin ma.
Otellakseni hänen kanssaan. Hauska
Usuttaa leijonaa!

1 SENAATTORI.
                  Te, jalo Marcius,
Cominiota seuraatten kai sotaan?

COMINIUS.
Sen taannoin lupasitte.

MARCIUS.
                        Sen ma tein.
Ja siinä pysyn. -- Saatpa nähdä, Lartius,
Kuink' isken vielä kerran Tullust' otsaan.
Kuin? Rampako? Ja jäätkö pois?

LARTIUS.
                               En, Marcius;
Ma toiseen sauvaan nojaan, toisell' isken;
Ma myötä tulen.

MARCIUS.
                Aito-aateluutta!

1 SENAATTORI.
Nyt Capitoliin tulkaa, siellä parhaat
Odottaa ystävät.

LARTIUS (Marciolle).
                 Te etupäässä;
Cominius sitten; jäljessä me muut;
Syyst' etusija teill' on.

COMINIUS.
                          Jalo Marcius!

1 SENAATTORI (kansalaisille).
                                        Pois, kotiin!

MARCIUS.
Mukaan tulkoot: volskilaisill'
On paljon viljaa; aittain kaivajiksi
Mukahan rotat! -- Kunnon mässääjät,
Nyt hehkeimmäll' on uljuutenne; tulkaa!

    (Senaattorit, Cominius. Marcius, Titus Lartius
    ja Menenius poistuvat. Kansa hiipii pois.)

SICINIUS.
Niin pöyhkää onko toista kuin tuo Marcius?

BRUTUS.
Ei mokomaa.

SICINIUS.
            Kun kansantribuuneiksi
Valittiin meidät, --

BRUTUS.
                     Näitkö sitä suuta
Ja silmäystä?

SICINIUS.
              Niin ja ivaa sitten.

BRUTUS.
Vihoissaan jumaliakin hän pilkkaa.

SICINIUS.
Ja ilkkuu kuuta kainoa.

BRUTUS.
Tää sota hänet nielköön! Miehuudestaan
Hän liiaks ylpeilee.

SICINIUS.
                     Sellainen luonne.
Kun onni sitä kuihkoo, päivän kalvett'
Ivaten tallaa. Mutta ihme, että
Hän röyhkeydessään palvelemaan taipuu
Cominiota.

BRUTUS.
           Mainetta hän lempii
Ja onkin jo sen suosikki; mut maine
Ei säily eikä kasva muuten paitsi
Likinnä ensimmäistä; kommellukset
Päämiehen syyksi jäävät, vaikka tekis
Hän kaikki mitä voi, ja löyhä moite
Se Marciosta huutaa: »Oi, jos johto
Häll' olis ollut!»

SICINIUS.
                   Taas jos hyvin käypi,
Niin kansan mieli, Marcioon kiintyneenä,
Cominiolta ansion vie.

BRUTUS.
                       Niin kyllä;
Cominion maineest' on jo puolet Marcion,
Vaikk' ilman hänen vaivattaan; ja hälle
Cominion virheet lisää mainett' antaa,
Vaikk' ilman hänen ansiottaan.

SICINIUS.
                               Pois nyt,
Ja valmistuksist' urkkikaamme tieto
Ja mihin toimiin retkeänsä varten
Tuo juonikko nyt ryhtyy.

BRUTUS.
                         Lähtekäämme!

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Corioli. Senaatintalo.

    (Tullus Aufidius ja senaattoreja tulee.)

1 SENAATTORI.
Vai luulette te siis, Aufidius, ett' on
Vihiä Rooma tuumistamme saanut
Ja tuntee hankkeemme.

AUFIDIUS.
                      Ken muuta luulis?
Mit' ompi meillä koskaan ajateltu,
Jot' olis toimeen saatu, ennen kuin
Sen Rooma haistoi? Neljä päivää sitten
Sain tietoja; näin sanat kuuluu -- kirje
On, luulen, muassani; niin, täss' on se:
(Lukee.) »Pestattun' ovat joukot; epätietoist'.
Itäänkö vaiko länteen. Suur' on hätä,
Ja kansa kapinoi. Cominius
Ja vanha vihamiehenne, tuo Marcius
(Mi vihatumpi Roomass' on kuin teillä).
Ja Lartius, uljas Rooman mies, ne kolme
Yrityst' ohjaavat, niin kerrotaan,
Mut minne? Luultavasti teitä vastaan.
Siis, varokaa!»

1 SENAATTORI.
                Väkemme jalkeill' ompi,
Eik' ole epäiltykään, ettei Rooma
Sotahan olis valmis.

AUFIDIUS.
                     Viisast' oli
Salassa pitää hankkehenne, kunnes
Näkyä niiden täytyisi; mut Rooma
Ne hautumasta keksi. Näin se tyhjäks
On tehnyt aikomuksemme, jok' oli:
Mont' ottaa kaupunkia, ennen kuin
Ties Rooma meidän jalkeill' olevankaan.

2 SENAATTORI.
Nyt, jalo Aufidius, toimihinne!
Väkenne luoksi rientäkää; me yksin
Coriolia vartioimaan jäämme.
Jos meitä saartavat he, sotajoukoll'
Avuksi tulkaa. Epäilen tok', että
Tuo meitä tarkoittaa.

AUFIDIUS.
                      Ei epäilystä;
Mun tieton' ovat varmat. Niin -- ja lisäks:
Jo matkall' osa heidän joukkojaan on
Ja tänne päin. Hyvästi, isät, jääkää!
Jos Marcion kanssa tanterella yhdyn,
Niin valan tehneet olemme, ett' ennen
Ei tauota, kuin meistä toinen kaatuu.

KAIKKI.
Jumalat auttakoot!

AUFIDIUS.
                   Ja teitä kaitkoot!

1 SENAATTORI.
Hyvästi vaan!

2 SENAATTORI.
              Hyvästi!

AUFIDIUS.
                       Hyvästi!

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Rooma. Huone Marcion talossa.

    (Volumnia ja Virgilia tulevat. He istuutuvat kahdelle
    matalalle tuolille ja alkavat neuloa.)

VOLUMNIA.
Laula, hyvä lapseni, tai ainakin puhu vähän hauskempaa. Jos poikani
olisi minun mieheni, niin totta maar enemmän iloitsisin hänen
poissa-olostaan, kun hän sillä mainetta saavuttaa, kuin hänen
syleilyksistään kotona vuoteessa, olkootpa ne kuinka hellät ja
rakkahat hyvänsä. Kun hän vielä oli hento lapsi ja kohtuni ainoa
hedelmä, kun hän nuoruudellaan ja kauneudellaan käänsi puoleensa
kaikkien silmät, kun hänen äitinsä ei olisi ainoaksi hetkeksikään
luopunut häntä katselemasta, vaikkapa sitä itse kuninkaat olisivat
päiväkaudet rukoilleet, jo silloin -- kun ajattelin miten sellaista
olentoa kunnia kaunistaisi ja että hän, jos maine ei häntä elähyttäisi,
ei olisi parempi kuvaa, joka seinässä riippuu, -- jo silloin mielelläni
annoin hänen etsiä vaaroja, joissa kunniata oli tarjona. Veriseen
sotaan hänet lähetin, ja sieltä hän palasi, tammiseppele päässä. Kuules
lapseni, en enemmän ilosta sävähtänyt, ensi kerran kuullessani, että
poikani oli miespuolta, kuin nyt ensi kerran nähdessäni, että hän on
osottanut olevansa mies.

VIRGILIA.
Mutta entä jos hän olisi sodassa kaatunut, mitä silloin?

VOLUMNIA.
Silloin hänen mainehikas nimensä olisi poikani ollut; se olisi silloin
minun perilliseni ollut. Kuule vakava tunnustukseni: jos olisi tusina
lapsia mulla, kaikki yhtä rakkaita, eikä yksikään vähemmän kallis, kuin
sinun ja minun hyvä Marcioni, niin mieluisemmin näkisin yhdentoista
kunnialla kuolevan isänmaansa edestä, kuin yhden työttömänä hekkumassa
elävän.

    (Kamarirouva tulee.)

KAMARIROUVA.
Valeria rouva tääll' on, hyvä rouva.

VIRGILIA.
Suvaitkaa minun poistua.

VOLUMNIA.
Et, sit' et saa.
On niinkuin kuulisin ma miehes rummun
Ja näkisin, kuin tukasta hän laahaa
Aufidiota; volskilaiset säikkyy
Kuin lapset karhua. Hän jalkaa polkee
Ja huutaa: »Tulkaa tänne, arkalaiset,
Te pelvon sikiöt, te, vaikka Roomass'
Olette syntyneet!» Hän rautakintaall'
Otsastaan veren pyyhkivi ja kulkee
Kuin leikkuumies, jonk' ompi määrä kaataa
Kaikk' elo, taikka palkattomaks jäädä.

VIRGILIA.
Otsastaan verenkö! Oi, Zeus, ei verta!

VOLUMNIA.
Suas, houkka! Kultaisetkaan voitonmerkit
Niin miest' ei kaunista. Hecuban rinta,
Jot' imi Hector, ihanamp' ei ollut
Hectorin otsaa, kun se kreikkalaisten
Miekoille halveksien vertaan sylki. --
Valeria sa tervetulleeks sano!

    (Kamarirouva menee.)

VIRGILIA.
Aufidion julmuudesta taivaan vallat
Varjelkoon miestän'!

VOLUMNIA.
                     Polvens alle painaa
Hän Tullon pään ja niskaan häntä polkee.

    (Kamarirouva palajaa Valerian ja palvelijan kanssa.)

VALERIA.
Hyvää päivää, hyvät rouvat!

VOLUMNIA.
Terve tultuanne!

VIRGILIA.
Hupaista teitä nähdä, hyvä rouva!

VALERIA.
Kuinka voitte te molemmat? Tehän nyt vasta kodikkaita olette! Mitä te
neuloskelette? Kaunis kuosi, todellakin! -- Kuinka pikku poikanne
voipi?

VIRGILIA.
Kiitoksia kysymästänne; hyvin rouvaseni.

VALERIA.
Hän mieluisemmin katselee miekkoja ja kuuntelee rumpua, kuin tarkkaa
opettajaansa.

VOLUMNIA.
Isänsä poika, totta tosiaan! Oikein herttainen lapsi, sen takaan. Niin,
kuulkaapas, katselin häntä viime keskiviikkona puolen tuntia yhtä
mittaa; hänellä on niin miehekäs ryhti. Näin hänen tavoittavan
kultaperhosta, ja kun hän sen oli kiinni saanut, päästi hän sen taasen
irti; ja taas takaa ajamaan, ja sitten nenällensä maahan, ja jälleen
pystyyn, ja saikin sen taasen kiinni. Lankeeminenko hänet raivoon sai
vai mikä, sitä en tiedä, mutta hampaitaan hän kiristeli ja rouhi
perhosen, oi, ette usko, kuinka hän sen palasiksi rouhi.

VOLUMNIA.
Isän tapoja.

VALERIA.
Toden totta, oikein jalo lapsi.

VIRGILIA.
Vallaton koko poika.

VALERIA.
Kas niin, pois nyt ompelunne! Voittehan joutilaiksi ruveta täksi
iltapuoleksi.

VIRGILIA.
En, rouvaseni, en lähde ulos ovesta.

VALERIA.
Ettekö ulos ovesta?

VOLUMNIA.
Hänen täytyy kuin täytyykin.

VIRGILIA.
En, oikein totta, suokaa anteeksi. En astu kynnyksestä yli, ennenkuin
mieheni sodasta palajaa.

VALERIA.
Hyi! Järjetöntähän noin on huoneeseensa salpautua. Tulkaa nyt hyvän
tuttavan luoksi varpajaisille.

VIRGILIA.
Toivon, että hän pian parantuisi, ja tahdon rukoilla hänen puolestaan,
mutta tulla sinne en saata.

VOLUMNIA.
Ja miksikä et, saako kysyä?

VIRGILIA.
En mukavuudesta, enkä ystävyydenkään puutteesta.

VALERIA.
Tahdotte matkia Penelopea; mutta sanotaan, että kaikki se lanka, minkä
hän Ulysseen poissa ollessa kehräsi, vaan täytti Ithakan koilla. Tulkaa
pois! Jos olisi palttinanne yhtä tunnokas kuin sormenne, niin
jättäisitte pelkästä säälistä tuon ompelunne. Tulkaa nyt vaan
kanssamme!

VIRGILIA.
En, hyvä rouva, suokaa anteeksi. Toden totta, en tahdo lähteä ulos.

VALERIA.
Kas niin, lähtekää nyt vaan, niin kerron teille suloisia uutisia
miehestänne.

VIRGILIA.
Ei, niitä ei ole vielä saattanut saapua.

VALERIA.
On todellakin; en tässä nyt turhia puhu: viime yönä tuli häneltä
tietoja.

VIRGILIA.
Tottako, rouva?

VALERIA.
Toden totta; kuulin sen eräältä senaattorilta. Tämmöinen on asian
laita: volskilaiset olivat lähettäneet sotajoukon liikkeelle, jota
vastaan ylipäällikkö Cominius vei osan roomalaista sotavoimaa.
Puolisonne ja Titus Lartius piirittivät heidän kaupunkiansa Coriolia.
He eivät epäile voittavansa ja tekevänsä pikaista loppua sodasta.
Kunniani kautta, tämä on totta. Ja nyt, lähtekää kanssamme!

VIRGILIA.
Anteeksi, hyvä rouva; vast'edes noudatan kaikessa teidän mieltänne.

VOLUMNIA.
Antakaamme hänen jäädä; tuommoisena hän vaan pilaisi ilomme.

VALERIA.
Niin kyllä, samaa minäkin. -- Hyvästi siis! -- Tulkaa, rouva hyvä! --
Virgilia, kuules, viskaa nyt nurkkaan tuo juhlallisuutesi ja lähde
kanssamme.

VIRGILIA.
En, en todellakaan saata. Toivotan teille paljon hauskuutta.

VALERIA.
No, hyvästi sitte!

    (Menevät,)


Neljäs kohtaus.

    Coriolin edustalla.

    (Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin astuvat sisään
    Marcius, Titus Lartius, sotaherroja ja sotamiehiä.
    Sanansaattaja rientää heitä vastaan.)

MARCIUS.
Tuoss' uutta kuullaan; -- vetoa, ett' ovat
He otelleet!

LARTIUS.
             Eip' ole; orhist' orhi!

MARCIUS.
No, menköön!

LARTIUS.
             Hyvä!

MARCIUS.
                   Sano, onko päämies
Jo vihollisen kohdannut?

SANANSAATTAJA.
                         He toistaan
Katselleet ovat, mut ei haastelleet.

LARTIUS.
Heposi mun on.

MARCIUS.
               Takaisin sen ostan.

LARTIUS.
En myy sit' enkä lahjoita, mut lainaan
Sen viideksikymmeneksi vuodeks sulle. --
No, kaupunkia antaumaan vaadi!

MARCIUS.
Miss' ovat joukot?

SANANSAATTAJA.
                   Tunnin matkan päässä.

MARCIUS.
Toistemme sotahuudon kuulemme siis. --
Nyt, Mars, sua pyydän, pane vauhtiin, työmme.
Niin että, miekat suitsevina, täältä
Kedolle avuks ystäväimme päästään!
Hoi, torvet soimaan!

    (Soitetaan sovinnon hierojaisille. Muutamia
    senaattoreja ilmestyy muurille.)

                     Onko Aufidius
Muurien sisällä?

1 SENAATTORI.
                 Ei, eikä yhtä.
Ken teitä säikkyis vähemmän kuin hän,
Ja se on vähän kyllä. Kuulkaas rummut
Kokoovat nuorisomme; ennen muurit
Me murramme kuin tänne salpaan jäämme.
Ei lukoss' ole porttimme, ne korsill'
On salvatut vaan, itsestään ne aukee.
    (Sotahuutoa kuuluu kaukaa.)
Haa, kuulkaatten! Aufidius on se. Kuulkaas,
Kuin rehkii hän ja armeijaanne pirstaa!

MARCIUS.
Oo, niiks' on tullut!

LARTIUS.
                      Melu tuo se olkoon
Nyt oppaamme. -- Hoi, tikapuita tänne!

    (Volskilaiset tulevat ja marssivat näyttämön poikki.)

MARCIUS.
Meit' eivät pelkää, ulos ryntäävät he.
Sydänten eteen kilvet nyt, ja, sydän
Lujempana kuin kilpi, taistelkaa! --
Käy päälle. Titus! Enemmän, kuin luulin,
Meit' ilkkuvat he; vihast' oikein hiestyn.
Eteenpäin, veikot! Volskilaiseks sanon
Sen, joka väistää; miekkaa saa se maistaa.

    (Sotamelua. Roomalaiset ja Volskilaiset poistuvat taistellen.
    Roomalaiset peräytyvät varustustensa taakse. Marcius palajaa.)

MARCIUS.
Etelän rutto teidät nielköön, roistot,
Te, Rooman saasta! Rohtumat ja paiseet
Niin syökööt teit', ett', ennen jo kuin nähdään,
Teit' inhotaan, ja, vastatuulta käyden,
Levitköön virstain päästä teihin rutto!
Te, hanhen sielut ihmishahmossa,
Te pakenette orjaa, jonka voittaa
Vois apinakin! Helvetti ja Pluto!
Kaikilla teill' on haavat takapuolla;
Punainen selkä, mutta pelvon horkast'
On naama kalvas. Käännös! Päälle käykää!
Tai, kautta taivaan tulten, volskit jätän
Ja teihin isken. Päättäkää, ja menkää!
Jos lujina te pysytte, niin heidät
Ajamme heidän vaimojensa luoksi,
Niinkuin he meidät saartovallillemme.

    (Sotamelua. Volskilaiset ja roomalaiset palajavat ja
    ryhtyvät uudelleen taisteluun. Volskilaiset peräytyvät
    Corioliin ja Marcius ajaa heitä takaa portille saakka.)

Nyt auk' on portti. Miehiä nyt olkaa!
Ei pakolaisille, vaan vainoojille
Sen avaa onni. Seuratkaa mua, tulkaa!

    (Syöksyy sisään portista, joka suljetaan hänen jälkeensä.)

1 SOTAMIES.
Mik' uskaljas! En minä.

2 SOTAMIES.
                        Enkä minä.

3 SOTAMIES.
Nyt lukon takan on hän.

KAIKKI.
                        Selkääns' saa hän.

    (Titus Lartius tulee.)

LARTIUS.
Miss' ompi Marcius?

KAIKKI.
                    Surman suussa varmaan.

2 SOTAMIES.
Pakoojia hän kantapäillä seuras
Portista sisään; kiirein suljettiin se;
Siell' yksinään hän koko kaupunkia
Nyt vastaa.

LARTIUS.
            Jalo veikko! Tunteellisna
Hän tunnotonta miekkaans' uljaamp' on;
Hän seisoo, se kun taipuu. Mennyt mies!
Rubiini täysi ja sun painoisesi
Ei kalliimp' olis kalleus. Sotur' olit
Sa Caton henkeä, et hurjan julma
Vain iskeissäs, ei, jyrisevä äänes
Ja katsees tulinen sun vihamiehes
Niin vapisemaan sai, kuin koko mailma
Värissyt olis kuumeissaan.

    (Marcius palajaa verissään ja viholliset ajavat häntä takaa.)

1 SOTAMIES.
                           Kah!

LARTIUS.
                                Marcius!
Pelastus hälle taikka surma meille!

    (Taistelevat, ja kaikki ryntäävät kaupunkiin.)


Viides kohtaus.

    Katu Coriolissa.

    (Muutamia roomalaisia tulee saalistaan kantaen.)

1 ROOMALAINEN.
Tän minä Roomaan vien.

2 ROOMALAINEN.
                       Ja tämän minä.

3 ROOMALAINEN.
No hiis, kun luulin tuota hopeaksi.

    (Tappelun hälinätä kuuluu yhä kaukaa. Marcius ja Titus
    Lartius tulevat, torventoitottaja jäljessä.)

MARCIUS.
Nuo hylyt, kurjan äyrikulun vuoksi
Tuhlaavat aikaa! Patjat, lyijykauhat,
Ja romut, rääsyt, joita pyövelikään
Ei hirtetyltä riisuis, kaikki vievät
Nuo heittiöt, ja kesken tappelua. --
Periköön heidät hiis! -- Haa, päällikkömme
Sotahuuto kuuluu! -- Joutuun sinne! Siellä
Vereni vihamies, tuo Tullus, murhaa
Nyt roomalaistamme. Uljas Titus,
Kaupungin turvaks riittävä ota joukko;
Kaikk' uskaljaat Cominiolle avuks
Mun kanssan' tulkoot.

LARTIUS.
                      Verissäshän olet!
Sa liiaks olit kiivas, ryhtyäkses
Taas uuteen taisteluun.

MARCIUS.
                        Mua älä kiitä;
Työst olen tuskin lämminnyt. Hyvästi!
Ei haitaks verenvuoto tää, vaan lääkkeeks,
Näin Aufidiota otteluun ma vaadin.

LARTIUS.
Oi, onnen sulo jumalatar sinuun
Ihastukoon ja vastustajas miekat
Tenhotkoon hurmallansa! Sankar' uljas,
Menestys huovis olkoon!

MARCIUS.
                        Yhtä paljon
Kuin suosituimpiaan, sua suosikoon se!
Hyvästi vaan!

LARTIUS.
              Sa, kunniakas Marcius!
    (Marcius menet.)
Käy, torvees soita turulla, ja kutsu
Kaupungin kaikki virkakunnat kokoon
Tajuamahan tahtoamme. Matkaan!

    (Menee.)


Kuudes kohtaus.

    Cominion leirin läheisyydessä.

    (Cominius sotajoukkoineen peräytymässä.)

COMINIUS.
Hengäiskää, ystävät! Kuin roomalaiset
Nyt oteltiin: ei tyhmää vastustusta,
Eik' arkamaista pakoa. Koht' alkaa
Uus leikki taas, sen takaan. Taistelussa
Ajoittain tuuli ystäväimme häikän
Toi korvihini. -- Rooman jumalat,
Nyt voitto heille suokaa sekä meille,
Ett', otsat kirkkahina, yhtyis joukot
Ja kiitos-uhrin teille tois!
    (Sanansaattaja tulee.)
Mit' uutta?

SANANSAATTAJA.
            Coriolista hyökkäys Marcion
Ja Lartion päälle tehtiin; meidän väen
Varustuksiinsa väistyvän kun näin,
Niin tänne riensin.

COMINIUS.
                    Tottakin jos puhut,
Et hyvää puhu. Kauanko on siitä?

SANANSAATTAJA.
On päälle tunnin.

COMINIUS.
                  Peninkulmaa tuskin
On täältä sinne; äsken rummun kuulin.
Sa tarvitsetko tunnin peninkulmaan?
Sa tulet myöhään.

SANANSAATTAJA.
                  Volskilaisten lukit
Mua vainos; pari, kolme peninkulmaa
Mun täytyi väärää tehdä; muuten oisin
Jo aikaa ollut täällä.

    (Marcius tulee.)

COMINIUS.
                       Kuka tuo on?
Hän on kuin nyljetty! Oi, taivaan vallat!
On Marcion leima hällä, moisna olen
Ennenkin hänet nähnyt.

MARCIUS.
                       Myöhästyinkö?

COMINIUS.
Ei paimen pauanteesta luikun ääntä
Niin erota kuin minä Marcion äänen
Erotan halvemmista.

MARCIUS.
                    Myöhästyinkö?

COMINIUS.
Sen teit, jos ei sua muiden veri punaa.
Vaan omasi.

MARCIUS.
            Oi, annas kun sua halaan
Niin tuliseen kuin ennen ylkämiesnä,
Niin riemullisna kuin hääiltana,
Vahaisten vuodettani valaistessa.

COMINIUS.
Urosten uros! Kuinka Lartius voipi?

MARCIUS.
Kuin mies, mi tuomarina tuomitseepi
Maanpakoon yhden, toisen kuolemaan,
Vapauttaa tuon, tuot' uhkaa, tuota sääli
Coriolin kuin luihun susikoiran
Hän pitää kahleissa, joit' ehdon tahdon
Hän höllittää.

COMINIUS.
               Miss' orja, joka sanoi
Varustuksiinne teidän paenneen?
Miss' on hän? Tuo hän tänne!

MARCIUS.
                             Älä huoli!
Hän puhui totta. Meidän ylimykset,
Tuo rahvas -- (hiis! tribuunejako heille!) --
Niin kissaa hiir' ei säiky, kuin nuo kurjat
Pahempiansa pakenivat.

COMINIUS.
                       Mutta
Mitenkä voiton saitte?

MARCIUS.
                       Onko aikaa
Nyt kertomisiin? Sit' en luule. Missä
On vihollinen? Onko voitto teillä?
Jos ei, miks ette riennä sitä saamaan?

COMINIUS.
Tulimme tappelussa tappiolle
Ja peräydyimme hyväss' aikehessa.

MARCIUS.
Mik' asema on heillä? Millä siivell'
On ydinväki?

COMINIUS.
             Eturiviss', arvaan,
On antiaatit, heidän valionsa;
Aufidius, heidän toiveidensa ylpeys,
Heit' ohjaa.

MARCIUS.
             Kautta kaikkein taistelujen,
Joiss' yhdess' oteltihin, kautta veren,
Yhdessä vuodatetun, valain kautta,
Joill' ikiveljyys solmittiin, ma pyydän
Ett' Aufidion ja antiaattein kanssa
Tapella saan ma; älkää viivytelkö!
Ylötyin keihäin vaan ja miekoin ilma
Nyt täyttäkää, mut joutuun!

COMINIUS.
                            Paras oisi
Nyt sulle voitehet ja lämmin kylpy;
Mut vaateitas en koskaan tohdi kieltää.
Valitse urhotyöhös parhaat miehet!

MARCIUS.
No, halukkaimmat siis. -- Teiss' onko ketään
(Epäillä sitä olis synti), jolle
On mieleen ruse tää, mi mua punaa;
Ken itseänsä varoo vähemmän
Kuin halpaa mainetta; ken uljaan kuolon
Paremmaks kurjaa elämätä katsoo,
Ja kelle kalliimp' isänmaa kuin henki,
Hän, yksin, tai jos muit' on samaa mieltä,
Heiluttakohon myöntymyksen merkiks
Nyt miekkaansa ja Marcion kanssa tulkoon. --

    (Kaikki huomaavat ja häilyttävät miekkojansa, nostavat
    Marcion käsivarsilleen ja viskelevät lakkejansa ilmaan.)

Mua yksin! Miekaksiko minut teette?
Jos vilpitönt' on tää, ken teist' ei neljää
Vastaisi volskilaista? Yhtä lujan,
Kuin Tullon kilpi, häntä vastaan nostais
Jokainen teistä. Kiitän teitä kaikin,
Mut parhaat mun teist' erotella täytyy;
Muut toisess' ottelussa työtään tehkööt,
Kun tarve käskee. Etehenpäin, mars!
Ja neljä teistä parhaat miehet mulle
Nyt heti valitkoon.

COMINIUS.
                    Eteenpäin pojat!
Ja kuntonne nyt näyttäkää, niin tasan
Panemme voitot kaikki.

    (Menevät.)


Seitsemäs kohtaus.

    Coriolin porteissa.

    (Titus Lartius, joka on jättänyt varusväkeä Corioliin,
    menee rumpujen ja torvien soidessa Marciota ja Cominiota
    vastaan. Häntä seuraa päällysmies, sotamiehiä ja tien-opas.)

LARTIUS.
Porteille vahdit! Tehkää tehtävänne,
Niin kuin ma käskin. Pyydettäissä meille
Nuo centuriot tuokaa; jäännöksistä
On hetken apu. Tappioon jos jäämme,
On kaupunkikin mennyt.

PÄÄLLYSMIES.
                       Huolet' olkaa!

LARTIUS.
Siis, portit jälkeemme nyt sulkekaa! --
Mies, näytä tietä roomalaisten leiriin!

    (Menevät.)


Kahdeksas kohtaus.

    Tappelutanner roomalaisten ja volskilaisten leirien
    keskivälillä.

    (Sotahuutoja. Marcius ja Aufidius tulevat.)

MARCIUS.
Sun kanssas vaan ma taistelen; sua vihaan
Ma enemmän kuin valhetta.

AUFIDIUS.
                          Ja minä
Sua samoin; kyyt' en Afrikan niin kammo.
Kuin mainettasi vihaan. Pidä paikkas!

MARCIUS.
Ken väistää, toisen orjana se kuolkoon,
Ja jumalat sen kirotkoot!

AUFIDIUS.
                          Jos karkaan,
Mua niinkuin jänist' aja, Marcius!

MARCIUS.
                                   Tullus,
Kaks tiimaa sitten Corioliss' yksin
Ma telmin mielin määrin; mun ei vertan'
Tää, joka näin mun verhoo: kostoon kaikki
Siis voimas jännitä!

AUFIDIUS.
                     Vaikk' itse Hector
Sa olisit, tuon pöyhkän heimos kerska,
Et pakoon multa pääsis!
    (Taistelevat, ja muutamia volskilaisia tulee Aufidiolle avuksi.)
                        Avuliasta,
Mut urhokasta ei. -- Mua häpäisette
Te tuolla kirotulla avullanne.

    (Poistuvat taistellen, ja Marcius ajaa heitä edellänsä.)


Yhdeksäs kohtaus.

    Roomalaisten leiri.

    (Sotahuutoja. Soitetaan paluumatkalle. Torventoitauksia.
    Toiselta puolelta tulee Cominius roomalaisinensa; toiselta
    Marcius, käsi kääreessä, ja hänen kanssaan toisia roomalaisia.)

COMINIUS.
Tänpäiväiset jos työsi kerron, niit' et
Omikses uskois. Vaan kun ilmi tuon ne,
Senaattorit hymyyvät kyyneleissä,
Patriisit olkapäitään nostelevat,
Mut vihdoin ihastuvat, vaimot säikkyin
Ja sulotuskiss' enempätä kuulla
Vain halaavat, tribuunit tyhmät sekä
Likainen rahvas, joita mainees vaivaa,
Sanovat vasten mieltään: »Kiitos taivaan,
Ku Roomalle soi moisen sotamiehen!» --
Ja tää se vaan on juhlan jälkiruokaa,
Jo ennalt' olit kylläinen.

    (Titus Lartius tulee sotajoukkoineen vainoretkeltä.)

LARTIUS.
                            Cominius,
Tuoss' sotaorhi, ja me vaan sen valjaat;
Jos oisit nähnyt --

MARCIUS.
                     Vaiti! Äitinikin,
Joll' oikeus ylistää on omaa vertaan,
Mua loukkais kehullaan. Ma saman tein
Kuin tekin, se on: minkä voin, ja samoin
Kuin tekin, rakkaudesta isänmaahan.
Ken parhaan halunsa on täyttänyt.
On saman verran tehnyt.

COMINIUS.
                        Ansiotas
Et noin saa peittää. Omaisuutens' arvo
Tuleepi Rooman tietää. Petos oisi,
Pahempi varkautta ja kavaluutta,
Salata työs, ja vaiti miehest' olla,
Jok' ylistyksen kukkuloille yltää
Ja nöyrä vaan on. Siis nyt -- näytteeks siitä,
Mit' olet, enkä töittes palkinnoksi --
Puhua suo mun, sotajoukon kuullen.

MARCIUS.
Mull' ompi haavoja, jotk' äilehtivät.
Kun niitä mainitaan.

COMINIUS.
                     Jos sit' ei tehdä,
Niin kiittämättömyydest' ärtyvät ne
Ja voivat surmaks olla. Hevosista --
Joit' otettihin hyviä ja paljon, --
Ja kenttien ja kaupunkien aarteist'
On kymmenekset sun, ne valikoida
Saat ennen saaliin jakoa sa itse.

MARCIUS.
Ma kiitän; mutta tuntoni ei salli
Mun ottaa lahjaa miekan palkinnoksi;
Pois kiellän sen ja enempää en pyydä
Kuin työni näkijätkään.

    (Kestävää toitotusta. Kaikki huutavat: »Marcius! Marcius!»
    ja viskelevät lakkejansa ja keihäitänsä ilmaan. Cominius
    ja Lartius seisovat avopäin.)

                        Soitto tuo.
Näin häväistynä, vaietkohon ijäks!
Jos rumpu kentäll' imartaa ja torvi,
Niin sula mainitus ja valhe nielköön
Hovit ja kaupungit! Jos teräs nuortuu
Kuin loisen silkki, silloin silkkinuttu
On paras sotisopa! Vait, ma sanon!
Siks ett'en nenästäni verta pessyt
Tai kurjan raukan voitin, jonka teistä
On, huutoon joutumatta, moni tehnyt.
Nyt riemuhuudoill' ylenmääräisillä
Mua tervehditte,
Kun tahtoisin ma höystää halvan työni
Valeiden maustamilla kiitoksilla.

COMINIUS.
Tuo liikaa kainoutt' ompi. Julmemp' olet
Maineellesi, kuin kiitollinen meille,
Parastas aikoville. Vaan suo anteeksi
Jos itsees hurjistut, niin käsiis silloin,
Kuin sen, jok' itsens' aikoo vioittaa,
Sidomme raudat; sitten haastaa saamme. --
Siis, tulkoon maailmalle, niinkuin meille.
Nyt tiedoks, että tämän sodan seppel'
On Cajus Marcion oma; merkiks siitä
Ratsuni saa hän, tutun kautta leirin,
Valjaineen kaikkineen. Täst' alkain hällä --
Ilohuudoillaan sen sotajoukko myöntää --
Nimenä, töistään Coriolin luona,
On Cajus Marcius Coriolanus. --
Se arvonimes kunnialla kanna!

KAIKKI.
Cajus Marcius Coriolanus!

    (Toitotusta. Torvet ja rummut soivat.)

CORIOLANUS.
Ma pestä tahdon kasvoni;
Kun puhdas olen, näette punastunko
Vai enkö. Kiitoksia kuitenkin! --
Ma otan ratsunne, ja voimain takaa
Alati koitan tulla ansainneeksi
Tuon liikanimen arvokkaan.

COMINIUS.
                           Nyt telttaan;
Sielt', ennen maatapanoamme, Roomaan
Voittomme ilmoitamme. -- Sinä, Lartius,
Palaja Corioliin; Roomaan laita
Sen parhaat miehet neuvottelemaan,
Mik' etuisint' ois kummallenkin.

LARTIUS.
                                 Kyllä.

CORIOLANUS.
Jumalat ilkkua mua alkaa. Minun,
Jok' äsken ruhtinaiset lahjat kielsin,
Päämieheltän' on kerjätä nyt pakko.

COMINIUS.
Kaikk' ompi teidän. Sanokaa, mit' on se?

CORIOLANUS.
Coriolissa köyhän miehen luona
Majailin kerran; kohtelun sain hyvän.
Hän mulle huusi, vangiks kun hän tehtiin;
Mut edessän' Aufidion silloin näin,
Ja raivo säälin voitti. Vapautt' anon
Isäntä-raukalleni.

COMINIUS.
                   Jalo pyyntö!
Hän on kuin tuuli vapaa, vaikka poikan'
Ois surmannut hän. -- Päästä hänet, Titus!

LARTIUS.
Mut nimi?

CORIOLANUS.
          Unhottanut, kautta Zeun! --
Väsynyt olen; muistinikin uupuu. --
Tääll' onko viiniä?

COMINIUS.
                    Pois telttahamme!
Sun kasvoissasi kuivunut on veri;
On aika pitää siitä huolta. Tule!

    (Menevät.)


Kymmenes kohtaus.

    Volskilaisien leiri.

    (Torventoitotusta. Tullus Aufidius tulee verissään,
    pari, kolme soturia hänen seurassaan.)

AUFIDIUS.
Corioli on valloitettu!

1 SOTAMIES.
Takaisin hyvill' ehdoilla sen saamme.

AUFIDIUS.
Ehdoilla! -- Oi, jos oisin roomalainen!
En volskilaisna olla voi, mik' olen. --
Ehdoilla! Mitä ehtoja on sillä,
Jok' antaunut on toisen armoihin?
Viis kertaa ottelin ma kanssas, Marcius,
Viis kertaa voitit mun, ja voitat vielä,
Vaikk' yhtyisimme joka ruokahetki. --
Kautt' elementtien! Jos vielä kerran
Ma häneen yhdyn, parta vasten partaa,
Niin hän on mun, tai minä hänen. Kiihkon'
Ei ole enää vilpitön kuin ennen:
Jos hänt' en ruhjo tasatappelussa
Ja miekka vasten miekkaa, silloin kiukku
Tai juoni, mikä sattuu, hänet kaataa.

1 SOTAMIES.
Hän itse perkele on.

AUFIDIUS.
                     Uljahampi,
Vaikk' ei niin kavala. Mun koko voiman'
On myrkytetty; lamannut hän on sen
Ja tahrannut, ett' itseään se kaikoo.
Ei uni, pyhyys, sairaus, turvattomuus.
Ei Capitolit, eikä pyhät paikat,
Ei uhrit, eikä pappein rukoukset,
Nuo raivon hillitsijät, poistaa saata
Mädillä, kuluneilla etuuksillaan
Vihaani Marciota kohtahan.
Jos hänet tapaan, kotonakin vaikka
Ja veljenikin turvista, niin rikon
Ma majaystävyyden lait ja pesen
Käteni julmat hänen sydämmessään. --
Käy kaupunkiin, ja kysy, kuink' on laita,
Ja ken on panttivangiks Roomaan viety.

1 SOTAMIES.
Mukaanko ette käy?

AUFIDIUS.
                   Mua varrotaan
Sypressilehdon luona (etelähän
Se myllyist' on); tuo sinne tieto, kuinka
On maailmassa laita, että osaan
Sen mukaan tieni suunnata.

1 SOTAMIES.
                           Sen teen.

                          (Menevät.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Rooma. Julkinen paikka.

    (Menenius, Sicinius ja Brutus tulevat.)

MENENIUS.
Auguri sanoi minulle, että tänä iltana saamme kuulla uutisia.

BRUTUS.
Hyviäkö, vai pahoja?

MENENIUS.
Ei ainakaan kansan toivon mukaisia, sillä se ei rakasta Marciota.

SICINIUS.
Luonto pedotkin opettaa ystävänsä tuntemaan.

MENENIUS.
Sano siis, ketä susi rakastaa?

SICINIUS.
Lammasta.

MENENIUS.
Niin kyllä, syödäksensä sen: niinkuin nuo nälkäiset plebejitkin
tekisivät tuon jalon Marcion.

BRUTUS.
Niin, kyllä hän on lammas, hän, vaikka ynisee kuin karhu!

MENENIUS.
Niin kyllä hän on karhu, hän, vaikka elää niinkuin lammas. Te olette
ikämiehiä kumpikin, vastatkaatte kysymykseeni.

MOLEMMAT TRIBUUNIT.
Kyllä; puhukaa.

MENENIUS.
Mikä pahe Marciolta puuttuu, jota ei teissä kummassakin ole ylenmäärin?

BRUTUS.
Häneltä ei puutu ainoakaan pahe, hänessä on niitä kosolta kaikkia.

SICINIUS.
Erittäinkin ylpeyttä.

BRUTUS.
Ja kerskaavaisuudessa hän voittaa kaikki muut.

MENENIUS.
Sepä kummallista. Tiedättekö itse, miten teitä kumpaakin kaupungissa,
nimittäin meissä, säätyläisissä, arvostellaan? Tiedättekö sitä?

MOLEMMAT TRIBUUNIT.
Mitenkä siis meitä arvostellaan?

MENENIUS.
No, koska nyt ylpeyden mainitsitte, ettehän minuun suutu?

MOLEMMAT TRIBUUNIT.
Asiaan, asiaan!

MENENIUS.
No, se ei ole mikään suuri asia; sillä mitä pieninkin tilapää-varkaus
olisi omiansa sieppaamaan teiltä koko joukon malttamusta. Päästäkää
luontonne valloilleen, ja suuttukaa mielinmäärin, vallankin jos se on
mieleen teille. Syytätte Marciota ylpeydestä, niinkö?

BRUTUS.
Me yksin emme sitä tee.

MENENIUS.
Sen hyvin tiedän; yksin te voitte sangen vähän tehdä. Teillä on
apureita monenmoisia, muuten näyttäisivät toimenne ihmeellisen
yksinkertaisilta; kykynne on liian alaikäinen, saadakseen yksin suurta
aikaan. Mainitsitte ylpeyden. Oi, jos voisitte nähdä oman niskanne
nikamiin ja luoda pienen katseen omaan rakkaaseen itsehenne! Oi, jos
sen voisitte!

BRUTUS.
No, mitä sitten?

MENENIUS.
Silloin näkisitte kaksi niin kelvotonta, ylpeätä, väkivaltaista,
itsepäistä virkamiestä (toisin sanoin: narria), ettei Roomassa mokomia.

SICINIUS.
Tekin, Menenius, olette vallan hyvin tunnettu.

MENENIUS.
Niin kyllä, iloiseksi patriisiksi, joka mielelläni juon pikarillisen
tuimaa viiniä, sekoittamatta siihen pisaraakaan Tiberin vettä.
Sanotaan, että olen liian heikko mielitekojani noudattamaan; tulinen ja
kiihkoinen tyhjästä joutavasta; että enemmän seurustelen yön takapuolen
kuin aamun otsapuolen kanssa. Mitä ajattelen, sen ma lausun, ja kaiken
vihani puran ilmi hengätessäni. Kun tapaan kaksi semmoista
valtiomiestä, kuin te olette (Lykurgon kaltaisia ette sentään ole), ja
jos tarjoomanne juoma ei ole makuisaa kidalleni, niin irmastelen sille.
En saata sanoa, että te viisaudessanne olette hyvin asianne esittäneet,
jos joka sanasta näen aasin korvien törröttävän; ja vaikka minun
täytyykin kärsivällisesti kuulla, kun sanovat teitä kunnollisiksi ja
vakaiksi miehiksi, niin verinen valhe on sanoa naamojanne siivoiksi.
Jos kaiken tämän näette minun pikkumaailmani kartasta, seuraako siitä,
että olen vallan hyvin tunnettu? Mitä vikoja saattaakaan teidän
korkeasti valistunut sokeutenne tästä minun luonteestani noukkia, jos
olen vallan hyvin tunnettu?

BRUTUS.
Hyvä, hyvä! Me tunnemme teidät vallan hyvin.

MENENIUS.
Te ette tunne minua, ettekä itseänne, ettekä mitään. Teidän
kunnianhimonne haluaa vaan köyhäin raukkojen kumarruksia ja kursailua;
te voitte koko pitkän pituisen aamupäivän istua kuulemassa viininmyyjän
ja pomeranssimuijan riita-asiaa, ja kuitenkin lykätä tuon kolmen pennin
jutun toiseen istuntopäivään. Jos kahta riitapuolta kuulustellessanne
sattumalta saatte mahapakon, niin irmastelette kuin irviöt, nostatte
verisen lipun ja julistatte sodan kaikkea mielenmalttia vastaan,
ärjytte yöastiaa ja jätätte riita-asian kesken ja yhä enemmän vaan
sotkettuna käyttelystänne. Koko sovinto, minkä asiassa aikaansaatte, on
siinä, että kumpaakin riitapuolta sanotte konnaksi. Kylläpä olette
kaunis pari!

BRUTUS.
No niin, tiettyähän on, että olette sopivampi pöytäilviöksi kuin
kelvollinen jäseneksi Capitolin neuvostoon.

MENENIUS.
Itse papinkin on pakko ruveta koiransilmäksi, jos kohtaa noin
naurettavia olennoita. Järkevinkään puheenne ei maksa partanne
liikkumista; ja partanne saa liian kunniallisen haudan, jos joutuu
paikkaräätälin päänaluksen täytteeksi, tai välivilloiksi aasin
kuormasatulaan. Ja kuitenkin sanotte Marciota ylpeäksi, häntä, joka
halvimman arvion mukaan on yhtä ansiollinen kuin kaikki teidän
esi-isänne Deucalionista alkaen, vaikka, ken tiesi, jotkut ja
parhaat niistä ovat olleet perimöisiä teloittajia. Hyvää yötä, te,
kunnian-arvoiset herrat! Pitempi keskusteleminen teidän kanssanne
saastuttaisi aivoni, sillä olettehan tuon plebeji-karjan paimenia.
Rohkenen sulkeutua suosioonne.

    (Brutus ja Sicinius siirtyvät näyttämön perälle.
    Volumnia, Virgilia, Valeria y.m. tulee.)

Kuinka voitte, hyvät rouvat, kauniit ja jalot (jalompi ei olisi kuu,
jos se maassa vaeltaisi), ja mihin noin tarkasti katseenne kiinnitätte?

VOLUMNIA.
Kunnon Menenius, Marcius, minun poikani, lähenee. Junon tähden, älkää
meitä viivyttäkö!

MENENIUS.
Haa! Tuleeko Marcius kotiin?

VOLUMNIA.
Tulee, kunnon Menenius, ja suurimmat kunnianosotukset ovat hänen
osakseen tulleet.

MENENIUS.
He, Jupiter, ota lakkini ja kiitokseni! -- Heleijaa, Marcius tulee
kotiin!

MOLEMMAT ROUVAT.
Niin, hän tulee.

VOLUMNIA.
Nähkääs, tuossa on kirje häneltä, senaatti on saanut toisen, hänen
vaimonsa kolmannen, ja luulenpa että on teillekin kirje kotonanne.

MENENIUS.
Koko minun taloni tänä iltana pemutkoon! -- Minulleko kirje?

VIRGILIA.
Niin, varmaankin on siellä kirje teille; olen nähnyt sen.

MENENIUS.
Minulle kirje! Sehän tuopi minulle terveyttä seitsemäksi vuodeksi; ja
koko sen ajan irvistelen minä lääkäreitä. Galenon kaikkivaltaisin
tohtorinlippu on pelkkää puoskaroimista, eikä tämän elinrohdon rinnalla
parempi hevoslääkitystä. Eikö hänessä ole haavoja? Hänellä on tapana
palata kotiin haavoitettuna.

VIRGILIA.
Oi, ei, ei, ei!

VOLUMNIA.
On, hän on haavoitettuna, ja siitä kiitän jumalia.

MENENIUS.
Niin minäkin, jos niitä vaan ei ole liiaksi. -- Tuoko hän voiton
lakkarissaan? -- Haavat häntä kaunistavat.

VOLUMNIA.
Otsallaan, Menenius; hän palajaa kotiin kolmannen kerran tammiseppele
päässä.

MENENIUS.
Onko hän Tulloa hyvänpäiväisesti löylyttänyt?

VOLUMNIA.
Titus Lartius kirjoittaa heidän otelleen keskenänsä, mutta Aufidion
päässeen pakoon.

MENENIUS.
Parasta olikin sen saatan vakuuttaa. Jos hän olisi puoltaan pitänyt, en
maarin minä olisi tahtonut semmoista tulloamista kärsiä, vaikka olisin
saanut kaikki Coriolin kirstut kultineen päivineen. Onko siitä
senaatille ilmoitettu?

VOLUMNIA.
Hyvät rouvat, lähtekäämme! -- On, on, on. -- Senaatille on tullut kirje
päälliköltä, jossa koko tämän sotaretken kunnia luetaan poikani
ansioksi. Hän on tässä sodassa voittanut kaksin kerroin entiset
urostyönsä.

VALERIA.
Todellakin kummia hänestä jutellaan.

MENENIUS.
Kummia? Niin totta, ja täydellä syyllä, sen takaan.

VIRGILIA.
Suokoot jumalat, että se olisi totta.

VOLUMNIA.
Totta! Päh!

MENENIUS.
Totta! Vannon että se on totta. Missä on haavat hänessä? --
(Trihuuneille, jotka tulevat esiin.) Jumalat teitä varjelkoot, te
kaikkiviisaat herrat! Marcius tulee kotiin, ja nyt hänellä on vielä
suurempi syy ylpeillä. -- Missä on haavat hänessä!

VOLUMNIA.
Harteissa ja vasemmassa käsivarressa. Oikein komeat naarmat kansan
katseltaviksi, kun hän astuu julkisesti esiin viranhakijana. Kun hän
Tarquinion karkoitti, sai hän seitsemän haavaa ruumiiseensa.

MENENIUS.
Yhden niskaan, ja kaksi reiteen, -- yhdeksän niitä oli, minun
tietääkseni.

VOLUMNIA.
Ennen viimeistä sotaretkeä oli hänessä viisikolmatta haavan arpea.

MENENIUS.
Nyt niitä on seitsemänkolmatta, ja jokainen arpi oli vihollisen
hautana. (Torventoitauksia ja ilohuutoja.) Kuulkaas, torvet soivat!

VOLUMNIA.
Ne ovat Marcion sanansaattajia. Hänen edellänsä käy riemu, ja jälkeensä
hän jättää kyyneleitä. Kädessä tarmokkaassa musta surina. Hän iskee, ja
se isku miesten turma.

    (Torvet soivat, Cominius ja Titus Lartius tulevat, ja
    heidän keskellänsä Coriolanus, tammiseppele päässä.
    Päälliköitä, sotamiehiä ja airut.)

AIRUT.
Se kuule, Rooma, että Marcius yksin
Coriolissa taistel', uuden nimen
Näin kunnialla liittäin entisiinsä.
Se mainenimi on Coriolanus. --
Oi, tervetullut, kuulu Coriolanus!

    (Torventoitauksia.)

KAIKKI.
Niin, tervetullut, kuulu Coriolanus!

CORIOLANUS.
Heretkää! Tämä sydäntäni loukkaa.
Vait, vaiti!

COMINIUS.
             Tuossa äitis!

CORIOLANUS.
                           Oi, sa mulle
Menestyst' olet jumalilta kaikilt'
Anonut, tiedän sen.

    (Polvistuu.)

VOLUMNIA.
                    Ei, nouse, urho,
Mun oma Marcioni, jalo Cajus,
Jok' urhotöistäs juur' sait mainenimen,
Mik' oli se? Coriolanus? -- Niinkö? --
Mut, vaimos --