TITUS ANDRONICUS

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1912.



Näytelmän henkilöt:

SATURNINUS, viimeisen Rooman keisarin poika, sittemmin keisari.
BASSIANUS, hänen veljensä, Lavinian kanssa kihloissa.
TITUS ANDRONICUS, roomalainen ylimys, päällikkö sodassa
  gootteja vastaan.
MARCUS ANDRONICUS, kansantribuuni, Tituksen veli.
LUCIUS,   |
QVINTUS,  |  Titus Andronicuksen poikia.
MARTIUS,  |
MUCIUS,   |
Nuori LUCIUS, Luciuksen poika.
PUBLIUS, Marcus Andronicuksen poika.
AEMILIUS, roomalainen ylimys.
ALARBUS,    |
DEMETRIUS,  |  Tamoran pojat
CHIRON,     |
AARON, maurilainen, Tamoran rakastaja.
Sotapäällikkö.
Tribuuni.
Sanansaattaja.
Talonpoika.
Goottilaisia ja roomalaisia.
TAMORA, goottein kuningatar.
LAVINIA, Titus Andronicuksen tytär.
Lapsenhoitaja, ja musta lapsi.

Senaattoreja, tribuuneja, oikeudenpalvelijoita, sotureita
ja seuralaisia.

Tapahtumapaikkana Rooma ja sen lähiseudut.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Rooma. Kapitolin edusta.

    (Andronicus-suvun hauta näkyvissä. Ylempänä esiintyvät
    tribuunit ja senaattorit, alempana toisella sivulla
    Saturninus seuralaisineen, toisella Bassianus seuralaisineen.)

SATURNINUS.
Patriisit jalot, oikeuteni tukeet,
Aseilla asiaani ajakaa;
Te, kansalaiset, rakkaat toverini,
Perintöäni miekoin puolustakaa.
Sen vanhin poika olen, jota viimeks
Somisti Rooman valtadiadeema.
Isäni arvon tahdon omistaa;
Ei sortaa esikoisuuttani saa.

BASSIANUS.
Toverit, suosijani, Rooman miehet,
Caesarin poikaan, Bassianukseen,
Jos mieltynyt on Rooman valtasilmä,
Tie Kapitoliin sulkekaa ja älkää
Häpeän lähestyä salliko
Sit' istuinta, jok' oikeuden, hyveen,
Jalouden, kohtuuden on pyhäkkö,
Vaan vaali suokoon voiton ansiolle;
Ajakaa vaalin vapautta, miehet.

    (Marcus Andronicus astuu esiin, kruunu kädessä.)

MARCUS.
Te, prinssit, jotka ystävin ja lahkoin
Tapaatte kruunua ja valtaa, tietkää,
Ett' yksimielisesti Rooman kansa,
Jot' edustamme me, nyt vaalin kautta
On Rooman keisariksi määrännyt
Andronicuksen, joka Pius-nimen
Sai suurist' ansioistaan Roomaa kohtaan.
Niin kelpo miestä, oivaa sotilasta
Ei ole toista tässä kaupungissa.
Senaatti hänet kutsunut on kotiin
Sodista ankarista goottein maalta.
Hän, vihollisten kauhu, poikineen
Tuon sotaisan ja vahvan kansan voitti.
On asiaamme vuotta kymmenen
Hän puoltanut ja miekoin lannistanut
Vihollis-uhkaa. Viidesti hän Roomaan
Palasi haavoissaan ja poikans' uljaat
Toi tantereelta kotiin kirstuissa.
Nyt vihdoin voitonmerkein ahdattuna
Palajaa Roomaan taas Andronicus,
Kehuttu Titus, aseloistossaan.
Siis pyydämme -- sen miehen kunniaksi,
Jonk' aimo jälkeläisen saavan suotte,
Ja senaatin ja Kapitolin nimeen,
Joit' arvon kunnioittaa tahdotte --
Eritkää, hajoittakaa seurueenne!
Pois väkivalta! Nöyrää rauhan tietä
Siivosti esiintuokaa ansionne.

SATURNINUS.
Tribuunin kaunis puhe suostuttaa.

BASSIANUS.
Marcus Andronicus, niin suoruuteesi
Ja totuuteesi luotan, niin sua hellin
Ja omaisias, niin on mulle rakas
Sun jalo veljes Titus poikineen
Ja hän, joss' aatokseni kaikki elää,
Lavinia armas, Rooman kaunistus,
Ett' ystäväni kaikki kotiin päästän
Ja onneni kansansuosin vaakaan
Ma punnittavaks asiani heitän.

    (Bassianuksen seuralaiset menevät.)

SATURNINUS.
Te ystävät, te oikeuteni tukeet,
Nyt kiittäin teidät kotiin lasken kaikki,
Ja maani suopeuteen ja suosioon
Ma itseni ja asiani heitän.
    (Saturninuksen seuralaiset menevät.)
Niin ole, Rooma, hyvänsuopa sinä,
Kuin sinuun luottava ja harras minä.
Avatkaa portit minun sisään mennä.

BASSIANUS.
Niinikään minun, halvan kilpaajan.

    (Menevät ylös Kapituliin.)


Toinen kohtaus.

    Sama paikka.

    (Eräs päällikkö tulee.)

PÄÄLLIKKÖ.
Tie auki! Sankari Andronicus,
Hyveiden turva, Rooman uljain urho,
Sodissa kaikiss' aina voittoisa,
Palannut onnell' on ja kunnialla
Seuduilta, missä miekoin ahdisti
Ja alleen voitti Rooman viholliset.

    (Torvien ja rumpujen soidessa tulevat Martius ja Mucius;
    heidän jäljessään kaksi miestä, jotka kantavat mustalla
    vaatteella peitettyä ruumiinarkkua; sitten Qvintus ja Lucius.
    Heidän jälkeensä Titus Andronicus; sitten Tamora, Alarbus,
    Demetrius, Chiron, Aaron ja muita gootteja vankeina; sotureita
    ja kansaa. Kantajat laskevat arkun maahan ja Titus puhuu.)

TITUS.
Sua tervehdin,
Surupuvussasi voittorikas Rooma!
Kuin laiva, purettuaan tavaransa,
Taas kalleuksineen palaa satamaan,
Miss' ensin nosti ankkurin, niin tulee
Andronicuskin laakeroituna
Ja maataan tervehtelee kyynelin,
Ilokyynelin, taas Rooman nähdessään.
Zeus, Kapitolin suojelija suuri,
Luo pyhiin menoihimme armon katse!
Viidestäkolmatt' urho-pojasta --
Puolt' enempää ei Priamuksell' ollut --
On tässä jäännös, elävä ja kuollut.
Palkitkoon Rooma lemmell' eloon jääneet,
Ja niille, jotka nyt vien viimelepoon,
Se haudan suokoon esi-isäin viereen.
Täss' suovat gootit levon miekalleni.
Omistas huoletonna, julma Titus,
Viel' annatko sa poikas hautaamatta
Kamalaa Styxin rantaa harhailla? --
Nuo veljein viereen viekää! -- (Hautaholvi avataan.) Toisianne
Nyt vaiti tervehtikää kuolleen tapaan!
Levossa maatkaa, isänmaanne uhrit! --
Oi, sinä, ilojeni pyhä piilo,
Avujen, aateluuden kallis säily,
Kuin monta poikaa multa kätketkään,
Joit' isä ei näe enää ikänään!

LUCIUS.
Suo meille uljain goottilainen vanki,
Sen että silvomme ja roviolla
Ad manes fratrum lihat uhraamme
Tään tyrmän eessä, miss' on veljein luut,
Niin että haamut leppymättömät
Maan pääll' ei kummittelis hirmuksemme.

TITUS.
Ylevin näistä viekää: vanhin poika
Tuon onnettoman kuningattaren.

TAMORA.
Seis, roomalaiset veljet! -- Armon herra,
Voittoisa Titus, sääli kyyneleitä,
Emon kyyneleitä pojan puolesta!
Jos sinun poikas oli kalliit sulle,
Mun poikani on yhtä kallis mulle.
Siin' eikö kyllä, että vankeina
Toit meidät Roomaan ikeen-alaisina
Paluutas, voittomatkaas ylentämään?
Kadulla vielä poikaniko tapat,
Siks että sankarina maataan puolsi?
Sun poikasi jos oikeus oli maataan
Ja kuningastaan puoltaa, niin myös minun.
Oi, Titus, hautaas älä verin tahraa!
Jumalten luonnett' omistaa jos tahdot,
Sit' armon antajana omista:
On armo tosi-aateluuden merkki.
Suur' Titus, säästä esikoistani!

TITUS.
Anteeksi, rouva hyvä; mieles malta.
Nuo niiden veljiä on, jotka kansas
Näk' elossa ja kuolleina; nyt hurskaast'
Anovat veljein veren sovitusta.
On uhri poikas; hänen kuolla täytyy,
Jott' uikuttavat haamut tyyntyisi.

LUCIUS.
Pois hänet viekää! Heti tulen tekoon!
Ja miekoillamme ruumis roviolla
Niin silpokaamme, ettei palaa jää.

    (Lucius, Qvintus, Martius ja Mucius menevät, mukanaan Alarbus.)

TAMORA.
Jumalatonta, julmaa hurskautta!

CHIRON.
Noin raaka puoliksiko Scythiakaan?

DEMETRIUS.
Äl' ylvään Roomaan vertaa Scythiaa.
Alarbus lepoon käy; me eloon jäämme
Tituksen katseen uhkaa vapisemaan.
Kokoa mieles, äiti; toivo vielä:
Ne jumalat, joilt' aseet alkeat
Sai Troian kuningatar[1] verin kostaa
Trakian tyrannille teltassaan,
Myös suovat, että goottein kuningatar --
Niin, kuningatar, gootteja kuin gootit --
Saa verin kostaa vihollisilleen.

    (Lucius, Qvintus, Martius ja Mucius palaavat, miekat vyöllä.)

LUCIUS.
Isä ja herra, roomalainen tapa
On suoritettu: silvottu Alarbus;
Sisukset vireill' uhritulta pitää,
Jok' ilmaa höystää niinkuin suitsutus.
Nyt jäljell' on vain veljet haudata
Ja riemuin heitä tervehtiä Roomaan.

TITUS.
Se tehkää! Heidän sieluilleen nyt lausuu
Hyvästit viimeiset Andronicus:
    (Torvien soidessa arkku lasketaan hautaan.)
Levätkää kunniassa, poikani!
Rauhassa maatkaa, Rooman parhaat urhot,
Maailman muutteista ja murheist' erin!
Ei täällä vilppi vaani, kateus paisu,
Ei kiron myrkyt kasva, ei käy myrsky,
Ei melu, kaikk' on tyyntä iki-unta.
Levätkää kunniassa, poikani!

    (Lavinia tulee.)

LAVINIA.
Eläköön kunniassa kauan Titus!
Ylevä isä, elä maineessa!
Tään haudan partaalla ma kyynelveron
Nyt maksan veljieni peijaisiksi,
Ja polvill' edessäsi maata kastan
Paluusi johdost' ilokyynelin.
Mua siunaa voitokkaalla kädelläsi,
Jonk' onnest' iloitsevat Rooman parhaat.

TITUS.
Oi, hyvä Rooma, tämän lievikkeen
Sydämmen iloks säästit vanhukselle! --
Lavinia, elä iäkkäämmäks isää,
Hyveides mainett' ikuisesti lisää!

    (Marcus Andronicus, Saturninus, Bassianus ja muita tulee.)

MARCUS.
Eläköön kauan Titus, veli rakas!
Triumphis Roomalle on ilonäky.

TITUS.
Suur' kiitos, tribuuni ja jalo veljyt!

MARCUS.
Ja tervetulleet sodast' onnekkaasta,
Te langot elävät ja kaatuneet.
On sama onnen osa teillä, nuoret,
Jotk' isänmaanne eestä taistelitte;
Mut sen on peijaisjuhla taattavin,
Ken Solonin on onnen saavuttanut[2]
Ja maineen vuoteell' uhmaa sattumaa.
Titus Andronicus, tää Rooman kansa,
Jonk' aina olit tosi ystävä,
Mun, tribuuninsa, kautta lähettää
Tään valkean ja tahrattoman vaipan[3]
Ja kuolleen keisarimme poikain kanssa
Sun keisar'ehdokkaaksi asettaa.
Se ylles pue, ole _candidatus_,
Ja Roomaa päätönt' auta saamaan pää.

TITUS.
Parempaa päätä jalo ruumis kaipaa
Kuin vanhan heikkoudesta vaappuvaa.
Tähänkö pukeuisin vaivaks teille?
Mun tänään julkisesti valitsette
Ja huomenn' elämän ja kruunun heitän
Ja uutta vaivaa teille tuotan vain. --
Ma vuotta neljäkymment' olen ollut
Soturis, Rooma, onnell' ohjannut
Maan sotavoimaa, hautaan kätkenyt
Ykskolmatt' urhopoikaa, jotka saivat
Ritarilyönnin kentällä ja aseiss'
Uroina maansa eteen kaatuivat.
Kunniasauva vanhukselle sopii,
Ei maita vallitseva valtikka;
Sen viime pitäjässä lujuutt' oli.

MARCUS.
Sa kruunun, Titus, saat, jos sitä pyydät.

SATURNINUS.
Tribuuni julkea, vai tiedät sen?

TITUS.
Oi, tyynny, Saturninus!

SATURNINUS.
                        Roomalaiset,
Minulle oikeutta! -- Miekka maalle,
Patriisit! Älkää kätkekö sit' ennen
Kuin Saturninus Rooman keisar' on. --
Pois hornan kattilaan, Andronicus,
Jos multa kansan sydämmet sa ryöstät!

LUCIUS.
Mies ylpeä, jok' onnes ehkäiset,
Kun jalo Titus hyvää sulle aikoo!

TITUS.
Oi, tyynny, prinssi! Kansan sydämmet
Ma sulle hankin, puolees taivutan ne.

BASSIANUS.
Andronicus, min' en sua imartele.
Vaan kunnioitan kuolinhetkeen asti.
Jos lahkoani ystävilläs lisäät,
Niin suuresti sua kiitän; kiitoshan
On jalomielisille parhain palkka.

TITUS.
Te, jalot tribuunit, ja Rooman kansa,
Äänenne pyydän, vaali-oikeutenne:
Ne uskokaa Andronicukselle.

TRIBUUNIT.
Andronicusta kunnioittaakseen
Ja urhon kotiin paluust' iloitakseen,
Sen kansa ottaa, kenen määrää hän.

TITUS.
Tribuunit, kiitos suur'! Siis Saturninus
Valitkaa, keisarinne vanhin poika,
Jonk' avut varmaan Roomaa kirkastavat,
Niin kuin Titaanin säteet maailmaa,
Ja oikeuden kypsyttävät maassa.
Jos neuvoani kuulette, niin hänet
Siis kruunatkaa, -- ja keisar' eläköön!

MARCUS.
Patriisit ja plebeijit, yhteis-äänin
Ja hurraa-huudoin Saturninuksen
Siis valitsemme Rooman keisariksi:
Eläköön keisarimme Saturninus!

    (Pitkällistä torventoitausta.)

SATURNINUS.
Titus Andronicus, sua suosiostas
Mua kohtaan tämän päivän vaalissa
Täss' ansiosi-mukaisesti kiitän
Ja töillä hyvyytesi palkitsen.
Aluksi, Titus, korottaakseni
Sun mainettas ja perhees arvoa,
Ma teen Laviniasta keisarinnan,
Sydämmeni ja Rooman haltijan,
Ja Pantheoniss' otan avioksi.
Tää onko mieleesi, Andronicus?

TITUS.
On, arvon herra; tämä liitto mulle
On varsin kunniaksi. Rooman nähden
Täss' omistan nyt Saturninukselle,
Kuninkaalle ja valtakunnan päälle,
Maanpiirin valtiaalle, miekkani,
Triumphi-vaununi ja vankini, --
Arvoisa lahja Rooman keisarille!
Nää ota vastaan kunniani merkit,
Jotk' alamaisen veroks etees lasken.

SATURNINUS.
Suur' kiitos, jalo Titus, elon tuoja!
Kuink' annistas ja sinust' ylpeilen,
On Rooma muisteleva. Vähääkään jos
Unohdan äärettömist' ansioistas,
Uskollisuutens' unohtakoon Rooma!

TITUS (Tamoralle).
Olette, rouva, keisarin nyt vanki;
Hän arvonne ja säädyn mukaan teitä
Ja seuraannekin hyvin kohtelee.

SATURNINUS.
Ihana nainen! Moist' ei pintaa tapaa:
Tuon naisin, jos viel' oisin naimaan vapaa. --
Pois otsan pilvet, kaunis kuningatar!
Vaikk' ilon tappanut on tappiosi,
Et silti Roomaan tullut pilkaksi:
Sua ruhtinaallisest' on kohdeltava.
Sanaani luota; katkeruus ei kaataa
Saa toivoa; voi lohduttajas nostaa
Sun goottein kuningatart' ylemmäksi. --
Lavinia, ethän tätä paheksu?

LAVINIA.
En suinkaan: aateluutennehan takaa,
Ett' tarkoituksenne on siivo, vakaa.

SATURNINUS.
Lavinia, kiitos! -- Tulkaa, roomalaiset!
Vapaiksi vangit pääskööt lunnaitta.
Nyt rummuin, torvin vaali julistakaa!

BASSIANUS.
Anteeksi, Titus, mun on tämä neiti.

    (Tarttuu Laviniaan.)

TITUS.
Mitä, herra? Tosiko on tarkoitus?

BASSIANUS.
On, jalo Titus, luja myöskin päätös
Pysyä kiinni oikeudessani.

MARCUS.
_Suum cuique_, sanoo roomalainen laki;
On oikeus hällä ottaa omansa.

LUCIUS.
Se hänen tuleekin, jos minä elän.

TITUS.
Pois, konnat! Missä keisarin on vahti?
Petosta! Viety on Lavinia.

SATURNINUS.
                           Viety?
Ken hänet vei?

BASSIANUS.
               Se, joka vaikka konsa
Pois keltä tahans' ottaa morsionsa.

    (Bassianus ja Marcus vievät pois Lavinian.)

MUCIUS.
Avuksi, veljet! Minä ovea
Sill'aikaa miekallani vartioitsen.

    (Lucius, Qvintus ja Marcius menevät.)

TITUS.
Mukaani, prinssi! Tytön palautan.

MUCIUS.
Täst' ette pääse.

TITUS.
                  Mitä, nulkki? Kuka
Mua Roomass' estää?

    (Pistää Muciuksen kuoliaaksi.)

MUCIUS.
Auta, Lucius, auta!

    (Lucius palaa.)

LUCIUS.
Isä, väärin teitte, enemmän kuin väärin:
Tapoitte turmariidass' oman pojan.

TITUS.
Et sinä eikä hän mun poikiani:
Mun poikani ei noin mua häväisis.
Lavinia keisarille tuo, sa konna!

LUCIUS.
Kuolleena kyllä, vaan en vaimoks hälle;
Hän kihloilla on toiseen sidottu.

    (Menee.)

SATURNINUS.
Ei, Titus; keisarin ei tarvis häntä,
Ei hänt', ei sua, ei heimostasi ketään.
Sit' uskon, jok' on pilkannut mua kerran,
Mut sua ja pettopoikias en koskaan,
Jotk' ootte yhtyneet mua häväisemään.
Toist' eikö Roomass' ollut pilkattavaa
Kuin Saturninus? Niin, Andronicus,
Tää teko hyvin soveltuu sun kerskaas,
Ett' olen sulta kruunun kerjännyt.

TITUS.
Kamalaa! Mitä tietää moinen moite?

SATURNINUS.
Pois matkaasi, ja anna avus sille,
Jok' äsken miekka kädessä häntä liehi!
Saat uljaan vävyn, miehen, joka sopii
Pojilles hurjapäille kumppaniksi,
Kun Rooman yhteiskuntaa ryöstävät.

TITUS.
Tuo sydämmen on haavaan puukonpisto.

SATURNINUS.
Tamora rakas, kuningatar goottein,
Jok' olet ihanimpiin roomattariin
Kuin impiins' uljas Phoebe verrattuna,
Jos suostut moiseen äkkivalintaan,
Niin, Tamora, sun otan morsioksi
Ja Rooman kuningattareksi teen.
Sa, goottein kuningatar, suostutko?
Niin, kautta kaikkein Rooman jumalain
Käsill' on pappi jo ja vihkivesi,
Heleät loistaa tuohukset, ja kaikki
Hymenin juhlaa varten valmist' on --
Sen vannon, Rooman katuja en astu,
En palatsiini nouse ennen kuin
Vien täältä mukanani vihkivaimon.

TAMORA.
Ja tässä, taivaan kuullen, sulle, Rooma,
Ma vannon: goottein kuningattaren
Jos Saturninus nostaa näin, niin lupaa
Hän olla hänen toiveittensa orja
Ja nuoruutensa vaalija ja äiti.

SATURNINUS.
Siis Pantheoniin, kaunis kuningatar!
Jaloa ruhtinastanne nyt, herrat,
Ja sulo morsiantaan seuratkaa,
Jonk' antoi taivas Saturninukselle,
Näin kääntäin toisin hänen kohtalonsa.
Häämenot täydet siellä toimitamme.

    (Saturninus seuralaisineen, Tamora poikineen, Aaron
    ja gootit poistuvat.)

TITUS.
Hääsaattoon minua ei kutsuttu!
Sa milloin, Titus, yksin käydä sait
Ja solvattuna näin ja häväistynä?

    (Marcus, Lucius, Qvintus ja Martius palaavat.)

MARCUS.
Oi, Titus, katso! Kas, mit' olet tehnyt!
Sa kiivaudessa oivan poikas tapoit.

TITUS.
Ei, hupsu tribuuni, hän mun ei ollut,
Et sinä, eikä nuokaan, joista lähti
Tää heimoamme häväisevä työ,
Epatto veli, epatot myös pojat!

LUCIUS.
Mut haudatkaamme hänet niinkuin tulee:
Suo hälle sija veljiensä viereen.

TITUS.
Pois, petturit! Ei tähän kammioon!
Viissataa vuott' on tämä hauta ollut;
Sen uljaaks uudistin; se arvopaikka
On urhojen ja Rooman uskottujen,
Ei kurjan, kapinassa kaatuneen.
Haudatkaa mihin mieli, vaan ei tähän.

MARCUS.
Veli, armoton sa olet. Maine kertoo
Nepaani Muciuksen urhotöistä;
Hän haudattava veljeinsä on viereen.

QVINTUS & MARTIUS.
On pakosta, tai meistä saa hän seuraa.

TITUS.
Pakosta? Kuka konna sanoi sen?

QVINTUS.
Se, joka siitä vastaa, vaikk' ei tässä.

TITUS.
Mua uhmatenko hänet hautaatte?

MARCUS.
Ei, jalo Titus; sua pyydämme,
Ett' anteeks hälle suot ja hautaat hänet.

TITUS.
Sinäkin, Marcus, iskit arvooni:
Söit noiden poikain kanssa kunniaani.
Olette vihamiehiäni kaikin;
Pois! Kyllänsä jo teistä vanhus saikin.

MARCUS.
Hän houreissaan on aivan; tulkaa pois!

QVINTUS.
En minä, kunnes Mucius haudataan.

    (Marcus ja Tituksen pojat polvistuvat.)

MARCUS.
Veli, sen nimen kautta luonto pyytää, --

QVINTUS.
Isä, sen nimen kautta luonto puhuu, --

TITUS.
Vait sinä, muut jos tahtoo mitään voittaa!

MARCUS.
Suur' Titus, sinä puoli sieluani, --

LUCIUS.
Isä, meidän kaikkein olemus ja sielu, --

MARCUS.
Oi, salli Marcus-veljes haudata
Nepaansa kallis tähän hyveen kätköön:
Hän kuoli kunnian ja Lavinian tähden.
Äl' ole barbaari, vaan roomalainen:
Helleenit hautasivat Ajaxinkin,
Tuon henkipaton; häntä hautaamaan
Laerteen viisas poika[4] heitä neuvoi.
Ilosi, nuori Muciuskin, siis tässä
Sijansa saakoon.

TITUS.
                 Nouse, Marcus, nouse! --
Näin surullist' en päivää ole nähnyt:
Mua Roomass' omat pojat häväisevät! --
No, hautaa hänet; sitten hautaa minut.

    (Mucius lasketaan hautaan.)

LUCIUS.
Tuoss' ystäväisi luona luusi maatkoot,
Siks kunnes kumpus voittomerkit peittää!

KAIKKI (polvillaan).
Jaloa Muciust' ei saa itkein surra:
Ken hyveen eestä kuoli, maineess' elää.

MARCUS.
Mut -- jättääksemme nämä synkät mietteet --
Kuink' on tuo viekas goottein kuningatar
Niin äkist' ylentynyt Roomassa?

TITUS.
En tiedä; tiedän vain, ett' on niin laita;
Mut onko siinä juonta, tietää taivas.
Hän velass' eikö suuress' ole sille,
Jok' onneen moiseen hänet toi niin kaukaa?
Hän varmaan jalosti sen palkitsee.

    (Torventoitauksia. Toisesta ovesta tulevat Saturninus
    seurueineen, Tamora, Demetrius, Chiron ja Aaron; toisesta
    Bassianus, Lavinia ja muita.)

SATURNINUS.
No, Bassianus, sinä voiton sait:
Iloksi olkoon sulle morsiosi!

BASSIANUS.
Ja sulle sun: en sano enempää,
Ja vähempää en toivo; hyvästi!

SATURNINUS.
Jos laki Roomass' on ja mulla valta,
Niin sinä, petturi, ja puolueesi
Kadutte vielä tätä ryöstöä.

BASSIANUS.
Se ryöstöäkö, omani jos otan,
Oman kihlattuni, oman vaimoni?
Mut Rooman laki tässä päättäköön;
Sill'aikaa pidän mikä mulle kuuluu.

SATURNINUS.
Hyv' on; mua hylysti sa kohtelet,
Mut tylysti sua pitelen, jos elän.

BASSIANUS.
Mun teostani tulee vastata
Paraimman mukaan, vaikka hengelläni.
Nyt sen vain sanon teidän armollenne --
Sen olen Roomalle ma velkapää --
Tään jalon miehen, Titus-sankarin,
On kunnia ja maine häväistynä;
Hän pelastaaksensa Lavinian
Nuorimman poikans' omin käsin tappoi
Sun tähtesi ja vihastuen siitä,
Ett' antiaan ei vapaast' antaa saanut.
Siis armoon ota hänet, Saturninus:
Hän töissään sinua ja Roomaa kohtaan
On ollut niinkuin ystävä ja isä.

TITUS.
Bassianus, sinä työni jätä rauhaan;
Sinä ja nuo, te minut häväisitte.
Vanhurskas taivas tietää sen ja Rooma,
Kuink' olen Saturninust' ihaillut.

TAMORA.
Suur' ruhtinas, jos valtasilmäs koskaan
Tamoraan armossa on katsonut,
Niin kuule, mitä puoltamaton puhuu:
Ma pyydän, armas, anteeks anna kaikki.

SATURNINUS.
Mitä, rouva? Tulin julki häväistyksi,
Ja senkö kostamatta nielisin?

TAMORA.
Ei, Rooman jumalat mua varjelkoot,
Ett' oisin syypää sinun häpeääsi!
Mut kautta kunniani taata tohdin,
Ett' ylvä Titus syytön kaikess' on:
Tuo raivo on vain suora tuskan ilme.
Ma pyydän, ota hänet armoihin;
Älä hylkää turhast' oivaa ystävää;
Äl' yrmein katsein riko hellää mieltä. --
    (Syrjään Saturninukselle.)
Neuvooni suostu, anna perään; salaa
Kaikk' äkeys ja harmi: uusi olet
Sa valtaistuimella istukas;
Vähällä voivat patriisit ja kansa
Tituksen käydä puolelle ja sinut
Pois syöstä kiittämättömyyden vuoksi,
Jok' on, näet, julma synti Roomassa.
Pyyntööni suostu, jätä huoli mulle.
Kun aika tulee, tapan heidät kaikki,
Hävitän perheensä ja puolueensa,
Tuon julman isän pettosikiöineen,
Joit' armahtamaan poiuttani pyysin.
Näkevät, mit' on antaa kadulla
Kuningattaren turhaan polvistua. --
    (Ääneen.)
Tule, rakas; -- tulkaa pois, Andronicus; --
Vanhusta auta, mieltään virkistä,
Sen muuten katsees hirmumyrsky murtaa.

SATURNINUS.
Oi, nouse, Titus! Keisarinna voitti.

TITUS.
Suur' kiitos teille, valtias, ja hälle!
Uutt' antaa voimaa sanat nuo ja katseet.

TAMORA.
Nyt, Titus, liittynyt kun olen Roomaan
Ja tunnustettu roomattareksi,
Mun tulee keisaria hyvään johtaa.
Niin, tänään, Titus, kaikki viha sammuu,
Ja mulle kunniaks se olkoon, että
Sovitin teidät ystäväinne kanssa. --
Ma teidän puolestanne, Bassianus,
Tein pyhän lupauksen keisarille,
Ett' alistutte sekä mukaannutte. --
Lavinia, -- ja te, nuoret, -- rohkeutta!
Mun neuvostani polvillanne nöyräst'
Anokaa majesteetilt' anteeksi.

LUCIUS.
Sen vannon keisarin ja taivaan nähden,
Ett' aie oli sopuisimmin puoltaa
Vain sisaren ja omaa kunniaa.

MARCUS.
Sen minäi kunniani kautta vannon.

SATURNINUS.
Pois vain, ja vait! Meit' älkää vaivatko.

TAMORA.
Ei, rakkaani, nyt ollaan ystäviä.
Tribuuni lankoinensa polvistuvat;
En kieltoon tyydy; rakas, katso taakses.

SATURNINUS.
Sun tähtes, Marcus, ja sun veljes tähden
Ja armaan Tamorani pyynnöstä
Suon anteeks noiden nuorten ilkityöt.
Nouskaatte! Näet, Lavinia, vaikka minut
Tylysti jätit, sain tok' ystävän,
Ja varmana kuin kuolo vannoin, etten
Papista poikamiesnä eriäisi.
Pois tulkaa! Keisarin jos hoviin mahtuu
Kaks morsianta, niin, Lavinia, sinä
Ja ystäväsi olkaa vieraani. --
Tää, Tamora, on rakkauden päivä.

TITUS.
Jos majesteetin halu huomenna
On tulla pantterin ja hirven ajoon,
Niin aamull' ääness' ovat koirat, torvet.

SATURNINUS.
Ma tulen, Titus; siitä kiitokset!

    (Torventoitauksia. Menevät.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus

    Rooma. Hovilinnan edusta.

    (Aaron tulee.)

AARON.
Olympon huippuun Tamora nyt nousee
Fortunan nuolten saavuttamatonna;
Siell' istuu korkealla, hänt' ei häiri
Salaman leimu, pauhu pauanteen,
Ei kateuden kalvaan uhka yllä.
Kuin koitart' aurinkoinen tervehtii
Ja, meren huilattuaan säteillänsä,
Tulisin vaunuin tähtirataa kiitää,
Niin Tamorakin: hänen älyään
Kumartaa mainen korkeus, ja hyve
Vavisten kierii hänen vihans' eessä.
Terästä sydämmes ja älys, Aaron,
Ja sinäi nouse yhtä korkealle
Kuin keisarinnas, jota voittoriemuin
Jo kauan pidit lemmenkahleissa
Ja silmäis lumopiiriin sidottuna
Lujemmin kuin Prometheus Kaukasoon!
Pois mieli matala ja orjanpuku!
Kilisten kullassa ja helmiss' aion
Ma uutta keisarinnaa palvella.
Sanoinko: palvella? Ei, kiemailla
Lumoojaa tuota, jumalatarta,
Semiramista, nymphaa, sireeniä,
Mi lumoo Rooman Saturninuksen
Ja tuhoon hänet vie ja valtakunnan.
Haa! Mikä riita?

    (Demetrius ja Chiron tulevat sisään riidellen.)

DEMETRIUS.
                 Nuoruutesi, Chiron,
Älyä puuttuu, älys terää puuttuu,
Tapoja myöskin, noin kun väliin tunget,
Vaikk' ehdoton on mulla suosio.

CHIRON.
Demetrius, aina sinä pöyhkeilet,
Masentaa nytkin kerskallas mua aiot.
Ei parin vuoden ikäero sua
Tee suosikiks ja mua suosittomaks;
Min' olen yhtä hyvä palvelemaan
Ja kaunoistani palvomaan kuin sinä;
Ja miekkani sen näyttää ilmeisemmin,
Kuink innolla Laviniaa ma lemmin.

AARON.
Hoi, karttuja![5] Täss' yljät tappelevat.

DEMETRIUS.
Nulikka, senkö vuoks, ett' äiti laittoi
Kupeelles vahingossa tanssisäilän,
Noin uljaasti nyt ystäviäs uhkaat?
Sa lastas anna liimaantua tuppeen,
Siks kunnes paremmin sit' osaat käyttää!

CHIRON.
Mut siksi täysin tuntea sa saat,
Mit' uskallan, vaikk' onkin taito pieni:

DEMETRIUS.
Kopeilet, poika!

    (Paljastavat miekkansa.)

AARON.
                 Mitä teette, herrat?
Lähellä linnaa miekan paljastatte
Ja kadull' ääntä moista pidätte?
Tuon salavihan syyn ma hyvin tunnen,
Mut kultamiljoonistakaan en sois,
Ett' asialliset sen tietäisivät;
Ja mistään hinnast' äitinne ei tahtois
Noin tulla häväistyksi hovissa.
Hävetkää! Miekka pois!

DEMETRIUS.
                       En minä, kunnes
Sen pistän hänen rintaansa ja työnnän
Takaisin hänen kurkkuunsa sen herjan,
Jot' on mua häväistäkseen huokunut.

CHIRON.
Min' olen siihen varalla ja valmis,
Suupaltti konna, joka sanoin pauhaat,
Mut miekkatyöss' et mitään uskalla.

AARON.
Pois, sanon minä! Kautta jumalien.
Joit' urhoolliset gootit palvovat,
Tää turha riita tuhoo meidät kaikki!
Oi, aatelkaahan, herrat, mik' on vaara
Näin prinssin ilmeist' oikeutta sortaa.
Niin kevytmielinen Laviniako
Ja Bassianusko niin turmeltunut,
Noin että hänen vaimostaan sais kiistää
Ja sit' ei seurais rangaistus ja kosto?
Pois, herrat, pois! Jos keisarinna tietäis
Tään epäsoinnun syyn, niin suuttuis soittoon.

CHIRON.
Sen tietköön hän ja koko mailma: mulle
Lavinia rakkaamp' on kuin koko mailma.

DEMETRIUS.
Kakara, nöyremp' ole valinnassasi
Lavinia vanhimman on veljes oma.

AARON.
Olette hullut. Ettekö te tiedä
Kuink' ollaan Roomass' äkäiset ja kateet
Ja kilpaylkiä ei siedetä?
Niin, tietkää, herrat, tästä juonest' oma
Sikiää surmanne.

CHIRON.
                 Haa, tuhat surmaa
Ma kärsisin, jos hänet voittaisin!

AARON.
Vai voittaisitte?

DEMETRIUS.
                  Mitä kummaa siinä?
Hän nainen on, ja siksi kosittava;
Hän nainen on, ja siksi voitettava;
Lavinia on hän, siksi lemmittävä.
Enemmän vettä myllyn kautta kulkee,
Kuin mitä tietää mylläri; ja helppo
On leikatusta leiväst' ottaa viilu.
Vaikk' keisarin on veli Bassianus,
Niin Vulcanuksen koristetta muutkin
Ja paremmat on kantaneet kuin hän.

AARON (syrjään).
Niin kyllä, vaikka itse Saturninus!

DEMETRIUS.
Miks olla toivoton, kun voittaa voi
Sanoilla, lahjoilla ja silmäyksillä?
Mitä? Etkö kaurist' usein kaatanut
Ja vienyt kotiin vahdin nokan ohi?

AARON.
Siis näyttää siltä niinkuin pieni keikka
Ois mielessä?

CHIRON.
              Niin oikein: kuperkeikka!

DEMETRIUS.
Osasit pilkkaan, Aaron.

AARON.
                        Jospa tekin!
Niin päästäis koko tästä jupakasta.
Mut kuulkaa: hupsujako olette,
Kun tuosta kiistelette? Suututtaisko,
Jos onnistuisi kummankin?

CHIRON.
                          Ei mua.

DEMETRIUS.
Ei muakaan, kun vain saan muass' olla.

AARON.
Hävetkää, sopikaa, ja riita pois!
Vain oveluus ja juoni teitä auttaa
Halunne perille; siis päättäkää
Se, mitä hyväll' ette saavuta,
Väkisin ottaa, niinkuin parhain sopii.
Sen sanon: ei Lucretia puhtaamp' ollut
Kuin Bassianuksen Lavinia tuo.
Joudumpi tie, kuin vitkain huokausten,
On valittava; minä keksin keinon.
Tuloss' on, herrat, juhlametsästys,
Siell' yhtyy kaikki Rooman kaunottaret.
Avara metsä on ja laaja, monta
On syrjäpaikkaa siellä, jotka ovat
Kuin luodut ryöstölle ja ilkitöille.
Tuo sievä hirvi sopii ajaa sinne
Ja vä'in kaataa, jos ei sanoin voi.
Tää ainut tie on tarjona. No, tulkaa;
Nyt keisarinna, joka pyhän älyns'
Omistaa kostolle ja konnuudelle,
On saapa tiedon tästä hankkeesta.
Hän juoniamme hioo neuvoillaan
Ja eripuran väliltänne estää
Ja kummankin vie määrään toivottuun.
Kuin Faman huone keisarin on linna,
Täpöisen täynnä kieltä, korvaa, silmää;
Mut metsä julm' on, turta, kuuro, mykkä:
Kävellä siellä voitte, haastaa, ryöstää,
Himonne täyttää taivaan näkemättä
Ja ahmia Lavinian aarteita.

CHIRON.
Ei neuvos ole arkalasta, poika.

DEMETRIUS.
_Sit fas aut nefas_, kunnes virran löydän
Ja taian, joka tämän poltteen poistaa;
_Per Styga, per manes vehor_.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Metsä lähellä Roomaa. Torvien toitotusta ja koirien
   haukuntaa kuuluu.

    (Titus Andronicus, Marcus, Lucius, Qvintus, Martius ja
    metsästäjiä tulee.)

TITUS.
Jo ajo käy; on aamu sinikirkas
Ja keto tuoksuu, metsä vihannoi.
Täss' irti koirat! Haukkuun havahtukoot
Nyt keisari ja armas nuorikko,
Ja prinssi myöskin; torvet raikukoot,
Niin että koko hovi vastaan kaikuu.
Te, pojat, teidän niinkuin minun tulee
Visusti pitää huolta keisarista:
Mua viime yönä pahat unet häiri,
Mut huomenkoitto taas mun virkisti.

    (Jahtitorvien toitotusta.)

    (Saturninus, Tamora, Bassianus, Lavinia, Demetrius,
    Chiron seuralaisineen tulevat.)

TITUS.
Teen keisarille hyvät huomenet,
Ja yhtä hyvät teille, keisarinna! --
Lupasin torvill' ajomerkin antaa.

SATURNINUS.
Se hauska oli toitaus, hyvät herrat,
Mut nuorikoille liian aikaista.

BASSIANUS.
Lavinia, mitä sanot?

LAVINIA.
                     Mulle ei:
Kaks tuntia jo valveill' olen ollut.

SATURNINUS.
No, joutuin tänne hevoset ja vaunut!
Sitt' erän pyyntiin! (Tamoralle.) Roomalaisen ajon
Nyt saatte nähdä, rouva.

MARCUS.
                         Mull' on koirat,
Jotk' ylös saavat karjaan pantterinkin
Ja korkeint' äkkijyrkkää nousevat.

TITUS.
Hevoset mulla, jotka saaliin jälkeen
Kuin pääskyt kedon yli kiitävät.

DEMETRIUS.
Veli, meill' ei hevost' eikä koiraakaan,
Mut kauniin kauriin kaadammepa vaan.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Yksinäinen paikka metsässä.

    (Aaron tulee, kukkaro kultaa kädessä.)

AARON.
Mua viisaat arvelevat hupsuksi,
Kun alle puun näin paljon kultaa kätken.
Jost' itse en saa mitään milloinkaan.
Ken minusta niin halpaa luulee, tietköön,
Ett' tästä kullasta ma valan juonen,
Jost', ovelasti muokaten, voi siitä
Mit' uhka-uhallisin konnantyö.
Tuoss' uinu, kulta!
    (Kätkee kullan.)
                    Rauhan kadottakoon,
Kera keisarinnan ken käy almun jakoon!

    (Tamora tulee.)

TAMORA.
Oi, rakas Aaron, miks on katsees synkkä,
Kun kaikkialla riemu vallitsee?
Joka pensahassa visertelee linnut,
Käy päivänlekkoon käärme kiemuraan,
Vihanta lehvä tuulelmassa värjyy
Ja varjollansa kedon kirjailee.
Sen sulokatveen istukaamme, Aaron,
Ja -- koiria kun kaiku lörppä matkii,
Kimeesti torvensointiin vastaten,
Ikäänkuin kahdet ajot käymäss' oisi --
Leväten kuunnelkaamme haukuntaa;
Ja -- niinkuin painin jälkeen, jota muinoin
Tuo prinssi-karkuri[6] ja Dido leikki,
Kun onneks myrsky heidät yllätti
Ja luola hiljaa kätki uudukkoonsa --
Niin mekin, käsi toisen kaulassa,
Nukumme leikin jälkeen vienoon uneen,
Ja koirat, torvet, linnunviserrys
On meille niinkuin imettäjän laulu,
Jok' uneen pienokaista viihdyttää.

AARON.
Vaikk' ohjaa Venus teidän halujanne,
Mun poveni on valtias Saturnus.[7]
Mitä sanoo kuolonjäykkä silmäni,
Vait-oloni ja tämä musta mieli,
Nää villakippurat, jotk' oijistuvat
Kuin käärme, joka kiemurastaan kirpoo
Ja tuhoovaiseen työhön suoriutuu?
Ei, rouva, nää ei lemmen merkkejä!
Sydäntä ohjaa viha, kättä surma,
Ja päässä veri takoo, kostonhimo.
Tamora, valtiatar sieluni,
Joll' ei oo muuta taivasta kuin sinä:
Tää Bassianuksen on tuomiopäivä,
Pois kieli viedään Philomelaltaan,
Jolt' impeyden sun poikas tänään ryöstää,
Kätensä pesten yljän veressä.
Kas, tässä kirje; ota se, ma pyydän;
Tää surman käärö anna kuninkaalle. --
Muut' älä kysy; täällä vakoillaan.
Tuoss' osa onnen saaliistamme saapuu,
Se tuhoaan ei vielä aavista.

TAMORA.
Ah, armas mauri, armaamp' elämääni!

AARON.
Vait, keisarinna! Bassianus tulee;
Hänt' ärsytä; ma noudan poikasi
Sua puoltamaan, vaikk' olkoon mistä riita.

    (Menee.)

    (Bassianus ja Lavinia tulevat.)

BASSIANUS.
Ken täällä? Rooman suuri keisarinna,
Erillään sopivasta seurastaan?
Tai ehkä valepukuinen Diana,
Mi pyhät puistonsa on jättänyt
Suurt' ajoamme täällä nähdäkseen?

TAMORA.
Hävytön salateiden nuuskija,
Jos mull' ois kehuttu Dianan voima,
Niin oiti otsaasi Actaeonin
Ma sarvet istuttaisin, jotta koirat
Sun uutis-ruumiiseesi hyökkäisivät,
Sa röyhkä moukka, päälletunkija!

LAVINIA.
Anteeksi, arvon rouva, mutta luullaan,
Ett' oiva teill' on sarvenpano-taito,
Ja varmaan kahdenkesken maurin kanssa
Nyt teette kokeita. Zeus varjelkoon
Sen miehen koirist' isäntäänne tänään!
Ois sääli, hirveksi jos luultais häntä.

BASSIANUS.
Tuo musta kimriläinen,[8] tietkää, rouva,
Ihonsa-laiseks laittaa kunnianne,
Häjyksi, inhaksi ja likaiseksi.
Miks seurastanne erottauduitte,
Astuitte alas valkoratsultanne
Ja tähän kolkkoon paikkaan hiivitte,
Ei muita mukana kuin villi mauri,
Jos teit' ei ruma himo johtanut?

LAVINIA.
Kun leikissänne teitä häiritsimme,
Niin tietystikin jalo mieheni
Saa röyhkän nimen! -- Tule, mennään pois!
Hyväilköön korpinmustaa lemmikkiään,
Tää alho sopiva on sellaiseen!

BASSIANUS.
Tään veljeni ma, keisarin, teen tiedoks.

LAVINIA.
Nää vehkeet tiettyjä on kauan olleet.
Oi, ruhtinas, kuink' on sua petetty!

TAMORA.
Miks malttamust' on mulla tuota kestää?

    (Demetrius ja Chiron tulevat.)

DEMETRIUS.
Mitä, äiti hyvä, kallis keisarinna,
Miks katseenne on ontto noin ja kalvas?

TAMORA.
Mull' eikö syytä ole kalpeuteen?
Nuo kaks mun tähän paikkaan viettelivät.
Se, näette, autio on, synkkä laakso:
Puut, vaikk' on kesä, vaivaiset ja kuivat
Ja mistelin ja naavan peittämät.
Tääll' aurinko ei koskaan paista, täällä
Yöpöllöt pesii vain ja kolkot korpit.
Tään jylhän rotkon mulle näyttivät,
Sanoivat, että täällä sydänyöllä
Tuhannet aaveet, sihisevät kyyt,
Tuhannet rupikonnat, piikkisiat
Niin julmaa vihloääntä pitävät,
Ett' tämän kun vain kuulee kuolevainen,
Niin hullaantuu tai kuolee siihen paikkaan.
Tään helvetillisen kun tarinan
He päättivät, mun heti uhkasivat
Tuhoisen tammen runkoon sitoa
Ja siihen jättää kurjaan kuolemaan.
Sanoivat viel', ett olen rietas portto
Ja irstas gootitar ja mitä pahint'
On korva koskaan tämänlaista kuullut.
Ja jos ei teit' ois onni tänne tuonut,
He kostons' olisivat täyttäneet.
Se kostakaa, jos äiti teille rakas,
Tai teit' en enää lapsikseni sano.

DEMETRIUS.
Täll' osoitan, ett' olen poikasi.

    (Pistää Bassianuksen kuoliaaksi.)

CHIRON.
Ja minä tällä: siinä miehen isku!

    (Pistää hänkin miekkansa Bassianukseen.)

LAVINIA.
Semiramis, -- ei, julma Tamora!
Paraiten sulle sopii oma nimi.

TAMORA.
Tikari tänne! Saatte nähdä, pojat,
Ett' äidin käsi äidin herjan kostaa.

DEMETRIUS.
Seis, äiti! Hänet muuhun varataan:
Pui ensin vilja, sitten oljet polta.
Tuo nukke kehuskeli siveyttään,
Aviovalaans', uskollisuuttansa,
Ja tuolla ruseell' uhmas valtaanne;
Hän tuonko saisi mukaans' ottaa hautaan?

CHIRON.
Jos niin käy, olen minä eunukki.
Johonkin syrjärotkoon ruumis viedään,
Ja tehdään siitä himollemme patja.

TAMORA.
Mut halaamanne hunajan kun saitte,
Niin vaapsain tappakaa, se muuten pistää.

CHIRON.
Me siitä vastaamme; ei vaaraa, äiti.
Nyt, käpyseni, viemme väkisin
Tuon tarkkaan talletetun siveytesi.

LAVINIA.
Oi, Tamora, on naisen kasvot sulla,

TAMORA.
En tahdo enää kuulla; viekää pois!

LAVINIA.
Rukoilkaa, herrat, että hän mua kuulee!

DEMETRIUS.
Hänt', äiti, kuule; hänen kyynelistään
Sa riemuitse, mut sydämmesi olkoon
Kova kuin sateenpisaroille kivi.

LAVINIA.
Emoa tiikerinkö pentu neuvoo?
Hänt' älä neuvo: hän sun opetti.
Imemäsi maito muuttui marmoriksi,
Jo nisästä sa julmuutesi joit.
Mut äidin pojat ain' ei yhtä maata:
    (Chironille.)
Sinä häntä pyydä naista säälimään.

CHIRON.
Äpäräks itsenikö tekisin?

LAVINIA.
Niin oikein: leivosta ei korppi siitä.
Mut olen kuullut -- oi, jos ois se totta! --
Ett' antaa leijonakin säälistä
Kuninkaan-kynnet vuolla kämmenestään,
Ja että korppi ruokkii löytölasta,
Vaikk' omat poikaset on nälissään.
Oi, ole mulle, vaikk' on poves jäätä,
Jos et noin hyvä, sentään hiukan hellä!

TAMORA.
En tuota minä ymmärrä; pois, pois!

LAVINIA.
Selitän sulle: taattoseni tähden,
Jok' armahti, vaikk' ois sun voinut tappaa,
Oi, kuurot korvas avaa, älä paadu!

TAMORA.
Vaikk' itse et mua oiskaan loukannut,
Niin hänen tähtens' olen säälimätön.
Te, pojat, muistatte, kuink' itkin turhaan,
Ett' uhriks eivät veisi veljeänne,
Mut tyly Titus oli armoton.
Pois viekää, tehkää hälle mitä mieli,
Jot' inhempaa, sen mieluisempaa mulle.

LAVINIA.
Tamora, laupiaaks sua mainitaan,
Jos omin käsin tässä minut surmaat.
En elämää näin kauan kerjännyt:
Jo kuolin, raukka, kun Bassianus kaatui.

TAMORA.
No mitä sitten kerjäsit, sa houkka?

LAVINIA.
Pikaista kuolemaa, ja vielä yhtä,
Jot' epää naiseus mua mainimasta:
Mua himost' auta, murhaa pahemmasta;
Johonkin inhaan kuoppaan minut viskaa,
Miss' ei näe ruumistani miehen silmä;
Se tee, se laupiasta murhaa on!

TAMORA.
Näin kultapojiltani palkan veisin.
Sinussa tyydyttäkööt himoaan.

LAVINIA.
Ei armoa? Ei sääliä? Oo, peto,
Naissuvun häväistys ja vihollinen!
Tuhotkoon tuho --

CHIRON (riistää Lavinian mukaansa).
                  Ei, nyt tukin suusi. --
Tuo sinä miehen ruumis! Tuoss' on rotko,
Johonka Aaron käski hänet heittää.

    (Menevät.)

TAMORA.
Hyvästi, pojat! Älkää päästäkö!
Sydämmen iloa en ennen tunne,
Kuin kaikk' Andronicukset poiss' on tieltä.
Nyt menen saamaan mauriltani muiskun,
Ja pojat hurjat raiskaamaan tuon luiskun.

    (Menee.)


Neljäs kohtaus.

    Sama paikka.

    (Aaron, Qvintus ja Martius tulevat.)

AARON.
No, tulkaa, hyvät herrat; jalat alle!
Sen inhan rotkon heti teille näytän,
Miss' äsken pantterin näin nukkumassa.

QVINTUS.
Himentää silmää; mitä tietänee?

MARTIUS.
Niin minunkin; jos ei mua hävettäis,
Niin ajon heittäisin ja nukahtaisin.

    (Putoaa rotkoon.)

QVINTUS.
Mitä? Putositko? Mikä viekas rotko!
On suulla villit orjantappurat,
Ja näiden lehdill' uutta verta päilyy
Niin heleää kuin kukill' aamukaste.
Kamala paikka tämä minust' on.
Veli, sano, loukkaannuitko pudotessas?

MARTIUS.
Mua loukkas kauhein näky, mik' on koskaan
Sydämmeen silmän kautta tuskaa tuonut.

AARON (syrjään).
Nyt kuninkaan tuon tätä katsomaan,
Niin näkemästään uskoo, että nämä
Ne hänen veljensä on surmanneet.

    (Menee.)

MARTIUS.
Miks et mua lohduta ja pois mua auta
Täst' oneasta verikuopasta?

QVINTUS.
Mun vallannut on omituinen kauhu;
Vapisee ruumis, kylmä hiki valuu;
Sydän varoo pahempaa kuin silmä näkee.

MARTIUS.
Sydämmes totta aavisti, se varma:
Sinä ja Aaron tänne katsokaa,
Niin kuolon julman verikuvan näette.

QVINTUS.
On poissa Aaron; hellä sydämmeni
El salli silmieni sitä nähdä,
Jot' aavistellenkin jo kammoksun.
Mik' on se, sano! Pelännyt en koskaan
Niin ole niinkuin laps, en tiedä, mitä.

MARTIUS.
Bassianus makaa tässä verissään
Kuin teurastettu lammas mätettynä
Pimeään, veriseen ja kolkkoon kuoppaan.

QVINTUS.
Kuin tiedät pimeässä, ett' on hän se?

MARTIUS.
On verisessä sormessansa sormus,
Sen kiiltokivi kuopan kirkastaa
Ja niinkuin tuohus hautakammiossa
Valaisee vainaan tuhkanharmaat posket
Ja kuopan inhan poven paljastaa.
Näin paistoi Pyramukseen kalvas kuu,
Kun yöllä immen verissä hän virui.
Oi, veli, auta mua raukein käsin --
Jos kauhu sun on raukaissut kuin minun --
Täst' ilkeästä kuolon tyrmästä:
Kokyton sumusuu[9] ei kauheampi.

QVINTUS.
Ojenna kätes, että sua autan;
Tai, jos ei voimaa mulla sitä tehdä,
Minutkin tämän ahnaan kuilun kitaan
Sa vedä, Bassianus-raukan hautaan.
En jaksa vetää sua reunaan asti.

MARTIUS.
En minäkään sun avuttasi nousta.

QVINTUS.
Kätesi vielä kerran; sit' en päästä,
Ennenkuin vedän sun, tai sinä mun;
Jos sin' et tule, tulen minä luokses.

    (Putoaa kuoppaan.)

    (Saturninus ja Aaron tulevat.)

SATURNINUS.
No, tule pois; sen luolan tahdon nähdä
Ja tuon, ken juur' vastikään siihen juoksi.
Ken olet sinä, sano, joka tuohon
Maan ammottavaan nieluun juuri astuit?

MARTIUS.
Titus Andronicuksen polo poika,
Jok' onnettomaan aikaan tänne saapui
Sun veljes tavatakseen kuolleena.

SATURNINUS.
Kuolleena veljeni? Sa puhut pilaa:
Hän puolisoineen jahtimajass' on
Tään hauskan ajopaikan pohjoispäässä;
Ei siitä tuntia, kun hänet näin.

MARTIUS.
En tiedä, missä nähtiin elossa,
Mut voi! Hän täältä löyttiin kuollehena.

    (Tamora seurueineen, Titus Andronicus ja Lucius tulevat.)

TAMORA.
Miss' on mun valtiaani, keisari?

SATURNINUS.
Täss', armas, mielimurteen murtamana.

TAMORA.
Ja miss' on Bassianus, veljesi?

SATURNINUS.
Nyt haavaani sa tutkit pohjaa myöten:
Bassianusraukka täss' on murhattuna.

TAMORA.
Siis myöhään tulee tämä turmakirja,
    (Antaa kirjeen.)
Tään äkkinäisen tragedian luonnos.
Vain kummeksin, ett' ihmismuoto hienoon
Voi hymyyn peittää moista murhavimmaa.

SATURNINUS (lukee).
"Jos emme sievosesti tapaa häntä --
Bassianusta ma tarkoitan -- niin sinä,
Hyvä metsästäjä, kaiva hälle hauta.
Nyt meidät ymmärtänet. Palkkas löydät
Sa nokkosista luota seljapuun,
Mik' oksillansa peittää kuopan suun,
Johon on haudattava Bassianus.
Se tee, niin iki-ystävät saat meistä."
Oi, Tamora, moist' onko koskaan kuultu?
Täss' on se kuoppa, tässä seljapuu;
Hakekaa löytääksenne metsästäjä,
Jolt' on Bassianus saanut surmansa.

AARON.
Ja, majesteetti, täss' on rahapussi.

SATURNINUS (Titukselle).
Kaks verikoiraa, sinun sikiöitäs,
On tässä vieneet veljeltäni hengen.
Pois kuopasta, ja tyrmään heidät viekää!
Siell' olkoot, kunnes heille kidutukset
Ma keksin ennen kuulumattomat.

TAMORA.
He kuopassako ovat? Kummallista!
Kuink' äkkiä ne murhat tulee ilmi!

TITUS.
Suur' majesteetti, heikko polvi maassa
Rukoilen puserretuin kyynelin,
Ett' tämä poikieni konnantyö,
Niin, konnantyö, jos näytetään se toteen, --

SATURNINUS.
Vai vielä toteen? Ilmeistähän on se. --
Ken löysi kirjeen? Sinä, Tamora?

TAMORA.
Andronicus sen itse otti maasta.

TITUS.
Sen tein; mut suokaa minun taata heitä:
Isäni pyhän haudan kautta vannon,
Ett' ovat teidän käskystänne valmiit
Verellään luullun työnsä maksamaan.

SATURNINUS.
En takuustasi huoli; mua seuraa.
Te viekää ruumis, murhaajat te viekää.
Puhua älkööt saako; syy on selvä;
Jos pahempaa ois loppua kuin surma,
Sen, jumalauta, heihin sovittaisin.

TAMORA (Titukselle).
Rukoilen keisaria; poikais tähden
Siis älä pelkää, kaikki hyvin käy.

TITUS.
Tule, Lucius, heitä et saa puhutella.

    (Menevät eri tahoille.)


Viides kohtaus.

    Sama paikka.

    (Demetrius ja Chiron tulevat, raastaen muassaan raiskattua
    Laviniaa, jonka kädet ovat silvotut ja kieli leikattu
    pois suutta.)

DEMETRIUS.
Nyt mene, kerro -- haastaa jos voi kieles --
Ken pois sen leikkasi ja raiskas sun.

CHIRON.
Tai kirjoita ja niin tuo tietos ilmi;
Rupea kirjuriks, jos tyngät sallii.

DEMETRIUS.
Kas, katseilla ja merkeillä hän uhmaa!

CHIRON.
Mene, raikast' ano vettä, pese kätes!

DEMETRIUS.
Ei kieltä hällä eikä käsiä;
Siis menköön äänetönnä menojaan.

CHIRON.
Menisin hirteen, hänenä jos oisin.

DEMETRIUS.
Jos sull' ois kättä, millä tehdä silmu!

    (Demetrius ja Chiron menevät.)

    (Marcus tulee metsältä.)

MARCUS.
Mitä? Veljenikö tytär, joka kiirein
Noin pakenee? Hoi, serkku! Miss' on miehes? --
Jos unta näen, niin valvetakseni
Pois annan kaikkeni; jos valveill' olen,
Niin lentotähti minuun iskeköön,
Ikuiseen että uneen nukahtaisin! --
Sano, armas serkku, mikä tyly käsi
Pois leikkasi ja silpoi ruumiistasi
Sen kalliit koristeet, sen kaksi oksaa,
Nuo, joiden varjoss' oisi kuninkaat
Halanneet levätä, mut eivät koskaan
Niin suurta saavuttaneet onnea,
Ett' oisi lempes saaneet? Miks et vastaa?  --
Ah' lämmin purppurainen verivirta;
Kuin tuulen liikuttama lähteen huoko,
Sun rusohuulillasi nousee, laskee
Ja tulee, menee henkäyksesi kanssa!
Sun joku Tereus varmaan raiskasi,
Ja kieles silpoi, jottei tulis ilmi.
Ah, kasvos häpeästä käännät pois!
Ja vaikka vuotanut on vähiin veres
Kuin kolmen putken kautta, vesisuihku,
Niin poskes hehkuu kuin Titaanin muoto,
Kun punoittain se pilven kanssa kamppaa.
Sanonko puolestasi: niin se on?
Jos tietäis vaan! Jos tuntisin sen pedon,
Kiroilla sydäntäni keventäisin!
Salainen suru on kuin umpi-uuni:
Sydettää sydämmen, miss' asustaa.
Vain kieli Philomelalt' otettiin,
Ja vaivoin tuskans' ompeli hän liinaan;
Sult', armas serkku, tääkin apu vietiin.
Sun kohtas ovelampi Tereus:
Hän katkoi kauniit sormet nuo, jotk' oli
Somempaa ommelleet kuin Philomela.
Josp' ois tuo peto nähnyt liljakättes
Lipovan luutulla, kuin haavanlehden
Ja sulkkukielienkin suutelevan
Ihaillen niitä, eipä hengen uhall'
Ois rohjennut hän niihin koskea;
Tai sulokieles taivaallisen soinnun
Jos oisi kuullut hän, niin veitsen oisi
Kädestään päästänyt ja nukahtanut
Kuin Orpheuksen lauluun Kerberus.
Pois tule, isäs sokeaksi tee:
Näköä moist' ei isänsilmä kestä.
Lemuvat niitut hetken rajuilma
Voi upottaa; ja kuink' ei isän silmää
Sois pitkäin kuukausien kyyneleet?
Pois tule; jaamme sinun kanssas surun;
Saat siitä, raukka, pienen lohdun murun.

                              (Menevät.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Katu Roomassa.

    (Senaattoreja, tribuuneja ja oikeudenpalvelijoita tulee,
    heidän mukanaan Martius ja Qvintus, jotka sidottuina
    viedään teloitettaviksi. Titus kulkee edellä, rukoillen
    poikainsa puolesta.)

TITUS.
Tribuunit, kuulkaa, arvon isät, kuulkaa!
Oi, vanhust' armahtakaa, jonka nuoruus
Sodissa kului vaaran-alaisissa,
Te rauhan turvissa kun nukuitte!
Aatelkaa vertani, jok' eestä Rooman
On juossut, valvotuita pakkas-öitä,
Karvaita näitä kyyneleitä, joita
On poskieni vanhat rypyt täynnä!
Oi, poikiani säälikää: ei heillä
Niin sielu ole paatunut kuin luullaan.
En poikaa kahtakolmatt' itkenyt,
Kun kaatuivat he maineen tanterelle,
Mut näiden puolesta ma tomuun piirrän
    (Heittäytyy maahan; senaattorit y.m. kulkevat ohi.)
Sydämmen tuskan, sielun vetreet veet.
Maan janon kyyneleeni sammuttakoot;
Poikaini veri sitä häpein punaa.
Oi, maa, sua runsahammin pisaroillaan
Nää kaksi vanhaa rauniota kastaa
Kuin kuuroillansa nuori toukokuu.
Sua kesäpoudilla ma kostutan,
Ma kuumin vesin talvilumes sulaan
Ja muodollesi iki-kevään luon,
Jos kultapoikaini et verta juo.
    (Lucius tulee, miekka paljastettuna.)
Tribuunit lempeät, te harmaapäät,
Kumotkaa tuomio, oi, vapauttakaa
Mun poikani, ja sanoa mun suokaa,
Mun, jok' en ole koskaan itkenyt,
Ett' teidät hellytti mun kyyneleeni!

LUCIUS.
Oi, kallis isä, turhaan valitat:
Sua tribuunit ei kuule, kaikk' on menneet;
Kiville suruasi haastelet.

TITUS.
Ah, Lucius, veljeis puolesta ma puhun.
Tribuunit hyvät, pyydän vielä kerran, --

LUCIUS.
Tribuunit ei sua kuule, isä kulta.

TITUS.
Se ei tee mitään; jos mua kuulisivat,
Mua eivät huomaisi; jos huomaisivat,
Mua eivät säälisi; mut minun täytyy
Puhua, vaikka turhaan, poikain eestä.
Siks suruni haastan kiville;
Vaikk' eivät vastaakaan ne tuskilleni,
Paremmat ovat toki tribuuneja:
Ne eivät puhettani keskeytä;
Kun itken, nöyrästi ne ottavat
Mun kyyneleni vastaan, itkein nekin;
Ja arvokas jos heillä vain ois puku,
Ei tribuunia heidän vertaistaan.
Kivi pehmyt on kuin vaha, tribuuni
Kovempi kiveä; on vaiti kivi,
Ei ketään loukkaa, mutta tribuunit
Kielellään ihmisiltä hengen vievät.
    (Nousee.)
Mut miksi tässä seisot, miekka maalla?

LUCIUS.
Vapautan kuolemasta veljeni;
Siit' yrityksest' ovat tuomarit jo
Ikuiseen maanpakoon mun tuominneet.

TITUS.
Oi, onnellinen! Sehän ystävyyttä!
Hupero, etkö huomaa, että Rooma
Vain erämaa on, täynnä tiikereitä?
Eräänsä tiiker' etsii; Rooma minut
Ja omaiseni ottaa. Onni sulle,
Näist' ahmoista kun pääset maanpakoon!
Mut ketä Marcus-veli tuossa tuo!

    (Marcus ja Lavinia tulevat.)

MARCUS.
Varusta vanhat silmäs itkemään,
Sydämmes muuten särkyy, jalo Titus:
Ma vanhuudelles kuolon tuskaa tuon.

TITUS.
Se syökö minut? Anna mun se nähdä!

MARCUS.
Tää oli tyttäres.

TITUS.
                  On vieläkin.

LUCIUS.
Voi mua! Tämä näkö minut tappaa.

TITUS.
Pelokas poika! Nouse, katso häneen. --
Lavinia, sano, mikä kiron käsi
Sun saattoi kädetönnä isäs eteen?
Ken houkkapää se mereen vettä loi
Ja varvun heitti Troian suureen paloon?
Suruni täys ol' ennen tuloasi,
Nyt, niinkuin Niili, rajoissaan ei pysy. --
Hae miekka! Minäi katkon käteni:
Ne Roomaa ovat puoltaneet, mut turhaan;
Mua ruokkiessaan tuskaa ruokkineet;
Rukoiluun olen nostanut ne suotta;
Ja apu niist' on ollut hyödytön.
Nyt muut' en palvelusta niiltä pyydä,
Kuin että toinen hakkaa toisen pois.
Laps, hyvä ettei sulla käsiä:
On turhaa käsin Roomaa palvella.

LUCIUS.
Sano, rakas sisko, kuka sinut rääkkäs?

MARCUS.
Ah! Voi! Tuo ajatusten armas elin,
Jonk oli jokellus niin hurmaavaa,
Nyt pikku-kupuhäkistään on viety,
Miss' sointujaan kuin lintu liverteli
Ja korvat lumos sulosävelin.

LUCIUS.
Ah, sano sitten sinä, ken sen teki.

MARCUS.
Tuommoisna hänen löysin; puistossa
Hän harhas, piileskellen niinkuin kauris,
Jok' auttamattoman on haavan saanut.

TITUS.
Hän oli kauriini; ken hänet silpoi,
Löi minuun pahemman kuin kuolinhaavan.
Nyt luodolla ma seison niinkuin mies,
Jok', ympärillään ärjy meri, näkee
Kuink' aalto aallolt' yhä paisuu kuohu,
Odottain vain, ett' ärjäs hyökylaine
Kitaansa hänet nielee suolaiseen.
Tuost' armaat poikaseni kuoloon kulki;
Maanpakolaisna tuossa toinen seisoo,
Ja veli tässä tuskiani itkee.
Mut elämälleni on haikein isku
Lavinia kallis, kalliimp' elämääni. --
Jos tuossa asuss' oisin kuvas nähnyt,
Olisin tullut hulluksi; nyt mitä,
Kun tuommoisena näen sun elävältä?
Ei kättä sulla kuiveeks kyynelten,
Ei kieltä ilmi tuomaan, ken sun silpoi.
On miehes kuollut; hänen kuolemastaan
Sun veljes syytettyinä myöskin kuolleet.
Ah, katso, Marcus! Katso häntä, Lucius!
Kun veljet mainitsin, niin kyyneltulva
Taas posken kostutti, kuin mesikaste
Maast' otetun ja surkastuneen liljan.

MARCUS.
Sit' itkee kenties, että tappoivat
He hänen miehensä; tai kenties sitä,
Ett' tietää syyttömiksi veljensä.