TITUS.
Iloitse: he jos miehes tappoivat,
Niin oikeus sen kostanut on heille. --
Ei, ei, niin rumaa työtä eivät tehneet,
Sen siskon suru selväst' osoittaa. --
Laps rakas, suo mun suulles suukko painaa,
Tai anna merkki, miten tuskaas liennän.
Kaikk' istummeko, setäs, Lucius-veljes,
Sinä ja minä lähteen ympärille,
Vedestä poskiamme katsellen,
Kuink' ovat likaiset, kuin niityt, joihin
On inhan liman tulva jättänyt?
Ja lähteeseenkö tuijotamme, kunnes
Tuon kirkkaan veden raikas maku muuttuu
Karvaista kyynelistä suolaiseksi?
Vai kätemmekö katkomme? Tai poikki
Puremme kielemme, ja mykin ilmein
Elämme inhat loppupäivämme?
Mitä? Me, joill' on kieli, tuumikaamme
Jotakin kurjaa vielä kurjempaa,
Ett' ällistyvät sitä jälkipolvet.

LUCIUS.
Äl' itke, rakas isä! Tuskillesi,
Näet, sisko-parka ääneen nyyhkyttää.

MARCUS.
Rauhoitu, serkku! -- Kuivaa silmäs, Titus!

TITUS.
Oi, Marcus, Marcus! Hyvin tiedän, veli,
Ett' ei sun liinaas kyyneleeni mahdu:
Mies-parka, omillas sen kastelit.

LUCIUS.
Lavinia rakas, poskesi ma kuivaan.

TITUS.
Kas, Marcus, kas! Ma merkkins' ymmärrän.
Jos kieltä hällä, sanoisi hän nyt
Sen veljellensä, minkä minä sulle:
Tuo liina, märkä veljen kyynelistä,
Ei avuks ole siskon poskille.
Oo, tätä surun yksimielisyyttä!
Mut yhtä kaukana on lohdutus
Kuin manalan on mailta siunaus.

    (Aaron tulee.)

AARON.
Titus Andronicus, tään sanan sulle
Tuon keisarilta: poikias jos hellit,
Niin Luciuksen, Marcuksen tai sinun
Kätensä tulee jonkun katkaista
Ja lähettää se hälle; palkaks siitä
Hän tänne poikas elävinä laittaa
Ja heidän rikoksensa anteeks suo.

TITUS.
Oi, keisar' armias! Oi, rakas Aaron!
Noin leivon kielelläkö korppi laulaa
Ja päivän nousust' ilotiedon tuo?
Käteni kernaast' annan keisarille;
Mua auta katkomaan se, hyvä Aaron.

LUCIUS.
Seis, isä! Ylvää kättäs ei saa viedä,
Jok' on niin monta vihollista lyönyt.
Tää käsi riittää. Minun nuoren veri
On halvempaa kuin sun; mun käteni
On pelastava veljieni hengen.

MARCUS.
Molempain teidän käsi Rooman eestä
Veristä tapparaa on heilutellut,
Tuhoa tuoden vihollisen päille:
Teill' ansiot on kummallakin suuret.
Mun käteni ei mitään tehnyt; kelpaa
Tok' ehkä lankojeni lunnaiksi:
Se silloin säästynyt on jaloon työhön.

AARON.
Sopikaa pian, kenen käden saan:
He voivat kuolla ennen armahdusta.

MARCUS.
Mun käteni sa vie.

LUCIUS.
                   Ei, kautta taivaan!

TITUS.
Ei riitaa! Tämänlainen kuiva ruoho
On kitkettävä pois; siis minun saat.

LUCIUS.
Oi, rakas isä, pojastas jos käyn,
Mun pelastaa suo veljieni henki!

MARCUS.
Isämme nimess', äitimmekin tähden,
Mun anna veljen rakkautt' osottaa!

TITUS.
Sopikaa siis; ma säästän käteni.

LUCIUS.
Käyn heti kirveen.

MARCUS.
                   Minä sitä käytän.

    (Lucius ja Marcus menevät.)

TITUS.
Käy tänne, Aaron, -- aion heidät pettää.
Kätesi mulle lainaa, niin saat minun.

AARON (syrjään).
Jos petosta on tuo, niin rehellinen
Min' olla tahdon enkä koskaan ketään
Noin pettää: -- vaan sun toisin tavoin petän,
Sen vähän ajan päästä nähdä saat.

    (Lyö poikki Tituksen käden.)

    (Lucius ja Marcus palaavat.)

TITUS.
Nyt kiista pois! Nyt tehtävä on tehty. --
Käteni, Aaron, keisarille vie;
Tää käsi, sano, suojannut on häntä
Sadoista vaaroista; hän haudatkoon sen,
Sit' on se vähintäänkin ansainnut.
Ja poikani, se sano, ovat mulle
Kuin jalokivet, joista halvan maksoin,
Mut sentään kalliin, omani kun ostin.

AARON.
Andronicus, nyt menen. Kädestäsi
Saat kohta poikasi, -- (Syrjään.) niin, heidän päänsä.
Oo, kuinka tästä konnantyöstä nautin
Jo aatoksissa! Valkoiset ja narrit
Vain hyvää tehkööt, suokoot armahdusta;
Mull' olkoon sielu, niinkuin pinta, musta!

    (Menee.)

TITUS.
Täss' yhden käden nostan taivaaseen,
Maan puoleen lasken tämän heikon tyngän.
Jos valtoja on, jotka kyyneleitä
Katalan säälii, niitä rukoilen.
    (Lavinialle.)
Mukana polvistutko? Tee se, lapsi!
Oi, taivas, kuule meitä, muuten ilman
Sokaamme huokauksilla, pimitämme
Sumulla auringonkin, niinkuin pilvi,
Kun märkään syliinsä se sulkee sen.

MARCUS.
Oi, veli, puhu mahdollisia,
Äläkä syvään epätoivoon syöksy!

TITUS.
Suruni syvä on, ei sillä pohjaa,
Siis on sen purkauskin pohjaton.

MARCUS.
Tok' anna järjen johtaa voivotustas.

TITUS.
Jos tässä kurjuudess' ois järkeä.
Niin voisin voihkinalle rajan panna.
Kun taivas itkee, eikö maakin tulvi?
Kun myrsky riehuu, eikö meri ärjy
Ja pöhöposkin uhmaa taivaita?
Kysytkö järkisyytä tähän meluun?
Min' olen meri; kuules, kuin se huokaa!
Hän itkevä on taivas, minä maa;
Mereni hänen huokauksistaan paisuu,
Ja maani hänen vuolaast' itkustaan
Kuin vedenpaisumuksen tulviin hukkuu.
Sen vuoks ei sisässäni pysy tuska,
Kuin juopon pois mun oksentaa se täytyy.
Siis sallikaa -- ken hukkaa, sill' on lupa
Karvaasta suustaan purkaa sappea.

    (Sanansaattaja tulee, tuoden kaksi päätä ja yhden käden.)

SANANSAATTAJA.
Sa, kunnon Titus, huonon palkan sait,
Kun hyvän kätes laitoit keisarille.
Täss' yleväin on poikiesi päät;
Kätesi tässä, pilkoin palautettu.
Suruas ilkutaan ja uljuuttas.
On tuskemp' ajatella tuskiasi
Kuin muistaa oman isän kuolemaa.

    (Menee.)

MARCUS.
Jääks muuttukoon Sicilian kuuma Etna,
Ja hornan iki-lieskaks poveni!
Ei moista kurjuutt' ihminen voi kestää!
Tuo hoivaa ilku itkevien kanssa,
Mut tuskan pilkka kaksin kerroin surmaa.

LUCIUS.
Tää näky noinko syvän haavan lyö,
Ja sentään inhottu ei elo väisty!
Elolle elon nimen kuolo jättää,
Kun muut' ei jäljell' elosta kuin henki!

    (Lavinia suutelee Titusta.)

MARCUS.
Ah, syddn-parka, lohduton on muiskus:
Jäävettä ryytyneelle madolle!

TITUS.
Oi, milloin päättyykään tää kauhun uni!

MARCUS.
Hyvästi, mairittelu! Kuole, Titus!
Et nuku nyt; näet poikiesi päät,
Soturinkätes, tyttös silvottuna;
Maanpakolaisen poikas kauhusta
Kalvaana, veretönnä; minut, veljes,
Kuin kivipatsaan kylmän turtana.
Ah, nyt en enää tuskiasi soimaa.
Hopeahiukses revi, hampain kalva
Toinenkin kätes: tämä kauhu olkoon
Poloisten silmiemme viime näky!
Nyt myrskyn aika on; miks et sa riehu?

TITUS.
Ha, ha, ha!

MARCUS.
Mut miksi naurat? Se ei sovi nyt.

TITUS.
Siks, ettei kyynelt' ole mulla enää.
Tää suru lisäksi on vihamies:
Vetisen silmän anastaa se tahtois
Ja kyynel verolla sen soentaa;
Ja kuinka silloin koston luolan löydän?
On kuin nuo kaksi päätä haastaisi
Ja uhkais, etten tule autuaaksi,
Ennenkuin maksan nämä ilkityöt
Suun sisään niille, jotk' on niihin syypäät. --
Te, murheen murtamat, mua ympäröitkää;
Jokaisen puoleen käännyn nyt, ja vannon
Tuskanne kostaa, kautta sieluni!
Nyt valan tein. -- (Marcukselle) Sin' ota toinen pää;
Kädellä tällä minä toista kannan. --
Lavinia, tehtävän saat sinäkin:
Hampaissas, tyttö, kanna kättäni. --
Pois, sinä, poika, silmistäni pois!
Maanpaoss' olet, tänne et saa jäädä.
Pois goottein luo, ja haali väkeä;
Ja jos mua rakastat -- ja sen sa teet --
Mua suutele ja mene; työt' on paljon.

    (Titus, Marcus ja Lavinia menevät.)

LUCIUS.
Hyvästi, Titus, jalo isäni,
Mies onnettomin, mink' on Rooma nähnyt!
Hyvästi, ylvä Rooma! Paluustani
Ma pantit jätän kalliimmat kuin henki.
Lavinia, jalo sisko, hyvästi:
Josp' oisit vielä, mikä olit ennen!
Nyt Lucius ja Lavinia elävät
Vain unheessa ja kauhun tuskissa.
Jos Lucius elää, kohtunne hän kostaa:
Tuo ylvä keisar-pari vielä kerjää
Kuin porteilla Tarqvinius vaimoineen.
Nyt goottein luo! Tuon väkeä, ja koston
Tuon Roomalle ja Saturninukselle.

    (Menee.)


Toinen kohtaus.

    Huone Tituksen talossa. Ruokapöytä katettuna.

    (Titus, Marcus, Lavinia ja nuori poikanen Lucius tulevat.)

TITUS.
Nyt istukaa; mut enemp' älkää syökö,
Kuin että juur' niin paljon voimaa saamme,
Kuin julmain tuskaimme on kostoon tarvis.
Sa, Marcus, päästä tämä surun solmu:
Me kädettömät raukat, hän ja minä.
Me kymmenkertaist' emme tuskaamme
Voi ristikäsin ilmi tuoda. Mulle
Tää oikea on käsi-parka jäänyt,
Mill' ikeessä voin pitää poveni;
Ja tuskien kun riehaamana sydän
Komossa ruumiin tyrmäss' elämöi,
Niin noin sen alas survon! --
    (Lavinialle.)
Sa, murheen kuva, joka merkein haastat,
Kun valtavasti sydän parkas sykkii,
Sa lyömäll' et voi sitä vaientaa.
Sit' ohkuill' iske, huokauksilla tapa,
Tai hampaisiisi ota pieni veitsi
Ja kaiva reikä kohti sydämmeen,
Niin että kaikki kyyneleet, mit' itket,
Valuisi aukkoon, imeytyisi siihen
Ja suolavirtaans' upottais sen narrin.

MARCUS.
Hyi, veli, hyi! Noin lastas älä neuvo
Käsiksi käymään nuoreen elämäänsä.

TITUS.
Mitä? Onko suru sun jo vimmannut?
Mull' yksin oikeus on hulluks tulla.
Hän voiko käsiks käydä elämäänsä?
Ah, miksi tuota käsi-sanaa hoet?
Aeneaan kahdestiko haastaa käsket
Sa Troian palosta ja kurjuudestaan?
Puheessas älä käsittele kättä,
Näin meille muistuttain sen puutetta!
Hyi, hassujahan puhun! Unhottaako
Me voimme, ettei meillä käsiä,
Vaikk' onkin Marcus niistä puhumatta?
Nyt ruokaillaan! Syö, rakas tyttö, tuo. --
Ei juomaa täällä. (Marcukselle.) Kuules, mitä sanoo;
Jo tunnen tytön kaikki tuskan merkit:
Hän sanoo, ettei muuta juomaa juo
Kuin kyyneleitä, surun keittämiä
Ja hänen poskillansa kuurnituita.
Valitus mykkä, ymmärtää sua tahdon
Ja sanattoman kieles oppia
Kuin kerjuumunkki pyhät rukouksensa.
Jos huokaat, tynkäs nostat taivaaseen,
Jos nyökkäät, viittaat, polvistut, jos minkä
Teet merkin, niistä kirjaimiston laitan,
Jost' aatoksias ahkerasti tutkin.

POIKA.
Oi, jätä, vaari, julmat voivotukses;
Tädille taru kerro ratoksi.

MARCUS.
Ah, hento poika liikutuksesi itkee,
Kun vaarinsa hän näkee synkkyyden.

TITUS.
Vait, hento taimi, kyynelien lapsi!
Pian kyyneliin sun elos sulaa pois
    (Marcus iskee veitsellään lautaseensa.)
Mit' isket sinä, Marcus, veitselläsi?

MARCUS.
Kas noin, sen tapoin! Kärpänen se oli.

TITUS.
Hyi, murhamies! Sydämmeni tapoit;
Jo hirmuun silmäni on kyllästynyt.
Ei murha-isku, lyöty syyttömään,
Tituksen sovi veljelle. Pois joutuin!
Ei sinust' ole, näämmä, seuraks mulle.

MARCUS.
Ah, veli, kärpäsenhän tapoin vain!

TITUS.
Mut mitä, jos sill' isä ois ja äiti,
Sen hennot kultasiivet kuinka lerppais
Ja ilmass' uikuis surun surina!
Viaton kärpäs-parka, joka tuli
Sirolla, sointuvalla surinallaan
Meit' ilahuttamaan, -- ja sen sa tapoit!

MARCUS.
Se ruma oli kärpänen ja musta
Kuin keisarinnan mauri; siks sen tapoin.

TITUS.
Oo, oo, oo!
Suo anteeks, että sua soimasin,
Sin' olet tehnyt armeliaan työn.
Minulle veitses anna: survon sen,
Ja kuvittelen, että on se mauri,
Jok' on mua tullut myrkyttämään tänne. --
Tuoss' sinä saat, ja tuossa Tamora!
Haa, sinä konna! Emme ole sentään
Niin masenneet, ett' emme kahden tappaa
Vois kärpästä, jok' ilmestynyt tänne
On sysimustan maurin haahmossa!

MARCUS.
Mies-raukka, niin on surun lannistanut,
Ett' oleviksi luulee varjoja!

TITUS.
Pois ruoat! Tule kanssani, Lavinia;
Kamariis käymme; suruisia sulle
Ma luen menneen ajan tarinoita. --
Käy mukaan, poika; sull' on nuoret silmät:
Lukea saat, kun minun hämärtää.

                     (Menevät.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Tituksen talon edusta.

    (Titus ja Marcus tulevat; sitten nuori Lucius, ja Lavinia,
    juosten hänen jälkeensä.)

POIKA.
Oi, auta, vaari! Mua kaikkialla
Lavinia-täti vainoo, miks, en tiedä. --
Kas, setä Marcus, kuinka rientää hän! --
En tiedä, rakas täti, mitä tahdot.

MARCUS.
Tule, Lucius, älä tätiäsi pelkää.

TITUS.
Hän ei tee pahaa; hän sua rakastaa.

POIKA.
Niin rakasti, kun isä Roomass' oli.

MARCUS.
Lavinian merkit mitä tarkoittavat?

TITUS.
Laps, älä pelkää. -- Jotain tarkoittavat. --
Kas, Lucius, kuinka sinusta hän pitää;
Johonkin tahtoo sua kanssaan viedä.
Niin uskost' ei Cornelia pojilleen
Lukenut, kuin hän sulle, runoutta
Ja Tulliuksen Oratoria.

MARCUS.
Sin' etkö arvaa, mitä hän sun tahtoo?

POIKA.
En tiedä, enkä osaa arvata;
Jos ei vain hulluuden se liene puuskaa.
Ma kuulin usein vaarin sanovan,
Ett' ylellinen suru vikaa mielen,
Ja luin, että Troian Hecuba
Surusta hullaantui; siit' aristuin,
Mua täti hyvä rakastaa, sen tiedän,
Yht' armaasti kuin oma äiti, eikä
Mua muuten säikäyttäis kuin raivopäissään;
Siks heitin kirjat pois ja pakenin, --
Mut suotta ehkä. Anteeks, hyvä täti;
Mut jos vain setä Marcus mukaan käy,
Niin mielelläni, täti, teitä seuraan.

MARCUS.
Teen tahtos, Lucius.

    (Lavinia kääntää ylösalaisin kirjat, jotka Lucius on pudottanut.)

TITUS.
                     Mitä nyt, Lavinia? --
Hän mitä, Marcus, tuolla tarkoittaa?
Haluaa varmaan jotain kirjaa nähdä. --
Mik' on se näistä? -- Aukaise ne, poika. --
Ei, sinä viisaamp' olet, lukeneempi,
Valitse joku kirjastostani;
Näin ilku suruasi, kunnes taivas
Tuo ilmi tämän pillan tekijän. --
Sano, mikä kirja?
Miks vuorottain noin käsiään hän nostaa?

MARCUS.
Hän varmaan tarkoittaa, ett' oli monta
Rikokseen yhtynyttä, -- monta varmaan; --
Ja ehkä huutaa taivaan kostoa.

TITUS (Luciukselle).
Hän mitä kirjaa tuossa koperoi?

LUCIUS.
Ovidiuksen Metamorfooseja;
Se lahja äidilt' on.

MARCUS.
                     Sen joukost' ehkä
Valitsi rakkaudesta vainajaan.

TITUS.
Kas, kuinka kiirein lehtiä hän kääntää!
Hänt' auttakaa! Mit' etsii hän? -- Lavinia,
Luenko minä? Tuo se synkkä taru
On Philomelasta, ja Tereuksesta,
Jok' yllätti ja hänet raiskasi.
Niin, raiskaus, varon ma, on tuskas syy.

MARCUS.
Kas, veli, kuinka lehtiä hän näyttää!

TITUS.
Laps armas, näinkö sinut yllätettiin,
Häväistiin, raiskattiin kuin Philomela
Mykässä, autiossa metsässä? --
Kas, kas! -- Niin, tuommoinen se oli seutu,
Miss' oltiin riistan ajossa, -- oo, ettei
Siin' ajoss' oisi oltu koskaan, koskaan! --
Sellainen, miks sen runo tässä kuvaa,
Juur' raiskaukseen ja murhaan luontainen.

MARCUS.
Miks luonto moisen luolan loi, jos mieleen
Ei jumalille murhenäytelmät?

TITUS.
Laps, merkki tee, -- täss' on vain ystäviä: --
Tuon Rooman mieskö teki? Hiipikö
Nyt Saturninus, kuin Tarqvinius muinoin
Sodasta suorastaan Lucretian viereen?

MARCUS.
Laps rakas, istu; -- istu tähän, veli! --
Apollo, Pallas, Zeus, Mercurius,
Mua valaiskaa, ett' ilkimyksen löydän!
Kas tänne, veli; -- katsohan, Lavinia:
    (Kirjoittaa nimensä sauvallaan, jota ohjaa jalallaan ja suullaan.)
Täss' silko hiekka on; mua jäljittele,
Jos voit. Näet, käden avutta ma tuohon
Nimeni piirsin. Kirottu se sydän,
Jok' ajaa meitä moiseen kiusaukseen!
Laps hyvä, kirjoita, tuo vihdoin ilmi
Mit' aikoo kostettavaks jumalat.
He kättäs ohjatkoot, kun tuskas piirrät,
Jott' ilmi tulis pettäjät ja totuus!

    (Lavinia ottaa sauvan suuhunsa, ohjaa sitä kädentyngällään
    ja kirjoittaa.)

TITUS.
Oi, katso, veli, mit' on kirjoittanut:
Stuprum, -- Chiron, -- Demetrius.

MARCUS.
Mitä? Mitä? -- Tamoranko irstaat pojat
Tuon kauhean on tehneet verityön?

TITUS.
_Magni dominator poli
Tam lentus audis scelera? tam lentus vides?_

MARCUS.
Mies hyvä, tyynny; vaikka tiedän, että
Se, mik' on tuohon hiekkaan kirjoitettu,
Kapinaan nostais itse hyvyyden
Ja imulapsen kostoon yllyttäisi.
Polvistu, veli, polvistu, Lavinia,
Polvistu, poika, Hectorimme toivo,
Ja vannokaatte -- niinkuin Junius Brutus
Siveän, häväistyn Lucretian
Isälle sekä puolisolle vannoi, --
Ett' taiten noille gootti-pettureille
Lupaamme surmakoston valmistaa,
Verensä nähdä, taikka häpein kuolla.

TITUS.
Tuo hyvä on, jos tietäisit vain, kuinka.
Mut varo: karhunpentuja jos ajat,
Vois emo herätä ja sinut haistaa.
Se leijonaan on liki liittynyt,
Selällään maaten tuota hyväilee se
Ja, kun se nukkuu, tekee mitä tahtoo.
Nuor' olet metsämieheks; jätä tuo!
Käy mukaan, minä vaskilehden hankin;
Nuo sanat siihen teräspiikill' uurran,
Ja kätken sen. Vois ärjy pohjainen
Hajoittaa hiekan kuin Sibyllan lehdet;
Siit' ota sitten selvä! -- Mitä, poika?

POIKA.
Ma sanon että, jos min' oisin mies,
Niin äitinsä ei makuuhuoneessakaan
Nuo Roomaan ikeelliset turvass' ois.

MARCUS.
Niin, uljas poika! Samoin isäs usein
On tehnyt maalleen kiittämättömälle.

POIKA.
Teen samoin minä, setä, jos saan elää.

TITUS.
Mukaani tule asehuoneeseeni,
Siell' asestan sun, Lucius; sinä, poika,
Saat viedä keisarinnan pojille
Minulta lahjan heille varatun.
Ajathan asiani, teethän sen?

POIKA.
Tikarin ajan heidän sydämmeensä.

TITUS.
Ei, poika, ei, ma neuvon toisen keinon. --
Tule, tyttö! -- Katso, Marcus, taloa.
Minä ja Lucius hoviss' uhkeilemme;
Niin totta, meitä vielä palvellaan.

    (Titus ja Lavinia ja poika menevät.)

MARCUS.
Oi, taivas, hyvän miehen voihkinanko
Sa kuulet, etkä helly, etkä sääli?
Tuot' auta houkkaa, Marcus; useammat
Löi hälle haavat suru sydämeen
Kuin kilpeen naarmut vihamies; on silti
Niin hurskas, ettei kostaa tahdo. -- Kosta,
Taivas, kohlut vanhan Tituksen!

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Huone hovilinnassa.

    (Aaron, Demetrius ja Chiron tulevat toisista ovista,
    toisista nuori Lucius ja saattaja, kädessä kimppu aseita,
    joiden ympärillä on kirjoitettuja värssyjä.)

CHIRON.
Demetrius, täss' on Luciuksen poika;
Hänell' on meille jotain asiaa.

AARON.
Niin, houkan vaarin houkkaa asiaa.

POIKA.
Arvoisat herrat, alamaiset teille
Tuon terveiset Andronicukselta, --
(Syrjään.) Tuhotkoon teidät Rooman jumalat!

DEMETRIUS.
Suur' kiitos, rakas Lucius! Mitä uutta?

POIKA (syrjään).
Sit' uutta, että ilki-raiskaajiksi
On teidät paljastettu. -- (Ääneen). Luvallanne,
Mun kauttan' isoisä teille laittaa
Upeimmat aseet asehuoneestaan
Ylevän nuoruutenne palkinnoksi,
Tuon Rooman toivon: nämä sanat käski
Mun teille sanoa ja teille antaa
Tään lahjan, jotta, jos ois tarvis joskus,
Teill' oisi hyvät varusteet ja aseet.
Näin jätän minä teidät, (Syrjään) verikonnat!

    (Poika ja saattaja menevät.)

DEMETRIUS.
Mitä? Käärö, ympärillä kirjoitus!
No, annahan kun katson:
_Integer vitae, scelerisque purus,
Non eget Mauri jaculis, nec arcu_.

CHIRON.
Horatiuksesta värssy, tunnen sen:
Sen luin koulukirjasta jo aikaa.

AARON.
Niin, värssy Horatiuksest', -- aivan oikein!
(Syrjään.) Niin, siinä nähdään, mit' on olla aasi!
Ei pilaa tää; syyn nuuskinut on vanhus,
Ja aseet laittaa kirjoituksineen,
Jok' iskee ytimiin, vaikk eivät huomaa.
Jos viisas keisarinna jalkeill' ois,
Hän ukon sukkeluuden hyväksyisi;
Mut rauhan saakoon, rauhaton kun on. --
Niin, eikös onnen tähti meitä tuonut
Vieraina, jopa vankeinakin, Roomaan,
Näin korkealle meidät nostaakseen?
Tek' oikein hyvää mulle linnan portill'
Uhata tribuunia veljen kuullen.

DEMETRIUS.
Enemmän mulle nähdä moisen herran
Madellen meitä lahjoin' imartavan.

AARON.
Demetrius, eikö ollut hällä syytä?
Hyvinhän kohtelitte tytärtään.

DEMETRIUS.
Oi, jospa tuhat olis roomatarta
Noin pinteessä ja himon saaliina!

CHIRON.
Mik' armias ja ihmisrakas toivo!

AARON.
Vain äidin puuttuu aamen.

CHIRON.
                          Sit' ei puutu,
Vaikk' olis niitä tuhansia lisää.

DEMETRIUS.
Pois tulkaa: rukoilkaamme jumalia
Tukemaan äitiämme tuskissaan.

AARON (syrjään).
Niin, perkeleitä; meill' ei jumalia!

    (Torventoitauksia kuuluu.)

DEMETRIUS.
Miks soivat linnassa nyt torvet noin?

CHIRON.
Kai ilost', ett' on keisarilla poika.

DEMETRIUS.
Vait, kuka tuossa?

    (Hoitaja tulee, musta lapsi sylissä.)

HOITAJA.
                   Huoment', arvon herrat!
Ken teist' on nähnyt Aaronin, sen maurin?

AARON.
Maurin tai kauriin, se on yhtä kaikki;
Täss' Aaron on; mit' Aaronista tahdot?

HOITAJA.
Oi, rakas Aaron, hukass' olemme!
Nyt auta, tai sun ikipiina perii!

AARON.
Haa! Mitä kissan naukunaa on tää?
Mitä tulloa sa tuossa povees kätket?

HOITAJA.
Mit' ei sais taivas nähdä: keisarinnan
Ja koko ylvän Rooman häpeää. --
Hän päästetty on, herrat, päästetty.

AARON.
No, mistä?

HOITAJA.
           Sikiöstä, tiedän mä.

AARON.
Jumala hälle suokoon rauhansa!
Minlaisen lahjan sai hän?

HOITAJA.
                          Perkeleen.

AARON.
Siis perkeleen on äiti! Hauska vesa!

HOITAJA.
Kuvaton, ruma, musta, inha vesa!
Tuoss' on se, ilkeä kuin rupikonna
Tään seudun kauniin rodun keskellä.
Tuon äiti sulle laittaa, oman kuvas,
Ja käskee sun sen kastaa tikarilla.

AARON.
Kirottu alju! Niinkö musta halpaa? --
Ei, pullosuu, sin' olet kaunis kukka!

DEMETRIUS.
Mit' olet sinä tehnyt, konna?

AARON.
                              Sen,
Mit' et saa sinä tekemättömäksi.

CHIRON.
Teit äidillemme, konna, tuhotyön.

AARON.
Tein äidillesi, konna, uho pojan.

DEMETRIUS.
Teit siinä, hornan koira, tuhotyön.
Voi, kurjuutta! Voi, inhaa makua!
Kirottu moisen ruman pirun pentu!

CHIRON.
Se ei saa elää.

AARON.
                Se ei kuolla saa.

HOITAJA.
Sen täytyy, Aaron: äiti tahtoo niin.

AARON.
Vai täytyy? Silloin ei saa muut kuin minä
Tuhota lihaani ja vertani.

DEMETRIUS.
Sen rumpin pistän miekankärjelläni;
Tuo tänne se, teen pian siitä lopun.

AARON.
Pikemmin miekka tää sun vatsaas kyntää!
    (Ottaa lapsen hoitajalta ja paljastaa miekkansa.)
Murhaajat, tapatteko veljenne?
Kautt' taivaan tuikkivien kynttiläin,
Joist' iski leimu, kun tuo poika tehtiin,
Ken koskee tähän esikoiseeni,
Se tämän miekan tuimaan terään kaatuu!
Se kuulkaa, pojat: ei Encelodus
Ja Typhonin[10] kaikk' uhkailevat laumat,
Ei suur' Alcides, ei Mars-jumalakaan
Vie tätä saalist' isän käsistä!
Te, pojat punakat, te pölkkypäät!
Valkaistut seinät, kailot krouvikilvet!
On sysimusta väri paras väri,
Se kaikki toiset värit luotaan lykkää;
Ei valtameren kaikki vedet pestä
Voi valkeaksi luikon mustaa jalkaa,
Vaikk yhtenään se kylpee kuohuissa.
Sanokaa Tamoralle: mull' on ikää
Omaani puoltaa, siihen tyytyköön.

DEMETRIUS.
Noin jalon emäntäskö aiot pettää?

AARON.
Hän emäntäni on, tää minä itse,
Mun oman nuoruuteni voiman leima;
Tää mulle kalliimp' on kuin koko mailma,
Ja tätä koko mailmaa vastaan suojaan,
Tai Rooma saa sen vielä verin maksaa.

DEMETRIUS.
Tää ikihäpeäks on äidillemme.

CHIRON.
Tuost' äpärästä häntä ilkkuu Rooma.

HOITAJA.
Vihoissaan hänet surmaa keisari.

CHIRON.
Punastun, herjaansa kun aattelenkin.

AARON.
Se etuus valkoisuudestanne, hyi!
Kavala väri, joka punastuksin
Sydämmen salahankkeet paljastaa!
Tää poika täss' on toista karvaa. Nähkääs,
Kuink' isälleen se musta suka nauraa,
Ikäänkuin sanois: "Omas olen, ukko".
Se veljenne on, herrat, saman veren
On ruokkima, jok' elon antoi teille,
Samasta kohdust' ilmoille on tullut,
Min vankeudessa tekin olitte;
Hän veljenne on suoraa polvea,
Mun leimaani vaikk' otsallaan hän kantaa.

HOITAJA.
Mit', Aaron, vastaan keisarinnalle?

DEMETRIUS.
Niin, mieti, Aaron, mitä tulee tehdä.
Me kaikki sinun neuvoos suostumme.
Laps pelasta, mut pelasta myös meidät.

AARON.
No, istukaamme tuumaa pitämään.
Minä poikineni pidän tässä silmää.
Seis, siinä! Puhukaa nyt turvastanne.

    (Istuvat.)

DEMETRIUS.
Kuink' usea on nainen lapsen nähnyt?

AARON.
Kas noin! Kun sovitaan, min' olen lammas;
Mut jos te tiuskaisette maurille,
Ei vuorten leijona, ei ärjäs kauris,
Ei meri riehu niin, kuin Aaron raivoo.
No, sano, kuink' on moni lapsen nähnyt?

HOITAJA.
Cornelia, kätilö, ja minä itse,
Ei muuten kukaan muu kuin keisarinna.

AARON.
Kätilö, keisarinna ja sa itse:
Kaks kyll' on vaiti, kun on kolmas poissa.
Mene, kerro tämä keisarinnalle!
    (Pistää hänet.)
Pii, pii! Noin porsas vinkuu pistettäissä.

DEMETRIUS.
Miks noin teet, Aaron? Mitä tarkoitat?

AARON.
Hei, herraseni, politiikkaa vain!
Tuo pitkäkieli lörppä saisko elää
Ja rikoksemme ilmaista? Ei, herrat!
Nyt kerron teille koko tuumani.
Maamieheni on täällä, eräs Muley,
Jonk' eukko eilen pojan synnytti
Juur' näköisensä, valkoisen kuin tekin.
Hyväilkää isää, äiti lahjokaa,
Sanokaa heille, kuink' on asiat
Ja kuinka heidän lapsens arvoon pääsee
Ja itse keisarinkin perijäksi,
Kun poikaani se vaihdetaan, ja saadaan
Hovissa noussut myrsky hillityksi.
Hyväilköön keisari sit' omanaan.
Niin, herrat: tuolle minä lääkkeen annoin,
    (Osoittaen hoitajaa.)
Te saatte pitää huolta peijaisista;
Täss' aho on, ja teiss' on reippautta.
Kun työ on tehty, vitkastelematta
Kätilö heti lähettäkää mulle.
Kun kätilö ja hoitaja on pois,
Niin naiset mielin määrin juoruilkoot.

CHIRON.
Näen, Aaron, ettet ilmallekaan usko
Sa salaisuuttas.

DEMETRIUS.
                 Tamoraa näin säästät,
Ja siitä hän sua kiittää poikineen.

    (Demetrius ja Chiron menevät, kantaen pois hoitajan ruumiin.)

AARON.
Nyt pääskyn lentimillä goottein luo!
Tään kalleuteni sinne talletan
Ja keisarinnan ystäville laitan
Salaiset terveiseni. -- Tule, tule,
Sa paksuhuuli, täältä vien sun pois;
Sinä se tähän pulaan meidät saatoit.
Sua ruokin marjoilla ja juurilla,
Heralla, voilla; imeä saat vohlaa
Ja luolass' asua; ma soturiksi
Sun kasvatan ja laumain johtajaksi.

    (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Julkinen paikka lähellä keisarin linnaa.

    (Titus tulee, kädessä nuolia, joiden kärkeen on kiinnitetty
    kirjeitä. Hänen kanssaan Marcus, nuori Lucius ja muita
    sukulaisia.)

TITUS.
Tule, tule, Marcus; -- tässä paikka, langot --
No, poika, näytä amputaitoasi:
Vain tarkkaan tähtää, niin käy määrään nuoli.
_Terras Astraea reliquit_:
Muistathan, Marcus: pakeni ja meni!
Työaseet esiin! Teidän, langot, tulee
Hapaanne heittää, meret pohjustaa;
Vedestä ehkä hänet löydätte;
Ei, -- siell' ei oikeutt' enempää kuin maalla! --
Te, Publius ja Sempronius, toimeen käykää:
Kuokalla kaivakaa ja lapiolla,
Maan sisus-uumenihin tunkekaa
Ja, tultuanne Pluton valtakuntaan,
Tää pyyntökirja hälle antakaa
Ja sanokaa, ett' oikeutt', apua
Andronicus hält' anoo, vanhus, jolta
Sydämmen särki kiittämätön Rooma. --
Ah, Rooma! Niin, tein onnettomaks sun,
Kun kansan äänet siirsin tuohon mieheen,
Jok' ilkeästi nyt mua kiduttaa. --
No, menkää, kaikki huolell' urkkikaa,
Hakekaa tarkkaan kaikki sotalaivat;
On keisar' ehkä hänet laivaan vienyt;
Mene ja mangu sitten oikeutta!

MARCUS.
Oi, Publius, eikö surullista nähdä
Jaloa setääs häiriössä noin?

PUBLIUS.
Siks onkin meidän pyhä tehtävämme
Hänt' öin ja päivin tarkkaan vaalia
Ja lempeästi oikkujansa noutaa.
Siks kunnes aika hellän avun tuo.

MARCUS.
Ei, tuohon suruun apua ei ole.
Sotaiseen kostoliittoon goottein kanssa!
Ja koston saakoon kiittämätön Rooma,
Ja palkan Saturninus-petturi!

TITUS.
No, Publius? No, hyvät herrat? Mitä,
Te joko hänet tapasitte?

PUBLIUS.
                         Emme;
Mut Pluto teille lupaa, että Koston
Te saatte tuonesta, jos tahdotte.
Niin paljon tehtävää on Oikeudella
Zeun luona taivaassa ja muuallakin,
Ett' teidän täytyy hetki odottaa.

TITUS.
On väärin noin mua viivykkeillä syöttää.
Palavaan järveen itse sukellan
Ja kantapäistä hänet sieltä nostan.
Olemme pensait', eikä setripuita,
Ei suuriluisia kuin kyklopit,
Mut rautaa, Marcus, selkäranka rautaa; --
Vaikk' eihän tätä tuskaa selkä kestä!
Ja kosk' ei maasta eikä manalasta
Saa oikeutta, niin taivaan jumalia
Me pyydämme, ett' alas Oikeuden
He lähettävät kostoks tuskillemme.
Nyt toimeen! Sinä, Marcus, ammut hyvin.
    (Jakaa heille nuolia.)
_Ad Jovem_, sulle tuo; -- tää _ad Apollinem_; --
_Ad Martem_, se on itseäni varten; --
Tuo Pallaan on; -- tuo Hermeen; -- tuo on, Cajus,
Saturnuksen, ei Saturninuksen:
Sehän ois suoraan tuuleen ampumista. --
Nyt, poika! -- Ammu, Marcus, kun ma käsken.
Se totta tepsii, minkä kirjoitin;
Ei jäänyt ykskään jumal' anomatta.

MARCUS.
Te kaikki nuolet hoviin ampukaa:
Näin korskaa keisaria kidutamme.

TITUS.
Nyt jouset jänteen! (Ampuvat.) Bravo, Lucius-poika!
Juur' Neitseen kohtuun: Pallaalle se anna!

MARCUS.
Min' ammuin penikulman ohi kuun:
Zeun kädess' on sun kirjeesi nyt varmaan.

TITUS.
Haa, Publius! Mit' olet tehnyt? Kas,
Sa ammuit toisen sarven Taurukselta!

MARCUS.
Sep oli somaa! Publius kun ampui,
Niin suuttui Härkä, tuustas Ariesta,
Ja Kauriin sarvet putosivat hoviin.
Ja ken ne löysi? Keisarinna konna.
Ja rouva nauroi, käski maurin viedä
Ne heti isännälleen lahjaksi.

TITUS.
Niin oikein! Onneks olkoon armolle!
    (Talonpoika tulee, kädessä koppa, jossa on kaksi kyyhkystä.)
Taivaasta sana! Posti tuli, Marcus!
Mit' uutta, mies? Sull' onko kirjeitä?
Oikeutta saanko? Mitä sanoo Jupiter?

TALONPOIKA.
Niin, Jupi-Piiteri, se hirttomieskö? Hän sanoo, että on ottanut alas
piitan; sillä miestä ei hirtetä ennen kuin ensi viikolla.

TITUS.
Ma kysyn: mitä sanoo Jupiter?

TALONPOIKA.
Ah, herra hyvä, minä en tunne Juu-Piitertä: en ole ikänäni hänen
kanssaan ryypännyt.

TITUS.
Mitä, konna, etkö sinä kuljeta --?

TALONPOIKA.
Kyllä, herra, kyyhkyjäni; en mitään muuta.

TITUS.
Mut etkö ole tullut taivaasta?

TALONPOIKA.
Taivaastako? Ah, herra, siellä en ole koskaan ollut. Jumala minua
varjelkoon siitä röyhkeydestä, että tunkeutuisin nuorella iälläni
taivaaseen! Olin vain kyyhkyineni menossa tripuuni-lepsun puheille
jupakan vuoksi, joka on käymässä setäni ja erään keisarin miehen
välillä.

MARCUS.
Mutta tämähän tulee aivan niinkuin tilattuna viemään perille
anomuskirjasi. Anna hänen jättää kyyhkyset keisarille sinun puolestasi.

TITUS.
Sano minulle, voitko sinä jättää anomuskirjan keisarille oikein
säädyllisesti?

TALONPOIKA.
En, totisesti, en ole koskaan eläissäni ollut säätymies.

TITUS.
Mies, tule tänne, jätä turhat lorut;
Vain anna keisarille kyyhkysi,
Ma hänelt' oikeutta sulle hankin.
Seis, varro, -- tuossa kultaa vaivastasi!
Minulle tuokaa mustetta ja kynä. --
Jätäthän säädykkäästi anomuksen?

TALONPOIKA.
Kyllä, herra.

TITUS.
Siis tässä sulle anomuskirja omasta puolestasi. Ja kun tulet hänen
luokseen, niin muista heti lähestyessäsi polvistua; sitten suudella
hänen jalkaansa; sitten antaa kyyhkysi; ja sitten odottaa palkkaasi.
Minä olen siinä käsillä; katso, että toimitat asiasi hyvin.

TALONPOIKA.
Sen lupaan, herra, minuun luottakaa.

TITUS.
Mies, onko sulla veistä? Näytä tänne! --
Tuo veitsi, Marcus, kääri pyyntökirjaan --
Olethan laatinut sen oikein nöyrän. --
Ja kun sen olet keisarille vienyt,
Koputa oveeni ja vastaus tuo.

TALONPOIKA.
Jumalan haltuun, herra; sen ma teen.

TITUS.
No, Marcus, lähtekäämme. -- Tule, Publius!

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Keisarinlinnan edusta.

    (Saturninus, Tamora, Demetrius, Chiron seuralaisineen tulevat,
    Saturninuksen kädessä nuolet, jotka Titus on ampunut.)

SATURNINUS.
Mit' arvelette tästä herjauksesta?
Näin onko koskaan Rooman keisaria
Ivailtu, kiusattu ja uhmailtu,
Siks' että tasan jakaa oikeutta?
Te tiedätte sen, niinkuin jumalatkin, --
Mit' ikään rahvaan korvaan kuiskikoot
Nuo rauhanhäiritsijät -- ettei mitään
Lainvastaist' ole tehty röyhkeille
Tituksen pojille. Vaikk' onkin suru
Hält' älyn pimittänyt, saako silti
Hän meihin puuskiaan ja oikkujaan
Ja kostoaan ja katkeruuttaan purkaa?
Nyt kirjoittaa hän taivaalt' apua:
Kas, tuo on Zeulle, tuo Apollolle,
Hermeelle tuo, tuo sodan jumalalle!
Nuo somat lehdet, pitkin Roomaa lentäin,
Sen senaattia parjaavat ja meitä
Lain polkijaksi julki huutavat.
Ihanaa pilaa! Eikö totta, herrat?
Ikäänkuin Roomass' oikeutt' ei oisi!
Mut jos ma elän, tekohulluudella
Hän ei saa ivaans' enää kaunistaa,
Vaan tietköön, että Saturninuksessa
Viel' elää oikeus; ja jos nukkuukin se,
Hän herättää sen niin, ett' ylpeimmänkin
Kapinamiehen raivossaan se murskaa.

TAMORA.
Suur' isäntäni, rakas Saturninus,
Eloni turva, aatosteni herra,
Oi, tyynny, kärsi ukon heikkoutta:
Hän poikans' uljaat kadotti, ja suru
Sydämmeen syvän leikannut on haavan.
Surussa häntä ennen lohduta,
Kuin että pientä rankaiset ja suurta
Tuon ivan vuoks. (Syrjään.) Näin tulee Tamoran,
Ovelan vaimon, kaikkein mieliks olla.
Mut, Titus, iskun sait sa, joka tuntuu
Sydämmen juuriin! Jos on Aaron viisas,
Käy kaikki hyvin: tyyneen ankkuroidaan. --
    (Talonpoika tulee.)
No, poika hyvä, meitäkö sä etsit?

TALONPOIKA.
Niin, tietystikin, jos teidän vapaasukuisuutenne on keisarillinen.

TAMORA.
Olen keisarinna; tuoss' on keisari.

TALONPOIKA.
Vai tuo se on! -- Jumala ja pyhä Tapani antakoon teille hyvää iltaa!
Tuon tässä teille kirjeen ja pari kyyhkystä tässä.

    (Saturninus lukee kirjeen.)

SATURNINUS.
Pois viekää, palkaks oiti hirttäkää!

TALONPOIKA.
Kuinka paljon rahaa saan?

TAMORA.
Saat mennä hirteen, poika, kuuletko.

TALONPOIKA.
Vai hirteen! Silloin maarinkin olen hankkinut kaulalleni autuaallisen
lopun.

    (Poistuu vartijain saattamana.)

SATURNINUS.
Kavala, kuulumaton häväistys!
Moist' ilkikonnuuttako pitää sietää?
Kyll' arvaan, mistä tämä juoni johtuu.
Tuon kärsisinkö? Petturit nuo pojat,
Jotk' oikeus näki syypäiks veljen murhaan,
Minäkö laittomasti teurastin? --
Tukasta tänne laahatkaa se konna
Ei ikä häntä eikä arvo suojaa. --
Tuon korskan ivan tähden sinut silvon.
Ovela houkka, minut valtaan autoit
Vain hallitakses minua ja Roomaa.
    (Aemilius tulee.)
Aemilius, mit' uutta?

AEMILIUS.
                      Miekkaan, miehet!
Parempaa syyt' ei Roomall' ollut koskaan.
Ko'onneet ovat gootit sotajoukon
Lujia, saaliin-ahneit' urhoja;
Jo tänne marssivat, ja heitä johtaa
Lucius, vanhan Titus-ukon poika,
Jok' uhkaa tehdä kostonretkellään
Tuhompaa vielä kuin Coriolanus.

SATURNINUS.
Kuin? Lucius-urho goottein päällikkönä?
Se sana koski; pääni painuu, niinkuin
Vilussa kukka, myrskyn suussa heinä.
Niin, niin, nyt alkaa surut lähetä.
Se alhaiso, se, nähkääs, häntä suosii:
He sanovat -- sen olen usein kuullut,
Kun salapuvuss' olen liikkunut --
Luciuksen karkoituksen laittomaksi,
Ja toivoisivat häntä keisariksi.

TAMORA.
Pois pelko! Onhan kaupunkimme luja!

SATURNINUS.
Niin, mutta kansa suosii Luciusta
Ja luopuu minusta ja auttaa häntä.

TAMORA.
Kun keisar' olet, keisarina toimi!
Pimittää voiko sääskiparvi päivän?
Suvaitsee kotka lintusien laulaa,
Ei kysy, mikä laulun tarkoitus;
Se tietää että siipeins' siimeksellä
Mykistää, milloin tahtoo, laulajan.
Niin sinäi Rooman huimapäiden tee.
Hyvitä mieles; tiedä, keisari:
Andronicuksen sanoilla ma hurmaan
Makeemmilla ja tuhokkaammilla
Kuin lampaan apila, tai täky kalan;
Tuo toiseen taudin herkullinen ruoka,
Ja toisen täkykoukku haavoittaa.

SATURNINUS.
Pojaltaan armoa ei meille pyydä.

TAMORA.
Sen tekee, Tamora jos häntä pyytää.
Min' imartelen, täytän vanhan korvat
Makeimmin sanoin; vaikk' ois korva kuuro
Ja sydän voittaa mahdoton, niin täytyy
Mun kieltäin kuulla sydämmen ja korvan. --
(Aemiliukselle.) Edellä mene sinä airuena;
Sano, että keisar' urho Luciusta
Tavata tahtoo; kohtauspaikaks määrää
Andronicuksen, vanhan isän, talo.

SATURNIUS.
Aemilius, täytä toimes arvokkaasti.
Jos panttivangin vaatii vakuudekseen,
Niin määrätköön mink' itse haluaa.

AEMILIUS.
Teen taattavasti niinkuin käskette.

TAMORA.
Nyt Titus-vanhuksen ma menen luo
Ja taidollani häntä houkuttelen
Gooteista vieroittamaan Luciuksen.
Nyt taaskin, rakas keisar, ilostu
Ja pelkos minun juonihini hautaa.

SATURNIUS.
Sun onni suokoon hänet taivuttaa.

                       (Menevät.)




VIIDES NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Tasanko Rooman lähellä.

    (Lucius tulee goottilaisen sotajoukon etupäässä
    liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)

LUCIUS.
Soturit uljaat, taatut ystäväni,
Suuresta Roomast' olen saanut kirjeen,
Joss' ilmi hehkuu viha keisariin
Ja meidän tuloamme ikävöidään.
Siis, ylvät urhot, arvo vaatii teitä
Vain käskemään, ei herjaa sietämään;
Ja mit' on Rooma tehnyt teille pillaa,
Siit' olkoon kosto kolminkertainen.

1 GOOTTI.
Sa uljas verso suuren Tituksen,
Jok' ennen kauhun toi, vaan nyt tuo lohdun,
Ja jonka urhotyöt ja kunnon toimet
Ivalla maksoi kiittämätön Rooma,
Sa meihin uskalla; sua seuraamme --
Kuin kesäpaahteess' äijät mehiläiset,
Joit' emo kukkamaille kuljettaa --
Tamora-julmurille kostamaan.

GOOTIT.
Sanomme kaikki samaa mitä hän.

LUCIUS.
Hänelle kiitos, kiitos teille kaikin!
Ken tuossa reippaan gootin saatossa?

    (Eräs goottilainen tulee, taluttaen Aaronia,
    joka kantaa lastaan käsivarrellaan.)

2 GOOTTI.
Suur' Lucius, leiristä kun katsomaan
Ma menin hävinnyttä luostaria,
Ja rakennuksen raunioita siinä
Kun tarkoin tarkastin, niin muurin alta
Äkisti kuulin lapsen porua.
Ma ääntä seurasin, ja silloin kuulin
Näin nuhdeltavan pikku-parkujaa:
"Vait, sinä tumma vesa, joka tulet
Puoliksi minuun, puoliks äitiisi!
Jos isän veri ei ihos ilmaisisi,
Ja luonnolt' oisit saanut äitis värin,
Niin voisit tulla keisariksi, lurjus:
Kun maidonkarvat lehmä on ja härkä
Ei sysimustaa synny vasikkaa.
Vait, vesa, vait!" -- näin kakaraa hän torui --
"Ma jonkun hyvän gootin luo sun vien;
Kun kuulee hän, ett' olet keisarinnan,
Niin äitis vuoks sua hellästi hän vaalii."
Nyt, miekka maalla, esiin ryntäsin
Ja hänet yllätin ja tänne saatoin;
Te tehkää hälle mitä mielitte.

LUCIUS.
Mies hyvä, piru ihmishahmoss' on hän:
Hän Titukselta kelpo käden vei;
Tuo helmi keisarinnan silmät käänsi,
Ja tuossa kiimansa on halpa tulos. --
Sano, valkosilmä konna, mihin aiot
Tuon pirunnaamas jäljennöksen viedä?
Et vastaa? Kuuro oletko? Ei sanaa?
Köys tänne! Puuhun hänet hirttäkää,
Ja viereen äpäräkin vetäkää!

AARON.
Älä koske: se on verta kuninkaan!

LUCIUS.
Isäänsä tulee: viekää hirteen vaan!
Laps ensin: isä nähköön nytkäyksen
Ja saakoon sydämmeensä hylkäyksen!
Hoi, tikkaat tänne!

    (Tikapuut tuodaan, joita Aaronin tulee nousta.)

AARON.
                    Lucius, lapsi säästä,
Ja vie se multa keisarinnalle.
Jos sen sa teet, niin kerron ihmeitä,
Joit' on sun sangen hyödyllistä tietää.
Mut jos et tahdo, tulkoon mikä uho,
Vait olen vain; mut teidät vieköön tuho!

LUCIUS.
No, puhu; jos sa mieleisiä haastat,
Niin. lspses eloon jää ja hoidon saa.

AARON.
Vai mieleisiä? Totta totisesti,
Sydäntäs vihloo kuulla mitä puhun:
Ma kerron murhaa, verta, raiskausta,
Pimeyden töitä, kauhun tekoja,
Petosta, konnuutt', ilkeyttä, jota
On sääli kuulla, vaikk' ei sääli tehdä;
Sen kaiken kanssani ma hautaan vien,
Jos sin' et vanno että laps saa elää.

LUCIUS.
Sun lapses elää saa. Siis puhu pois!

AARON.
Se ensin vanno, sitten minä alan.

LUCIUS.
Kehenkä vannon? Jumalaa et usko,
Kuink' uskoa sa sitten valaa voit?

AARON.
Vaikk' en ma uskoisi, -- enk' uskokaan,
Niin, koska tiedän, että olet hurskas
Ja omaat mitä tunnoks sanotaan,
Ja pappismetkuihin ja -mutkiin luotat,
Joit' olen nähnyt sinun noudattavan,
Niin vaadin valaa; tiedän, että narrin
On jumalana tiukusauvansa,
Ja mitä siihen vannoo, sen hän pitää;
Siks sitä penään. Vanno siis sen saman
Jumalan kautta, -- olkoon vaikka mikä, --
Jot' ylistät ja jota palvelet,
Ett' autat poikaa, ruokit, kasvatatkin,
En muuten rahtuakaan ilmaise.

LUCIUS.
Sen vannon sulle jumalani kautta.

AARON.
Siis ensin: keisarinnalle sen tein.

LUCIUS.
Mik' irstainen ja kylläymätön nainen!

AARON.
Oo, tuo vain sulaa oli hurskautta
Sen suhteen, mitä kohta kuulla saat.
Bassianus hänen pojiltaan sai surman,
He siskos raiskasivat, kädet hältä
Ja kielen leikkasivat pois ja hänet
Niin sievistivät kuin sa itse näit.

LUCIUS.
Hyi, konna! Tuoko sievistämist' on?

AARON.
Kerivät, huuhtoivat ja sievistivät;
Niin, sievän kepposen ne herrat teki.

LUCIUS.
Oo, konnat, petomaiset niinkuin sinä!

AARON.
Niin oikein, minult' oppivat he taidon.
Tuon kiiman perivät he äidiltään,
Niin totta pelissä kuin valtti voittaa;
Mut verenhimons' oppivat kai multa,
Niin, totta vie, kuin kurkkuun iskee hurtta.
Nyt työni todistakoot, mihin kelpaan.
Minä se veljes saatoin tuohon kuoppaan,
Miss' oli Bassianus ruumiina;
Ma kirjeen kirjoitin, jonk' isäs löysi,
Ja, liitoss' äidin sekä poikain kanssa,
Ma kullan kätkin, josta kirje puhui;
Jos mitä tehtiin, mikä mieltäs vihloo,
Ma kaikess' aina turmaa edistin.
Ma juonittelin isältäsi käden,
Ja kun sen sain, niin syrjään vetäydyin
Ja naurust' olin ihan pakahtua.
Ma seinän raost' utelin, kun isäs
Sai kädestänsä poikiensa päät;
Näin hänen itkevän ja nauroin niin,
Ett' tulvi vesi munkin silmistäni.
Kun juonen kerroin keisarinnalle,
Hän tuosta ilosanomasta pyörtyi
Ja suuteli mua senkin seitsemästi.

1 GOOTTI.
Ja tuonko kerrot, etkä punastu?

AARON.
Kuin musta koira, -- niinkuin sanotaan.

LUCIUS.
Noit' ilkitöitä etkö kadu?

AARON.
                           Kyllä
Sit', etten tehnyt tuhansia lisää.
Kiroan vielä nytkin sitä päivää --
Niit' ei juur' monta liene kirottavaa --
Jona en tehnyt jotain julki-julmaa:
Murhannut miestä taikka murhauttanut,
Pilannut naista tai sit' aikonut,
Syytöntä syönyt, väärää valaa tehnyt,
Verivihollisiks ystäviä saanut,
Katkaissut kaulaa köyhän elukalta,
Tulehen sytyttänyt öiseen aikaan
Ladot ja pielekset ja omaajalle
Sanonut: "Sammuta ne kyynelilläs."
Ma kaivoin ruumiit haudoista ja panin
Ne pystyyn ystävien oven eteen,
Kun unohtua juuri oli suru,
Ja niiden nahkaan, niinkuin puuhun, uursin
Ma roomalaiseen tyyliin nämä sanat:
"Ei suru kuole, vaikka minä kuolin."
Hoo, tuhatt' olen kauhun työtä tehnyt
Niin sukkelaan kuin tapan kärpäsen;
Ja mikään ei mua karmi niin kuin se,
Ett' en voi tehdä tuhansia lisää.

LUCIUS.
Alas se perkele! Noin ihanaa
Hän ei saa kuolla hirttokuolemaa.

AARON.
Jos perkeleit' on, perkel olla mielin
Ja palavassa ikituless' elää,
Jos sun vain seuraks saisin helvettiin
Ja myrkkykielin kiduttaa sua saisin.

LUCIUS.
Jo riittää tuo; suu hältä tukkikaa!

    (Eräs goottilainen tulee.)

GOOTTI.
Suur' Lucius, viesti Roomasta on tuolla
Ja pyytää päästä teidän pateillenne.

LUCIUS.
Sisähän tulkoon!
    (Aemilius tulee.)
Aemilius, terve! Mitä Roomast' uutta?

AEMILIUS.
Suur' Lucius ja te, goottein ruhtinaat,
Tuon tervehdyksen Rooman keisarilta:
Hän tuntee asevoimanne ja pyytää
Isänne luona teitä puhutella;
Jos panttimuksia te vaaditte,
Niin ne hän teille viipymättä laittaa.

1 GOOTTI.
Mitä sanoo päällikkömme?

LUCIUS.
Aemilius, keisari jos isälleni
Ja Marcus-sedälleni takuun suo,
Niin heti valmis olen. -- Eespäin, mars!


Toinen kohtaus.

    Rooma. Tituksen talon edusta.

    (Tamora, Demetrius ja Chiron tulevat valepuvussa.)

TAMORA.
Täss' oudossa ja kolkoss' asussa
Andronicusta vastaan käyn ja sanon
Ett' olen Kosto, manalasta tullut
Kamalain tuskiensa sovittajaks. --
Koputa huoneen oveen, missä kuuluu
Hän julmaa koston tuumaa hautovan,
Ja sano, että Kosto häneen yhtyy
Tuhoomaan tuiki hänen sortajansa.

    (Koputtavat.)

    (Titus avaa huoneensa ikkunan.)

TITUS.
Ken häiritsee mua miettelyssäni?
Ovenko avaamaan mua viettelette,
Jott' ilmaan lentäis synkät tuumani
Ja näin ois kaikki miettelyni turhaa?
Mut petytte. Mit' aion tehdä, nähkääs.
Se täss' on verin kirjoitettuna;
Ja minkä kirjoitin, sen täytän myös.

TAMORA.
Ma tulin, Titus, kanssas puhumaan.

TITUS.
Ei sanaa! Suloll' en voi haastaa minä:
Kädetön olen, eleit' olen vailla.
Sin' olet voiton puolla; vaiti siis!

TAMORA.
Jos tuntisit mun, kyllä puhuisit.

TITUS.
En hullu ole; kyllin sinut tunnen:
Tää käs' sen todistaa, tää punapräntti,
Nää vaot, tuskain, huolten kyntämät,
Yöt raskaat, vaivan päivät, surut kaikki
Sen todistavat, että sinut tunnen:
Tamora olet, korska keisarinna.
Nyt vaaditko mun toista kättäni?

TAMORA.
Ei, tuskain mies, en ole Tamora:
Hän pahaa sulle suo, mut minä hyvää.
Min' olen Kosto, manan lähettämä:
Povestas korppikotkat karkoitan,
Verisen palkan tuoden sortajilles.
Mua päivän valoon tervehytä; tule,
Taposta puhelkaamme, surmasta.
Ei sitä loukkoa, ei piilopaikkaa,
Ei umpi-pimeytt' eikä usvaist' uomaa,
Miss' inha valtaus tai veri-murha
Niin piillä voivat, etten niitä keksi.
Kun korvaan kuiskaan julman nimen: kosto,
Niin pahin syntinenkin vapisee.

TITUS.
Sinäkö Kosto? Tänne lähetetty
Kiduttamaanko vihamiehiäni?

TAMORA.
Se olen; tule siis mua tervehtimään.

TITUS.
Tee mulle ensin palvelus, niin tulen.
Sivullas, näetkös, Valtaus on ja Murha;
Nyt näytä mulle, että olet Kosto:
Nuo pistä tai ne vaununpyöriis sido,
Ma silloin tulen ajomieheks sulle
Ja kiidän kanssas halki ilmojen;
Kaks sälköä sä hanki pikimustaa
Vetämään kiirein koston-vaunujasi,
Ja murhamiehet etsi luolistaan;
Ja kun on vaunus niiden päitä täynnä,
Min' astun pois ja pyörän rinnalla
Kuin orja jalan talsin päivän pitkän,
Siit' alkaen kuin Hyperion nousee
Ja siihen asti kuin se mereen laskee;
Näin päivästä mä päivään laahustan,
Jos Valtauksen ja Murhan pois sa juurit.

TAMORA.
Nää mua käskyläinä seuraavat.

TITUS.
Vai käskyläinä? Mikä nimi heillä?

TAMORA.
Valtaus ja Murha; tämä nimi siksi,
Kun näitä paheita he kostavat.

TITUS.
Oi, kuinka ovat keisarinnan poikain
Ja sinä keisarinnan näköinen!
Mut meillähän, maan matosilla, silmät
On hullunkuriset ja eksyttävät.
Suloinen Kosto! Nyt sun luokses tulen.
Ykskätisen jos tyydyt syleilyyn,
Niin heti sinut syliini ma suljen.

    (Poistuu ikkunasta.)

TAMORA.
Näin tulee noutaa hourun oikkuja.
Jos millä hänen hulluuttaan ma syötän,
Se teidän tulee myöntäin vahvistaa.
Nyt lujast' uskoo hän, ett' olen Kosto,
Ja tämän luulon pettämänä tänne
Hän Luciuksen tuottaa, poikansa.
Kun pidoissani sitten turvass' istuu,
Niin viekkaan juonen keksin, millä voin
Nuo horjuvaiset gootit hajoittaa
Tai tehdä hälle vihamielisiksi.
Tuoss' on hän; osaani mun näyttää täytyy.

    (Titus tulee.)

TITUS.
Oo, kauan olen hourinut sun tähtes!
No, terve murheen majaan, Raivotar!
Niinikään tekin, Valtaus ja Murha! --
Ilmetty keisarinna poikineen!
Hyvin on kalkki: mauri puuttuu vain.
Pirua moista manass' eikö ollut?
Ei keisarinna, nähkääs, askelt' astu,
Jos mauria ei hällä seurassaan;
Ja ollaksenne oikein keisarinna,
Mukana pitäis moinen piru olla.
Mut näinkin tervetulleet! -- Mitä nyt?

TAMORA.
Sa mitä tahdot vain, Andronicus.

DEMETRIUS.
Tuo tänne murhaaja, niin hälle näytän.

CHIRON.
Tuo tänne konna, jok' on raiskuun tehnyt,
Min' olen pantu hälle kostamaan.

TAMORA.
Tuo tänne tuhannen sa sortajaasi,
Ma kostaa tahdon heille kaikille.

TITUS.
Kirotut Rooman kadut kaikki etsi,
Ja jos näet jonkun sinun näköisesi,
Se tapa, Murha: se on murhamies. --
Käy mukaan sinä, ja jos sattumalta
Sa jonkun tapaat sinun näköisesi,
Se tapa, Valtaus: se on raiskaaja. --
Käy mukaan sinä; keisarimme hoviss'
On kuningatar, maurin palveloima;
Sa hänet omast' asustasi tunnet:
Hän päästä jalkaan sun on näköisesi.
Oi, väkivalloin surmaa nuo: he ovat
Mun väkivallanneet ja omani.

TAMORA.
Hyvinpä neuvot meitä; tahtos teemme.
Suvainnet, hyvä Titus, tänne tuottaa
Nyt poikas, Lucius-urhon, joka johtaa
Sotaista gootti-laumaa Roomaa vastaan;
Pitoihin kutsu hänet luoksesi.
Kun tääll' on hän, niin juhlajuominkeihin
Tuon tänne keisarinnan poikineen
Ja keisarin ja kaikki sortajasi:
He saavat polvillaan sua rukoilla
Ja sinä heihin poves tuskat purkaa. <
Mit' arvelee mun tuumastani Titus?

TITUS.
Hoi, veli Marcus! Synkkä Titus kutsuu.
    (Marcus tulee.)
Mene veljenpoikas Luciuksen luo;
Kysele häntä goottein leiristä;
Tuo hänet tänne, muutamia goottein
Pääruhtinaita hänen mukanaan.
Alalleen jättäköön hän soturinsa.
Sano, että keisari ja keisarinna
Tääll' ovat pidoissa; hän tulkoon mukaan.
Se tee mun tähteni, ja hänkin samoin,
Jos isänsä on henki hälle rakas.

MARCUS.
Sen kyllä teen, ja heti palajan.

    (Menee.)

TAMORA.
Nyt menen toimittamaan asiasi
Ja käskylääni otan mukaani.

TITUS.
Ei, Valtaus ja Murha jätä tänne,
Takaisin muuten kutsun veljeni,
Ja Lucius saa yksin koston täyttää.

TAMORA (syrjään pojilleen).
Mit' arvelette? Tänne jäättekö,
Siks kuin käyn keisarille kertomaan,
Kuink' aikomamme juonen suoritin?
Puhukaa hyvää, mieltään noutakaa,
Ja hänen luokseen jääkää kunnes palaan.

TITUS (syrjään).
Nuo tunnen, vaikka luulevat mun hulluks,
Ja kiedon heidät omaan satimeensa,
Kirotut tuonen koirat emoineen.

DEMETRIUS (Tamoralle).
Te menkää milloin tahdotte; me jäämme.

TAMORA.
Hyvästi, Titus! Kosto erkanee
Ja vihamiehes ansaan viettelee.

TITUS.
Sen hyvin uskon; hyväst', armas Kosto!

    (Tamora menee.)

CHIRON.
No, vanhus, mitä tointa annat meille?

TITUS.
Oo, kyllin teill' on täällä tehtävää. --
Hoi, Cajus, Publius ja Valentin!

    (Publius ja muita tulee.)

PUBLIUS.
Te kutsuitte?

TITUS.
              Nuo kaksi tunnetteko?

PUBLIUS.
He varmaan ovat keisarinnan pojat,
Demetrius ja Chiron.

TITUS.
Hyi, Publius, hyi! Sa suurest' erehdyt.
Tää täss' on Murha, Valtaus on tuo toinen,
Ja siksi sido heidät, hyvä Publius;
Käsiksi heihin, Valentin ja Cajus!
Ma tätä hetkeä jo kauan toivoin,
Ja nyt sen sain. Siis lujiin pankaa köysiin;
Suu tukkikaa, jos huutaa alkavat.

    (Titus menee. Publius y.m. sitovat Chironin ja Demetriuksen.)

CHIRON.
Seis, konnat! Täss' on keisarinnan pojat!

PUBLIUS.
Ja siksi teemme niinkuin käsketään. --
Suu tukkoon heiltä; sanaakaan ei enää!
No, onko vahvaa? Lujaa tehkää vain!

    (Titus Andronicus palaa, mukanaan Lavinia, edellisellä
    veitsi kädessä, jälkimmäinen kantaen maljakkoa.)

TITUS.
Lavinia, tule, tule! Tuossa kahleiss'
On vihamiehesi! -- Suu tukkoon heiltä:
Puhua älkää heidän salliko!
He kuulkoot vain mun julmat sanani. --
Te konnat, Chiron ja Demetrius,
Tuoss' on se lähde, jonka sokaisitte,
Se kaunis kesä, johon talven toitte.
Tapoitte hältä miehen; siitä työstä
Kaks hänen veljistään on surman saanut;
Minulta käsi vietiin pilkaten;
Ja käsikullat, kielen, senkin, mik' on
Kalliimpi näitä -- puhtaan kainouden --
Te, ihmispedot, hältä ryöstitte.
Mitä sanoisitte nyt, jos sallisin?
Te häpeisitte pyytää armoa.
Nyt kuulkaa, kurjat, kuinka teitä rääkkään:
Kädellä tällä kurkun leikkaan teiltä;
Lavinia tyngillänsä pitää maljaa,
Johonka kootaan syntiverenne.
Pitoihin tänne tulee äitinne,
Nimenään Kosto; hän mun hulluks luulee.
Haa, kuulkaa! Luunne jauhan tomuksi,
Vereenne siitä vastaan taikinan,
Ja taikinasta laitan piirakoita,
Ja niihin teidän riettaat päänne leivon;
Ja sitten äitinne, se irstas portto,
Kuin maa, saa niellä omat sikiönsä.
Nää on ne pidot, joihin hänet kutsuin;
Täss' äidin herkkupalat. Lastani
Pideltiin julmemmin kuin Philomelaa,
Ja julmemmin kuin Prokne minä kostan.
Nyt tänne kurkkunne! -- Lavinia, tule,
    (Leikkaa heiltä kurkut.)
Ja ota veri; ja kun ovat kuolleet,
Niin hienon hienoksi ma jauhan luut
Ja tuohon inhaan nesteeseen ne hierrän.
Ja siihen sotkuun leivon sitten päät. --
Pois tulkaa! Kukin tehköön parastaan,
Niin että pidot tulee julmemmat
Ja verisemmät kuin Kentaurin juhla.
Noin! Pois ne viekää! Kokiks itse rupeen,
Niin ett' on valmista, kun äiti saapuu.