PISANIO.
Se löytynee.

IMOGEN.
             Niin toivon; käy ja etsi.

    (Pisanio menee.)

CLOTEN.
Te mua herjasitte. -- Huonoin vaate!

IMOGEN.
Niin sanoin, herra. Syyttäkää mua siitä
Ja vieraat miehet kutsukaa.

CLOTEN.
                            Sen kerron
Ma isällenne.

IMOGEN.
              Äidillenne myöskin.
Se hyvä rouva varmaan tahtoo kuulla
Minusta pahinta. Nyt jätän teidät
Pahimman tuulen valtaan.

    (Menee.)

CLOTEN.
                         Vielä kostan. --
Vai huonoin vaate! -- Hyvä!

    (Menee.)


Neljäs kohtaus.

    Rooma. Huone Philarion talossa.

    (Posthumus ja Philario tulevat.)

POSTHUMUS.
Ei pelkoa; jos kuninkaan ois armo
Niin varma vain, kuin taattu puolisoni
On kunnia.

PHILARIO.
           Mit' armon eteen teette?

POSTHUMUS.
En mitään; varron vain, ett' aika muuttuu;
Värisen talven kourissa ja halaan
Suvempaa ilmaa. Huono palkka teille
On tämä marras toivo; se jos pettää,
Niin kuolen teidän velkamiehenänne.

PHILARIO.
Hyvyytenne ja seuranne jo liiaks
Mun palkitsee. Suur' Augustus on pannut
Kuninkaallenne sanan; Cajus Lucius
On siihen toimeen omansa; ja varmaan
Kuningas verot sekä rästit maksaa,
Peläten Rooman voimaa, jonka muisto
Suruna heissä elää.

POSTHUMUS.
                    Valtaviisas
En ole, siks' en tulekaan, mut uskon,
Ett' uhkaa sota. Ennen saatte kuulla,
Ett' ovat legioonat Galliasta
Uljasten brittein maahan maalle nousseet,
Kuin että verost' osaakaan hän maksaa.
Väkemme nyt on toisempi, kuin milloin
Sen kömpelyyttä Julius Caesar nauroi,
Mut huomas miehuuden tok' ansaitsevan
Vihaista katsetta; nyt sotakuri,
Uljuuteen yhtyneenä, näyttää sille.
Ken koittaa tahtoo, että ovat kansaa,
Jok' ajast' ottaa vaarin.

    (Jachimo tulee.)

PHILARIO.
                          Jachimo!

POSTHUMUS.
Nopeimmat hirvet teitä maitse kantoi
Ja purjeitanne kaikki tuulet liehi,
Keveeksi tehden laivan.

PHILARIO.
                        Tervetullut!

POSTHUMUS.
Toivonpa, että vastauksen lyhyys
Keritti paluutanne.

JACHIMO.
                    Vaimonne
On kauniimpia, mitä olen nähnyt.

POSTHUMUS.
Ja paras myös; jos ei, niin ikkunoissa.
Sulollaan irstaajoita houkutelkoon,
Ja irstaelkoot kilvan.

JACHIMO.
                       Tässä kirje.

POSTHUMUS.
Sisällys varmaan hyvä.

JACHIMO.
                       Luultavasti.

PHILARIO.
Oliko, hoviss' ollessanne, siellä
Myös Cajus Lucius?

JACHIMO.
                   Häntä odotettiin,
Ei ollut vielä.

POSTHUMUS.
                Viel' on hyvin kaikki. --
Tuo kivi vielä säihkyykö? Vai teille
Se liian himmi lie?

JACHIMO.
                    Jos hävitin,
Niin kullassa sen arvon hävitin.
Tekisin matkan kahta pitemmänkin,
Jos tiedoss' yö niin lyhyt ois ja maire
Kuin tuolla Britanniassa. Mun on sormus.

POSTHUMUS.
Sen kivi liian lujass on.

JACHIMO.
                          Ei lainkaan,
Kun vaimonne niin hölläss' on.

POSTHUMUS.
                               Ei pilaa
Häviö siedä; tietäkää, ett'emme
Voi ystäviksi jäädä.

JACHIMO.
                     Meidän täytyy,
Jos puhe pitää. Jos en likelt' oisi
Vaimoonne tutustunut, silloin meillä
Ois riidan syytä, myönnän sen; vaan nyt
Vakuutan, että hänen kunniansa
Ja sormuksenne voitin; sill' en loukkaa
En häntä, enkä teitä, kun vain mieliks
Tein kummallenkin.

POSTHUMUS.
                   Häntä hyväilleenne
Jos toteen näytätte, niin tuossa käsi
Ja sormus! Vaan jos ette, niin se tahra,
Min häneen loitte, voittaa taikka kaataa
Mun miekkani tai teidän; ehkä jäävät
Molemmat herratonna löytäjälle.

JACHIMO.
Niin lähellä on totuutta ne seikat,
Jotk' ilmi tuon, ett' uskoa ne täytyy.
Ne valallani vahvistaa ma voin;
Mut toivon, että säästätte mua siitä,
Kun näätte, miten ois se tarpeetonta.

POSTHUMUS.
No, jatkakaa.

JACHIMO.
              Siis, ensin makuuhuone --
Joss' en ma kyllä nukkunut, mut kyllin
Sain sitä, mikä valvonnankin korvas, --
Hopeaan, silkkiin verhottu: Cleopatra
Kopeena siinä kohtaa roomalaistaan,
Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu
Veneitten tungosta tai ylpeydestä:
Niin oiva, kallis taulu, että siinä
Työ kilpaili ja arvo; ihme, kumma,
Kuink' oli hienosti ja tarkoin tehty,
Niin, tosi elämätä. --

POSTHUMUS.
                       Totta kyllä,
Mut tuon te liette täällä kuullut multa
Tai toisilta.

JACHIMO.
              Muut yksityiset kohdat
Puheeni vahvistakoot.

POSTHUMUS.
                      Niinpä kyllä,
On muuten kunnianne myyty.

JACHIMO.
                           Uuni
Etelä-seinällä, sen otsikossa
Diana kaino kylpee. Lienkö nähnyt
Niin sielukasta kuvaa! Taitur' ilmi
Tuo mykän luonnon, enemmän kuin luonnon, --
Liikunto vain ja henki puuttuu.

POSTHUMUS.
                                Tuohan
Voi olla kuulon mukaan laiteltua;
Puhuttu siit' on paljon.

JACHIMO.
                         Huoneen kattoon
On kultakeruubeja leikeltynä.
Lies'nytteinä -- ne unhotin -- on kaksi
Hopeista uinailevaa lemmetärtä
Yhdellä seisten jalalla ja soihtuun
Somasti nojaten.

POSTHUMUS.
                 Mut kunnia! --
Niin olkoon, että kaiken tuon te näitte --
Ja kiitos muistonne, -- mut kertomalla,
Mitä on hänen huoneessaan, te ette
Vetoa voita.

JACHIMO.
             Kalvetkaa, jos voitte!
Mun suokaa näyttää tämä rengas; nähkääs;
    (Ottaa esiin rannerenkaan.)
Nyt on se poissa. Teidän timanttiinne
Se vihittävä on. Ne pidän.

POSTHUMUS.
                           Zeus!
Näyttääpäs vielä kerran. Sama onko,
Min sai hän multa?

JACHIMO.
                   Sama, kiitos hälle!
Sen veti ranteestaan; näen hänet vielä;
Tuo sulo liike lahjan arvon voitti,
Mut sille arvon toi. Sen mulle antoi
Ja sanoi rakkahan sen olleen hälle.

POSTHUMUS.
Sen aikoi ehkä mulle lähettää.

JACHIMO.
Vai niinkö kirjoittaa?

POSTHUMUS.
O, ei, ei, ei!
Se on totta! Tuossa tuokin!
    (Antaa hänelle sormuksen.)
                            Basiliski
Se silmilleni on, sen näky tappaa.
Ei kunniata, missä kauneutta!
Ei totuutta, miss' on sen ulkomuoto!
Ei rakkautta, miss' on toinen mies!
Lujempaa tavaraa ei naisen vala
Kuin hänen hyveensä, ja se on tyhjää.
Petosta määrätöntä!

PHILARIO.
                    Malttukaahan.
Pois soimus! Viel' ei voitettu se ole.
Hän ehkä on sen hukannut, tai kenties
On joku naisistansa, lahjottuna,
Sen hältä varastanut.

POSTHUMUS.
                      Aivan oikein!
Ja hän on niin sen saanut. -- Sormus pois!
Mainitkaa jokin ruumiin tunnusmerkki,
Tuot' ilmeisempi; tuo on varastettu.

JACHIMO.
Zeun kautta! Tään sain hänen ranteestaan.

POSTHUMUS.
Hän vannoo, kuulkaa, vannoo kautta Zeun.
Se on totta -- sormus viekää -- se on totta!
Hän sit' ei ole voinut hukata;
On naiset hällä taatut, valan tehneet;
Varkauteen heitä vietelläkö voisi!
Ja vierasko! -- Ei, hän on hänet maannut:
Tuo tuoss' on haureuden tuntomerkki.
Niin kalliista hän porton nimen osti! --
Tuoss', ota palkkas! Kaikki hornan henget
Jakaukoot teidän kesken!

PHILARIO.
                         Malttukaa!
Ei tässä kyllin todistetta sille,
Ken luottaa tahtoo.

POSTHUMUS.
                    Vaietkaa jo siitä;
Hän pitänyt on häntä.

JACHIMO.
                      Näytteitä
Jos lisää mieli: rinnan alla, -- jota
Puristaa kelpaa, -- luomi, oikein ylväs
Ihanast' asunnostaan. Jumaliste,
Ma sitä suutelin ja, vaikka kylläs,
Isosin oiti lisää. Muistattehan
Tuon pilkan?

POSTHUMUS.
             Niin, se vahvistaa vain toista
Häpeäpilkkaa, joka yksinäänkin
Jo täyttäis helvetin.

JACHIMO.
                      Lisääkö kerron?

POSTHUMUS.
Ei, laskuoppi hiiteen! Turha tietää,
Kuin monta kertaa -- yks tai miljoona!

JACHIMO.
Ma vannon, --

POSTHUMUS.
              Älä vanno! Valehtelet,
Jos sanot, ett'et ole häntä maannut;
Ja tapan sun, jos kiellät, että sulle
Nyt aisaa kannatan.

JACHIMO.
                    En kiellä mitään.

POSTHUMUS.
Jos tässä ois hän, murskaks hänet löisin!
Mut menen, teen sen, vaikka hovissa,
Vaikk' isän nähden. -- Jotain teen --

    (Menee.)

PHILARIO.
                                       Hän raivoo,
On aivan järjiltään! -- Te voiton saitte.
Jälestä oiti hillitsemään vimmaa,
Joll' itseään hän uhkaa.

JACHIMO.
                         Mielist' aivan.

    (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Toinen huone Philarion talossa.

    (Posthumus tulee.)

POSTHUMUS.
Pitääkö luomistyössä naisell' olla
Osansa myös? Kaikk' ollaan äpäriä;
Ja tuokin kunnon mies, jot' isäkseni
Ma nimitin, en tiedä, missä oli,
Kun minut tehtiin; väärän rahan leima
Minuhun lyötiin. Aikansa Diana
Ol' äitini, niin luultiin, niinkuin nyt on
Parini ilman vertaa. -- Kostoon, kostoon!
Mult' usein laillisen hän nautteen esti
Ja kohtuutt' anoi, poskilla niin vieno
Häpeän puna, että siitä lämpeis
Saturnus vanhuskin. Hänt' uskoin puhtaaks
Kuin uutta lunta, -- tuhat tulimmaista! --
Keltainen Jachimo, hän tunnissa
Ei, vähemmässä, -- oiti! -- Puhui tuskin,
Vaan niinkuin aito Saksan terhokarju
Huus: Uh! ja astui; -- muut ei vastaan pantu,
Kuin mitä pitikin ja mitä vaimon
Ois tullut kaita. Jospa keksis, mikä
Minuss' on vaimon puolta! Kiihka pahaan
Ei ole miehen, vannon sen, se kaikki
On vaimon puolta; valheellisuus, huomaa,
On vaimon, maire vaimon, vilppi vaimon,
Hekuma vaimon, kostonhimo vaimon,
Kopeilu, ahnaus, turhuus, ylenkatse,
Panetus, hullut oikut, kaikki, millä
On paheen nimi vain ja hornan leima,
On vaimon, osittain tai kokonaan;
Ei, kokonaan! Sill' itse paheessakaan
Ei heissä lujuutta, vaan vaihtavat
Minuutin vanhan toiseen, jok' on puoliks
Niin vanha. Heitä vastaan kirjoitan;
Heit' inhon, kiroon. -- Vaan lie viisainta
Rukoilla, että saakoot tahtonsa!
Pahempaa tuskaa pirukaan ei keksi.

                        (Menevät.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Britannia. Valtasali Cymbelinen hovilinnassa.

    (Cymbeline kuningatar, Cloten ja seuralaisia tulee
    toisesta ovesta, toisesta Cajus Lucius seurueineen.)

CYMBELINE.
No, mit' Augustus Caesar meistä tahtoo?

LUCIUS.
Kun Julius Caesar -- jonka muisto vielä
On kaikkein silmissä ja jota ijäks
Saa kielet kuluttaa ja korvat kuulla --
Tääll' oli ja Britannian valloitti,
Niin setäsi, Cassibelan, -- min Caesar
Kehuillaan teki yhtä kuuluks, kuin
Hän itse töillään -- lupas itsensä
Ja seuraajainsa puolest' antaa Roomaan
Veroa vuosin kolmetuhat puntaa,
Se viime vuodelta on maksamatta.

KUNINGATAR.
Ja -- tappaaksemme kaiken ihmetyksen --
Ijäksi jääkin.

CLOTEN.
               Mont' on Caesaria,
Mut Juliusta harvassa. Britannia
On oma maailma; omat nokat meillä,
Niist' emme mitään maksa.

KUNINGATAR.
                          Minkä onni
Soi heidän ottaa meiltä, suo se meidän
Takaisin ottaa. -- Herra, kuninkaita,
Es'isiänne, muistakaa ja myöskin
Tään saaren luontaisvoimaa: se on niinkuin
Neptunin puisto, jota jyrkät töyryt
Ja kuohuaallot ympäröi ja saartaa;
Vihollislaivaa ei sen hiekka kanna.
Vaan mastoineen sen nielee. Caessr hiukan
Tääll' eteni, mut "tulin, näin ja voitin"
Ei huuliltaan nyt päässyt: häpeällä --
Jot' ensi kertaa koki -- kahdesti
Hän lyötiin rannoiltamme; laiva-raukat --
Kuin munankuoret kelluivat ja murskaks
Kareihin särkyivät. Siit' iloissaan
Tuo suur' Cassibelan, mi Caesarilta --
Oi, onnen irstautta! -- ol' ottaa miekan,
Tek' ilotulet Lud'in kaupunkiin,[6]
Ja voitost' ylväät oli brittiläiset.

CLOTEN.
No niin, täältä ei sitä veroa enää makseta; kuningaskuntamme on
vahvempi, kuin mitä se siihen aikaan oli, ja, niinkuin sanoin, niitä ei
ole enää sellaisia Caesareita; toisillakin kyllä voi olla könkkänenä,
mutta niin tukevia käsivarsia ei ole kellään.

CYMBELINE.
Vait, poika! Äitis anna lopettaa.

CLOTEN.
Meissä on vielä monta yhtä kovakouraista kuin Cassibelan; en sano, että
minä olen niitä, vaikka on se minullakin nyrkki. -- Miksi veroa? Miksi
me maksaisimme veroa? Jos Caesar voi peitteellä kaihtaa meiltä
auringon, tai pistää taskuunsa kuun, niin maksamme kyllä hänelle veroa
valosta; muutoin, herraseni, ei verosta puhettakaan, pyydän
nöyrimmästi.

CYMBELINE.
Olimme vapaat, tiedätte sen, kunnes
Kiristi Rooma väkivalloin meiltä
Tuon veron. Vallanhimo Caesarin --
Mi paisui niin, ett' oli mailman sivut
Haleta melkein -- julkeasti meidät
Ikeeseen pani. Sitä päältään puistaa
Sotaisan tulee kansan, jota mekin
Kyll' ollaan. Sanomme siis Caesarille,
Ett' esi-isämme Malmutius[7] meille
Lain sääti, jot' on liiaks typistellyt
Caesarin miekka; mut sen vapaan käytön
Omalla voimallamme vanhoilleen
Taas järjestämme, vaikka Rooma kuinka
Siit' äkäilköön. Lain meille toi Malmutius,
Jok oli ensimäinen brittiläinen,
Mik ohimoilleen laski kultakruunun
Ja kuninkaaksi kutsui itseään.

LUCIUS.
Siis surukseni julistaa mun täytyy
Augustus Caesar -- Caesar, jonka palkoiss
Enemmän kuninkaita on, kuin sulla
On renkejä -- sun viholliseksesi.
Siis kuule: sotaa, hävitystä sulle
Nimessä Caesarin nyt julistan;
Et kostoa sa vältä. Haasteen annoin;
Nyt kiitän puolestani.

CYMBELINE.
                       Tervetullut!
Sun Caesarisi löi mun ritariksi;
Ma nuorna häntä palvelin, ja niitin
Näin kunniaa; jos nyt hän pois sen vaatii,
Niin viimeiseen mun täytyy sitä puoltaa.
Ma kuulin, että vapautensa tähden
Pannonian ja Dalmatian miehet[8]
Aseissa ovat; kurjaa oisi, jos ei
Tät' esikuvaa brittiläiset seurais:
Sit' ei näe Caesar.

LUCIUS.
                    Toimi puhukoon.

CLOTEN.
Hänen majesteettinsa sanoo teidät tervetulleiksi. Hauskutelkaa
siis meillä päivä tai pari, tai vaikka enemmänkin. Jos sitten
tahdotte etsiä meitä toisissa aikeissa, niin tapaatte meidät
suolavesi-vyöhykkeessämme; jos sieltä pieksette meidät pois, niin on
se omanne; jos seikkailussa kaadutte, niin saavat variksemme pitää
sitä parempia päiviä, ja sillä loppu.

LUCIUS.
Niin oikein, herraseni.

CYMBELINE.
Nyt tiedän minä valtiaanne tahdon,
Ja minun hän; siis, tervetullut vain!

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Toinen huone hovilinnassa.

    (Pisanio tulee, lukien kirjettä.)

PISANIO.
Kuin? Uskotonko? Miksi ette maini,
Ken herja häntä syyttää? -- Leonatus!
Oi, herra, mikä inha rutto korvaas
On tarttunut? Mik' Italian konna,
Joll' yhtä myrkkyinen on suu kuin käsi,[9]
On liian alttiin korvas harhaan vienyt?
Hän hauras? Ei! Hänt' uskollisuudestaan
Näin rangaistaan, ja jumalatar on hän,
Ei nainen, kestäessään hyökkäystä,
Joll' ihka hyveen valtaisi. -- Oi, herra,
Niin halpa häneen nähden nyt on mieles
Kuin ennen säätys! -- Minä hänet tappaa?
Siks että vala, rakkaus, uskollisuus
Mua velvoittaa? Ma häntä? Hänen vertaan?
Jos hyvää palvelust' on tuo, niin koskaan
En hyvä palvelija olla tahdo.
Mink' olen näköinenkään, jos niin julmaa
Minusta luullaan, kuin tuo teko vaatii? --
"Tee se. Ma hälle kirjoitan, ja itse
Hän antaa sulle siihen tilaisuuden" --
Kirottu lehti, yhtä musta kuin on
Sinussa muste! Tunnoton sa liuska,
Apuri tässä työssäkö? ja näytät
Noin immen puhtaalta? Hän tulee tuossa.
Ma tästä käskyst' olen tietämätön.

    (Imogen tulee)

IMOGEN.
Pisanio hyvä, mitä kuuluu?

PISANIO.
                           Tässä
Ois kirje, rouva, minun herraltani.

IMOGEN.
Sun herraltasi! Mun hän on: Leonatus.
Se viisas tähtitaikur' ois, ken tähdet
Niin tuntis kuin tuon käsialan minä;
Hän tietäis tulevaiset. -- Jumalani,
Suo että tuosta henkäis yljän lempi
Ja terveys, mielihyvä -- erostamme
Ei toki, ei -- se tuskaks olkoon hälle --
On lääkett' usein tuska, niinpä tääkin,
Se lemmen nuorentaa -- niin, mielihyvä,
Mut ei vain tästä! -- Anteeks, vaha kulta! --
Oi, onnen mehiläiset, jotka teette
Nää salausten lukot! Lempivällä
Ja velkain ahtamalla eri toive:
Syynalaiset te tyrmään heitätte,
Mut Cupidonin kirjeet lukitsette! --
Hyviä uutisia, jumalat!

  (Lukee.) "Oikeus, ja isäsi viha, jos hän minut alueellaan tapaisi,
  eivät voi olla niin julmat minulle, ett'et sinä, luoduista kallein,
  voisi katseellasi minua jälleen elvyttää. Tiedä siis, että olen
  Cambriassa, Milfordin satamassa. Tee, mitä lempesi tämän johdosta
  sinulle neuvoo. Tällä toivottaa sinulle kaikkea onnea hän, joka
  pysyy valassaan uskollisena ja yhä lemmessä kasvaa, sinun omasi,

                                             Leonatus Posthumus."

Nyt hepo siivekäs! Pisanio, kuule:
Hän Milfordin on satamassa. Lue,
Ja sano matka sinne. Arkitoimi
Jos viikossa sen tarsii, miks en minä
Päivässä lentäis? -- Siis, Pisanio hyvä,
Jok' ikävöit, kuin minä, herraas nähdä;
Jok' ikävöit -- et sentään, et kuin minä --
Mut toki ikävöit, jos heikomminkin --
Oi! et kuin minä, jonka ikävällä
Ei määrää, rajaa -- sano, puhu joutuun --
Oi! lemmen uskotuisen tulis täyttää
Niin kuulon solat, että suupuis aisti --
Kuink' etääll' on tuo siunattu Milford;
Ja miksi Walesill' oli onni saada
Semmoinen satama? Mut kaikkein ensin,
Mitenkä päästä täältä? Miten puoltaa
Sit' ajan juopaa, mikä täältä-lähdöst'
On paluuseen? Mut ensin, miten päästä?
Miks syntyis puolto ennen siitäntäänsä?
Puhumme tästä sitten. Pyydän, sano:
Kuin monta sataa virstaa ratsastaa
Voin tunnissa?

PISANIO.
               Jo sata virstaa päiväss'
On teille, rouva, kyllin, milt'ei liikaa.

IMOGEN.
Kuin? Hirsipuuhunkaan ei ratsasteta
Niin vitkaan. Kilpa-ajoiss', olen kuullut,
On ratsun juoksu joudumpi, kuin hiekan
On tiimalasissa. Mut tää on höpsää. --
Kamarirouvan täytyy sairaaks tulla
Ja pyytää kotiin. Ratsupuku oiti
Minulle moinen hanki, jota käyttää
Maanmiehen vaimo.

PISANIO.
                  Aatelkaahan, rouva!

IMOGEN.
Eteeni näen vain, en tänne, tuonne,
En mitä seuraa, kaikki se on usvaa,
Sen läpi en voi nähdä. Mene joutuun!
Niin tee, kuin käskin. Muut' ei tehtävää;
Yks vain on tie, ja Milford määrän pää.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Wales. Vuoriseutu, siinä luola.

    (Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS.
On päivä kaunis, huoneess' ei nyt viihdy,
Kun maja on niin matala kuin meillä.
Kumaraan, pojat! Ovi tämä neuvoo,
Mitenkä taivasta on palveltava,
Se taivuttaa teit' aamuhartauteen.
Niin korkeat on kuningasten portit,
Ett' aarnit niissä voisi rehennellen
Kopeilla, korska käärelakki päässä,[10]
Kumartamatta auringolle. -- Terve,
Ihana taivas! Vuoren asukkaina
Me emme ynsistele, niinkuin rikkaat
Palatsiherrat.

GUIDERIUS.
               Terve, taivas!

ARVIRAGUS.
                               Terve, taivas!

BELARIUS.
Nyt riistan ajoon! Ylös vuoriin tuonne!
On jalat teillä nuoret. Minä tänne
Jään aukealle. Kun mun sieltä näette
Niin pienenä kuin varis, ajatelkaa,
Ett' isontaa ja pienentää vain paikka;
Muistelkaa, mitä kerroin ruhtinoista
Ja prinsseistä ja sodan kohtaloista:
Ei hyvää siellä hyvä työ, jos teet sen,
Vaan jos se tunnustetaan. Sen kun muistat,
Niin kaikki, mitä näet, on hyödyks sulle,
Ja usein lohduksesi huomaat, ett' on
Kopassaan kuoriainen turvatumpi
Kuin kotka leijasiipi. Elo tääll' on
Jalompi tiuskottavan käskytyötä,
Parempi tyhjän tointa turhan eestä,
Upeempi velkasilkiss' uljailua:
Senlaista kyllä lakittelee saksa,
Mut velka pannaan kirjaan. Tääll' on toista.

GUIDERIUS.
Kokenut mies! Me siivettömät raukat
Kierrämme pesää, tuntematta ilmaa
Tuoll' ulkona. Tää elo ehkä paras,
Jos rauha paras; herttaist' on se teille,
Kovempaa kokeneelle, jäykän ijän
Omaista myös; mut hengettyyden soppi,
Vuoteessa kulkemista on se meille,
Vain velkatyrmä, jonk' ei piirist' yli
Saa mennä.

ARVIRAGUS.
           Mitä haastamista meillä,
Kun teidän ikään joudumme? Kun pieksee
Sade ja tuuli mustaa talvikuuta.
Mitenkä luolass' ahtahassa viettää
Viluista aikaa? Emme nähneet mitään:
Petoja oomme; saalihille viekkaat
Kuin ketut; ruoalle kuin sudet ahnaat;
Pakoista ajaa, siinä miehuutemme:
Kuoriksi häkin teemme, vapaasti
Kuin häkkilinnut laulain tyrmässämme.

BELARIUS.
Oi, puheitanne! Jospa lihaan vereen
Kaupungin voitonpyynnön tuntisitte
Ja hovin tavat, joit' on yhtä työläs
Pitää kuin jättää! Jos ken huippuun nousee,
Niin varmaan sortuu, tai on tie niin liukas,
Ett' aina pelkää sortua. Ja sota:
Ilmeistä vaivaa, vaaran etsimistä
Vain maineen vuoks; jok' etsimiseen kuolee,
Ja muistokseen saa yhtä usein pilkan
Kuin kehun urhotöistäs; usein vielä
Saa pahan palkakseen, kun hyvää teki,
Ja -- mikä pahempi on -- potkustakin
Saa kumartaa. -- Tää taru, pojat, kerran
Minusta kerrotahan. Rooman miekoist'
On ruumiissani jäljet; paras muinoin
Mull' oli maine; Cymbeline mua suosi;
Kun urhon nimi mainittiin, niin minun
Lähinnä oli; olin niinkuin puu,
Jonk' oksat nuokkuu hedelmiä täynnä --
Mut yhdess' yössä myrsky taikka ryöstö
Karistaa kypsän viljan, lehdet riistää,
Ja näin jään alastonna säiden valtaan.

GUIDERIUS.
Kuink' epävarmaa suosio!

BELARIUS.
                         Ja syytä
Ei muuta -- sen jo kuulitte -- kuin että
Kaks konnaa, joiden väärät valat tahri
Mun puhtaan kunniani, Cymbelinen
Sai uskoon, että roomalaisten kanssa
Liitossa olin. Näin maanpakoon jouduin,
Ja vuotta kaksikymment' on tää tanner
Ja tämä vuori maailmani ollut;
Tääll' elin kunnon vapaana, ja maksoin
Taivaalle useamman hurskaan velan,
Kuin ennen eläissäni. -- Ylös vuoriin! --
Ei metsämiehen kieltä tää. -- Ken ensin
Eränsä tuo, se juhlan sankar' olkoon
Ja toiset kaksi häntä palvelkoot.
Ei täällä myrkyn pelkoa; sen koti
On ylhäisissä. Laaksoon tulen vastaan.
    (Guiderius ja Arviragus menevät.)
Kuin työläs peittää luonnon kipinöitä!
Nuo lapset kuninkuuttaan eivät tunne;
Ei luule Cymbeline, ett' eloss' ovat.
He uskovat, ett' ovat mun; ja vaikka
Luolassa puuttees' ovat kasvaneet
Ja selkää köyristäneet, mieli toki
Palatsiin palaa; luonto heille neuvoo
Toimissa halvoissakin prinssin tavat,
Joit' oppii vaivoin muut. Tuo Polydore --
Britannian vallan perijä, jok' isält'
On saanut nimen Guiderius -- Zeus!
Kun istun jakkarallani ja kerron
Sotaisist' urotöistäni, hän oiti
Eloissaan hyökkää kertomukseen, sanoo:
"Noin vihollisen kaadoin, noin sen niskaan
Ma astuin jalkani" -- ja heti syöksee
Kuninkaanveri poskiin, hiki nousee,
Kiristyy ruumiin jänteet, liikkeet kaikk' on
Sanaini mukaan. Nuorempainen, Cadwal --
Tät' ennen Arviragus -- samoin luo
Eloa kertomukseen, enemmän vain
Omalla laillaan. -- Kuule, ajo alkaa! --
Oi! Cymbeline, sen vääräks sanoo taivas
Ja tuntoni, ett' ajoit minut maasta;
Siks otin poikas, kahden, kolmen vanhat,
Perijät sulta ryöstääkseni, niinkuin
Sa maat veit multa. Euryphile, sinä
Heit' imetit; he äidikseen sun luuli,
Ja päivittäin sun hautaas kunnioivat.
Min' itse, Belarius -- täällä Morgan --
Käyn heidän isästään. -- Haa! Ajo käy!

    (Menee.)


Neljäs kohtaus.


    Milfordin sataman lähitteellä.

    (Pisanio ja Imogen tulevat.)

IMOGEN.
Kun ratsailt' astuimme, niin sanoit, ett' on
Lähellä paikka. -- Saalastaan ei äiti
Niin nähdä halunnut kuin minä tuota. --
Pisanio! Miss' on Posthumus? Mik' on sun,
Kun noin sa tuijotat? Miks huokaus pääsi
Sun rinnastasi? Maalattua moista
Pidettäis ilman omaa selitystään
Jo houruolentona. Ota muoto
Vähemmän peljästynyt, ennenkuin
Vie kauhu multa maltin! Mikä on?
Tuon kirjeen mulle töykkäät katseella
Niin töykällä. Jos suvisanomia,
Niin ensin hymyile; jos talvisia,
Hymyile yhä! -- Puolisoni käsi!
Tuo kyinen Rooma viekkaampi on häntä;
Hänt' uhkaa vaara. -- Puhu, mies; sun kieles
Voi taittaa kauhun, joka lukiessa
Mun tappaa voisi.

PISANIO.
                  Lukekaahan, rouva,
Niin näette, kuinka mua, kurjaa miestä,
Ivainen onni seuraa.

IMOGEN (lukee).
"Pisanio, haltijattaresi on aviovuoteeni häväissyt; todistukset ovat
vertavuotavia sydämmessäni. En puhu heikkojen luulojen nojalla, vaan
todistuksen perustuksella, joka on yhtä valtava kuin suruni ja niin
varma kuin se, että vaadin kostoa. Tämä osa tulee sinun, Pisanio, minun
puolestani toimittaa, jos ei uskollisuuttasi ole hänen uskottomuutensa
tahrannut. Lopeta omalla kädelläsi hänen elämänsä, toimitan sinulle
tilaisuuden siihen Milfordin satamassa. Olen hänelle sitä varten
kirjoittanut. Jos pelkäät lyödä iskun ja antaa minulle tiedon, että se
on tehty, niin olet hänen häpeänsä parittaja ja sinäkin minulle
uskoton."

PISANIO.
Miks miekkani ma paljastaisin? Kirje
Jo hänet tappoi. -- Tää on parjausta;
Sen terä miekkaa tuimempi, sen kieli
Niilinkin käärmehyistä myrkkyisempi,
Sen henki vihurien seljäss' ajaa
Ja panettelee kaikki maailman sopet:
Kuninkaat, kuningattaret ja vallat,
Matroonat, immet; haudan salaudetkin
Sen muihe myrkyttää. -- Kuin voitte, rouva?

IMOGEN.
Vai uskoton! Mik' on siis uskotonta?
Hereillä maata, aatella vain häntä?
Yöt itkeä? Jos uni luonnon voittaa,
Herätä huutooni, kun jotain hänest'
Uneksin julmaa? Sekö uskotonta?

PISANIO.
Ah, rouva hyvä!

IMOGEN.
                Uskotonko minä?
Sun tuntos todistakoon, Jachimo!
Kun häntä sinä riettaudesta syytit,
Niin näytit konnalta; nyt muotos tuntuu
Hyvältä kyllä. -- Joku Rooman leikko,
Jonk' äitinä on ruse, hänet voitti.
Min' olen vanha, muotiheitto vaate,[11]
Naulassa riippumahan liian kallis,
Ja ratkottava siis; -- paloiksi pankaa!
Oi, miehen vala pettää naisen! Sinä
Kun petit, ylkä, kaikki hyvä näkö
Konnuuden verho vain on, vieras tuote,
Vain naisten syötiks aiottu.

PISANIO.
                             Oi, kuulkaa!

IMOGEN.
Sai kunnon mieskin uskottoman nimen,
Jos haastoi vain kuin uskoton Aeneas;
Ja itku Sinonin sai huonoon huutoon
Hurskaatkin kyyneleet ja säälin kielsi
Tosi kurjuudelta. Näin, Posthumus, sinäi
Hapatat tyynni kaikki kunnon miehet;
Petokses jälkeen pattoist' on ja väärää
Hyvyys ja kelpo. -- Sinä ollos rehti,
Tee herras käsky. Kun sa hänet tapaat.
Kehaise nöyryyttäni. Katsos, itse
Ma vedän miekan! Ota, sydämmeeni
Se tähtää, lemmen viattomaan majaan!
Älä pelkää: siell' ei muuta kuin vain tuskaa;
Ei herras ole siellä, joka kyllä
Sen aarre oli. Käsky täytä! Iske;
Kyll' ehkä lienet suuremmissa uljas,
Mut pelkur' olet nyt.

PISANIO.
                      Pois, halpa ase!
Käteni raiskaat.

IMOGEN.
                 Kuollahan mun pitää;
Ja jos et nyt mua surmaa, niin et ole
Isäntäs palvelija. Itsemurhast'
On kielto jumalallinen, se rampaa
Mun heikon käteni. Kas, täss' on sydän!
Edess' on jotain: -- seis! en pyydä suojaa,
Kuin tuppi olen nöyrä. -- Mit' on tämä?
Lähetyskirjat uskollisen yljän'
Ja kaikki vääräoppiset! Pois, pois,
Te uskon turmelijat! Teist' ei enää
Sydämmen suojaksi! Näin, hupsut raukat,
Uskomme väärää opettajaa. Vaikka
Petettyyn tuimastikin petos koskee,
Niin suuremmat on petturilla tuskat.
Ja sinä, Posthumus, jok' opetit
Mua tylyks isälleni, kuninkaalle,
Ja vertaisteni prinssein kosinnat
Näin sait mun hylkimään, sa huomaat vasta,
Ett' ei se ollut tavallinen teko,
Vaan harvinainen aivan. Tuskaks käy
Mun aatella, kun häneen kyllästyt,
Ken nyt sua hurmaa, kuinka muistoni
Sua silloin vaivaa. -- Riennä, ole hyvä!
Teurastust' anoo lammas. Miss' on puukkosi
Hitailet liiaks herras asioissa,
Kun minäkin jo pyydän.

PISANIO.
                       Armas rouva,
Ei silmän' ole ummistunut siitä
Kuin sain tään toimen.

IMOGEN.
                       Tee se, niin saat maata!

PISANIO.
Sokeiksi ennen valvon silmäni.

IMOGEN.
Miks siihen suostuit? Miksi turha matka?
Näin monta peninkulmaa? Tämä paikka?
Omasi, mun ja ratsujemme vaivat?
Näin suotu aika? Hovi säikkyneenä,
Kun poistuin sieltä enkä enää koskaan
Palata aio? Miks näin kauas tulit,
Ja nyt et jousta jännitä, vaikk' erä
On edessäsi?

PISANIO.
             Aikaa voittaakseni
Ja välttääkseni tämän inhan toimen
On mulla tuuma. Tyynesti mua kuulkaa.

IMOGEN.
Väsyksiin kieles puhu. Olen portto,
Sen kuulin; korvaan valhe tuo niin syvän
Löi haavan, ettet syvempää voi tehdä
Etk' auttaa tätäkään. No, puhu.

PISANIO.
                                Rouva,
Täält' ette palaa kai.

IMOGEN.
                       En luultavasti,
Kosk' aiot tappaa mun.

PISANIO.
                       En, en. Mut jospa
Niin viisas olisin kuin olen rehti,
Niin onnistuisi tuuma. Muut' en usko,
Kuin että herrani on petetty;
Niin, konna, joku aimo konna teistä
On molemmista tehnyt julmaa pilkkaa.

IMOGEN.
Niin, Rooman portto kai.

PISANIO.
                         Ei, totisesti
Nyt teidät kuolleeks ilmoitan ja hälle
Verisen merkin laitan; niin hän käski.
Hovissa teitä kaivataan, ja tämä
Sen vahvistaa.

IMOGEN.
               Mut, ystäväni, mitä
Sill' aikaa teen? Miss' asun? Miten elän?
Mik' elämässä lohduksi, kun olen
Yljältä kuollut?

PISANIO.
                 Jos on mieleen hovi. --

IMOGEN.
Ei hovi, eikä isä, ei; ei myöskään
Tuo raaka, pöyhkä, tyhmä tyhjikkö,
Tuo Cloten, jonka kosintaa niin kammon
Kuin piiritystä.

PISANIO.
                 Jättämällä hovin
Te saatte maankin jättää.

IMOGEN.
                          Entä sitten?
Britanniassako vain on aurinkoa?
Britanniassako yksin päivää, yötä?
Maailman kirjass' on Britannia
Vain lisä, liite: joutsenuen pesä
Isossa lammikossa. Lieneehän
Sen ulkopuolellakin ihmisiä.

PISANIO.
Iloitsen, että muut on seudut teillä
Mielessä. Rooman lähettiläs, Lucius,
Milfordin satamaan saa huomenna.
Jos voitte mieltä pitää yhtä nöyrää,
Kuin kohtalonne on, ja peittää sitä,
Mik' ilmeisenä, vaaraks oisi teille,
Niin tietä astelette mukavaa
Ja toiverikasta ja Posthumusta
Lähellä ehkä, niin lähellä, että,
Vaikk' ette näkisikään hänen töitään,
Huhulta joka hetki kuulla saatte,
Miten hän elää.

IMOGEN.
                Oi, jos tuo käy laatuun,
Nimeni vaaraan -- kuolemaan ei toki --
Ma uskallan.

PISANIO.
             No niin, on seikka tämä:
Pois naiseus unhottakaa, käskeväisyys
Nöyryyteen vaihtakaa, ja pelko, arkuus --
Nuo naisen käskyläät, tai oikeammin,
Naissuvun oma itse -- karskiin luontoon;
Pureva olkaa, kielevä ja sapi
Ja riitaisa kuin kärppä; täytyy vielä
Unohtaa poskienkin kallis aarre
Ja jättää se -- voi, sydämmettömyyttä!
Ei auta muu -- tuon himokkaan Titaanin,
Tuon mailman suutelijan saalihiksi,
Hylätä uuras, sievä korutaito,
Jot' itse Juno kadehtii.

IMOGEN.
                         Jo riittää:
Ma huomaan, mihin tähtäät; olen melkein
Jo mies.

PISANIO.
         Mut ensin miehen näköiseksi;
On sitä vasten mulla laukussani
Varattu takki, lakki, housut, kaikki,
Mitä on tarvis. Näin jos puettuna
Ja ikäistänne miestä jäljitellen
Paraimman mukaan, Luciukselta
Anotte palvelusta, kerrotte
Mitä osaatte -- ja hän sen pian huomaa,
Jos soitantoa tajuaa -- niin varmaan
Ilolla teidän pyyntöönne hän suostuu.
Hän kunnon mies on ja -- mik' arvokkaampaa --
Myös hurskas mies. Jos mitä tarvitsette,
Niin minä olen rikas, teitä autan
Nyt sekä vasta.

IMOGEN.
                Sinä ainoo lohtu,
Mink' antaa mulle taivas! Mene toimiin:
On paljon mietittävää; ajan varaa
Nyt tulee käyttää. Uhkatuumaan suostun
Kuin sotamies, ja ruhtinaisin mielin
Sen aion täyttää. Mene, ole hyvä.

PISANIO.
Niin, rouva, lyhyet jäähyväiset,
Hovissa ettei kaivattais ja luultais
Pakoonne mua syypääks. Tässä pullo;
Sen kuningatar antoi mulle; kallis
Sen neste on; jos sairaus merellä
Tai huono vointi maalla teitä kohtaa,
Niin tilkka tuosta auttaa. -- Varjoon menkää
Mieheksi varustaumaan. -- Onneks kaikki
Jumalat johdattakoot!

IMOGEN.
                      Aamen! Kiitos!

    (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Huone Cymbelinen hovilinnassa.

    (Cymbeline, kuningatar, Cloten, Lucius,
    ylimyksiä ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE.
Siis, -- hyvästi vain!

LUCIUS.
                       Kiitos, majesteetti!
Mua kutsuu keisari, mun täytyy matkaan.
Surettaa, että Rooman viholliseks
Sanoa pitää teitä.

CYMBELINE.
                   Väestömme
Sen iestä ei kärsi; kuninkaallist'
Ei oisi myös, jos vapauden tunne
Vähempi meissä nähtäisi.

LUCIUS.
                         Nyt pyydän
Vain turvaa täältä maitse Milfordiin. --
Kumarrus armo rouvalle ja teille!

CYMBELINE.
Se toimi uskottu on teille, loordit.
Mut tarkoin muistakaa, mit' arvo vaatii. --
Hyvästi, jalo mies!

LUCIUS.
                    Kätenne, prinssi!

CLOTEN.
Se ystävän on nyt, mut tästä lähtein
Se vihamiehen on.

LUCIUS.
                  Niin, vasta loppu
Sen sanoo, kuka voittaa. Hyvästi!

CYMBELINE.
Saatelkaa, hyvät herrat, jalo Lucius
Severnin tuolle puolen. -- Onni matkaan!

    (Lucius ja ylimykset poistuvat.)

KUNINGATAR.
Hän vihass' eroo. Kunniaksi meille,
Ett' aiheen siihen annoimme.

CLOTEN.
                             Niin kyllä;
Nyt saavat tahtons' uljaat brittiläiset.

CYMBELINE.
Lucius kirjoitti jo keisarille,
Miten on täällä laita. Siis on aika
Asettaa vankkurit ja huovit kuntoon.
Hänellä joukkoja on Galliassa,
Ne pian kokoo hän, ja sitten johtaa
Hän sodan tänne.

KUNINGATAR.
                 Nyt ei auta maata,
Vaan pontevasti toimihin ja joutuun.

CYMBELINE.
Se luulo, ett' on käypä näin, se meitä
On jouduttanut. Mutta, armas, missä
On tyttäremme? Rooman lähetille
Ei näyttäynyt, eik' ole meitä tänään
Hän huomennellut. Siinä vesass' asuu
Enemmän häijyyttä kuin lapsen mieltä,
Sen kyllä näemme. -- Kutsu hänet tänne.
    (Palvelija menee.)
On oltu liian veltot.

KUNINGATAR.
                      Kuninkaani,
Hän Posthumuksen maanpaosta asti
On yksin elellyt; ja aika yksin
Voi moista parantaa. Oi, älkää olko
Hänelle kova; hän on nuhteille
Niin arka, ett' on sana hälle isku,
Ja isku kuolema.

    (Palvelija palajaa.)

CYMBELINE.
                 Miss' on hän? Millä
Tuot' ynseyttä puoltaa?

PALVELIJA.
                        Majesteetti,
Lukoss' on ovi; mitään vastausta
Ei sieltä saa, jos kuinka kolkuttaa.

KUNINGATAR.
Kun viimeks luonaan kävin, pyysi anteeks
Hän huoneess'-oloansa; siihen häntä
Pakotti sairaus; hänen täytyi jättää
Tuo päivittäinen kunnioitus, johon
Hän oli teille velkapää; mun pyysi
Tät' ilmoittaa, mut, anteeks, hovin touhut
Sen muistostani vei.

CYMBELINE.
                     Lukossa ovi?
Ei hiljan nähty? Suokoon Zeus, ett' aihett'
Ei oisi pelkoon!

    (Menee.)

KUNINGATAR (Clotenille).
                 Seuraa kuningasta.

CLOTEN.
Pisanio, tuo palvelija vanhus.
On poikess' ollut kaksi päivää.

KUNINGATAR.
                                Mene! --
    (Cloten menee.)
Pisanio, Posthumuksen taattu mies!
Hän on se myrkky. Josp' ois sen vuoks poissa,
Ett' on hän sitä juonut, luullen sitä
Hyväksikin! Mut tytär, miss' on hän?
Kentiesi hänet valtasi epätoivo,
Tai lemmen hehkusiivill' ehkä lensi
Halutun Posthumuksen luo. Hän mennyt
On kuolemaan tai häpeään; ja mulle
Se yhtä on; kun poissa on hän vain,
Britannian kruunu mun on hallussain. --
    (Cloten palajaa.)
                                        No poika?

CLOTEN.
Karuss' on hän, se on varma.
Kuningast' ilahuttaakaa; hän raivoo;
Lähetä hänt' ei kukaan tohdi.

KUNINGATAR (syrjään).
                              Hyvä!
Ja hautaan hänet vieköön suru syvä!

    (Menee.)

CLOTEN.
Lemmin ja vihaan häntä; hän on kaunis
Ja ruhtinaallinen ja tenhovampi
Kuin nainen, naiset, koko sukupuoli.
Hänell' on jokaisesta paras osa,
Ja kaikist' yhdistettynä hän voiton
Vie kaikista. Siks häntä lemmin. Vaan kun
Mua inhoo hän ja halpaan Posthumukseen
Lempensä tuhlaa, tuo niin älyn raiskaa,
Ett' edut muutkin ehtyy; siitä syystä
Vihata päätän häntä, vieläpä
Hänelle kostaa. Sillä, kun on narrit --
    (Pisanio tulee.)
Ken siellä? Mitä? Vehkeiletkö, lurjus?
Käy tänne! Soma parittaja! Konna,
Miss' on sun rouvas? Sano joutuun, tai
Saat mennä hornaan heti.

PISANIO.
                         Hyvä prinssi!

CLOTEN.
Niin, missä rouvas? Kautta Zeun! En kysy
Sit' enää toiste. Salaluikki sinä,
Salaisuus ilmi, taikka sydämmestäs
Sen riistän maalle! Armaansako luona,
Jonk' alhaisuuden leiviskäst' ei irti
Saa arvon hiukkaa!

PISANIO.
                   Prinssi hyvä, kuinka
Vois siellä olla? Milloin katosi hän?
Mies Roomass' on.

CLOTEN.
                  Mut nainen? Likemmäksi!
Älähän koukkuile! Tee täysi selko:
Mihinkä on hän joutunut?

PISANIO.
Ah, arvollisin prinssi!

CLOTEN.
                        Arvollisin konna!
Miss' emäntäsi? Sano kerrassaan,
Sana, ja oiti! -- "Arvolliset" hiiteen! --
Sanotko, taikka vait'olosi heti
Tuo tuomion ja kuoleman.

PISANIO.
                         No niin,
Tää paperi se kertoo, mitä tiedän
Paosta tuosta.

    (Antaa hänelle kirjeen.)

CLOTEN.
               Näytähän! Ei turvaa
Hänt' itse Augustuksen valtikka.

PISANIO (syrjään).
Tuo taikka hukka! Kyllin etääll' on hän.
Sen lukekoon! Siit' on vain hälle vaivaa,
Ei vaaraa rouvalle.

CLOTEN.
                    Hm?

PISANIO (syrjään).
                        Herralleni
Ma hänet kuolleeks sanon. Imogen!
Menestys menolleen ja paluulleen!

CLOTEN.
Mies, onko tämä kirje oikea?

PISANIO.
On, tietääkseni.

CLOTEN.
Se on Posthumuksen käsialaa, tunnen sen. -- Kuules, mies, jos et
tahtoisi olla konna, vaan palvella minua uskollisesti ja toimittaa
kaikki tehtävät, joihin minulla olisi syytä käyttää sinua; vakaalla
innolla -- toisin sanoen: toimittaa kaikki konnantyöt, joihin käsken
sinua, vilpittömästi ja uskollisesti -- niin pitäisin sinua kunnon
miehenä; silloin sinulta ei puuttuisi varoja elatukseesi eikä
puoltolauseita virkaylennyksiin.

PISANIO.
Hyvä on, armollinen prinssi.

CLOTEN.
Tahdotko palvella minua? Koska olet niin sitkeästi ja itsepintaisesti
kiintynyt tuon kerjurin Posthumuksen kehnoon onneen, niin,
kiitollisuuden sääntöjen mukaan, sinun pitäisi olla minullekin harras
seuralainen. Tahdotko palvella minua?

PISANIO.
Tahdon, herra.

CLOTEN.
Tuohon käteen! Tuossa on kukkaroni. Onko sinulla tallella vanhan
isäntäsi vaatteita?

PISANIO.
On, herra, asunnossani, sama puku, joka hänellä oli yllään, kun hän
jätti hyvästi armollisen haltijattareni.

CLOTEN.
Ensi toimeksesi tuo se puku tänne; se olkoon sinun ensimmäinen toimesi.
Mene!

PISANIO.
Heti paikalla, herra.

    (Menee.)

CLOTEN.
"Tapaan sinut Milfordin satamassa!" -- Unohdin kysyä häneltä yhtä
asiaa; panen sen mieleeni toistaiseksi. -- Juuri siellä, sinä konna,
Posthumus, minä sinut tapan. -- Jospa se puku vain jo olisi täällä! Se
nainen sanoi kerran -- se oli niin karvasta, että vieläkin sydäntä
ellottaa -- että Posthumuksen pelkät vaatteet olivat hänestä
suurempiarvoiset kuin minun oma, jalo persoonani täydessä lahjaini
koristuksessa. Nuo vaatteet ylläni minä sen naisen valtaan; ensin tapan
miehen hänen silmäinsä edessä; siinä hän näkee minun miehuuteni, joka
on oleva kova tuska hänen ylpeydelleen. Kun mies makaa maassa, ja kun
olen pitänyt ivallisen hautapuheeni hänen kuolleen ruumiinsa ääressä,
ja sitten himoni tyydyttänyt -- jonka, niinkuin sanoin, teen hänen
kiusakseen niissä vaatteissa, joita hän niin ylisteli -- niin pieksen
hänet takaisin hoviin, potkaisen hänet jälleen kotia. Hän on minua
hilastellen halveksinut, ja minä hänelle riemastellen kostan.

    (Pisanio palajaa, vaatteet mukanaan.)

Nuoko ovat ne vaatteet?

PISANIO.
Nämä, armollinen herra.

CLOTEN.
Kuinka kauan on siitä kuin hän läksi Milfordin satamaan?

PISANIO.
Hän tuskin vielä lienee siellä.

CLOTEN.
Vie tämä puku huoneeseeni, se on minun toinen käskyni; kolmas on se,
että olet tahallasi mykkä hankkeisiini nähden. Täytä vain
velvollisuutesi, niin tosi virkaylennys tulee itsestään. -- Kostoni on
nyt Milfordissa; oi, että olisi minulla siivet lentää jäljestä! --
Tule, ja ole uskollinen.

    (Cloten menee.)

PISANIO.
Katala neuvo! Uskollisna sulle,
Uskollisimman pettäisin -- ja mulle
Niin ei saa käydä. -- Milfordissa et
Sa löydä, ketä etsit, -- Taivaiset
Hänelle siunaukset! Myöhä olkoon
Tuon narrin kiire; vaiva palkaks tulkoon!

    (Menee.)


Kuudes kohtaus.

    Belariuksen luolan edusta.

    (Imogen tulee, pojan vaatteissa.)

IMOGEN.
Oi, vaivaloista miehenä on olla!
Väsynyt olen aivan; kaksi yötä
Maa oli vuoteenani. Sairastuisin,
Mut aikeeni mua vahvistaa. -- Milford,
Kun vuorenhuipulta sun näin, niin näytit
Niin läheiseltä! Zeus! On niinkuin maakin
Pakenis vaivaista, se maa, jost' etsii
Hän lohtuaan. Kaks loista sanoi, ett'en
Vois eksyä. Oi, valhehtiiko kurjuus,
Jok' itse ahtaall' on ja siinä näkee
Kurin ja koetuksen? Eikä ihme,
Kosk' itse rikas tuskin puhuu totta.
Pahempi kylläisen on hairaus kuin on
Hätäisen pakkovalhe; kuninkaassa
On vilppi pahempi kuin kerjääjässä. --
Oi, kallis ylkä! Sinussa on vilppi;
Mut kun sua aattelen, niin nälkä poistuu,
Vaikk' äsken olin siihen kuolla. -- Mitä?
Täss' onko polku? Villin luola täällä?
Huudanko? En, en tohdi. Mutta nälkä
Rohkaisee luonnon, ennenkuin sen murtaa.
Lepo ja kyllyys siittää pelkureita,
Mut hätä aina rohkeuden on äiti. --
Ken siellä? Jos liet sivistynyt, puhu;
Jos villi liet, niin ota taikka anna. --
Hoi! -- Vastaust' ei. Siis sisään menen. Miekka
Tok' esille! Jos vihamies niin pelkää,
Kuin minä, miekkaa, pois hän päänsä kääntää.
Hyväinen taivas, vihollinen moinen!

    (Menee luolaan.)

    (Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS.
Polydor paras metsämies on, siis myös
Pitojen herra; passari ja kokki
Cadwal ja minä; niin on sopimus.
Hiki ja into kuivuisi ja kuolis,
Jos hyötyä ei työstä. Tulkaa; maitti
Kotoisen ruoan höystää. Kalliolla
Väsymys kuorsaa, höyhenpatjoillaan kun
Vetelä laiskuus valvoo. -- Rauha sulle,
Poloinen mökki, oma vartijasi!

GUIDERIUS.
Lamana olen.

ARVIRAGUS.
             Minä työstä heikko,
Mut vahva mull' on ruokahalu.

GUIDERIUS.
                              Luolass'
On kylmää ruokaa; sitä järsikäämme,
Siks että riista kypsyy.

BELARIUS (katsahtaen luolaan).
                         Seis! Ei tänne!
Jos ruokaamme ei söisi, luulisin
Ett' on se keiju.

GUIDERIUS.
                  Mitä siellä on?

BELARIUS.
Zeus auta, enkeli! Tai jos ei se,
Niin mainen ihme! Tuossa jumaluus,
Ei poikaa vanhempi!

    (Imogen palajaa luolasta.)

IMOGEN.
                     Oi, hyvät herrat,
Mua säästäkää! Ma kyllä huusin ennen
Kuin sisään menin. Mitä otin, aioin
Anoa taikka maksaa; totta, mitään
En varkain vienyt, enkä tekis sitä,
Vaikk' oisi tanner tuossa kultaa täynnä.
Tää raha ruoast' oisi; syötyäni
Sen oisin pannut pöydälle ja mennyt,
Rukoillen antajalle siunausta.

GUIDERIUS.
Rahaako, poika?

ARVIRAGUS.
                Hopeat ja kullat
Loaksi ennen tulkoot! -- jota kyllä
Ovatkin muille paitse niille, joiden
On jumalana loka!

IMOGEN.
                  Vihastutte.
Jos kuolen rikoksestani, niin tietkää,
Ett' oisin kuollut, jos en sit' ois tehnyt.

BELARIUS.
Mihinkä matka?

IMOGEN.
               Milfordiin.

BELARIUS.
                           Ja nimi

IMOGEN.
Fidele. Muuan sukulainen Roomaan
On matkalla ja astuu siellä laivaan.
Ma sinne aion; nälkään nääntymässä
Näin jouduin tähän syntiin.

BELARIUS.
                            Kaunis poika,
Meit' älä moukiks usko; älä miestä
Asunnon mukaan arvo. Tervetullut!
Yö joutuu. Ennen lähtöäsi ruokaa
Saat parempaa ja kiitoksen, jos viivyt. --
No, pojat, tervetulettakaa vieras!

GUIDERIUS.
Jos nainen olisit, niin sulhoks sulle
Ma tarjouisin. -- Kautta kunniani,
Min lupaan, sen myös maksan.

ARVIRAGUS.
                             Kiitos luojan,
Ett' on hän mies! Kuin veljyt on hän rakas.
Sua tervehdin kuin kauvan kaivattua
Veljyttä tervehditään: tervetullut!
Iloitse ystävissä!

IMOGEN.
                   Ystävissä!
(Syrjään.) Oi, jospa veljiä! Josp' oisivat
Isäni poikia! Mull' arvo silloin
Ois vähempi, mut tasapainoinen
Sinulle, Posthumus.

BELARIUS.
                    Hän joutuu tuskaan.

GUIDERIUS.
Josp' auttaa minä voisin!

ARVIRAGUS.
                          Taikka minä;
En vaivaa, vaaraa katsois. Hyvä taivas!

BELARIUS.
Kuulkaahan, pojat!

    (He kuiskuttelevat keskenään.)

IMOGEN.
                   Mahtimiehet, -- joilla
Ei hovi suuremp' ois kuin tämä luola,
Ja muit' ei passareita kuin he itse,
Ja kunto, jonka leimaa omatunto
Eik' epävakaan joukon tyhjä suosi, --
Ei noiden kahden tulis verroille.
Jumalat, anteeksi! Mut sukupuolta
Ma vaihtaa tahtoisin ja elää täällä,
Kosk' uskoton Leonatus on.

BELARIUS.
                           No niin!
Nyt riistan laitamme. -- Käy sisään, poika:
Nälän on työläs haastaa. Kun on syöty,
Suvainnet meille elinvaiheistasi
Sen kertoa, min tahdot.

GUIDERIUS.
                        Tule sisään.

ARVIRAGUS.
Yö huuhkalle ja leivolle ei aamu
Niin tervetullut.

IMOGEN.
                  Kiitos!

ARVIRAGUS.
                          Astu sisään.

    (Menevät.)


Seitsemäs kohtaus.

    Rooma. Julkinen paikka.

    (Kaksi senaattoria ja tribuuneja tulee.)

1 SENAATTORI.
Tää keisarin on kirjeen sisällys:
"Taisteluss' on alhaisempi kansa
Pannoniaa ja Dalmatiaa vastaan,
Ja Gallian on joukot liian heikot
Nyt kapinallista Britanniaa
Kukistamaan, niin tämä aatelimme
Jää tehtäväksi." Lucius on pantu
Prokonsuliksi. Teillä, tribuunit,
On tähän kiireelliseen väennostoon
Täys valtuus. Kauan Caesar eläköön!

TRIBUUNI.
Pääkomentaja Luciusko?

2 SENAATTORI.
                       Niin.

TRIBUUNI.
Ja Galliassa nyt?

1 SENAATTORI.
                  Niin; niinkuin sanoin
Sen joukon kanssa, jonka tämä nosto
On täydentävä. Valtakirjassanne
On luku määrätty ja aika, milloin
On lähdettävä.

TRIBUUNI.
               Teemme tehtävämme.

                       (Menevät.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimäinen kohtaus.

    Metsä luolan lähitteellä.

    (Cloten tulee.)

CLOTEN.
Olen lähellä sitä paikkaa, jossa heidän piti kohdata toisensa, jos
Pisanion kartta on oikeassa. Kuinka hyvin hänen vaatteensa sopivat
minulle! Miks ei henttunsakin, jonka se on tehnyt, joka räätälinkin on
tehnyt, sopisi yhtä hyvin? Sitä enemmän kun -- luvalla sanoen --
sanotaan, että vaimo sopii, kun sovittaa. Ja siinä minun nyt tulee
näyttää taitoani. Tohdin sen sanoa itselleni -- sillä turhamaista ei
liene, että mies ja hänen peilinsä neuvottelevat keskenään hänen omassa
kamarissaan -- tarkoitan, että minun ruumiini viivat ovat yhtä hyvin
piirretyt kuin hänenkin. Yhtä nuori olen, vahvempi olen, en huonompi
varallisuudessa, etevämpi arvosuhteissa, ylevämpi synnyltä, yhtä
kokenut yleisessä sotapalveluksessa, ja enemmän huomattu yksityisessä
käsikähmässä; ja kuitenkin tuo itsepintainen elävä rakastaa häntä minun
kiusakseni. Kuolevaa ihmistä! Posthumus, sinun pääsi, joka istuu
harteillasi, keikahtaa siitä tunnin sisässä maahan, henttusi vallataan,
vaatteesi leikettään kappaleiksi omien silmiesi edessä, ja kun kaikki
tämä on tehty, potkaistaan naikko kotiin isänsä tykö, joka kenties
suuttuu minuun näin kovakouraisesta pitelemisestä; mutta äitini, joka
hänen oikkujansa vallitsee, on kääntävä kaikki minulle kiitokseksi.
Hevoseni on lujasti kiinni. Maalle, miekka, julmaan aikomukseesi!
Onnetar, toimita heidät minun käsiini! Kertomus heidän yhtymäpaikastaan
pitää täysin kutinsa; se mies ei tohdi minua pettää.

    (Menee.)


Toinen kohtaus.

    Luolan edusta.

    (Belarius, Guiderius, Arviragus ja Imogen tulevat luolasta.)

BELARIUS (Imogenille).
Sin' et voi hyvin. Tänne luolaan jää;
Tulemme luokses metsästettyämme.

ARVIRAGUS.
Jää, veljyt! Olemmehan veljeksiä?

IMOGEN.
Pitäisi kaikkein olla veljeksiä;
Mut savell' on ja savell' eri arvo,
Vaikk' ovat samaa maata. Sairas olen.

GUIDERIUS.
Te ajoon menkää; minä luokseen jään.

IMOGEN.
Niin sairas en oo, vaikk' en voikaan hyvin.
Kaupungin laps' en ole hemmoteltu,
Mi kuolevansa luulee, ennenkuin
On sairaskaan. Te päivätyönne tehkää;
Ken rikkoo tapansa, se rikkoo kaikki.
Voin pahoin; siit' en parane, jos jäätte;
Ei seura hyödyks seuraa kammovalle.
En lopen sairas lie, kun haastaa jaksan.
Oi, minuun luottakaa; en ryöstä muita
Kuin itseäni; suokaa minun kuolla
Näin turhan ryöstöstä.

GUIDERIUS.
                       Sua rakastan,
En määrää tiedä, mut niin palavasti
Kuin isääni.

BELARIUS.
             Haa! Mitä? Mitä kuulen!

ARVIRAGUS.
Jos puhe tuo on syntiä, niin minuss'
On veli hyvän vika. Tuota poikaa
Rakastan, miks, en tiedä. Sanoitte,
Ett' aiheeton on rakkauden aihe.
Jos paarit ovell' on ja kysytään,
Ken täällä kuolee, vastaan siihen: isä,
Ei tämä nuorukainen.

BELARIUS (syrjään).
                     Ylvä vietti!
Peritty suuruus! Luonnon aateluus!
Halvasta halpa syntyy, arast' arka.
Leseet ja jauhot, arvottuus ja arvo
On luonnosta. En heidän isäns' ole
Jos ken hän on, on ihme sittenki,
Ett' on hän heille mua rakkaampi. --
(Ääneen.) Yhdeksän kello on.

ARVIRAGUS.
                             Hyvästi, veljyt!

IMOGEN.
Menestys teille!

ARVIRAGUS.
                 Terveys sulle! -- Tulkaa!

IMOGEN (syrjään).
Hyviä ovat. Minkä valheen kuulin!
"Se raakalainen, ken ei hovilainen."
Kokemus, oi! sa toista näytät vainen.
Petoja valtameri luo; mut kalaa
Jokonen antaa, monta herkkupalaa.
Olen sairas, kovin sairas. -- Nyt, Pisanio,
Nyt juomaas maistan.

    (Ottaa pullon ja juo siitä.)

GUIDERIUS.
                     Hänest' ei saa selvää;
Ylimys on, mut onneton, hän sanoo,
Ja kunnon mies, vaikk' epäkunnon uhri.

ARVIRAGUS.
Minulle samaa vastasi, mut lupas
Enemmän vasta haastaa.

BELARIUS.
                       Metsään! Metsään! --
Hyvästi hetkeksi! Käy lepäämään.

ARVIRAGUS.
Palaamme kohta.

BELARIUS.
                Sairaus heitä; meille
Jää emännäksi.

IMOGEN.
               Sairasko vai terve,
Niin velkaan teille jään.

BELARIUS.
                          Jää ijäksi!
    (Imogen poistuu.)
Tuo poika, vaikka onneton, on varmaan
Jaloa verta.

ARVIRAGUS.
             Laulaa niinkuin enkeli.

GUIDERIUS.
Ja mainio on kokki: juuretkin
Kuviksi leikkelee ja liemen höystää,
Kuin Juno sairas ois ja vaalittava.

ARVIRAGUS.
Ja hymyyn huokaus niin kauniist' yhtyy,
Ikäänkuin huokaus sitä huokais, ettei
Moist' ole hymyä, ja hymy taas
Siit' ilkkuis huokausta, että jättää
Noin pyhän templin liittyäkseen myrskyyn,
Jot' yrmii merimiehet.