LOPPIAISAATTO

eli Miten mielitte


Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1899.



Näytelmän henkilöt:

ORSINO, Illyrian herttua.
SEBASTIAN, nuori ylimys, Violan veli.
ANTONIO, merikapteeni, Sebastianin ystävä.
Toinen merikapteeni, Violan ystävä.
VALENTIN,  |  herttuan seuralaisia.
CURIO,     |
Herra TOPIAS RÄIHÄ, Olivian eno.
Herra ANTREAS KÄLPPÄINEN.
MALVOLIO, Olivian hovimestari.
FABIO,  |  Olivian palvelijoita.
Narri,  |
OLIVIA, rikas kreivitär.
VIOLA.
MARIA, Olivian kamarineitsyt.
Hovimiehiä, pappeja, merimiehiä, oikeudenpalvelijoita,
  soittoniekkoja y.m.

Tapahtumapaikka: Kaupunki Illyriassa ja läheinen merenrannikko.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone herttuan hovissa.
    (Herttua, Curio ja hoviherroja tulee. Soittokunta perällä.)

HERTTUA.
Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.
Sit' antakaa niin täydest', että halu
Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.
Tuo sävel uudelleen! Noin, noin se sammui,
Hiveltäin korvaa niinkuin lounan henki,
Jok' yli lemmenkukkavuoteen huokuu
Ja tuoksun tuo ja vie. -- Vait, vait! Jo riittää.
Niin vieno se ei ole nyt kuin äsken.
Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!
Kuin valtameri avara on helmas,
Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka
Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa
Se laskee arvossa ja arviossa.
Niin mielihaaveita on lempi täynnä,
Ett' on se itse suurin mielihaave.

CURIO.
Ajoonko mennään?

HERTTUA.
                 Mitä ajoon?

CURIO.
                             Peuraa.

HERTTUA.
Jalointa peuraani jo ajoss' olen.
Oi, ensi kerran kun Olivian näin,
Niin tuntui, kuin ois puhdistunut ilma;
Ma tuokiossa muutuin peuraks itse,
Ja haluni, kuin julmat villikoirat,
Mua vielä vainovat. --
    (Valentin tulee.)
                        Hän mitä sanoo?

VALENTIN.
Anteeksi, prinssi! Puheilleen en päässyt;
Tään vaan sain vastuun hänen neitsyeltään:
Ett' itse taivaskaan ei ennen nähdä
Saa hänen kasvojansa peitteetöinnä,
Kuin lämminnyt se seitsemän on kesää;
Vaan hunnutettuna hän käy kuin nunna
Ja silmää syövin suolavesin kastaa
Huonettaan päivittäin, näin höystääksensä
Kuollutta veljen rakkautta, jonk' ijäks
Surevaan muistoons' aikoo tallettaa.

HERTTUA.
Noin hellärakenteinen sydän, joka
Veljelleen lemmenvelan moisen maksaa,
Se kuinka lempiikään, kun kultanuoli
Muut siinä asustavat taipumukset
On tappanut! kun maksa, aivot, sydän --
Avujen suurten ylväät istuimet --
On kaikki halluss' yhden valtaherran! --
Nyt kukkamaille! Suloaatteillaan
Siell' uinuu lempi lehväteltassaan.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Merenrannikko.
    (Viola, laivakapteeni ja laivamiehiä tulee.)

VIOLA.
Ja mikä tämä maa?

KAPTEENI.
                  Illyria, neiti.

VIOLA.
Mit' Illyriassa minä? Veljenihän
Elysiossa on. Mut ehkä hän
Ei hukkunut: vai mitä, merimiehet?

KAPTEENI.
Siin' "ehkä", että itse pelastuitte.

VIOLA.
Ah, veli raukka! Mutta ehkä hänkin.

KAPTEENI.
Niin maar; ja lohduks yksi "ehkä" vielä:
Siis tietäkää: kun laiva meiltä särkyi,
Ja te ja aniharvat pelastuneet
Veneessä keinuitte, niin veljenne,
Hädässä neuvokkaan, näin köyttäytyvän
Tukevaan, laineill' uiskelevaan mastoon
Ja, kuin delphiinin seljässä Arion,
Elävän ystävyksin aallon kanssa
Niin kauas kuin voin nähdä.

VIOLA.
                            Tuossa kultaa!
Omapa pelastukseni se kuiskaa
Mun toivolleni hänen pelastustaan,
Ja puhees sitä tukee. Maan sa tunnet?

KAPTEENI.
Hyvinkin: täst' ei kolmen tunnin matkaa
Mun syntymä- ja kasvinseudulleni.

VIOLA.
Ken täällä hallitseepi?

KAPTEENI.
                        Herttua,
Yht' ylväs luonteeltaan kuin nimeltäänkin.

VIOLA.
Ja nimensä?

KAPTEENI.
            Orsino on.

VIOLA.
                       Orsino!
Isäni kuulin mainivan sen nimen;
Hän silloin oli vielä poikamies.

KAPTEENI.
Niin nytkin on, tai oli äsken aivan.
Kuukaus on siitä vaan, kun täältä läksin;
Huhuttiin silloin, -- sillä, tiedättehän,
Mit' isot toimii, sitä pienet kielii, --
Ett' ihanaa Oliviaa hän kosi.

VIOLA.
Ken se?

KAPTEENI.
        Siveä impi, kreivin tytär.
Vuos' sitten isä kuoli; silloin tyttö
Veljensä hoitoon joutui, joka hänkin
Kuol' äskettäin; nyt, sanotaan, hän surust'
Ei nähdä voi, ei puhutella miestä.

VIOLA.
Oi, sitä neittä palvella jos saisin,
Niin ett'ei tietäis maailma, ken olen,
Ennenkuin itselleni kypsyy aika
Sit' ilmaista!

KAPTEENI.
               Tuo käynee tuskin päinsä.
Ei pyynnöt minkäänlaiset häneen pysty,
Ei itse herttuankaan.

VIOLA.
Sinulla, kapteeni, on käytös hieno,
Ja vaikka luonto usein saastaisuutta
Somahan kuoreen kätkee, luulen sentään,
Ett' ompi sulla sydän, joka vastaa
Tuot' ihanata ulkomuotoasi.
Nyt pyydän -- runsaan siitä palkan saat --
Äl' ilmaise, ken olen, ja mua auta
Pukeumaan aikeheni mukaisesti;
Palvella tahdon tuota herttuaa;
Esitä minut eunukiksi hälle.
Et kadu vaivaasi: ma laulaa taidan
Ja toimittaa jos mitä soitonpuolta,
Niin että palvelijakseen kyllä kelpaan.
Kuin sitten käy, sen aika selvittää,
Vait'olostas vaan riippuu juoni tää.

KAPTEENI.
Te olkaa eunukki, mä mykkä oon;
Jos kieli juoruu, silmä soetkoon!

VIOLA.
No, kiitos vaan. Nyt näytä mulle tietä.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Olivian talossa.
    (Herra Topias Räihä ja Maria tulevat.)

HERRA TOPIAS.
Mitä hittoja se sisareni tytär ajattelee, kun noin panee veljensä
kuoleman sydämmelleen? Mure tuopi mullan karvan, se on vissi, se.

MARIA.
Totta puhuen, herra Topias, teidän pitää tulla varhemmin kotiin
iltaisin; sisarenne tytär, armollinen neiti, panee pahakseen noita
sopimattomia aikojanne.

HERRA TOPIAS.
Pankoon hän, mitä panee.

MARIA.
Niin, mutta teille olisi omansa säädyllisempi elämäntapa.

HERRA TOPIAS.
Omansako? Minä olen omani ja omissani liikun. Tämä takki on omansa
juomatakiksi ja nämä saappaat samaten; ja jos ei, niin hirttäytykööt
omiin rakseihinsa.

MARIA.
Tuo juominen ja rentustelu tekee teistä lopun. Armollinen neiti puhui
siitä vielä eilispäivänä, ja eräästä tuhmasta herrasta lisäksi, jonka
tässä tuonais-iltana toitte tänne häntä kosimaan.

HERRA TOPIAS.
Kuka se? Herra Antreas Kälppäinenkö?

MARIA.
Sama mies.

HERRA TOPIAS.
Niin muhkeata miestä ei ole toista koko Illyriassa.

MARIA.
Mitä se tähän kuuluu?

HERRA TOPIAS.
Miks'ei? Hänelle tulee kolmetuhatta dukaattia vuodessa.

MARIA.
Niin, mutta häneltä menee vuodessa kaikki hänen dukaattinsa: hän on
aika hölmö ja tuhlari.

HERRA TOPIAS.
Että kehtaattekin semmoista sanoa! Hän, joka soittaa väkiviulua ja
puhuu kolmea, neljää kieltä sanasta sanaan ulkoa: hänessä on vähän
älyniekan vikaa.

MARIA.
Niin, todellakin, äly on hänessä vähän vialla, sillä, paitsi että hän
on hölmö, on hän suuri riitapukari, ja jos hänessä ei olisi hiukan
pelkurin vikaa, joka vähän hänen riidanhaluaan hillitsee, niin
arvelevat älymiehet, että hän jo pian olisi vikapää kuolemaan.

HERRA TOPIAS.
Nyrkkini kautta! Ne ovat konnia ja sadattelijoita, jotka hänestä sitä
sanovat. Ketkä ne ovat?

MARIA.
Samat, jotka väittävät sitäkin, että hän joka yö juopuu teidän
seurassanne.

HERRA TOPIAS.
Niin, juomalla sisareni tyttären muistoa: ja sitä muistoa aion minä
juoda niin kauan kuin jaksan kaulaa kastaa ja Illyriassa on juotavaa.
Pelkuri se on ja ämmä, joka ei sisareni tyttären muistoa juo siksi,
että aivot pyörivät yhdellä varpaalla niinkuin hyrrä. Vaiti, tyttö,
_Castiliano vulgo_, sillä tuossa hän tulee, se herra Antreas
Kälppäinen.

    (Herra Antreas Kälppäinen tulee.)

HERRA ANTREAS.
Herra Topias Räihä! Mitä kuuluu, herra Topias Räihä?

HERRA TOPIAS.
Rakas herra Antreas!

HERRA ANTREAS.
Jes siunatkoon teitä, kaunis velho.

MARIA.
Samaten teitä, herra.

HERRA TOPIAS.
Valtaus, herra Antreas, valtaus!

HERRA ANTREAS.
Kuka hän on?

HERRA TOPIAS.
Sisareni tyttären kamarineitsyt.

HERRA ANTREAS.
Hyvä neiti Valtaus, toivon saada lähemmin teihin tutustua.

MARIA.
Nimeni on Maria, herraseni.

HERRA ANTREAS.
Hyvä neiti Maria Valtaus, --

HERRA TOPIAS.
Erehdystä, herra Antreas. Valtaus on samaa kuin lähentely, puhuttelu,
kyöhäys, hyökkäys.

MARIA.
Hyvästi, hyvät herrat!

HERRA TOPIAS.
Jos näin hänet päästät, Antreas, niin paras, ett'et enää koskaan
pamppuasi paljasta.

HERRA ANTREAS.
Jos näin täältä pääsette, neiti, niin paras, ett'en enää koskaan
pamppuani paljasta. Kaunis naikko, luuletteko pöllöjä pitelevänne?

MARIA.
En, herraseni, minä en pitele teitä.

HERRA ANTREAS.
Mutta saatte, totta vieköön, kohta pidellä. Kas, tuossa on käteni.

MARIA.
No niin, herra, ajatus on vapaa; mutta, kuulkaas, viekää kätenne
maitokamariin juotettavaksi.

HERRA ANTREAS.
Miksi niin, sydänkäpyseni? Mikä on tarkoitus?

MARIA.
Se on vallan kuiva.[1]

HERRA ANTREAS.
Soo! Luulenpa, ett'en ole semmoinen aasi, että voisin pitää käteni
kuivana. Mutta mitä on tuo pila?

MARIA.
Kuivaa pilaa.

HERRA ANTREAS.
Onko teillä paljon sitä?

MARIA.
On, herra, kaikki sormenpäät täynnä. Kas niin vaan, tuossa saatte
kätenne takaisin, minä olen kuiva.

    (Menee.)

HERRA TOPIAS.
Ah, ritari, nyt tarvitset kupollisen sektiä. Olenko ikänä nähnyt sinua
noin nujerrettuna?

HERRA ANTREAS.
Ette sinä ilmoisna ikänä, luulisin, paitse milloin sekti on minut
nujertanut. Väliin tuntuu minusta, ett'en ole minä sen älykkäämpi kuin
muukaan tavallinen kristitty ihminen, mutta olenhan suuri häränlihan
syöjä, ja se se, luulemma, tekee hieman haittaa älylleni.

HERRA TOPIAS.
Epäilemättä.

HERRA ANTREAS.
Jos sen tietäisin, niin, jumalauta, pois sen kieltäisin. Huomenna minä
ratsastan kotiin, herra Topias.

HERRA TOPIAS.
Pourquoi, hyvä ritari.

HERRA ANTREAS.
Mitä se on, pourquoi? Myöntävääkö vai kieltävääkö? Voi, jos olisin
kieliin käyttänyt sen ajan, minkä olen miekkailuun, tanssiin ja
karhunajoon kuluttanut! Oi, että olisin opinammattiin ruvennut!

HERRA TOPIAS.
Silloin olisit saanut oivan tukkapään.

HERRA ANTREAS.
Mitä? Olisiko se tukkaani parantanut?

HERRA TOPIAS.
Epäilemättä; sillä näethän, ett'ei se tahdo luonnostaan kähertyä.

HERRA ANTREAS.
Mutta se sopii minulle sangen hyvin, eikö totta?

HERRA TOPIAS.
Erinomaisesti; se roikkuu niinkuin pellavatutti rukinpäässä ja toivon
vaan, että saisit emännän, joka ottaisi sinut polviensa väliin ja
kehräisi sen putipuhtaaksi.

HERRA ANTREAS.
Tottakin, huomenna lähden kotiin, herra Topias; sisarenne tytär ei
tahdo näyttäytyä, ja jos sen tekeekin, niin panen vetoa neljä yhtä
vastaan, ettei hän minusta huoli. Herttua itse, tästä naapurista, kosii
häntä.

HERRA TOPIAS.
Hän ei huoli herttuasta; hän ei tahdo ketään, joka on häntä parempi
säätyyn, ikään ja älyyn nähden; sen hän on minulle vannonut. Vielä sitä
on toivon kipinää, ukkoseni.

HERRA ANTREAS.
Odotan sitten vielä yhden kuukauden. Minulla on mitä kummallisin luonne
olla taitaa; olen väliin kovasti ihastunut hyppyihin ja naamiaisiin.

HERRA TOPIAS.
Kelpaatko sinä, ritari, sellaisiin hullutuksiin?

HERRA ANTREAS.
Yhtä hyvin kuin joku toinenkin Illyriassa, olkoonpa kuka hyvänsä, kun
vaan ei ole minua ylhäisempi; en silti tahdo vanhalle vertoja vetää.

HERRA TOPIAS.
Kuinka suoriut sinä galliardi-hypyssä, ritari?

HERRA ANTREAS.
Osaan kuin osaankin takavilkuria heittää, ja hypäkön teen yhtä hyvän
kuin joku toinenkin Illyriassa.

HERRA TOPIAS.
Miksi tällaista taitoa salassa pidetään? Miksi tällaisia avuja
kätketään esiriipun taakse? Pelätäänkö, että ne tomuttuvat, niinkuin
rouva Mallin[2] maalikuvat? Miks et mene kirkkoon galliardia hypellen
ja tule kotiin courantea tanssien? Minä puolestani teikkaisin aina
hoppapolskan tahdissa enkä heittäisi edes vettänikään muussa kuin
enkeliskan asennossa. Mitä ajattelet? Onko tämä maailma semmoinen, että
täällä sopii panna kynttilänsä vakan alle? Luulenpa, sääriesi oivaan
rakennukseen nähden, että ne ovat muodostetut galliardin tähtiasemossa.

HERRA ANTREAS.
Niin, tukevat ne ovat, ja tulenkarvaisissa sukissa näyttävät ne koko
sieviltä. Laitetaanko hypyt?

HERRA TOPIAS.
Niin, mitäpä muutakaan? Olemmehan syntyneet kauriin tähdikössä.

HERRA ANTREAS.
Kauriinko? Se merkitsee tuustia ja puustia.

HERRA TOPIAS.
Ei, veliseni, se merkitsee teikausta ja keikausta. Näytähän noita
kipakoitasi. Hei vaan! Korkeammalle! Hei! hei! -- Oivallista!

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Huone herttuan hovissa.
    (Valentin, ja Viola miehen puvussa, tulevat.)

VALENTIN.
Jos herttua teille yhä vaan tämmöistä suosiota osoittaa, Cesario, niin
on luultava, että kohoatte hyvinkin korkealle. Hän on vasta kolme
päivää teitä tuntenut.

VIOLA.
Pelkäätte joko oikullisuutta hänen puoleltaan tai huolimattomuutta
minun puoleltani, koska epäilette hänen suosionsa kestävyyttä. Onko hän
lemmissään huikentelevainen?

VALENTIN.
Ei suinkaan.

VIOLA.
Kiitoksia. Tässä tulee herttua.

    (Herttua, Curio ja seurue tulevat.)

HERTTUA.
Miss' on Cesario?

VIOLA.
                  Nöyrin palvelijanne.

HERTTUA.
Hetkeksi poistukaa te muut. -- Cesario,
Nyt tiedät kaikki: avonainen aivan
On sydämmeni salakirja sulle.
Olivian luo siis lähde, nuorukainen;
Äl' eittoon tyydy, ovellaan vaan seiso
Ja sano, ettet paikastasi liiku,
Ennen kuin pääset puheilleen.

VIOLA.
                              Mut, Herra,
Jos niin hän antaunut on surun valtaan,
Kuin kerrotaan, hän ei mua koskaan kuule.

HERTTUA.
No, huuda sitten, riko säätty tapa,
Mut tyhjin toimin palata et saa.

VIOLA.
Jos pääsen puheilleen, niin mitä sanon?

HERTTUA.
Ah! Kerro hälle rakkauteni kiihko,
Kiitellen hellyyttäni, hänet hurmaa;
Sa tuskieni tulkiks olet oiva;
Hän mieluummin sun nuoruuttasi kuulee
Kuin vakavamman muotoist' airutta.

VIOLA.
En tuota usko.

HERTTUA.
               Usko, rakas poika;
Se parjaa nuorta ikääsi, ken sanoo,
Ett' olet sinä mies. Dianan huulill'
Ei punaa somempata; vieno äänes
On, niinkuin immen, heleä ja kirkas;
Sin' olet naisen osaan niinkuin luotu.
Suotuisa tähtesi on tähän toimeen.
Sen tiedän. -- Neljä, viisi mukaan menköön,
Tai kaikki, jos on halu. Mulle paras
On mitä vähin seura. -- Työs tee hyvin,
Niin herrasi on onni sinun onnes,
Ja hyvät päivät saat.

VIOLA.
                      Teen, minkä voin.
    (Syrjään.)
Tukala tuska kosioida sille,
Jon kanssa mielis itse vihkisille!

    (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Huone Olivian talossa.
    (Maria ja narri tulevat.)

MARIA.
Sano oiti, missä olet ollut; muuten en puolusteeksesi suutani avaa
senkään vertaa, että harjas siitä sisään mahtuisi. Armollinen neiti
laittaa sinut varmaankin hirteen poissaolostasi.

NARRI.
Laittakoon vaan. Joka kunnolla on hirtetty, ei sen tarvitse temppuja
tehdä.

MARIA.
Todista tuo.

NARRI.
Hän ei näe mitään tehdä.

MARIA.
Mikä surkea vastaus! Voitko sanoa, mistä on syntyisin tuo sananparsi:
tehdä temppuja?

NARRI.
En, rakas neitsyt Maria.

MARIA.
Sotapalveluksesta; ja sitä sinä, narrinsilmä, kehtaatkin matkia.

NARRI.
No niin; suokoon Jumala viisautta niille, joilla sitä on, ja antakoon
niiden, jotka narreja ovat, käyttää leiviskäänsä!

MARIA.
Mutta hirteen sinä vaan joudut, kun olit niin kauan poissa, tai
virkaheittiöksi, -- joka on sinulle, luulisin, yhtä kuin jos joutuisit
hirteen.

NARRI.
Hyvä hirsinuora on parempi kuin huono naimakauppa, eikä sitä virkaakaan
kaipaa niin kauan kuin on kesä.

MARIA.
Siis on asia suora.

NARRI.
Ei vielä vallan; on siinä vielä kaksi mutkaa.

MARIA.
Niin että, jos toinen katkee, niin toinen kestää; tai jos molemmat
katkeavat, niin roimahoususi putoavat.

NARRI.
Oikein osattu, totta totisesti! Oikein osattu! Jatka, jatka! Jos herra
Topias jättäisi juomisensa, niin olisit sinä sukkelin kappale Eevan
lihaa, mitä Illyriassa on olemassa.

MARIA.
Pidä suusi, senkin narrinsilmä! Tuolla tulee armollinen neiti.
Järkevästi tekisit, jos pyytäisit koreasti anteeksi.

    (Menee.)

NARRI.
Äly, jos se on tahtosi, niin auta minua keksimään kelpo kuje. Nuo
älyniekat, jotka luulevat sinut omistavansa, huomataan sangen usein
narreiksi; ja minä, joka varmaan tiedän sinua puuttuvan, voinen käydä
viisaasta miehestä. Sillä mitä sanoo Quinapalus? Parempi viisas hullu
kuin hullu viisas.

    (Olivia ja Malvolio tulevat.)

Jumala siunatkoon teitä, neitiseni!

OLIVIA.
Viekää narri pois!

NARRI.
Ettekö kuule, hyvät ihmiset? Viekää neiti pois!

OLIVIA.
Vaiti siinä! Olet kuiva narri; en tahdo sinusta enempää tietää. Sitä
paitsi rupeat huonoksi tavoiltasi.

NARRI.
Kaksi vikaa, madonna, joita voi parantaa juomalla ja hyvillä neuvoilla.
Antakaa kuivalle narrille juotavaa, niin hän ei ole kauemmin kuiva;
neuvokaa huonoa tekemään parannusta; jos hän sen tekee, niin ei hän ole
kauemmin huono; jos hän ei sitä voi, niin laittakaa hänet räätälin
paikattavaksi. Sillä kaikki parannus on vaan paikkausta; hyve, joka
horjahtaa, on paheella paikattu, ja pahe, joka parantuu, on hyveellä
paikattu. Jos tämä yksinkertainen päätelmä kelpaa, niin hyvä on; jos
ei, niin mitä siihen voi? Niinkuin ei ole muuta tosi sarvipäätä kuin
onnettomuus, niin on kauneuskin kukkanen. Neiti käski viedä pois
narrin; siis sanon vieläkin kerran: viekää pois neiti!

OLIVIA.
Ystävä, sinut minä käskin viedä pois.

NARRI.
Erehdystä korkeimmassa määrässä! -- Neitiseni, _cucullus non facit
monachum_, se on niin paljon kuin: minulla ei ole kirjotakkia
aivoissani. Madonna hyvä, suokaa minun todistaa, että te olette narri.

OLIVIA.
Voitko sen tehdä?

NARRI.
Sangen sievästi, madonna hyvä.

OLIVIA.
No, todista.

NARRI.
Sen täytyy tapahtua kysymyksien ja vastauksien kautta. Pikku sievä
kyyhkyseni, vastatkaa.

OLIVIA.
No, hyvä; muun ajanvieton puutteessa siedän sinua.

NARRI.
Madonna hyvä, miksi surette?

OLIVIA.
Narri hyvä, siksi että veljeni kuoli.

NARRI.
Minä arvaan, että hänen sielunsa on helvetissä, madonna.

OLIVIA.
Minä tiedän, että hänen sielunsa on taivaassa, narri.

NARRI.
Sitä suurempi narri olette, madonna, kun surette sitä, että veljenne
sielu on taivaassa. -- Viekää pois narri, hyvät ihmiset.

OLIVIA.
Mitä pidätte tästä narrista, Malvolio? Eikö hän yhä parane.

MALVOLIO.
Kyllä, ja menee sitä menoa, kunnes hän kuoleman kielissä värjyy.
Vanhuus, joka viisasta vajentaa, täydentää vaan narria.

NARRI.
Jumala suokoon teidän, herraseni, aikaisin vanheta, että narriutenne
täydentyisi! Herra Topias varmaankin vannoisi, etten minä ole mikään
kettu, mutta hän ei panisi vetoa kahta penniä siitä, että te ette ole
narri.

OLIVIA.
Mitä siihen sanotte, Malvolio?

MALVOLIO.
Ihmettelen, että teidän armoanne huvittaa mokoma mehuton raukka. Näin
hänen tässä taannoin joutuvan alakynteen tavallisen narrin rinnalla,
jossa ei ole enemmän ajua kuin pölkyssä. Nähkääs, hän on jo aivonsa
hukannut; jos ette naura ja anna hänelle aihetta, niin on hänellä
kapula suussa. Toden totta, ne järki-ihmiset, jotka tuontapaisille
palkkanarreille vaan nauraa kikottavat, eivät ole narrien narreja
paremmat.

OLIVIA.
Oi, Malvolio, te podette itserakkautta, ja pilaantunut maininne
nirsottelee. Se, joka on jalo, viaton ja puhdas mieleltään, pitää
pallina sen, minkä te luulette tykinluodiksi. Ei etuoikeutettu narri
parjaa sillä, että hän sättii, eikä tunnustettu järkimies säti sillä,
että hän moittii.

NARRI.
Mercurius suokoon sulle valheen lahjan, koska puhut hyvää narreista!

    (Maria palajaa.)

MARIA.
Armollinen neiti, tuolla on ovella nuori herra, joka haluaa teitä
puhutella.

OLIVIA.
Herttuan lähettiläs, eikö niin?

MARIA.
En tiedä, neiti; se on kaunis nuori mies, mukana loistava seurue.

OLIVIA.
Kuka väestäni häntä siellä pidättää?

MARIA.
Herra Topias, sukulaisenne.

OLIVIA.
Toimita hänet pois sieltä, kuuletko; hän ei puhu muuta kuin
hullutuksia. Hyi koko miestä! (Maria menee.) Menkää, Malvolio. Jos
viesti on herttuan, niin olen sairas tai kotoa poissa, kumpi hyvänsä,
kun vaan pääsen heistä. (Malvolio menee.) Nyt näet, narri, että
hullutuksesi aikovat vanheta; ne eivät miellytä enää.

NARRI.
Sinä olet puhunut meidän puolestamme, madonna, ikäänkuin vanhin poikasi
olisi tuleva narriksi. Jupiter hänen kallonsa täpätköön aivoja täyteen,
sillä tässä tulee yksi heimokuntasi jäsen, jolla on sangen heikko
_pia mater_.

    (Herra Topias tulee.)

OLIVIA.
Toden totta, puolihumalassa! -- Kuka se on siellä ulkona, eno!

HERRA TOPIAS.
Eräs herra.

OLIVIA.
Eräs herra! Kuka herra?

HERRA TOPIAS.
Eräs herra siellä on. -- (Topiasta nikottaa.) Sakramenskatun sillit! --
Hä, sinä pöllö, mitä?

NARRI.
Hyvä herra Topias, --

OLIVIA.
Eno, eno! Näin varhain jo noin hiivassa.

HERRA TOPIAS.
Kiimassako? Minä annan kiimalle hemmetin. Siellä on joku ulkona.

OLIVIA.
No niin, kuka se on?

HERRA TOPIAS.
Olkoonpa vaikka piru, jos häntä haluttaa; se ei liikuta minua. Uskokaa
pois vaan, sanon minä. No, se on yhtä kaikki.

    (Menee.)

OLIVIA.
Mihin on päihtynyt mies verrattava, narri?

NARRI.
Hukkuneeseen, narriin ja hulluun. Ensimmäisestä liikanaukusta hän
narriutuu, toisesta hän hullaantuu, ja kolmanteen hän hukkuu.

OLIVIA.
Hae siis ruumiinkatsoja tarkastamaan häntä, sillä hän on jo kolmannella
päihtymisen asteella: hän on hukkunut. Mene ja katso häntä.

NARRI.
Hän on vasta vaan hullu, madonna, ja narrin pitää hullua katsoa.

    (Menee.)
    (Malvolio palajaa.)

MALVOLIO.
Armollinen neiti, tuo nuori mies tuolla ulkona vannoo tahtovansa
puhutella teitä. Sanoin, että olette sairas; hän sanoi sen tietävänsä
ja juuri sen vuoksi tulleensa teitä puhuttelemaan. Sanoin, että
nukuitte; hän sanoi senkin ennalta tietävänsä ja juuri sen vuoksi
tulleensa teitä puhuttelemaan. Armollinen neiti, mitä minun tulee
hänelle sanoa? Hän näyttää olevan kaikkien verukkeiden varalta
varustettu.

OLIVIA.
Sanokaa hänelle, että hän ei saa minua puhutella.

MALVOLIO.
Sen olen jo sanonut; hän vaan vakuuttaa, että hän seisoo yötä päivää
kuin vahtikoju ovellanne, kunnes päästätte hänet puheillenne.

OLIVIA.
Minkä laatuinen ihminen hän on?

MALVOLIO.
Miehinen ihminen.

OLIVIA.
Minkä säätyinen?

MALVOLIO.
Säädytön; hän haluaa teitä puhutella, jos haluatte tai ette.

OLIVIA.
Minkä näköinen hän on, ja minkä ikäinen?

MALVOLIO.
Ei kyllin vanha mieheksi, eikä kyllin nuori pojaksi; niinkuin litu,
ennen kuin se tulee liskoksi, tai niinkuin raakila, ennen kuin se
kypsyy omenaksi; ei vuoksi eikä luode, siinä vaan miehen ja pojan
keskivaiheilla. Hän on varsin sievännäköinen ja puheissaan sangen
nenäkäs. Luulisinpa, ettei hän ole vielä kuiva korvan takaa.

OLIVIA.
Tulkoon sisään. Kutsukaa tänne kamarineitsyeni.

MALVOLIO.
Kamarineitsyt, armollinen neiti kutsuu teitä.

    (Menee.)
    (Maria palajaa.)

OLIVIA.
Tuo huntuni; se kasvoilleni heitä.
Orsinon airut tulkoon vielä kerran.

    (Viola tulee.)

VIOLA.
Missä on talon arvoisa neiti?

OLIVIA.
Minulle puhukaa; minä vastaan hänen puolestaan. Mikä asianne?

VIOLA.
Helottava, valittu, verraton kaunotar! -- Pyydän, sanokaa, kuka on
tämän talon neiti, sillä en koskaan ole häntä nähnyt. En mielelläni
tahtoisi turhaan käyttää puhettani; sillä, paitse sitä, että se on
suurella taidolla sepitetty, on minulla ollut hirveä työ oppia se
ulkoa. Hyvät kaunokaiset, älkäät pilkatko minua; olen kovin herkkä
kaikelle, mikä vähänkin vivahtaa epäkohteliaisuuteen?

OLIVIA.
Mistä tulette, herraseni?

VIOLA.
En osaa paljon muuta, kuin mitä olen ulkoa lukenut, ja tämä kysymys ei
ole läksyssäni. Soma sulotar, suvaitkaa antaa minulle häveliäs vakaumus
siitä, että olette talon neiti, jotta voisin jatkaa puhettani.

OLIVIA.
Oletteko näyttelijä?

VIOLA.
En, pikku viekas sydänkäpyseni, ja kuitenkin vannon kaiken pahuuden
paulojen kautta, ett'en ole se, jota osoittelen. Oletteko te talon
neiti?

OLIVIA.
Jos en vääryydellä itseäni omista, niin se olen.

VIOLA.
Jos se olette, niin, toden totta, omistatte itsenne vääryydellä; sillä
mikä on omaanne niin, että voitte sen antaa pois, ei ole omaanne niin,
että voitte sitä kieltää. Vaan tämä ei kuulu tehtäviini: aion jatkaa
puhettani ylistykseksenne ja sitten ilmoittaa teille lähetykseni
ytimen.

OLIVIA.
Suoraan vaan pääasiaan; vapautan teidät ylistyksestä.

VIOLA.
Ah, ja minä kun näin niin paljon vaivaa sitä oppiakseni, ja se kun on
niin runollinen!

OLIVIA.
Sitä luultavampi, että se on sepitetty; olkaa hyvä, pitäkää se omiksi
tarpeiksi. Kuulin, että olitte hävytön tuolla ulkona, ja sallin teidän
tulla sisään, pikemmin ihmetelläkseni kuin kuullakseni teitä. Jos ette
ole mieletön, niin menkää; jos olette järkevä, niin puhukaa lyhyesti;
en ole nyt sillä tuulella, että voisin näin koppavaan sanakiistaan
ruveta.

MARIA.
Tahdotteko nostaa purjeenne, herra? Tässä on reitti.

VIOLA.
En, hyvä koksmaatti; aion tässä vielä hetken aikaa kellua. -- Aarnianne
sietäisi hiukan kesyttää,[3] kaunis prinsessa.

OLIVIA.
Sanokaa toimenne.

VIOLA.
Olen lähettiläs.

OLIVIA.
Tosiaankin teillä lienee hirveitä asioita kerrottavana, kun noin
kauheasti kursailette. Sanokaa asianne.

VIOLA.
Se on yksinomaan teidän kuultavaksi aiottu. En tuo mitään
sodanjulistusta, en vaadi mitään uskollisuuden lupausta; kannan
kädessäni öljypuun oksaa, ja puheeni on vaan rauhan kieltä.

OLIVIA.
Kuitenkin alotitte niin röyhkeästi. Ken olette ja mitä tahdotte?

VIOLA.
Minussa ilmenevän röyhkeyden opin siitä tavasta, millä minut otettiin
vastaan. Ken olen ja mitä tahdon, se on salaista kuin impeys: teidän
kuulla, jumalallista, muiden kuulla, häväistystä.

OLIVIA.
Jätä meidät yksiksemme. Tahdomme kuulla tuota jumalallista. (Maria
menee.) No, herraseni, mikä on tekstinne?

VIOLA.
Armahin kaunotar, --

OLIVIA.
Lohdullinen oppi, josta olisi paljon sanottavaa. Missä on tekstinne
luettavana?

VIOLA.
Orsinon povessa.

OLIVIA.
Hänen povessaan! Ja missä hänen povensa luvussa?

VIOLA.
Vastatakseni kaavanmukaisesti: hänen sydämmensä ensimmäisessä.

OLIVIA.
Oi, sen olen lukenut; se on harhaoppia. Onko teillä muuta sanottavaa?

VIOLA.
Hyvä madonna, suokaa minun nähdä kasvonne.

OLIVIA.
Onko herranne antanut teille toimeksi hieroa kauppaa kasvojeni kanssa?
Nyt olette joutunut pois tekstistänne. Vedän kuitenkin syrjään tämän
verhon ja näytän teille maalauksen. Katsokaa, herraseni, tämän näköinen
olin tällä hetkellä. Onhan se hyvää työtä, eikö niin?

VIOLA.
Erinomaisen hyvää, jos kaikki on Jumalan työtä.

OLIVIA.
Väri on puhdasta, herraseni; se kestää ilmat ja sateet.

VIOLA.
Oi, kauneus, jonka valkean ja punan
Sovitti luonnon hieno taitokäsi?
Olette, neiti, julmin elävistä,
Jos nämä sulonne te hautaan viette,
Mukausta jättämättä maailmalle.

OLIVIA.
Oi, herraseni, niin kovasydamminen en aio olla. Aion antaa erityisiä
luetteloja kauneudestani; teetän kalukirjan, ja jokainen pienin kappale
ja parseili on testamenttiini liitettävä, niinkuin: item, kaksi huulta,
välttävän punaista; item, kaksi vaaleansinistä silmää ja niihin
kuuluvat luomet; item, yksi kaula, yksi leuka, ja niin edespäin. Onko
teidät lähetetty tänne arviomieheksi?

VIOLA.
Mik' olette, nyt näen: ylen ylväs;
Mut olkaa vaikka lempo, kaunis ootte.
Teit' isäntäni lempii; moinen lempi
On maksettava, vaikka oisittekin
Kauneuden helmi.

OLIVIA.
                 Mikä lempens' ilme?

VIOLA.
Rukoukset, palvehet ja kyyneltulvat,
Huokausten jyrinät ja voihkan leimut.

OLIVIA.
Hän tuntee mun; hänt' en voi lempiä;
Mut, luulen, hän on kunnon mies, ja tiedän,
Ylevä, rikas, puhdas nuorukainen,
Maineikas, uljas, oppinut ja aulis,
Ja luonnonlahjoiltaan ja olennoltaan
Ihannes mies; mut hänt' en minä lemmi,
Se hänen oisi tullut aikaa nähdä.

VIOLA.
Jos minä teitä lempisin kuin hän,
Niin hiukuvana, kuolontuskaisena,
En kieltoanne ymmärtäis; en siinä
Näkisi mieltä.

OLIVIA.
               Mitä tekisitte?

VIOLA.
Tekisin pajumökin portillenne
Ja taloon huuteleisin sielulleni,
Lemmestä hyljätystä virret tehden,
Veisaisin niitä hiljaisessa yössä;
Nimenne kaiuttaisin kallioille
Ja ilman juorutarta opettaisin
"Oliviaa" huutamaan. Niin, maan ja taivaan
Välillä ette missään rauhaa saisi,
Ennenkuin heltyisitte.

OLIVIA.
                       Kuka tietää,
Mit' aikaan saatte! Mikä syntynne?

VIOLA.
Parempi virkaani, vaikk' on se hyvä;
Ylimys olen.

OLIVIA.
             Herttuan luokse menkää:
En häntä lemmi, viesteistään en huoli,
Jos ette itse tulle kertomaan,
Miten hän tämän kestää. Hyvästi!
Ja kiitos vaivoistanne! Tässä muisto.

VIOLA.
Rahanne viekää! Palkasta en tullut;
Herraani palkitkaa, mut älkää mua.
Kiveksi lempi tehköön sydämmen,
Jot' armastatte kerran! Ylenkatseeks
Tulenne tulkoon, niinkuin nyt Orsinon!
Hyvästi kaunis julmus!

    (Menee.)

OLIVIA.
                       "Syntynne?"
"Parempi virkaani, vaikk' on se hyvä;
Ylimys olen." Vannon, että olet:
Olento, muoto, kieli, äly, käytös
Viiskertaisen suo kilpimerkin sulle. --
Pois liika hoppu! Hiljaa vain! Kentiesi
Palvelijassa herra piilee! -- Mitä?
Näin pianko se tartunnainen tarttuu?
Tuntuupi, kuin tuon nuorukaisen avut
Odottamatta, hiljaa, salavihkaa
Lumoisi silmäni. No, hyvä, hyvä! --
Malvolio!

    (Malvolio palajaa.)

MALVOLIO.
          Tässä; mitä käskette?

OLIVIA.
Tuo pöhkö sanantuoja juokse kiinni,
Tuo herttuan mies; tään sormuksen hän jätti
Väkisin tänne; sano, siit' en huoli,
Ja sano, ett'ei herraansa hän mairi,
Ei toivoon eksytä; en mene hälle.
Palata huomenna jos tahtoo, airut,
Niin syyn hän kuulla saa. Malvolio, riennä!

MALVOLIO.
Kyllä, kyllä, neiti.

OLIVIA.
Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;
Älyltä silmä saattaa vallan viedä.
Jumalan sallimus, ma tahtos teen:
Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!

                            (Menevät.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Merenrannikko.
    (Antonio ja Sebastian tulevat)

ANTONIO.
Ette tahdo siis enää viipyä? Ettekö salli, että minä teitä seuraan?

SEBASTIAN.
Suokaa anteeksi, en. Tähteni tuikkivat minuun synkkinä; kohtaloni vihat
ehkä tarttuisivat teihinkin. Pyydän siis, että sallitte minun yksin
kantaa onnettomuuteni. Huonosti palkitsisin rakkautenne, jos niistä
osankaan laskisin teidän päällenne.

ANTONIO.
Suokaa minun kuitenkin tietää, mihin matkanne pitää.

SEBASTIAN.
Anteeksi, ystävä, en. Aiottu matkani on aivan päämäärää vailla. Mutta
huomaanpa teissä niin viehättävää hienotunteisuutta, että väkisin ette
tahdo minusta kiskoa irti, mitä itse tahdon pitää takanani; sitä
enemmän siis kohteliaisuus vaatii minua ilmaisemaan itseni. Tietäkää
siis, Antonio, että nimeni on Sebastian, eikä Rodorigo. Isäni oli se
Sebastian Messalinalainen, josta olette kuullut puhuttavan, niinkuin
tiedän. Hän jätti jälkeensä minut ja sisareni, jotka molemmat olimme
samalla tunnilla syntyneet. Oi, jospa taivas olisi sallinut meidän
samalla tunnilla kuoliakin! Mutta te, herra, sen ehkäisitte, sillä joku
tunti ennen, kuin minut otitte meren kuohuista, hukkui sisareni, --

ANTONIO.
Hyvä Jumala!

SEBASTIAN.
-- tyttö, joka, vaikka häntä sanottiinkin hyvin minun näköisekseni,
kuitenkin monen mielestä oli kaunis; vaan jos kohta minä en voisikaan
näin liialliseen ihmetykseen yhtyä, niin rohkenen kuitenkin vakuuttaa,
että hänessä oli sielu, jota kateenkin täytyi sanoa kauniiksi. Hän on
suolaisiin vesiin hukkunut, vaikka siltä näyttää, kuin tahtoisin minä
hänen muistonsa vielä uusiin hukuttaa.

ANTONIO.
Suokaa anteeksi, herra, että vastaanotto on ollut huono.

SEBASTIAN.
Oi, hyvä Antonio, suokaa te anteeksi, että minä olen teille vaivaksi
ollut.

ANTONIO.
Jos ette minua rakkaudesta surmata tahdo, niin suokaa minun olla
palvelijanne.

SEBASTIAN.
Jos ette tahdo tyhjäksi tehdä tekoanne, se on, surmata sitä, jonka
olette pelastanut, niin älkää tätä pyytäkö. Hyvästi kerta kaikista!
Sydämmeni on aivan heltyä, ja minussa on vielä niin paljon äitini
luontoa, että vähimmästäkin lisäaineesta silmäni sitä kantelevat. Minun
on mentävä kreivi Orsinon hoviin; hyvästi!

    (Menee.)

ANTONIO.
Jumalat kaikki suosikoot sua tielläs!
Hovissa monta mull' on vihamiestä,
Pianpa muuten kohtaisin sun siellä.
Vaan huoli siitä! Niin sua jumaloin.
Sua seuraan vain ja vaaraa ilkamoin.

    (Menee.)


Toinen kohtaus.

    Katu.
    (Viola tulee, Malvolio hänen jäljissään.)

MALVOLIO.
Tehän se vast'ikään lähditte kreivitär Olivian luota?

VIOLA.
Vast'ikään, herra. Kohtalaisella käynnillä en ole ehtinyt tätä
pitemmälle.

MALVOLIO.
Hän lähettää teille takaisin tämän sormuksen. Olisitte voinut minulta
vaivoja säästää ja itse ottaa sen mukaanne. Lisäksi hän käskee teitä
herrallenne viemään sen toivottoman tiedon, että kreivitär hänestä ei
huoli. Ja vielä yksi asia: älkää ikänä rohjetko palata uudestaan
herttuan asioissa, jos ette tule kertomaan, miten herranne on tämän
iskun kestänyt.

VIOLA.
Hän otti sormuksen; sen pitäköönkin.

MALVOLIO.
Kuulkaapa, herra; näsäkkäästi sen hänen eteensä paiskasitte, ja hänen
tahtonsa on, että sen samalla tavalla saatte takaisin. Jos kannattaa
sen tähden kyykistyä, niin tuossa se on nokkanne edessä; jos ei, niin
olkoon se ensi löytäjän oma.

    (Menee.)

VIOLA.
En mitään sormust' antanut ma hälle.
Mit' aikonee hän? Taivas varjelkoon,
Ett'ei lie muotooni hän hurmastunut!
Hän hellän katseen minuun loi, niin hellän,
Kuin silmä rammannut ois kielen hältä;
Niin puhui sekavin ja katkosanoin.
Mua lempii hän, ja lemmen viekkaudella
Tuon jörön kautta vietellä mua koittaa.
Herttuan sormus! Moista ei hän saanut.
Mua lempii hän; -- jos niin on, paremp' oisi
Tuon raukan rakastua unelmaan.
Sa, valhepuku, olet ansa, jolla
Saa viekas vihollinen paljon aikaan.
Kuin helppo kauniin mairijan on painaa
Kuvansa vahaiseen naissydämmeen!
Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:
Miks luodut olemme, se luontoamme.
Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.
Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,
Ja mua hellii pettynyt Olivia.
Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse
Orsinon lemmest' epätoivoss' olen;
Ja naisena, -- voi päiviäni, voi! --
Olivian saatan epätoivon tuskaan!
Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
On liian tiukka mulle solmu tää.

    (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Olivian asunnossa.
    (Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)

HERRA TOPIAS.
Kuulehan, Antreas! Joka ei keskiyön jälkeen ole levolla, se on varhain
jalkeilla; ja _diluculo surgere_, tiedäthän, --

HERRA ANTREAS.
En, toden totta, sitä en tiedä; mutta sen minä tiedän, että joka
myöhään on jalkeilla, se on myöhään jalkeilla.

HERRA TOPIAS.
Väärä päätelmä, ja sellaisia vihaan niinkuin tyhjää haarikkaa. Joka
keskiyön jälkeen on jalkeilla, ja silloin menee levolle, on varhainen
mies; siis, joka keskiyön jälkeen menee levolle, menee varhain levolle.
Eikö elämäämme muodosta ne neljä elementtiä?[4]

HERRA ANTREAS.
Niin kyllä, niinhän sitä sanotaan; mutta minä luulen, että sen pikemmin
muodostavat syöminen ja juominen.

HERRA TOPIAS.
Sinä olet oppinut mies; syökäämme siis ja juokaamme. -- Maria, hoi!
Pullo viiniä!

    (Narri tulee.)

HERRA ANTREAS.
Totta jumalauta, tuossa tulee narri.

NARRI.
Mitä nyt, rakkaat ystävät? Oletteko koskaan nähneet sitä kolmen narrin
kapakkaa?[5]

HERRA TOPIAS.
Terve tultuasi, aasi! Nyt pieni loilotus.

HERRA ANTREAS.
Piru olkoon, sillä on mainiot keuhkot, tuolla narrilla. Antaisin vaikka
jonkun punnan, jos olisi minulla sellaiset reidet ja sellainen
laulunääni, kuin tuolla narrilla on. Totta tosiaan, olitpa sangen
lystikäs narri eilen illalla, kun kerroit tuosta Pigrogromituksesta ja
Vapiaaneista, jotka kulkevat Quebuksen päiväntasaajan poikki. Se oli,
saakeli soikoon, sangen hupaista. Lähetin siitä sinulle roposen
henttusi varalle. Saitko sen?

NARRI.
Pistin prisanttisi pussiin, sillä Malvolion nokka ei ole mikään
piiskanvarsi, fröökinälläni on valkoiset kädet, ja Myrmidonit eivät ole
mitään olutkapakoita.

HERRA ANTREAS.
Verratonta! Tuopa se on sittenkin mitä hullunkurisinta, lopultakin. Nyt
pieni laulu.

HERRA TOPIAS.
Niin oikein; tuossa sinulle kolikko; laula meille laulu.

HERRA ANTREAS.
Tuossa kilukka minunkin puolestani: jos toinen antaa, --

NARRI.
Pitääkö olla lemmenlaulu vai siveellinen laulu?[6]

HERRA TOPIAS.
Lemmenlaulu, lemmenlaulu!

HERRA ANTREAS.
Niin, niin; minä en siitä siveellisyydestä välitä.

NARRI. (Laulaa)

    Mun helttuni, miss' olet, hintu?
    Oi, kuule, tääll' on lempilintu,
    Joka laulaa liirettää.
    Tule, tule, armas hempi,
    Hämyn tulless' alkaa lempi,
    Tyhmäkin sen älyää.

HERRA ANTREAS.
Toden totta, verratonta!

HERRA TOPIAS.
Hyvä, hyvä!

NARRI. (Laulaa)

    Mit' on lempi? Hetken ele.
    Iloitse ja naureskele,
    Huomist' älä mieti lain.
    Viipy hedelmää ei kanna;
    Tule, pusu mulle anna:
    Nuoruus kestää hetken vain.

HERRA ANTREAS.
Ääni makea kuin hunaja, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!

HERRA TOPIAS.
Myrkkäinen.

HERRA ANTREAS.
Niin, sangen makea ja myrkkäinen, tosiaankin.

HERRA TOPIAS.
Niin, nenällä kuullen, makea kuin myrkkä. Mutta hummataanko nyt, niin
että taivas pyörii? Kaikotammeko tarhapöllöt lentoon loilotuksella,
joka lappaa kolme sielua kankurista? Mitä sanot?

HERRA ANTREAS.
Ystävyyden nimessä, olkoon menneeksi. Olen aivan hullaantunut
tuollaisiin koirankurisiin loilotuksiin.

NARRI.
Niin maarinkin, koiratkin niistä hullaantuvat.

HERRA ANTREAS.
Se on vissi, se. Karautappas nyt: "Vait, konna!"

NARRI.
"Vait, konna, suusi kiinni," ritari? Minun on silloin pakko sanoa sinua
konnaksi, ritari.

HERRA ANTREAS.
Ei se ensi kertaa tapahdu, että ihmisten on pakko sanoa minua konnaksi.
Alota, narri! Se alkaa: "Vait, suusi kiinni."

NARRI.
En pääse ikänä alkuun, jos pitää minun pitää suuni kiinni.

HERRA ANTREAS.
Hyvin, totta vieköön! No, alota!

    (Laulavat loilotuksen.)
    (Maria tulee.)

MARIA.
Mitkä kissannaukujaiset täällä on? Jos armollinen neiti ei ole kutsunut
Malvoliota, hovimestariaan, luoksensa ja käskenyt häntä ajamaan teitä
pellolle, niin älkää uskoko minua koskaan.

HERRA TOPIAS.
Armollinen neiti on toratilli, me olemme valtioviisaita, Malvolio on
vanha horuloru, ja (Laulaa.)

    "Täss' on kolme veitikkaa."

Enkö minä ole hänen veriheimolaisensa? Enkö ole hänen
vertaan? Helsuti rallaa, armollinen neiti! (Laulaa.)

    "Babyloniss' eli mies,
    Helsuti rallaa!"

NARRI.
Hitto olkoon, sillä ritarilla on ihmeteltävät narrinelkeet!

HERRA ANTREAS.
Niin kyllä, hän tekee sen sangen hyvin, kun on sillä päällä, ja niin
teen minäkin: hän sen vaan tekee somemmin, mutta minä luontevammin.

HERRA TOPIAS (laulaa).

    "Ja kahdestoista joulukuuta," --

MARIA.
Herran tähden, hiljaa!

    (Malvolio tulee.)

MALVOLIO.
Hyvät herrat, oletteko hullut? Vai mitä olette? Eikö teissä ole älyä,
tapoja ja häveliäisyyttä, kun näin myöhään yöllä meluatte kuin
kattilanpaikkurit. Luuletteko, että armollisen neidin talo on
olutkapakka, koska niin hillimättä täyttä kurkkua hoilaatte noita
paikkasuutarin laulujanne? Ettekö tiedä mittaa ja määrää?

HERRA TOPIAS.
Meillä kyllä on laulussamme oikea mitta. Menkää hiiteen!

MALVOLIO.
Herra Topias, minun täytyy puhua teille suoraa kieltä. Armollinen neiti
käskee minun sanoa teille, että, vaikka hän sukulaisuuden suhteista
pitää teitä talossaan, hän ei siltä ole missään suhteessa irstaaseen
elämäänne. Jos voitte luopua huonosta käytöksestänne, niin olette
tervetullut hänen taloonsa; jos ette voi ja jos teitä haluttaa erota
hänestä, niin hän aivan mielellään jättää teidät hyvästi.

HERRA TOPIAS (laulaa).

    "Hyvästi, kulta, mull' on täältä hoppu."

MALVOLIO.
Niin oikein, hyvä herra Topias.

NARRI (laulaa).

    "Ja silmä sanoo, ett' on kohta loppu."

MALVOLIO.
Niinkö todellakin?

HERRA TOPIAS (laulaa).

    "En tahdo kuolla, en."

NARRI (laulaa).

    "Nyt, maarin, narraatten."

MALVOLIO.
Tuo on teille suureksi kunniaksi.

HERRA TOPIAS (laulaa).

    "Ajanko hänet pois?"

NARRI (laulaa).

    "Mik' ilo siitä ois?"

HERRA TOPIAS (laulaa).

    "Ajanko kehnon hornaa kohti?"

NARRI (laulaa).

    "Ei, ei, ei, ei, sit' ette tohdi."

HERRA TOPIAS.
Eikö mittaa, häh? Valehtelit, herraseni. Oletko sinä muuta kuin
hovimestari? Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole
olutta ja päällispalaa maailmassa?

NARRI.
On kuin onkin, kautta pyhän Annan! ja inkivääriäkin, niin että suuta
polttaa.

HERRA TOPIAS.
Olet oikeassa. -- Mene, hovimestari, ja kiilloita vitjojasi leivän
murusilla. -- Pullo viiniä, Maria!

MALVOLIO.
Mamselli Maria, jos armollisen neidin suosio on teille jonkin arvoinen,
niin varmaankaan ette edesauta tuollaista siivotonta elämää. Hän on
saapa siitä tiedon; sen vannon kautta tämän käden.

    (Menee.)

MARIA.
Horise mitä horiset.

HERRA ANTREAS.
Yhtä hyvä kuin juoda nälkäänsä, olisi vaatia häntä miekkasille ja
sitten syödä sanansa ja pilkata häntä.

HERRA TOPIAS.
Tee se, ritari; minä kirjoitan puolestasi vaatimakirjan, tai ilmoitan
hänelle suusanalla suuttumuksesi.

MARIA.
Rakas herra Topias, olkaa hiljaa vaan tämä yö. Armollinen neiti on
kovin levoton siitä pitäen, kuin tuo nuori herttuan mies kävi hänen
luonaan. Mitä tuohon Malvolio herraan tulee, niin kyllä minä hänestä
pidän huolen: jos en häntä niin vedä nenästä, että hänestä tulee
sananparsi ja yleinen naurunaine, niin älkää luulko, että minulla on
kyllin älyä maata suorana vuoteessa. Tiedän, että sen voin.

HERRA TOPIAS.
Anna kuulla, anna kuulla. Kerrohan meille jotakin hänestä.

MARIA.
Niin, nähkääs, hän on väliin noin niinkuin puritaani.

HERRA ANTREAS.
Oi, jos sen tietäisin, niin pieksisin häntä kuin koiraa.

HERRA TOPIAS.
Mitä? Siitäkö, että hän on puritaani? Onko sinulla perustettuja syitä
siihen, mies hyvä?

HERRA ANTREAS.
Perustettuja syitä minulla ei juuri ole, mutta kuitenkin kyllin hyviä.

MARIA.
Ei se lempo ole puritaani eikä mikään muukaan ajan pitkään; tuuliviiri
vaan, teeskentelevä aasi, joka on ulkoa oppinut ylhäisiä puheenparsia
ja niitä purkaa sakeana höyrynä; äärettömästi itseensä tyytyväinen ja
omasta mielestään niin täyteen ahdettu hyviä avuja, että hän
uskonkappaleena uskoo, että kaikki, jotka vaan häneen katsovat,
rakastuvat häneen. Tuohon heikkouteen on minun sangen sopiva tähdätä
kostoni.

HERRA TOPIAS.
Mitä aiot tehdä?

MARIA.
Kylvän hänen tielleen salaperäisiä rakkauden kirjeitä, joissa hän itse
on kouraan tuntuvalla tavalla kuvattuna: parran väri, säärten muoto,
käyntitapa, silmän luonti, otsa, ihokarva. Osaan sangen hyvin
jäljitellä armollisen neidin käsialaa; unhottunutta asiaa koskevasta
kirjoituksesta voimme tuskin itse päättää, kumman kättä se on.

HERRA TOPIAS.
Oivallista! Vainuan sotajuonta.

HERRA ANTREAS.
Minun se jo tuikkaa nenääni.

HERRA TOPIAS.
Hän sitten luulee, että nuo kirjeet, joita sinä kylvät, ovat sisareni
tyttäreltä ja että tyttö on häneen rakastunut, niinkö?

MARIA.
Sentapainen se minulla on älli.

HERRA ANTREAS.
Ja se älli tekee hänestä älliön.

MARIA.
Älliön, oikein.

HERRA ANTREAS.
Oi, tästä tulee verratonta!

MARIA.
Kuninkaallinen kuje, olkaa varma siitä: minä tiedän, että lääkkeeni
häneen tepsii. Asetan teidät kaksi ja narrin kolmanneksi väijyksiin
siihen paikkaan, missä hän kirjeen on löytävä. Pankaa merkille, miten
hän selittää sen. Ja nyt täksi yötä levolle uneksimaan asiasta.
Hyvästi!

HERRA TOPIAS.
Hyvää yötä, Penthesilea!

    (Maria menee.)

HERRA ANTREAS.
Totta totisesti, se on kelpo tyttö.

HERRA TOPIAS.
Hurtta, aito rotua, ja minua ihan jumaloiva; mutta mitäpä siihen voi?

HERRA ANTREAS.
Minuakin on kerran jumaloitu.

HERRA TOPIAS.
Nyt levolle, ritari. -- Sinun tulee toimituttaa enemmän rahaa.

HERRA ANTREAS.
Jos en saa omakseni sisarenne tytärtä, niin olen myyty mies.

HERRA TOPIAS.
Toimituta vaan rahaa, ritari. Jos et häntä lopulta saa, niin sano minua
töppöhännäksi.

HERRA ANTREAS.
Jos en häntä saa, niin ei ole minuun koskaan uskomista; ymmärtäkää se
miten tahdotte.

HERRA TOPIAS.
Tule pois, tule! Minä menen kiehauttamaan vähän sektiä; nyt on liian
myöhä mennä levolle. Tule, ritari, tule!

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Huone herttuan hovissa.
    (Herttua, Viola, Curio y.m. tulee.)

HERTTUA.
Nyt soitteloa! -- Huoment', ystäväni! --
Cesario hyvä, taas tuo pikku laulu,
Tuo vanhanaikuinen, jonk' eilen kuulin!
Minusta enemmän se liensi tuskaa
Kuin tämän liehuvan ja riehkan ajan
Teeskellyt sävelmät ja löyhät loilut.
No, yksi värsy vaan!

CURIO.
Suokaa anteeksi, teidän arvoisuutenne; hän, sen laulaja, ei ole täällä.

HERTTUA.
Ken se oli?

CURIO.
Se ilvehtijä Huvinen, teidän arvoisuutenne; narri, johon neiti Olivian
isä oli suuresti mieltynyt. Hän ei liene kaukana täältä.

HERTTUA.
Hae hänet tänne, ja sill'aikaa soittakaa se sävel.

    (Curio menee. Soitantaa.)

Lähemmä, poika! Kun sa joskus lemmit,
Niin sulotuskissasi mua muista;
Mun kaltaiseni kaikk' on lempiväiset,
Eleissään muuten liehuvat ja löyhät,
Pait että lakkaamatta armaan kuvaa
He jumaloivat. -- Miellyttääkö sävel?

VIOLA.
Oi, lemmen valtaistuimelle asti
Se kaiun antaa!

HERTTUA.
                Taitavasti haastat.
Vaikk' olet nuori, vannon, että silmäs
Jo lumonnut on joku mielitietty;
Vai kuinka?

VIOLA.
            Kyllä, -- teidän korkeutenne.

HERTTUA.
Mimmoinen tyttö?

VIOLA.
                 Teidän muotoisenne.

HERTTUA.
Hän ei sua ansaitse. Ja kuinka vanha?

VIOLA.
Noin teidän ikäisenne, hyvä herra.

HERTTUA.
Oi, taivas, liian vanha! Naisen tulee
Valita itseänsä vanhemp' aina;
Näin mukautuu hän mieheensä ja saapi
Vakaamman sijan hänen sydämmessään.
Vaikk' itseämme kuinka kehuisimme,
Niin miehen lempi ain' on häälyvämpi,
Herkempi, horjuvampi, kieppuvampi
Kuin naisen.

VIOLA.
             Sen ma kyllä luulen, herra.

HERTTUA.
Siis itsellesi nuoremp' ota lemmyt,
Ei lempes ole pysyväistä muuten;
Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin
Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.

VIOLA.
Niin kyllä, niin; mut surkeata ois
Noin kesken kukkeuttaan kuolla pois.

    (Curio ja narri tulevat.)

HERTTUA.
Nyt, poika, laulu tuo, jonk' eilen lauloit!
Cesario, se on vanhaa, korutonta;
Kutojat, kehrunaiset taivasalla
Ja pitsin ompelijat nuoret immet
Hyräävät sitä; suoraa totuutt' on se,
Se viattoman lemmen kieltä haastaa
Kuin entisaika.

NARRI.
                Joko laulan, herra?

HERTTUA.
Jo, laula, laula.

NARRI (laulaa).

    Tule pois, tuoni, tule,
    Lepo mulle haudassa suo!
    Kule pois, henki, kule!
    Mun on tappanut immyt tuo.
    Lumivalkeat liinat laitelkaa
    Valitulle;
    Niin kuolo ei kelleen suotuisaa
    Kuin mulle.

    Ei kukkaa, ei kukkaa
    Tomulleni tuhlata saa,
    Mua rukkaa, mua rukkaa
    Ei ystävät voivottaa.
    Ja paikka syrjäinen, jok' ei näy,
    Mulle suokaa,
    Niin ett'ei lempivät siellä käy
    Ja huokaa.

HERTTUA.
Tuossa sinulle vaivastasi.

NARRI.
Ei mitään vaivaa, herra; laulaminen on huvia.

HERTTUA.
Maksan sitten huvistasi.

NARRI.
No, niin, herra; huvista saa aina maksaa, ennen tai myöhemmin.

HERTTUA.
Jätä minulle valta jättää sinut hyvästi.

NARRI.
Kyllä; synkkämielisyyden jumala sinua varjelkoon, ja räätäli tehköön
sinulle uuden nutun läikkivästä tahtisilkistä, sillä mielesi on oikein
läikkivä opaali. Noin jämeitä pukareita pitäisi lähettää merille, jossa
saisivat toimittaa vähän kutakin ja koitella jos mitäkin tuulta; sillä
kun ei tiedä, mihin matka on, niin pääsee sitä pitemmälle. Hyvästi
vaan!

    (Menee.)

HERTTUA.
Te muutkin menkää. --
    (Curio ja hoviherrat menevät.)
                      Nyt, Cesario, mennös
Tuon kauniin julman luokse vielä kerran;
Sano: rakkauteni, mailmaa ylevämpi,
Ei kysy halvan mannun paljoutta;
Ne annit, joit' on onni hälle suonut,
Ne pidän yhtä halpana kuin onnen;
Tuo kalleus vaan, tuo ihmekoru, jolla
Somisti hänet luonto, se mua hurmaa.

VIOLA.
Mut jos ei voi hän teitä lempiä?

HERTTUA.
En moista siedä vastausta.

VIOLA.
                           Täytyy.
Jos tyttö teidän tähden tuskaa tuntee
Niin haikeaa, kuin te Olivian tähden --
Se tyttö löytyy kai; -- hänt' ette lemmi;
Sen sanotte; se hänen sietää täytyy.

HERTTUA.
Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit' ei kestä.
Ah, maittia se vaan on naisen lempi --
Ei maksan syttyä, vaan kitalaen --
Sit' inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.

VIOLA.
Tiedänpä --

HERTTUA.
            Mitä tiedät?

VIOLA.
                         Liian hyvin
Ma tiedän naisen lemmen. Toden totta,
Heill' yhtä lämmin sydän on kuin meillä.
Isälläni oli tytär, joka lempi
Niinkuin, kenties, jos minä oisin nainen,
Minäkin ehkä teitä lempisin.

HERTTUA.
Ja hänen tarinansa?

VIOLA.
                    Tyhjä lehti.
Ei ilmaissut hän lempeänsä koskaan;
Vait'olon vaan, kuin madon kukanpointa,
Hän syödä antoi rusoposkeansa;
Miel' apeana, kulonkarvaisena,
Hän mietiskelyyn vaipuneena istui,
Kuin kärsiväisyys hautapatsaan' istuu,
Hymyillen tuskalleen. Tää rakkautt' eikö?
Me miehet, enemmän me puhumme
Ja vannommekin enemmän, mut meissä
Enemmän kuorta on kuin tahtoa,
Ja valamme ne vaan on vahtoa.

HERTTUA.
Mut siskos, kuoliko hän lemmestänsä?

VIOLA.
Sisarista ja veljist' olen minä
Jälellä yksin; kuitenkaan en tiedä --
Menenkö neidin luo?

HERTTUA.
                    Niin, sehän totta.
Mene, helmi tämä hälle vie ja sano:
Rakkautta pyydän, kieltoa en ano.